Me, myself and I

Matkan päätepisteessä

2009-11-15T17:46:00.002+02:00

Näyttäisi ja tuntuisi nyt siltä, että tämä blogi on kuihtunut kokoon. Aloitin tämän blogin aikoinaan silloin, kun oli pitkä terapiajakso loppumassa, ja koin, että on hyvä, jos pääsen johonkin muualle purkamaan tuntojani. Nyt kuitenkin asiat ovat jotenkin siirtyneet eri suuntaan, ja huomaan, että en osaa tänne enää kirjoittaa. Ajattelen kyllä, että voisin ehkä aloittaa jonkin uuden blogin, ikäänkuin puhtaalta pöydältä. Mutta sitä ennen tarvitsisi keksiä jokin uusi idea, uusi pohja, uutta tarvettakin, jonka pohjalta sitten alkaisin kirjoittaa.

Tämä blogi saa kyllä jäädä kellumaan tänne internetin ihmeelliseen maailmaan, ainakin toistaiseksi. Ehkä joku jossain saa siitä jotain iloa.

Toivon kaikille, minut itseni mukaan lukien, kaikkea hyvää :)

Elämän ytimessä

2009-09-04T12:49:00.002+03:00

... se kuvaa ehkä jollain tavalla tämänhetkistä fiilistäni: se, että on joutunut tänä kesänä kohtaamaan läheisimmän ihmisen kuoleman lähestymisen, on jotenkin laittanut asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Hetkeksi luultavasti tosin, mutta silti. Tajuaa, että elämä, maailma ja ihmiset voivat olla ja ovatkin usein tosi raadollisia. Mutta. Tuntee myös ne hyvät asiat paljon tavallista kirkkaampana ja arvokkaampana: ystävät ja läheiset, oman keho ja hyvinvointi, luonto. Juuri nyt elämäni tuntuu arvokkaalta ja sellaiselta kuin sen kuuluu olla. Olen täällä maailmassa niin kauan kuin saan olla, ja se ei ole edes minun päätettävissä, vaan elämä menee omia polkujaan ja päättyy kun on päättymisen aika. Levähdän tässä hetkessä.

terpat pitkästä aikaa

2009-08-25T21:02:00.002+03:00

Hengissä olen vielä, samoin äitee. Hän vaan joutu teholle tuossa kolmisen viikkoa sitten taas, kun olivat löytäneet hänet aamuyöstä tajuttomana kotoa. Joo, mutta en jaksa selittää siitä enempää. Tällä hetkellä hän on palannut samaan kuntoon kuin oli ennen tehojakso nro2:sta, joten silleen hyvä. Paitsi puhumaan hän ei pysty taaskaan kanyylin takia. Nyt vaan sitten TAAS tappelen kaupungin kanssa, että sais koko yöksi äiteelle apua kotiin. Joo. muuten ei äitee pääse sairaalasta pois, ja siihen mä en suostu, tappelen sitten vaikka kuinka kauan. Kahtellaan. Sen sanon vaan, että "hoivasysteemi" kusee Suomessa hyvinkin pahasti. Ellei sulla oo joku joka jaksaa puskea ja tapella niin voipi käydä ikävästi.

Oon ollut useamman viikon putkeen kotona, se on tehnyt hyvää, vaikka huono omatunto onkin välillä, ettei ole äiteen vierellä käynyt. Mä olin vaan niin rajoillani jo jaksamisen kanssa, että sovittiin äiteen kans, että oon nyt useamman viikonlopun kotosalla. Oikea päätös sinällään. Mutta mä onnistun jotenkin irrottautumaan viikonloppuisin vähän liian hyvin kaikista raskaista ajatuksista ja sen seurauksena maanantait ja tiistaitkin vielä pukkaavat olemaan aika ahdistavia kun ajatukset kaatuu taas takas päälle. Noh, mutta huomenna onkin jo onneksi keskiviikko =D

Muita juttuja: KM on hankkimassa koiranpennun ja hän tulee ekaksi viikoksi sen kanssa mun luokse asumaan, i-h-a-n-a-a :) Oon pitkään haaveillu itekin koirasta. Itse asiassa nyt perjantaina käydään hakemassa se karvapallo kotio :) Sitten viikkoa myöhemmin mä lähen ulkomaan työreissulle, ja KM ja karvapallo lähtevät kohti pohjoista, "kesätyöt" etelässä ovat loppu. Meillä, siis mulla ja KM:lla, meneepi hyvin ja olen siitä hyvin iloinen. Vuodenvaihteesta eteenpäin asustellaankin sitten kaikki kolme saman katon alla, tuskin maltan odottaa :)

Terapiakin alkoi kesätauon jälkeen, todella hyvä juttu. Tää nykyinen terapeutti on noin 100 kertaa sopivampi mulle kuin se edellinen. On semmonen olo, että hänen avustuksellaan osaan ehkä pikkuhiljaa kasvaa vähän aikuisemmaksi ja ahdistua hieman vähemmän asioista. Se ois niinkuin tavoite.

Mun touko-, kesä- ja heinäkuun suunnitelmista useimmat meni puihin äiteen tilanteen takia, mutta nyt sunnuntaina sain vähän revanssia niin sanotusti:) Kävin fillaroimassa Finlandia MTB:n, oli siistiä taas hieman rääkätä itteensä. Olin kuvitellut kehittyväni enemmänkin, mutta maaliin pääsin vain pari minuuttia nopeammin kuin viime vuonna;) (Siis mulla meni koko touhuun semmonen kolmisen tuntia) No, mutta selitykseksi löytyi kyllä sekin, että reitti oli vissiin pari kilsaa pidempi kuin viime vuonna:) Tarttee vaan muistaa ens kautena reenata vähän enempi helppoo, mutta mäkistä ja kovasykkeistä pyöräilyä, niin eiköhän se siitä. Tekniset pätkät meni kyl paremmin kuin viime vuonna, mutta niitä oli suhteessa kuitenkin vähemmän. Oon muuten saanu KM:kin innostumaan mettäpyöräilystä, hyvä niin:) Hän on kyllä siinä semmosen synnynnäinen lahjakkuus tai siis hullu;), ei paljon pelkää ja menee vaan, hyppy ylös ja alas, ja oho :)

nojoo. mä pirautan tässä jokailtaisen puhelin KM:lle ja sitten painun nukkumaan.

Siipi maassa, suru puserossa

2009-07-30T10:04:00.002+03:00

heipä hei, työpaikalla taas. Olipa tosi virkistävä loma... NOT. Eka viikko meni tosiaan äiteen kaupungissa ja äiteen tarpeiden mukaan mennessä. Toinen viikko menikin sitten siihen että joka aamupäivä soittelin eri paikkoihin koskien äiteen kotiuttamista, ja hermothan meni JOKA päivä siihen, eikä huolesta päässyt varmaan missään vaiheessa irti. Joo. Mutta en jaksa siitä jauhaa enempää, kyl tän maan systeemit vaan osaa välillä kusta aikasta lujaa. Ja sitten tällä viikolla otin pari päivää vapaata auttaakseni äiteetä muuttamaan kotiin. Ei sekään taas ihan putkeen mennyt. Mutta äitee on nyt kotona, ja mun veli on siellä nyt tän viikon. Vähän vaan huolettaa, että pärjääkö se äitee nyt siellä sitten ittekseen ensi viikolla, häntä itteään kuulemma pelottaa. Kotisairaala käy kyllä tsekkaamassa äiteetä parikin kertaa yössä, ja arkipäivisin hän saa ruoka-, siivous- ja peseytymisapua. Ja turvapuhelin/rannekekin on laitettu äiteelle, että saa hälytettyä apua jos vaikka kaatuu. Ne vaan muutti sairaalassa hengityskoneen asetuksia viime viikolla, eivätkä idiootit (anteeksi kielenkäyttö) ees sen jälkeen missään vaiheessa tsekanneet, että sopiiko ne asetukset äiteelle. Nyt äiteetä kuulemma pyörryttää aamuisin aika pahasti, ja se ei nyt kuulosta oikeen fiksulta. Pitänee ensi viikolla soittaa sairaalaan. Ei tää tunnu koskaan loppuvan.

Oon väsynyt. Tosi väsyny. Ja mua pelottaa, että äitee menee huonompaan suuntaan, ja että häntä ei hoideta kunnolla. Hänelle on nyt annettu diagnoosi motoneuronirappeumatauti, tyypistä ei kuitenkaan vielä tietoa eli ei osata ennustaa kuinka nopeasti se tauti etenee. Motoneuronirappeumatauti tarkoittaa sitä, että lihaksia käskyttävät hermot pikkuhiljaa surkastuu/kuolee, ja lopputuloksena on väsymistä, heikkenemistä ja loppupeleissä vissiin jonkin sortin halvaantuminen. Jepujee. Vjittu. On vaan kauhian surullinen ja orpo olo. Kuinkas tätä nyt taas jaksaa. On niin hankalaa, kun en voi tehdä äiteen hyväksi juurikaan mitään, kattoa vaan vierestä, että miten tämä nyt etenee.

Voi kun mä nyt vaan toivon että se äiteen kotona oleminen lähtis sujumaan, edes hetkeksi. Saatais kaikki hetki iloita siitä vielä, jaksais sitten tulevat paskat paremmin. Niin, yksi hyvä asia tapahtui viime viikolla: äiteellä rupes taas yskänrefleksi toimimaan ja saivat vaihdettua trakeakanyylin sellaiseksi, että äitee pystyy puhumaan päivisin kun ei ole hengityskoneessa. Aivan helvetin hieno juttu, nyt voi soitella ja kysellä kuulumisia. Tai kaksipiippuinenhan tuo asia on: sen takia niitä asetuksia hengityskoneeseen jouduttiin muuttamaan, ja se ei nyt tunnu sopivan äiteelle niin hyvin. Elämä on. Kaksipiippuinen juttu.

Kai tää tästä taas pikkasen lähtee nousuun. Nyt oon vaan vähän jossain väsyneenä kuopan pohjalla, eikä tänne tunnu paistavan aurinko.

Onpas taas aikaa vierähtänyt

2009-07-21T22:46:00.003+03:00

Hupsista vaan, tosiaan, ei siitä minusta ole näin kauan kun viimeksi tänne kirjoittelin. Vaan on se. Noh, ei se mitään. Updeittauslista:) on tässä:

-oon toista ja viimeistä viikkoa nyt kesälomalla. Eka viikko meni äiteen asioissa hyvin pitkälle, mutta ei mahda mitään (ja ehdin olla yötä möksälläkin, jee). Tämän viikon aattelin tehä mitä mieleen juolahtaa, luulen että tekee hyvää. Syyskuussa pidän varmaan lisää lomaa.

-äitee voi paremmin ja paremmin pikkuhiljaa. Yöt täytyy olla hengityskoneessa ja siten on trakeakanyyli ja siten ei pysty puhumaan. Ollaan treenattu kotona olemista pari yötä mun kanssa. Ei paljon tullut nukuttua, jännitin vissiin ja kone piippaili. Mutta muuten meni hyvin. Kotiuttamisprosessi on aloitettu ja voi jumalauta mitä byrokratiaa. Mutta en jaksa nyt siitä jauhaa, pakko äiteen on kohtapuoliin päästä kotiin, hän inhoaa jo sairaalassa oloa (ole nyt siinä sitten kun äiteetä itkettää kun vien hänet takas sairaalaan, voi itku itsekin sillon)

-auto meni kaupaks kahessa päivässä. Taisin pyytää liian vähän. Mutta ei se harmita, olen iloinen että se on nyt hoidettu.

-uutta käytettyä autoa ollaan katottu, vaan ei vielä ole löytynyt Sitä Oikeaa :) (tähän liittyy sellainen ulkopuolisten mielestä hyvinkin hassu järjestely, että ollaan ostamassa autoa puoliks ex-Miehekkeen kanssa. Treenattiin mun autolla sitä autoliittoa;) tossa eron jälkeen pari kuukautta, ja yllättävän hyvin meni, me ei kumpikaan sitä kuitenkaan koko aikaa tarvita, läheskään. Näin saadaan kummatkin isompi, ilmastoitu auto halvemmalla kuin yksin ostaessa. (KM on asian kanssa ihan ok, noh, hän asuukin eri kaupungissa. On mulla vaan ihanat entinen ja nykyinen kulta)

- KM:n kanssa oli taas tosi mukava viikonloppu + pari ekstra päivää yhdessä (KM tuli äiteen kaupunkiin kaveriksi mulle, yövyttiin möksällä). Ja me nyt sitten "virallisesti" seurustellaan. Tuntuu tosi hyvältä, koko ajan paremmalta. Aika mahtavaa. Levollinen ja onnellinen olo siitä. Eipä toi "seurustelujuttelu" nyt mitään varmaan käytännössä muuttanut, mutta henkisesti se jotenkin tekee yhdessäolosta mun päässä todemman. Haluaisin hehkuttaa tätä kaikille, mutta en halua pahoittaa kenenkään mieltä (pari läheistä ystävää ovat juuri eronneet....). Joten hehkutan sitä sitten täällä. Tuntuu h y v ä l t ä ja oikealta. =D

Heipatirallaa

Kevyempi olo on taas

2009-06-28T15:21:00.002+03:00

Heippatirallaa. Viikko on ollut pähkäilyn ja levon aikaa:

-en sitten mennyt Tahkolle laisinkaan. Oli kyllä semmosta tahtojen taistelua mun päässä tuon asian tiimoilta: järki sanoi, että hyvä nainen sun tarvii levätä (maanantai meni taas ihan itkuksi silkan väsymyksen takia), mutta suorittaja-memyi kiihkoili, että mä haluuuuuun polkee sen 60 km. Noh, järki voitti, ihme kyllä, tai noh, ystävien avustuksella :) Yksin vähän vähemmän urheileva ystäväni kuunteli paasaustani, ja kysyi sitten että onko toi Tahko joku once in a lifetime-juttu? ja sitten kun vastasin että ei, kun joka kesä se on, niin seurasi silmienpyörittelyä ja huvittunutta ihmettelyä, että mikäs ongelma tässä sitten on, käyt vetämässä sen ens vuonna :) Niin, ja sitten muistin, että onhan niitä muitakin mettäpyöräilykisoja, joten osallistun sitten sen sijaan niihin.
Mutta ihan vaan selventääkseni: oisin mä sen 60 km jaksanut vetää, mutta se kaikki matkustaminen ja 10 hengen mökkeily ei vaan oikeen napannut. =D
Olin muuten poikain viimeistelylenkillä messissä tuossa viikolla, ja kylläpä vedin hyvin! Oli semmonen tekemisen meininki ja kunnon tsemppi päällä:) Kaaduinkin kaks kertaa, ja se on jotain se, mä mamoilen jo kaikki vaikeemmat kohdat yleensä etukäteen.

-viikolla olen tehnyt tavallista lyhyempiä työpäiviä, sekin tuntuu auttavan hyvin tähän loputtoman tuntuiseen väsymykseen. Ja näin kavereita, olipa mukavaa.

-Joo. Ja viikonloppu on mennyt kotosalla, aikasta jees. KM tuli taas kylään, ja ollaan nukuttu ja syöty hyvin ja viihdytty;) Teki hyvää meille, sillä riideltiin juhannuksena ekan kerran, ja siitä jäi vähän sellanen epävarma fiilis. Mutta nyt tuntuu taas kaikki olevan kohdallaan. Eilen sain siivottua ja imuroitua auton, onpa se nyt hienon näköinen! Tarkoitus ois nääs pistää kärri myyntiin. Kohta mennään KM:n kans viel vahaamaan se, ja avot! :)

viddu

2009-06-21T21:55:00.001+03:00

ei menny ihan juhannus putkeen (ei äiteen liittyvää). Ja olen väsyneempi kuin ennen juhannusta. Koskashan tää olo kevenee? Eipä muuta tällä kertaa.

Onnellisen surullinen vai surullisen onnellinen

2009-06-15T20:31:00.002+03:00

Jepujee, omassa kodissa taas, onpas mukavaa. Vaikka kova väsy vaivaa, tulipa taas reissattua ja häärättyä viikonloppuna.

Niin. On hyvinkin seesteinen ja onnellinen olo, mutta samalla kuitenkin surullinen. Hassu sekamelska. Äiteestähän mä oon surullinen ja kuitenkin hassulla tavalla onnellinen. Sellainen hyvin "jalat maassa"-fiilis. Tätä tää elämä on, tässä ja nyt. Hän laittoi niin kivan viestin tänään, kirjoitti että oli ollut tosi mukavaa kun olin siellä niin pitkiä pätkiä, että sillä elelee taas mukavasti jonkin aikaa. Voi minnuu ja voi häntä. No, teen sen minkä voin ja näköjään mä vähäsen voin piristää. Se on hyvä se.

Onnellisin olen KultaMussukasta. Ei vähene tai pahene fiilikset ei. Päinvastoin, tuntuu "loksahtavalta", sellaiselta tosi hyvältä vain. Tulin hänen kauttaan äiteen luota kotiin, latasin akkuja yhden yön ja jatkoin sitten matkaa omaan kaupunkiin ja töihin. Hyppään. Ja katson kuinka käy.

Autossa tulee vissiin tänä kesänä istuttua, sinne ja tänne. No, a woman's gotta do what a woman's gotta do. Tai jotain.

Trallallaa

2009-06-12T21:44:00.002+03:00

Terveisiä taas äiteen kotikaupungista. Tulin tänne kuuden aikoihin ja ehdin vielä käväseen sairaalassakin moikkaamassa äiteetä. Äiteen on tosiaan siirretty teholta pois, keuhko-osastolle. Eivät ne vieläkään ole diagnoosia saaneet aikaiseksi, mutta oli mahtava nähdä, kuinka paljon äitee on edistynyt: nyt hän jo jaksaa nostaa itsensä istumaan ja seisomaan, ja käveleekin vähän. Hengityskoneessa toki on vielä, mutta mun oletusarvo on se, että ei hän siitä kokonaan pääse pois kuitenkaan. Mutta oli hienoa nähdä, kuinka hän ei hermoillut niin paljon niiden hengityskoneen tuubien kanssa, vaan siirteli niitä sujuvasti pois tieltä ja ei edes hätääntynyt, jos tuubi hetkeksi lähti irti, vaan osasi laittaa sen itse takaisin kiinni. Muahtavaa :) Toki on paljon vielä edessä, mutta nyt on hyvä nauttia edistysaskelista:). Aikaisemmin viikolla olikin sitten vähemmän hienoa, kun äitee oli jotenkin tosi hätääntynyt ja tekstaili mulle hieman paranoideja juttuja: hänelle oli vain sanottu, että hänet lähetetään kunnalliseen sairaalaan, koska hän ei voi asua yksin kotona: tästä äitee oli vetänyt sitten johtopäätöksen sujuvasti, että nyt hänet heitetään vanhainkotiin ja that's it. Homman nimihän oli oikeasti se, että on täysin normaali proseduuri lähettää potilas keskussairaalasta kunnalliseen sairaalaan, kun tilanne on stabiloitunut eikä akuuttia hätää ole, siellä sitten kuntoutus jatkuu. Noh, soitin sekä äiteelle (hän joutui nyt vaan kuuntelemaan mun rauhoitteluja kun ei itse vieläkään pysty puhumaan) että hoitavalle lääkärille, että mitvit? No lääkäriltä selvis, että ei mistään vanhainkodista ole kyse, vaan kuntoutuksesta ja että tavoitteena on loppupeleissä kotiuttaa äitee. Että sillai. Noh, tilanne saatiin rauhoittumaan, kun lääkäri kävi vähän paremmin selittämässä tilanteen ja nyt äitee tosiaan oli aika hyvällä tuulella, tai niin hyvällä tuulella kun tuossa nyt voipi olla. Ja hyvä niin. Äitee vaan sanoi, että fiilikset menee aika ylös ja alas, ja sanoin, että tuttu fiilis, tämmöstä tää nyt vissiin sitten on.

Mä oon muuten taas aloittanut terapiassa käynnin. Käyn kerran viikossa, ja eri terapeutilla kuin ennen, en ollut ihan niin ihastunut siihen mun edelliseen kallonkutistajaan, ja olen oivaltanut, että niitäkin on erilaisia, ja koska itse lystin kustantaa, niin saa myös valita sellaisen tyypin kuin haluaa. Tämä uusi terppa vaikuttaa, noh, selvältä psykologi"hörhöltä", mutta silti aika asiallinen, luulisin. Tässä on nyt tunnusteluvaihe menossa. Olen koko kevään funtsinu, että vois tehdä hyvää käydä keskustelemassa kaikista muutoksista (mm. elämäkriisailua, parisuhdekriisailua, ero, uusi suhdeviritelmä, äiteen sairastuminen) ja jutuista jonkun ulkopuolisen kanssa, ja nyt tää äiteen sairastuminen oli sen viimenen tippa: tajusin, että nyt vois olla hyvä mennä hoitamaan omaa päätään tässä vaiheessa, kun on vielä ihan hyvä olla, eikä oottaa sitä hetkeä, kun kaikki kevään muutokset ovat muhineet keskenään päässä sen verran, että ovat menneet ihan solmuun ja mä voin taas huonosti. Joten näin. Kallis valinta toki, mutta näen tämän nyt satsauksena omaan tulevaisuuteeni ja terveyteeni.

Joo. Taidan nukkua tänä yönä pitkästä aikaa oikein makoisasti :)

Tosi mukava viikonloppu

2009-06-08T09:33:00.002+03:00

oli. Pitänee muistaa. Mitään tajunnanräjäyttävää ohjelmaa ei ollut, mutta tosi hyvää seuraa, lepoa, ulkoilua, leffoja ja hyvää ruokaa. Naurua ja vähän itkuakin, mutta pääasiassa naurua. Ajatukset aika pitkälti poissa kaikista huolista, olla möllötin ja möllötettiin vaan. Kyllä nyt taas jaksaa!!

Tiedoksi

2009-06-04T21:10:00.001+03:00

Kyllä niitä aaltoja mahtuu ihan samaan päiväänkin: nyt on paljon paree fiilis, hyvä lenkki takana kaatosateessa, ja KM tulee huomenna ja on maanantaiaamuun asti :)

vielä vjitutuksen aiheita

2009-06-04T11:47:00.002+03:00

En pysty juuri nyt kuuntelemaan, kuinka työkaverit juttelevat lapsistaan ja mahdollisista lapsenlapsistaan ja voi että kuinka perheen kanssa tehdään heikunkeikun sitä sun tätä. Mua harmittaa niin äiteen puolesta se, että meidän perhe on näin tynkä ja ollaan kaikki vähän sellasia hassuja "oman tien kulkijoita" ja etten mäkään ole 33-vuotiaana tän fiksummin osannut elämääni järjestää, jotenkin mä vaan haluaisin että äitee sais jotain hienoja juttuja vielä elämäänsä, kuten esim. jotain hienoja lapsenlapsia, eikä vaan ongelmaisia lapsia;). Vaan ei niitä taida näkyä eikä kuulua, ja jos nyt ihan totta puhutaan, niin just nyt mä en ees lapsia ite halua. Äiti, mä oon jotenkin kaikesta tosi pahoillani.

Terapiakirjoittelua

2009-06-04T11:27:00.002+03:00

Eilen kun kaikki päähäni tunkevat tunteet eivät meinanneet millään enää mahtua sinne, ystäväni ehdotti, että kirjoittaisin niitä ylös. Kirjoitettuna kun ne asiat eivät enää ehkä vaivaisi niin paljon. Samainen ystävä muistutti, että valitettavasti ei kukaan voi mua kammeta täältä kuopan pohjalta ylös, se on tehtävä ite (mutta musta ei vielä ole siihen). (Ja vjittu, miksi tuohon ei ole kehitetty jotain kaupallista henkistä nosturipalvelua, häh!?!?!? ;) )

Joo. Melekosta aaltoliikettä tunnepuolella: maanantai oli IHAN paska päivä, mä olin ihan töötkin viel, ja lähdinkin aikasin töistä ja nukuin kunnon päikkärit. Tiistai olikin sitten taas parempi. Mutta eilen oli vaikee päivä, oli niin surullinen fiilis, huono omatunto, vitutus, kiukku, pelko, kateellinen fiilis. Kaikki yhtenä sekamelskana. Hiton rankkaa. On tosi vaikeeta, kun ei pysty äiteen kanssa kommunikoimaan kuin naamakkain tällä hetkellä. Hänet on nyt siirretty toiselle osastolle, teholta pois, ja sen seurauksena hänellä ei ole ns. omahoitajaa, jonka kanssa vois oikeesti keskustella siitä, millä fiiliksellä äitee on. Kun soitin eilen sinne osastolle, niin juttelin jonkun hoitsun kanssa, joka ei ollu äiteetä nähnykään, vaan luetteli vaan tietoja mitä joku muu oli kirjannut koneelle, tyyliin "äiti on syönyt tänään itse ja hänelle on annettu sitä ja tätä lääkettä"...joo-o. Tuntuu, että kontakti äiteen on kadonnut, ja kylläpä se ahistaa. On huono omatunto ikäänkuin oisin jättänyt hänet jotenkin heitteille, vaikka ei kai se niinkään ole. Toivon, että fiilis vähän paranee, kun äiti saa tänään kännykkänsä taas käyttöön, voi edes tekstailla jotain pientä ite. Tuli nääs sellanen paranoidi olo, että hoidetaanko äitiä siellä edes kunnolla? Se osasto on kuulemma niin täynnä, että osa potilaista joutuu makaamaan käytävillä ja osa on jopa lähetetty toiseen kaupunkiin hoidettavaksi. Nojoo. Äiteen ystävät käyvät siel säännöllisesti vierailulla,ja he kyllä sanoivat, että nyt en voi tehdä mitään juuri nyt, että kannattais nyt ihan vaan levätä. Ja meinaankin olla viikonlopun pitkästä aikaa kotosalla. Ja siitäkin onnistun saamaan huonon omantunnon, tjiisus... Onneks KM on tulossa kylään, ehkä välillä onpi sitten ihan kivaakin, ainakin hän saa minut hymähtelemään vaiks ois kuinka kurja olo, hassua :)

Joo. Mutta mä oon jotenkin nyt vähän vittuuntunut ja katkera, vaikka niin ei pitäis olla. On vaan jotenkin tosi vaikea olla iloinen toisten puolesta. En ole saanut edes vastattua yhen kaverin hehkutustekstiviestiin, kun hän kertoi uudesta ihastuksestaan. Kyllä mä järjelläni olen iloinen hänen puolestaan, mutta tunteet jyrää nyt aika lujaa: tekis mieli karjua, että vitsiäkös mua tollanen kiinnostaa ja että onko pakko tulla mun naamaan hieromaan onnellisuuttaan etikkahapon lailla, kun mun oma elämä tuntuu välillä niin lyijynraskaalta. Ja mietin, että miksi helvetissä mä en oo aikaisemmin vaan nauttinut elämästä enemmän, koska se oli silloin niin helekatin helppoa ja ongelmatonta. Niin. Sitä välillä tulevaa vitutuksen astetta voi vaan kuvailla siten, että huvittais karjua jonkun kanssa kilpaa ja sanoa rumia asioita. Noh, eilen korvasin tämän tarpeen ystäväni käskystä kävelyllä sateessa ja KM:n ehdotuksen mukaisesti potkin jopa voikukkia pientareella... Siinä vaiheessa rupes jo itteäkin hieman huvittamaan... :) Noh, kai nää fiilikset tästä laantuu, joku päivä. Siihen asti on muistettava, että onneks tää on kuitenkin kuten vuoristorata: on saatanan rankkaa välillä, mutta välillä mulle suodaan niitä helpompiakin hetkiä, ja niistä pitäis vaan hyvällä omalla tunnolla nauttia. Toivottavasti vaan ystävät jaksaa katella. Noh, kyl ne varmaan.

Ja joo, kirosanojen määrä on kasvanut, sorke vaan.

over and out.

Välittämisen osoittamisesta

2009-05-29T22:49:00.004+03:00

Jos ystävällänne, tutullanne tai ihan vaan vaikka työkaverillanne on vaikea hetki/tapahtuma elämässä ja välitätte siitä, niin ilmaiskaa jollain tavoin, että tiedätte asian olemassaolosta ja että olette pahoillanne. Se riittää jo tosi pitkälle. Älkää ajatelko, että ignooraaminen on paras keino, että "ei se kuitenkaan halua, että mä sanon asiasta jotain". Älkää myöskään ruvetko kauhistelemaan tilannetta, se ei vjittu helpota kenenkään oloa, jonka siinä tilanteessa on kuitenkin oltava, se lähinnä vaan lisää ahdistusta.

Olen jotenkin nyt vain taas viime aikoina ihmetellyt ihmisten käytöstä vaikeissa tilanteissa, lähinnä suhteessa tähän meikäläiseen hieman rankkaan elämäntilanteeseen: viimeksi eilen olin melki koko illan seurueessa, jossa kaikki tiesivät äitini tilanteen, mutta KUKAAN ei sivunnut edes aihetta, katsoivat minua vain sillai vähän varoen. Se on vähän niinkuin yrittäisi olla huomaamatta norsua yksiössä, "ei täällä mitään ole, eihän ole?". Vaikka tiiän, että he eivät vain luultavasti tienneet, miten asiaa lähestyä, niin silti tuli sellainen olo, että eivät taida oikeen välittää tippaakaan.
Toinen "ihana" ihmisryhmä ovat nämä äidin tuttavat, vanhemmat ihmiset, jotka alkavat suureen ääneen päivitellä, että "voi kamala, voi kamala", onpa sinulle nyt annettu suhteettoman paljon kannettavaa, ja voivoi, miten sun veljes nyt käy ja kuinka sinä nyt sitten jaksat". Vjittu. Ei helpota oloa, sillä A) tää on nyt sellainen tilanne, josta on selvittävä ja joka on elettävä, ei ole vaihtoehtoja, B) ei kamalasti auta tsemppaamaan se, kun tilannetta kauhistellaan, alan itsekin miettimään, että ei piru, olenko mä väärässä kun musta välillä tuntuu, että kyllä tää tästä? C) Tää on kuitenkin niin luonnollinen osa elämää kuin syntyminen ja kasvaminen, on aika luonnollista, että kun tarpeeksi tulee ikää itselle, niin on luovuttava vanhemmistaan/tuettava vanhempiaan. JA MÄ HALUAISIN USKOA, ETTÄ PYSTYN JA SELVIÄN TÄSTÄ. JA ETTÄ ELÄMÄSSÄ TULEE MINULLEKIN VIELÄ SELLAISIA HETKIÄ, ETTÄ TUNTUU IHAN VAAN HYVÄLLE JA IHANALLE JA MUKAVALLE JA ILOISELLE.

edit: Mun lähimmät työkaverit ovat osanneet suhtautua tähän tilanteeseen aivan mahtavasti: ovat kyselleet suoraan, että miten äitee, ja sitten kuunnelleet jos minulla on ollut tarvetta kertoa. Muuten ovatkin sitten kohdelleet minua kuten normaalisti. Ah, ihanuus, sillä silloin pääsee välillä unohtumaan arjen normaaliuteen ja se tekee hyvää. Sellainen jonkin sortin säälivä tai pelokas asenne vain muistuttaa koko ajan, että ai niin, jokin asia on tosiaan aika pielessä

Paha mieli

2009-05-29T22:35:00.002+03:00

Tulin taas viikonlopuksi äidin kaupunkiin, olemaan äiteen kanssa teholla, missä hän vielä onpi. Viikko on mennyt suht reippaissa merkeissä, mutta tänne äiteen kotiin kun tuli taas yksin niin alakulo iski. Ja kaikenmaailman muutkin negatiiviset fiilikset.

On tosi yksinäinen olo. Sillä olenhan mä tässä tilanteessa ihan yksin, ei kukaan voi sitä muu toinen ymmärtää eikä kukaan voi tätä tilannetta jotenkin poistaa tai tehdä edes helpommaksi kuin mitä se on. Tää on nyt vaan elettävä. Samaan aikaan olen helvetin kateellinen ihmisille, jotka eivät ole koskaan menettäneet ketään, ja jotka tänäkin hetkenä ovat elämässään jossain iloisina ja onnellisina, vailla huolen häivää. Niin joo, noh, onko sellaisia muuten edes? Noh, minä uskon että on heitä ja juuri nyt olen kovin kateellinen. Onpas aikuista:) Mutta olen aatellut, että parempi antaa eri tunteiden tulla ja elää niissä, rypemään ei kuitenkaan saa ruveta. Olen kateellinen myös heille, joilla on minun iässäni ja vanhempanakin terveet vanhemmat, ja jopa isovanhemmat. Vittu tätä meidän perhettä, vois nyt jokin asia mennä silleen keskimääräistä paremmin, eikä aina vaan huonosti tai keskimääräistä huonommin. Joo. Alakulo isolla A:lla.

Lounaalla tänään sanoin hyvälle työkaverilleni, että tulevaisuudelta ja vanhenemiselta toivon sitä, että en tulisi katkeraksi. Katkerana on rankkaa elää ja se pilaa jo eletyn elämän jotenkin.

Mä toivon, että voisin olla omassa kodissa ensi viikonlopun. Mietin just, että oon kuukauden sisällä jo neljättä kertaa tässä kaupungissa. Viimeksi olen ollut viikonlopun kotona enkä täällä joskus ennen vappua. Haluan, että minun ei tarvitsisi viikkoon huolehtia yhtään mistään, että mitään uutta ikävää tai suurta muutosta ei tulisi.

Kevyempi olo

2009-05-24T17:19:00.003+03:00

Matkalla kohti etelää taas, yllättävän hyvin toimii tuo mokkulasysteemi junassa. Olin äiteen luona sairaalassa eilen ja tänään. Eilen oli itkupäivä, mua itketti matkalla pohjosempaan, ja sitten äitee rupes itkemään, kun mut näki, ja sitten mä taas itkin… Illallaki ko kävin lenkillä, niin itkin (kokeilkaapa juoksemista samalla, kun itkee... Yllättävän raskasta :)). Ei mitään akuuttia syytä, mutta kai nää asiat koko ajan enemmän uppoaa tajuntaan, ja itseni tuntien on parempi pillittää silloin kun pillityttää, muuten jää ongelmat muhimaan. Tänään olikin sitten kaikin puolin jotenkin kevyempi olo, ehkä jotenkin alkanut tilanne sulautua osaksi todellisuutta, eikä se vain enää ole sellainen epätodellinen kauhukuva. Äitee on paljon pirteämpi kuin alkuviikosta, mutta se hengitys ei ole parantunut. Juttelin pitkään myös lääkärin kanssa tänään, ja se aina jotenkin rauhoittaa, vaikka ei heillä mitään tuloksia ole vieläkään. Kyseessä voi kuulemma olla sellainen harvinainen jonkun sortin keskushermostouniapnea, jolloin potilas nukahtaessaan ”unohtaa” hengittää tarpeeksi tiheään à hiilidioksidipitoisuus nousee ja taju menee kankaalle. Oli sillä syndroomalla jokin hieno nimikin, mutta en muista tarkalleen mikä se oli, pitänee selvittää. Potilaita on äiteen asuinläänissä tyyliin kolme. Eikä sitä tautia voi testeillä selvittää, vaan on vain poissuljettava ensin kaikki muut mahdollisuudet ja sitten voidaan vasta vetää se johtopäätös, että tämä se tauti kuulemma on. Kyllä siinä taitaa niin mennä, ettei äitee kokonaan pääse hengityskoneesta irti koskaan enää, mutta kuulemma senkin kanssa oppii elämään ja voi elää sairaalan ulkopuolella. Jännä, kun tuo vaihtoehto tuntui aikaisemmin ihan hirveältä, mutta nyt tuntuu siltä, että ehkä tosiaan me ja erityisesti äitee voi osata elää sen kanssa. Ihminen tosiaan tottuu kyl vaikka mihin. Nyt äiteen pitäis vaan opetella syömään ja juomaan se kaula-avanteen ja hengityskoneen kanssa, ja lisätä lihaskuntoa, seistä ja istua tuolilla, jne. Elämä on tai jotain, on sitä vieläkin pahempia juttuja olemassa. Ihaninta on nyt vain se, että hän ei ole kuolemassa just nyt ja heti. Ja ihanaa, kun hän jaksoi kommunikoida eilen mun kanssa jopa neljä tuntia, kun siellä sairaalassa olin. Kyllä me ollaan äiteen kans tosi läheisiä, vaikka ei se siltä aina tunnukaan. Ja tuli sellainen olo, että ihan oikeita asioita mä oon äiteen suhteen tehny, vaikka välillä on ollut morkkis, kun ollaan tapeltu tai siitä kun en ole käynyt kovin usein kylässä. Se fiilis pitää muistaa.

Mun veli on yllättänyt kaikki sillä, kuinka hienosti hän on jaksanut tämän todella ahdistavan tilanteen: hän kävi jopa itsekseen äiteetä moikkaamassa torstaina, ja se on jotain se, ottaen huomioon, että aluksi hän ei halunnut tulla sinne edes minun kanssani. Ja kovasti hän huolehtii siitä, että muistan maksaa äiteen laskut, jne. Ja lauantaina hän soitteli minulle ja sanoi napakasti, että haluaa nähdä mut ja äiteen sunnuntaina. Eipä ole ennen sellaista tapahtunut. Ja jo se, että hän soitta minulle, on aika hienoa, eipä ole ennen tapahtunut.

Niin. Ja mulla on tänään synttärit, onnea mulle vaan :). Enpä ole niitä hirveesti ehtinyt kelailemaan, mutta tuntuuhan tämä päivä taas omalla tavallaan erityiseltä kuten synttärit mulla aina. Lahjakin taitaa tulla tänään illalla, KultaMussukan muodossa :)

Helatorstai

2009-05-21T11:03:00.002+03:00

Ja tulin juuri töihin. On menny sen verran sekasin tää mun työnteko, että aattelin tulla nyt tekeen vähän rästitöitä, rauhalliseen tahtiin kylläkin. Ja täällä töissä saapi ajatukset kulkemaan arkisempi ratoja kuin kotona yksin ja se tekee ihan hyvää.

Huomasin tänä aamuna valittavani kaverilleni jostain todella typerästä kuin siitä, että en tiiä pystynkö Tahkolla vetämään tänä vuonna ne suunnitellut 60 km, sillä näillä viikonloppureissaamisen määrillä en oikeen ehi reenata tarpeeksi. Jep. Mua siis tosissaan vitutti tämä asia. Noh, tuossa töihin pyöräillessäni se rupesi hävettämään, ja tajusin, että hölmöstäpä mä valitan, aika pieni asia tuo on, eikä se edes ole ongelma. Noh, elämä on tai jotain. Tajusin myös sen, että KAIKESTA huolimatta mulla on monet asiat aika hyvin: on ihmisiä, jotka välittävät ja huolehtivat minusta, olen tavannut uuden ihmisen josta olen hyvin onnellinen, olen terve ja hyvässä kunnossa, on työ joka elättää minut (ainakin vielä;)), on harrastuksia joista pidän ja joita voin harrastaa, on ajatuksia siitä mitä elämältä haluan. Ei huono.

Äiteetä yritetään ottaa hengityskoneesta pikkuhiljaa pois, mutta viime yönä tuli vähän takapakkia, kun he joutuivat taas lisäämään hengityskoneen tehoa. Diagnoosia ei vieläkään ole. Ehkä oloa helpottais, jos tietäis mikä hommeli on nyt kyseessä ja miten sen kanssa tulee toimia.

Ikävä

2009-05-20T21:57:00.003+03:00

Äitiä. Tuntuu pahalta kun käy mielessä, että minäpä soitan hänelle ja tajuaa samalla sekunnilla, että en voikaan. Äitee kun ei voi nyt puhua kun on siinä hengityskoneessa. Voin toki soittaa teholle, ja jutella hänen hoitajansa kanssa, mutta se ei ole sama. Ja mietin: tämä on nyt harjoittelua itsenäisyyteen, luopumisen aloittamista. Ei sitä luopumista ole pakko heti nyt kokonaan tehdä, sillä äiteehän on elossa ja sillai, mutta joku päivä se tulee kuitenkin eteen, ja jotenkin tuntuu hyvältä ajatukselta jos vähäsen pystyis tekemään sitä luopumista pienin askelin. En tiiä onko tuossa mitään järkeä, mutta eipä tarvii ollakaan. Mutta ikävä on, eikä sille mahda mitään.

Uusia mutkia matkaan

2009-05-19T20:26:00.002+03:00

... Äitee on sitten ollut teho-osastolla hoidossa viime ti-ke-yöstä asti... Ehdin siis yhden päivän ja yhden yön olla rauhassa kotona. Sitten tuli soitto klo 4 yöllä, että nyt äitee on löydetty osastolta tajuttomana ja viety teholle. Kun yhdistivät puhelun teholle, he siellä eivät osanneet sanoa, miten tilanteessa kävisi, eivät edelleenkään saaneet kontaktia äitiin. Lähdin aamukoneella takaisin äiteen kaupunkiin ja teholle. Matkan aikana äitee oli stabiloitunut hengityskoneessa sen verran, että osattiin sanoa, että ei hän nyt kuole heti. Äitee ei voinut puhua se tuubi suussaan ja oli muutenkin vain niin väsyneen oloinen, että hän vain makasi siinä. Ja minä istuin vieressä, luin kirjaa. Sitten tuli vielä komplikaationa keuhkokuume, joka ymmärtääkseni tuossa tilassa voi olla tappava. Yhden illan ehdin siinä jo ajatella, että tää oli sitten nyt tässä, kun ei meinannu antibiootit auttaa ollenkaan. Pelotti ihan saatanasti. Sitten tauti lähtikin taittumaan, ja nyt äitee on piristynyt päivä päivältä, kommunikoi osoittamalla kirjaimia ja mä kirjoitan sen mukaan, tai sitten välillä jaksaa kirjoittaa itse. Ei vain vieläkään hengitä tarpeeksi hyvin itse, tänään tehtiin kaulaan avanne, jonka kautta äitee liitettiin hengityskoneeseen, se on vähemmän kivulias tapa kuin se, että on suun kautta tuubi. Lääkäreillä ei ole vieläkään diagnoosia, kyseessä on siis vissiin joku hyvinkin harvinainen tauti.

Mutta joo. Ei ollut äitee masennuksesta väsynyt, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että ei ollut tarpeeksi happea kropassa, eipä oo ihme. On hän jo useamman vuoden valitellut hengitystään/hengästymistään, mutta lääkärit eivät terveyskeskuksessa osanneet mitään löytää. Noh. Jos en oisi saanut äiteetä sinne mielisairaalan osastolle, hän olisi ollut kotona yksin ja kuollut.

Oon ehtinyt ajatella tämän menneen viikon aikana vaikka mitä kaikkea. Myös sitä, että olisiko äidin parempi kuolla vai elää loppuelämänsä hengityskoneen varassa? Hän kun ei halua olla muista riippuvainen. Nyt ei osata vielä sanoa, kuinka tässä käy, mutta pelkään pahoin (ja lääkärit ovat puhuneet samaan suuntaan), että kyseessä on jokin pitkäaikainen sairaus, ja että sitä tuskin pystytään parantamaan.

Joo. Mä olen nyt matkalla taas omaan kotiin, käyn vähän omassa arjessani, ja palaan sitten viikonloppuna äiteen luo. Oon aikas poikki. Mutta eletään päivä kerrallaan ja teen niin paljon kuin jaksan. Se riittää.

Olosuhteisiin nähden mä voin aika hyvin. Mulla näyttäis olevan maailman parhaan ex-Miehekkeen lisäksi maailman paras uusi mieskandidaatti :) Nimettäköön hänet vaikka nyt sitten KultaMussukaksi=KM. KM tuli mun seuraksi torstaina ja viipyi aina tähän päivään asti seuranani. Nostan hänelle hattua jaksamisesta ja olen ihmeissäni siitä, että rankasta tilanteesta huolimatta, meillä menee jollain tavalla tosi hyvin. Toivon, että se jatkuu ja ettei tämä soppa, jossa joudun uimaan, tuhoa rankkuudellaan tätä uuden suhteen nuppua. Minä tykkään hänestä ihan kauhiasti, ja tunne taitaa olla molemminpuolinen.

Pakko pärjätä.

Kiitos

2009-05-12T22:04:00.001+03:00

Minulla on maailman paras ex-Mieheke =D Kiitos vaan ja terkkuja :)

Huh

2009-05-11T22:48:00.003+03:00

ja Äitee on nyt osastolla, joka on erikoistunut masennukseen/ahdistuneisuushäiriöihin. Ei ois paremmin tää päivä voinu mennä.. Tai no, ehkä se 6 tunnin lääkärikiertue ois voinu jäädä väliin. Mutta mä en siitä välitä, pääasia on että nyt kaikki tajusivat äidin hädän ja homma laitettiin vihdoin eteenpäin. Minulla on niiiiin paljon helpompi olla, koska kelailin koko viime yön, että mitä helvettiä mä teen, jos äitee ei edelleenkään pääse vielä hoitoon. Äitee oli itse ihan poikki ja helpottunut, vaikka sanoi, että onhan se vähän outoa, että hän on nyt osastolla hoidossa, ollaan totuttu että siellä onpi minun velikultani. Ja sanoi hiljaa, että ei hän ole ennen ymmärtänyt että voi mennä niin eksyksiin itsensä kanssa. Mutta. Uskon vakaasti, että nyt ei ole suunta kuin ylöspäin, paskemmaksi tilanne ei vaan voi enää mennä. Äitee sanoi miettineensä, että miten hän jaksaa, jos ei pääse hoitoon ja mun on pakko lähteä jossain vaiheessa kotiin. Mutta nyt äiteetä hoivataan kaikin puolin, katotaan että syö tarpeeksi, aloitetaan lääkitys ja terapia. Huh. Kuun lopussa meen taas käymään ja aiemminkin jos tarve tulee. Vannotin äiteetä, että oikeesti soittaa nyt jos minua tarvii, kyllä minä tulen...

On sellainen olo, että olen tehnyt sankariteon, kun sain tiukasti hoidettua homman kotiin, meinas vieläkin aamulla vähän vastustaa, ramppasin kaks terveysasemaa plus mielisairaalan polin läpi. On semmonen olo, että kerrankin tietää varmasti, että on tehny jotain oikein ja jotain tärkeää. En tiiä koskas äitee ois ilman tuota rumbaa päässyt hoitoon. Kai se aiempi kokemus noista asioista ja puljuista antaa hieman itsevarmuutta ja tietoa miten toimia. Ja olen niin mahottoman kiitollinen heille, jotka tekevät työtä henkisesti väsyneiden ja sairaiden ihmisten kanssa, olette korvaamattomia!!!! Minä en pystyisi äitiäni auttamaan, mutta uskon vakaasti, että he pystyvät!

Sitten hain vielä äiteelle vaatteita kotoa, pistin hänen kotinsa siihen malliin, että siellä ei tarvii käydä, tyhjäsin jääkaapin, vein postilaatikon avaimen naapurille, jotta he ottaisivat postin talteen, jne. Ja sitten ajoin vielä 5,5 tuntia kotiin, pikkaasen meinas väsyttää. Huh. Kohta nukkumaan omaan sänkyyn (tai noh, siis patjalle, en oo ehtinyt vielä hankkia sänkyä...), aivan mahtavaa:)

Elämän kaikki värit tänä keväänä juu

2009-05-10T17:49:00.003+03:00

terpat vaan. Onpas ollut kummallinen kevät... Vaikeuksia ex-miehekkeen kanssa (kai sitä tuoksi pitää kutsua nyt sit), sekava tila siitä mitä haluaa, sitten löytyi punaisen langan pää, ero, uusi ihastus ja nyt sitten viimeiseksi se, että äitee on vakavasti masentunut ja yritän saada häntä parhaillani sisään mielisairaalaan. Huh. Toi vika kuulostaa omassakin korvassa vähän keksityltä, mutta tjiisus, olisipa se. Homma lyhyesti: äitee on kyl valitellut oloaan vähäsen kevään mittaan, ja juossut terveyskeskuksessa, jossa hän on vain leimattu luulosairaaksi (vjittu!!!). Mä olen yrittänyt puhua joulusta asti, että menis terapiaan, kun selvästi mieltä painaa monikin ja hyvinkin vanha asia. Mutta ei hän ole mennyt. Onhan hän aiemmin ollut hieman masentunut, mutta on saanut siihen jotain lääkkeitä (joiden käyttöä ei sitten millään lailla seurattu, oujeeeee), ja luulin/luulimme, että asia alkaa siitä ehkä parantua. Noh, nyt sitten täti kävi täällä äiteen luona muista syistä viime viikonloppuna (äitee asuu siis noin 450 km päässä minusta ja tädistä) ja soitti minulle ja sanoi, että nyt on hätä: äitee on laihtunut tyyliin 10 kg joulun jälkeen, ei meinaa päästä sängystä aamuisin ylös ollenkaan ja on silloin hieman sekava, ruoka ei maistu oikeen, ja hän ei juurikaan tee yhtään mitään muuta kuin makoilee sohvalla/sängyllä. (Puhelimessa äitee on kuitenkin meidän molempien mielestä kuulostanut suht normaalilta) Ja sitten ihan selviä paniikkikohtauksia, käy ihan ylikierroksilla, tärisee välillä, välttelee ulosmenoa, yksin ei ainakaan suostu menemään yksin. Nyt sitten tällä viikolla äitee itse ehdotti, että hän haluaisi sairaalaan hoidettavaksi, että hän ei jaksa. Mä tulin tänne eilen, ja olen hieman järkyttynyt siitä mitä oli vastassa. Ja olen samaa mieltä: ei tässä muu auta kuin osastohoito, mä oon ihan avuton tässä tilanteessa, en minä hänen oloaan osaa parantaa. Tiedän, että minun olisi pitänyt jollain tavalla tajuta tää tilanne aikaisemmin, mutta en ole. Äitee ei ole missään vaiheessa pyytänyt apua minulta (mikä on tietty tyypillistä, äitee kuuluu sukupolveen, jonka mielestä ei saa olla vaivaksi, jne.). Nojoo, mutta kuten yksi kolleega sanoi: ei pidä miettiä mitä oisi pitänyt tehdä vaan tehdä nyt se mitä tarvitaan. Joo. Äiteen yks ystävä on viime aikoina käyttänyt äiteetä lääkärissä ja torstaina he kävivät hankkimassa äiteelle lähetteen mielisairaalan osastolle. Nyt tarvii sitten ootella, että jotain siellä mielisairaalassa tapahtuu, ajattelin mennä huomenaamulla sinne puhumaan, että jotain tarttis tapahtua ja äkkiä. Sillä äitee joko kuihtuu pois tai sitten sen ylikierroksilla oleva kroppa sanoo ittensä irti. Mun veli-raukkahan on äiteetä käyny tasaisin väliajoin tsekkaamassa ja tekemässä jopa ruokaa, mutta ei sitten osannut soittaa minulle tai kenellekään muulle ja kertoa huolistaan. Jep. Toukokuun lopulla toivottavasti molemmat muut mun perheenjäsenet on mielisairaalassa: äitee akuutisti ja veli intervallihoidossa (joka toistuu joka puoli vuosi, sillä lailla pidetään hänet "aisoissa" ja kunnossa, on kyl toiminut hyvin!)

Voi kiesus mikä tilanne. Toivon vain, että kohta alkaa homma toimimaan ja päästään hoitamaan äiteetä kuntoon. Masennuksesta mulle ei ole ollutkaan ennen kokemusta, skitsofreniasta ja paniikki/ahdistushäiriöstä "vain". Oma fiilis? Turta, huono, hieman ahdistunut. Siinä mennään. Mutta eilen illalla jo mietin, että maanantaina soitan myös johonkin ja varaan itelleni ajan terapiaan. Vaikka nyt olo on suht vahva, niin kyl se taas tietää että en mä osaa näitä asioita kuitenkaan käsitellä tarpeeksi itekseni ja kohta mäkin alan taas voimaan huonosti.

Elämä on. Taas.

Elämä on ihmeellistä

2009-05-01T09:30:00.003+03:00

Mopo karkasi. Täysin. Ja olen asiaan hyvin tyytyväinen =D

lyhyesti

2009-04-19T19:41:00.002+03:00

Minä ja mieheke erosimme. Yhteisestä päätöksestä, suhteellisen tasapainossa, pitkään ollaan molemmat asiaa mietitty. Luultavasti oli hyvinkin oikea päätös. Tänään autoin häntä muuttamaan pois kämpästämme. Elämä on tämmöstä. Ihmeen tasainen olo, en edes nyt viitsi ajatella tai pelätä, että tuleeko se tosi paska fiilis myöhemmin vai ei ollenkaan.

vittu ko vituttaa

2009-04-05T18:59:00.001+03:00

eipä muuta. ja joo, ei ole mitään akuuttia vakavaa syytä ja olen vielä lomalla. Mutta silti. Nyt vaan vituttaa. Piste. Ja minulla on oikeus siihen. Lomallakin.

Ristiriitainen Norjassa

2009-04-05T17:54:00.002+03:00

heippa Norjasta. Kohta kaksi viikkoa lomaa takana, aika jees. Tähän on jo jotenkin tottunut, ja tänään on ensimmäinen sellainen huonompi-fiilis-päivä. Kai niitä päiviä lomallakin tulee.

Lomaa on yhteensä noin kolme viikkoa, kolmisen päivän päästä suuntaamme nokkamme kohti Suomen Lappia, ja vietämme siellä pidennetyn pääsiäisen vielä. Tää Norja-osuus on ollut tällainen tyttöjen reissu, ja hyvä niin, tekee välillä tällaset ihan hyvää. Ollaan kaikki vielä suht koht ehjiä, mitä nyt pientä fyysistä väsymystä, jäykkiä niskoja:) ja yksi lievästi venähtänyt olkapää. Kyseessä on siis tellu-offi-reissu: sukset on leviät, mäet korkkaamattomia ja enimmäkseen olemme myös nousseet mäkien päälle ihan omin voimin eikä hissein. Oppinut on taas kovasti, ja taas on se fiilis, että ois pitänyt jotenkin reenata paljon enempi ennen reissua että ois jaksanu paremmin. Toisaalta, en tiiä miten sitä about 3-4 tunnin skinnaamista harjoittelis kuivaharjoitteluna: painot nilkkoihin ja rappuja ylös tuo sama aika? =D Noh, joka tapauksessa, skinnausrytmi alkoi vihdoin tosissaan löytyä eilen, aika jees. Säät ovat olleet mahtavat: aurinkoa ja pientä pakkasta, välillä jopa ihan tyyntä. Lunta ois tietty voinu tulla enempi, mutta tällai ainakin mua jännittää lumivyöryaspekti vähemmän. Laskut ovat menneet tosi hyvin, viime vuoden kuukauden Alppi-koulusta on kyl ollut hyötyä.

Niin, sitten tuohon otsikon toiseen sanaan: ristiriitainen: mä jotenkin ajelehdin ees-taas mielessäni monestakin asiasta elämässä, siitä mitä mä haluan: fiilikset vaihtelee laidasta laitaan, ja jos totta puhutaan niin se on rasittavaa. Vaikka tavallaan taidan aavistaa, että se on ihan ok, jopa välillä hyvä fiilis olla, varsinkin kun ei tässä nyt ole kauhea kiire mihinkään, on ihan ok hiukan pyöriä hetken kuin väkkärä paikallaan ja fundeerata että mitäs sitten. Tuleepahan kerrankin tehtyä sitä mitä haluaa. Ehkä:). Mä kun en aiemmin ole tällaista fiilistä näin kauan sietänyt vaan olen pyrkinyt siitä pois hinnalla millä hyvänsä sillä seurauksella, että olen päätynyt ottamaan sen lähimmän vaihtoehdon, joka ei kuitenkaan varmaan useimmitenkaan ole ollut se paras. Joo. Joten nyt aattelin olla tässä ja fundeerailla, kunnes jokin suunta tuntuu omimmalta. Ainut mitä tiiän varmaksi nyt jo on se, että ensi talven haluaisin tehdä työkseni jotain ihan muuta hetken kuin mitä "omaan alaani" kuuluu, projekti on työn alla. Toivottavasti se toive toteutuu, ja jatketaan siitä sitten =D

mietintöjä

2009-03-08T08:49:00.002+02:00

oonpa aika jumissa, auts: käsivarret, nivuset, perse, selkä... jepjep:) Mutta se tuntuu vaan hyvältä, tietääpä tehneensä taas jotain kunnolla. Joskus tekee näköjään tosi hyvää mennä oman "fyysisen tekemisen mukavuusalueen" rajoille, kokeilla jotain, mitä oma kroppa ei vielä hiffaa. Joo, mutta tänään taidan levätä telemark-session parissa iltapäivällä, ennen sitä tarttis saada vähän töitä tehtyä.

Mietin, että tuleeko nää useat hyvät fiilikset täällä pohjosessa vaan siksi, että olen hetken poissa normaalista arjestani, ja että ei nää fiilikset näin hyvänä vois pysyä, jos tästä elämästä täällä tulisikin sitä arkea? Siis, ei mun tavallisessakaan arjessa nyt mitään vikaa ole (nojoo, tämänhetkinen työpaikka on kylläkin iso HUOKAUS), mutta kun se on sitä samaa tavalla tai toisella päivästä toiseen (=arki;)), niin siihen jollain tasolla turtuu. Sitten kun pääsee uusille urille hetkeksi, tuntuu hyvältä. Mutta tosiaan epäilen, että jos näissä uusissakin urissa istuisi tarpeeksi kauan, sitä turtuisi, eikä tulisi enää kicksejä tällä lailla. Alkaisin ehkä jopa kaivata sitä vanhaa arkeani ja ihmisiä siellä? Nythän sitä ei tartte miettiä, että kaipaako sitä omaa arkea vai ei, koska tietää, että sieltä se kuitenkin kohta taas tulee vastaan:) Joopajoo, tajunnanvirtaa tai jotain. Nyt töiden kimppuun!!

hyvä hetki

2009-03-07T21:08:00.002+02:00

mää oon ihan puhki ja onnellinen:) Tänään on ollut mun vapaapäivä. Kohta saunaan ja sitten nukkumaan! Pohjosen taika on tepsinyt taas, harmittaa jo valmiiks, että maanantai-iltana tarvii aloittaa reissu takas etelään, täällä on aika kotoinen olo. Mutta elämä on. Mutta oikeesti mietin, että oispa ihanaa pitää "välivuosi" ensi talvena ja olla täällä duunissa: mukava ympäristö ja mukavat ihmiset, sopivanlainen mentaliteetti, ei puhuta mistään "urasta"... Kahtellaan. Vaiks pitäishän tässä iässä jotenkin olla jo "jossain". Mutta ko ei jaksais:)

Kokeilin tänään toista kertaa elämässäni lumilautailua (viime kerrasta on vaatimattomat 9 vuotta tai jotain...). Täällä kun ei oo tullut hetkeen lunta, joten rinteiden ulkopuolella kaikki on jo koluttu aika tarkkaan, eikä telluilla se rinnehiihto nappaa sillai tuntikausia. Ihmeen vaikeeta se lautailun yritys oli taas joo, olin ehtinyt unohtaa. Aluksi ei meinannu käännös takakantilta etukantille onnistua millään, mutta lopuksi kurvailin jo vähä jyrkemmätkin kohdat kumpaankin suuntaan, jee! Pää ja perse on vaan kipeenä:) Perse kaikesta kaatumisesta, ja pää siitä ko yhen kerran satuin rojahtamaan suoraan häntäluulle ja se isku tuntui välittyvän päähän asti. Nooooh:) Mutta oli hyvää ja mukavaa ja kärsivällistä opetusseuraa!

Mieheke on reissun päällä vielä, ja elossa ja koossa, ja onnellisen oloinen hänkin. On kyllä ikävä, mutta ei enää mikään ihan kauhia, kun aina voi soittaa kuitenkin kun siltä tuntuu.

Onnellinen. Pidän tästä fiiliksestä nyt kiinni!

ajatuksia

2009-02-26T16:11:00.002+02:00

kunpa osaisi:

- Olla murehtimatta asioita etukäteen. Kohdata asiat sitten kun ja jos ne kohtaa, ei sitä ennen.
- Oppia relaamaan elämän kanssa: elämän polun liika ohjailun ja kontrolloimisen yrittäminen on hemmetin raskasta. Oppia luottamaan, että kyllä se elämä antaa iloja sen kummemmin yrittämättä, eikä vain p*skaa.

jaa, ja eikun harjoittelemaan.

Masistelua

2009-02-26T15:33:00.002+02:00

Jep, pitäis tehdä töitä tällä hetkellä, mutta päivä on mennyt muutenkin ihan muiden asioiden järjestelyyn, joten aivan sama....

Harmittaa, että en saa tänne kirjoitettua kuin enää harvoin. Yritän parantaa tapani, ihan itseni takia, sillä mä luulen, että tää kirjoittelu tänne tekee elämän mukavammaksi minulle ja ympäristölleni:) Jotenkin silloin, kun Mieheke on kotona ja iltaisin on seuraa, niin nopeampaa kaataa hänen niskaansa ajatuksensa. Mutta kun ei se ole reilua, siis tuossa minun mittakaavassani:), joka välillä on aika hurja:( Nyt mieheke lähti melki kolmeks viikoks reissuun, niin täällä blogissa olen sitten taas:)

jep, eli on tässä vajaan viikon ollut melkoisen masentunut fiilis, nyt onneksi jo vähän parempi. Olen nukkunut huonosti ja stressannut töistä ja PMS on ollut kanssa hoodeilla, joten siinäpä kai tämän tilanteen syypäät ovat. Ja sitten sellainen hassu juttu, että kun sain tietää, että minulle on myönnetty toiseksi puoleksi vuodeksi mukava apuraha, niin sen sijaan, että oisin puhkunut tarmoa entistä enemmän, minulta loppui jotenkin puhti ihan kokonaan, työt eivät nappaa juuri nyt OLLENKAAN. Onko se sitten sitä, että on elänyt kohta vuoden todellisessa epävarmuudessa, että milläs tässä kohta elellään ja painanut töitä aika tehokkaasti, jotta saisin runnottua väikkärin kasaan siinä ajassa, jolle minulla oli rahaa, niin nyt sitten kun lähitulevaisuus onkin taloudellisesti turvattu, niin pystyy vähän antamaan periksi väsymykselle. Viikonloppuna en tehnyt yhtään mitään, paino sanalla YHTÄÄN. Ja vaikka se tuntui hyvältä, niin sitten sain sen jälkeen itelleni aikaiseksi kauhean morkkiksen, kun en muka saa mitään koskaan ikinä tehtyä. Ja siitä se alamäki sitten tosissaan lähti, joopajoo. Tällä hetkellä mielestäni olen: aikaansaamaton stressaaja, joka tosiaan stressaa ihan turhista asioista, ihmissuhteita solmuun saava murehtija, helposti ärsyyntyvä kiukkupussi, jolla ei ole elämää. Tuntuu, että odotan kovasti että asiat etenisi tästä tämänhetkisestä tilanteesta pois, ja kun tosiaan aikataulut vähän aina venähtää, niin ahdistaa. Ja ei osaa nauttia tästä hetkestä, kun tuntuu, että mitä nautittavaa tässä hetkessä nyt olisi. Mikä on niiiiiiiiiiiiiin typerä asenne. Päällä on myös ihme vertailukausi: mielessäni vertaan muiden saavutuksia/elämäntilannetta omiini, ja tulen siihen tulokseen, että olen huonompi, epävarmempi, huonotuulisempi, vaikeampi ja hitaampi kuin kaikki muut ja että mun elämä vaan liukuu ohi.

Tästä on siis hyvä jatkaa;)

Minoon mukava ihminen:)

2009-01-26T17:15:00.002+02:00

Pitkästä aikaa tuollainenkin fiillis, ja vielä kirkas sellainen. Tämä "työleiri" pohjoisessa on kyllä tehnyt hyvää, on ollut tasaisen fiilis koko ajan, ja välillä sellaisia onnellisuuden piikkejä:)

Täällä on kyllä tosi mukavia ihmisiä!:) Ja hienoa muistaa ja huomata taas, että mä oon kyllä siinä ihmeellinen, että kun olen jossain vieraahkossa paikassa yksikseni osaan tutustua ihan ventovieraisiin ihmisiin tuosta vaan, vaikka ujostuttaisikin:) Eihän siinä useimmitenkaan ole kyse elämän ajan kestävien ystävyyssuhteiden luomisesta, mutta sellaista erilaisista ihmisistä nauttimisesta. Mutta täytyy myöntää, että ihmiset täällä ovat yllättäneet todella mukavalla tavalla. Siis en odottanut mitään pahaa, lähinnä en odottanut mitään, ja sitten kävikin niin, että tauolla istuskellessani porukat alkaa pikkuhiljaa jutella minullekin. Hassu fiilis:), ja tekee hyvää se, että ainakin kerran päivässä näkee ihmisiä ja pääsee juttelemaan, muuten olisi varmaan se mökkihöperyys iskenyt. Täällä on kyllä tosi hiljasta tällä hetkellä, joten siellä tauolla/affessa ei juurikaan ole ollut muita kuin minä ja paikan ja rinteen henkilökuntaa, ja siinä on sitten samojen naamojen kanssa istuskeltu jo kohta viikko. Ja sain jopa kuulla, että joo sä oot se sen-ja-sen värisissä housuissa telluileva tyttö:) Hassua, sitä kun tuntee välillä olevansa aika näkymätön. Tämän päivän onnen pirskahdus tuli siitä, että baarimikko mitään kysymättä oli laittanut jo teen valmiiksi, kun näki, että tulen sisään. Hän kuulemma muisteli, että sellaisen mä useimmiten haluan, tekee sen kuulemma kaikkien kanssa, jotka tuntee. Lämmitti mieltä, tuli fiilis, että mähän tässä hetkessä ikäänkuin kuulun tänne. Ja siitä johonkin kuulumisen fiiliksestä meikäläinen tykkää, en sitä jotenkin hirveen usein tunne (mikä nyt on sitten kyllä ihan omasta päästä kiinni;)). Nojoo, täytyy myöntää, että olen minä itsekin hieman ottanut ihmisiin rohkeasti kontaktia, sillä kun olen yksin täällä, niin tuntuu paremmalta mennä suksihuollon pojille ilmoittamaan, että mä menen nyt mettään laskeen, ja jos ei neljään mennessä ole kuulunut takaisin, niin mut voipi mielellään tulla hakemaan sieltä ja sieltä suunnalta. Sillä jos mulle jotain sattuis, niin ei kukaan mua varmaan pariin päivään muuten osais kaivata. Hyvin on toiminut tämä "lapsenvahtisysteemi", ovat olleet kovin ystävällisiä ja huolehtivaisia, tekis jo mieli maksaa jotain tästä palvelusta, mutta ei kuulemma käy päinsä.

Semmosta. Hyvä mieli. Nyt tarvii kohta tehdä ruokaa, ja sitten jatkaa työjuttuja. Metsähiihto sujui muuten tänään aika mallikkaasti mun asteikolla, ja kiva fiilis, kun uskaltaa yksinkin lähteä sinne metsään. Lunta vois olla enemmän, mutta sitten toisaalta puurajan alapuolelta löytyy tosi namia lunta, parikyt senttiä pehmosta kovan pohjan päällä, nam:) Yhden puun kanssa on tullut otettua vasta kontaktia, en saanut suksia samalla puolelle tarpeeksi nopeasti:)

Onhan tässä apurahatutkijan elämässä puolensa;)

Pohjoisessa taas

2009-01-24T09:34:00.002+02:00

Heippa vaan, mä olen viikon "kirjoitusleirillä" pohjosen mökillä. Aika jees:) Kyllähän toi kirjoittaminen vähän tökkii (aloitin kolmannen artikkelin intron väsäämisen), mutta niin se kyllä tökkii joka paikassa:) Tosi hiljasti täällä on näin tammikuussa, varsinkin viikolla, mutta tykkään. Heräilen aamulla, kirjoittelen, sitten käyn vähän hiihtelemässä ja moikkaamassa puolituttuja affessa (ujostellen, mutta kuitenkin:)) ja sitten tuun takasin möksälle, kirjoitan ja käyn saunassa ja kirjoitan taas. Just ennen nukkumaanmenoa katson läppäriltä jonkin leffanpätkän, saa ajatukset mukavasti pois töistä. Viime yö oli hieman hassu: Nukun eräänlaisen kerrossängyn alakerrassa, ja näin elävästi unta, että yläsänky oli jotenkin huonosti kiinni ja että se oli tippumassa. Siirryin näköjään sitten puoliunissani sohvalle nukkumaan=D Ja kaikista huvittavinta oli, että kun siirtelin tyynyjä ja tavaroita sohvalta pois, niin mietin, että toivottavasti ei Mieheke herää tähän häslään:) Sama juttu aamulla, kun herätyskello soi aika pitkään: "hops, ei kai Mieheke herännyt tuohon";). Ollaankohan me oltu kyllä liian paljon yhdessä, kotona ja reissussa!?!?;) No, herra itse on kaukomailla tällä hetkellä, saapi kummatkin vähän levähtää arjesta:) (herätyskello on muuten herättämässä ysiltä siks, että muuten viikossa mun koko vuorokausirytmi heittäis häränpyllyä:))

Meillä olikin vähän, tai ei niin vähääkään, kriisin poikasta viime viikolla, olipa aika rankkaa. Yksitoiskohdat jääköön sikseen, mutta onneksi selvittiin samalle puolelle. Kai noi kriisailut jollain ihme tavalla jopa lähentää, sitten loppujen lopuksi. Oltiin tosiaan aika tiiviisti oltu yhdessä montamonta kuukautta, ja mä luulen, että se ei sovi meille kummallekaan pidemmän päälle, pitää saada vähän omaa aikaa. Vaikka eihän sitä omaa aikaa kukaan kiellä ottamasta, tosiaan, mutta aina sitä ei osaa ajoissa ottaa. Noh, asiat on ihan hyvin taas, mutta tuli hyvään rakoon nää kumpaisenkin reissut, tuleepi vähän nautittua omasta laatuseurasta:)

Ton kriisin aikana tulipa taas todettua, että naisten on helpompi jutella tuollaisista ongelmistaan hyvien ystävien kanssa, ja että se ainakin mulla auttaa ihan hirveesti: tajuaa, että kaikissa ihmissuhteissa on omat kipupisteensä, jotka sitten aika ajoin tulevat taas pintaan, ja sitten niitä käydään taas läpi. Että ei se tilanne nyt ole mitenkään erityisen erityinen. Mietin vaan, että säilyykö ne kipupisteet yhtä vahvoina, vai heikentyykö ajan ja oppimisen myötä? Miehet vissiin vähän heikommin saa puhuttua noista parisuhdekriisailuista ystäviensä kanssa (vai olenko väärässä, ja tunnen vain tietynlaisia miehiä?), ja kai ne ongelmat sitten omassa päässä paisuu ihan kamalasti kun ne siellä itsekseen pyörii. Noh, me ollaan erilaisia. Opettelua, opettelua. Ollaan asuttu yhdessä jo yli vuosi, eikä me olla kumpikaan asuttu aikaisemmin jonkun kanssa yhdessä näin pitkään, joten uusilla vesillä ollaan kummatkin. Noh, tässähän sitä tulee reenattua:)

3 vuotta blogia takana ja jouluaatto

2008-12-24T12:55:00.002+02:00

Minä laiskamato en huomannut, että 15. joulukuuta tämä blogini täytti jo kolme vuotta!!! Ei muuta kuin hyvää syntymäpäivää:) Kyllä siitä tuntuukin jo olevan jonkin verran aikaa, kun kirjoitin tänne ekan kerran.

Joo, ja jouluhan se täällä onpi taas. Viime vuonna pääsin pälkähästä, kun Miehekkeen kanssa ei vietetty joulua ollenkaan, oltiin kahestaan pohjoisessa, olipa tosiaan mukavaa:) Noh, nyt ollaan taas vanhan kaavan mukaisessa joulussa: äitee ja veli tuli tänne etelään, ja nyt ollaan sitten menossa tädin luokse syömään. Serkku ilmoitti tänään olevansa raskaana, tuntuupi hassulta, hän on ollut minulle semmonen pikkusiskon tyylinen otus nuorempana:) Ihan "normaalissa synnytysiässähän" hän jo on, mutta silti tuntuu hassulta. No, se menee ohi:) Olen kuitenkin iloinen hänen puolestaan, ja mun täti taitaa olla taivaassa, kun hän saa vihdoin lapsenlapsia:) Mutta ahistaa joo, en tiiä mikä, kai semmonen default-jouluahistus vaan. Hesarissa oli hyvä juttu yksinäisistä ihmisistä ja joulusta, että miten sitä jouluna yksin selviää: Kohtelee sitä kuin flunssaa, kyllä se odottamalla ohi menee. Mä aattelin ottaa tänä vuonna tuon ajatuksen käyttööni, vaikka enhän mä ole yksinäinen ja elämä on muutenkin vissiin aika reilassa. Mutta minkäs teet, kun mä vaan kärsin jouluahdistuksesta. Piste.

Luin loppuun tänään elämäni ensimmäisen Paul Austerin kirjan, "the brooklyn hollies". Oli hyvä, en osaa selittää millä tavalla, mutta oli vaan. Ystäväni kehui minulle Austeria, ja oikeassa hän oli.

Heille, jotka nauttivat Joulusta: Ihanaa joulunaikaa teille! Ja meille, jotka emme koe sitä niin nautinnolliseksi ajaksi: Mahdollisimman kivutonta joulua ja jopa hetken väläyksiä onnesta!:) (Kyllä se kohta on ohi:))

fiilikset muuttuu liian nopeasti

2008-12-15T13:33:00.000+02:00

äiti soitti kesken onnellisten ajatusten, ja saatiin taas aikaiseksi riitaa samasta aiheesta kuin muutenkin viime aikoina.

Musta tuntuu, että me ollaan ihan eri planeetalla, että minä en voi luottaa siihen mitä äiti sanoo, ja että äiti ei vaan kuule mitä minä sanoin. Ja kun minusta tuntuu, että minulle on valehdeltu, niin mä suutun. Hetkittäin vihaan omaa äitiäni, ja miten huonoksi ihmiseksi se tekeekään minut? Mutta kun mä en jaksais tota mun perhettä, en ollenkaan. Ja olen pahoillani siitä.

"Yrittäjä"

2008-12-15T10:07:00.000+02:00

Niin joo, miten pääsinkään unohtamaan: Mä sain toisen apurahan, joten nyt on jonkinlaiset tulot varmistettu jo puoleksi vuodeksi:) Eli maksan itse itselleni omat kuukausittaiset apurahani (palkasta ei nyt vaan pysty nyt edes unelmoimaan). Hassu mutta hyvä fiilis. Ehkä nyt osaan relata ja uskaltaa tehdä töitä siinä rytmissä kuin haluaa (valmista pitää tietty tulla) ja sanoa EI kaikille ylimääräisille nakituksille.

Tuntui tosi hyvältä, kun sain tietää tuosta apurahasta. Olin nimittäin jo luullut, että en saanut sitäkään, kun ei ollut kuulunut mitään ja päätösajankohtakin oli mielestäni jo mennyt hetki sitten. Joka tapauksessa, tack så mycket Albin!

Onpas ne fiilikset muuttuneet ja vaatimukset laskeneet vuodessa: viime vuonna tähän aikaan olin hermona siitä, että tipun apurahalle. Nyt olen superonnellinen siitä, että saan edes jonkinlaista apurahaa, vaikka tulot tippuvat sadoilla euroilla. Noh. En tiiä mitä tohon nyt sanoisi, siis onko se hyvä vai huono. Sanotaanko vaikka, että ainakin olen jotenkin sopeutunut tilanteeseen, ja se on vissiin hyvä. Mutta en mä kyllä tolla linjalla haluais enkä meinaa olla koko elämääni.

täällä jossain ihan itsekseni

2008-12-15T09:45:00.000+02:00

heippa täältä jostain lempparipaikastani:)

Eli sain toteutettua yhden toiveen: olen itsekseni hetken aikaa, poissa kotoa (ja töistä). Noh, pikkaaseen tuli "huijattua": mieheke oli täällä kans viikonlopun yli, mutta se oli vaan bonusta:), oli kiva olla jossain yhdessä missä ei ole mihinkään kiire eikä ole aikatauluja. Mä oon ollut aika kovassa flunssassa, joten ole pystynyt laskemaan vain parisen mäkeä tähän asti. Mutta tänään tuntuu, että keuhkot on vähän paremmassa jamassa, joten ehkä pääsen laskemaan pari mäkeä lisää.

vaikka olin ihan rättipoikki ja kipunen kun pääsin tänne lauantaina, niin silti tuntui tosi hyvältä samaan aikaan. Eilen miehekkeen lähdettyä oli tosi ristiriitaiset fiilikset: olin tosi onnellinen, sillä mulla on tärkeimmät asiat tosi hyvin; oli hieman orpo ja yksinäinen olo, kun yhtäkkiä olin ihan yksin täällä jossain hiljaisessa paikassa; harmitti, kun oli niin kova yskä vieläkin; huolehdin vaikka mistä, ja tämä taas yleensä sattuu silloin, kun vihdoin on päässyt pysähtymään ja lepäämään ja ajatuksilla on aikaa ja voimia tulla mieleen, tulee käytyä kaikenlaisia ajatuksia päässä läpi. Mutta pääasiassa mulla on onnellinen olo.

Onpas ihanan hiljaista ja valkoista täällä.

Kohta menen kokeilemaan josko tänään voisi laskea enemmän kuin yhden mäen:)

Hankaluus senkun jatkuu

2008-12-01T14:16:00.000+02:00

Joku ikävä kierre on päällä: olen väsynyt, ja koen työssäni hyvinkin usein riittämättömuuden tunnetta, varsinkin viime aikoina. Sama fiilis on tullut välillä kotonakin, kun väsyneenä ja töistä lannistuneena olen kärttyinen ja epämukava ihminen. Ja kun olen kärttyinen ja epämukava, fiilikset omasta itsestäni laskee entisestään, jolloin olen vielä väsyneempi, kärttyisempi ja ikävämpi ihminen, vaikka haluaisin olla kaikkea muuta. Ja oma olo ja muiden olo ympärilläni vaan huononee. Revi nyt tuosta sitten. Ite olen ajatellut yhdeksi ratkaisuksi sen, että lähden hetkeksi johonkin ihan ittekseni, jolloin ei ole tarvetta edes olla mukava ihminen, ja ehdin siten rauhoittua itseni kanssa ja levätä ja ehkä huomata jotain kivojakin puolia itsessä taas pitkästä aikaa. En ole ihan hirveästi nääs tykännyt itsestäni viime aikoina, olen vaan ollut sellainen bitch, joka jollain tavalla aina pilaa asioita. Itkettää.

Minoon hankala ihminen

2008-11-28T20:54:00.000+02:00

Jepulis jee. Väsynyt perjantai-ilta täällä. Olin aatellu mennä lenkille tänään, mutta fiilis laski sen verran kun tulin kotiin ja näin lattialla kirjekuoren... Jossa sitten kerrottiin, että juu ei mekään kyllä haluta tukea sun työ ja projektia millään lailla. Hitonhitto. Semmostahan se on, mutta kyllähän se vähän syö naista, varsinkin kun meidän labrasta toinen samassa vaiheessa oleva tyyppi sai samaisesta paikasta rahhoota justiinsa. Blääh ja ääh. En sitten lähtenyt sinne lenkillekään. Läski olo. Oon ollu vähän nuhainen koko viikon, enkä ole tehnyt yhtikäs mitään fyysistä. Ja ahistaa työmäärä töissä: suunnittelin aiemmin, että oon tuolta puljusta ulkona kesän loppuun mennessä, mutta taitaapi aikataulu heittää häränpyllyä, vaikka kuinka paiskisin töitä, nou kän duu. Blaablaa. Kyl mä tiiän, että mulla on kaikki perusasiat ihan hänkki spänkki, mutta silti en osaa olla valittamatta, minkäs teen.

Joo, ja sitten mä en vaan tänään tehnyt ruokaa... Mulla tulee just nyt ruoanlaitto NIIN korvista ulos jostain syystä, että kun taas käytännön syistä ruuanlaittonakki napsahti mulle tänään, niin hahaa, en vaan tehnyt. Ei kai siitä suuremmin kukaan kärsi:) Nachoja söin tuossa ja vähän maitoa päälle, eiköhän se siitä;);)

joo. Ja miehekekin sitten sattuu lähtemään huomenna viikon lomalle mihinkäs muualle kuin Mumbaihin... Ei niin turvallinen fiilis. Noh, lupasivat kyllä painua heti jonnekin muualle lomailemaan, mutta hieman ikävältä se tuntuu silti. Joo, toivottavasti ei satu ikäviä.

Noh. Positiivista tässä päivässä on ollut se, että meikäläisen mukava italialainen yhteistyökumppani oli saanut tuotettua yhtä kamaa, mikä voi osoittautua kovinkin hyödylliseksi minulle. Tuleepi kuriirilla ens viikolla. Ja sitten jänskää on se, että kevään pisimmän hiihtoreissun ("kesälomani 2008") juoni alkaa hahmottua: ensin Norjaan skinnaileen parin tyttökaverin kanssa, ja sitten siitä kalotin poikki (autolla, ei hiihtäen;)) Kuolan niemimaalle koetteleen mäkiä siellä (sain ylipuhuttua tytöt innostumaan siitä Venäjän keikastakin). Jepujee, kyllä tää tästä. Kai tuo mun duuni on kuin mikä tahansa työ, turha minun on siitä itseäni sättiä, että on aikaa vierähtänyt siellä niin julmetusti, kai mä jotain VIELÄ huonompaa ajanvietettä oisin voinut keksiä;);)

Joo. Ja menin ihan mukiinmenevästi viime viikonloppuna niissä perhanan tuolihisseissä:) Toki täytyy myöntää, että en vielä ihan estoitta: Piti olla jompikumpi kahdesta "turvallisen" oloisesta kaverista mukana, muuten en vaan saanut mentyä, rajoittunutta menoa. Kyllä joutui koko ajan vähän keskittymään siihen, että pysyi rauhallisena, joten pää oli kyllä iltaisin keskimääräistä väsyneempi. Mutta hienoa oli, että menin useamman kerran tuolihissillä, ja oikeastaan vaan aina päivän eka nousu tuntui ihan vähän pahalta. Ja uskalsin jopa mennä välillä ilman minun ykkösturvamiehekettä:) Ja tellukin muuten ihan sujui, silleen ookkelidookkeli. Mutta kauden alkamisen odotuksesta sai enemmän kiksejä kuin siitä varsinaisesta ekasta hiihtopäivästä, niin siinä taitaa aina käydä. Mutta se oli positiivista, että kesän suuren maastopyöräilymäärän kyllä huomasi: ei pahastikaan hapottanut reisissä missään vaiheessa. Ja hengissäkin päästiin kotiin: lumimyrskyssä ajelua n. 12 tuntia, oujee. Maanantaina olin töissä ihan kuollut.

Kappas vain, mähän oon vähän paremmalla tuulella:)

Kohta pääsee mäkeen!!!

2008-11-16T13:58:00.000+02:00

ensi viikolla tähän aikaan oon suhaillut telluilla mäessä reilut pari päivää, jihuu:) Vasta eilen rupesi valkeneen tai siis tuntumaan siltä, että juu, kohta pääsee mäkeen! Miltähän se tuntuu, ja osaankohan mä vielä? Ja mitenhän mä pärjään tuolihissien kanssa? (ei siellä varmaan mitään muuta ole auki...) Noh, yritän ajatella positiivisesti ja että kyllä se siitä. Pää ei ehkä kestä kauheen pitkään suhaamista niillä, mutta sit pitää vaan osata lähtee möksälle ja nauttia muista jutuista, JA EI SOIMATA ITTEÄNSÄ MAANRAKOON (yritän kovasti). Juujuu.

Viikolla oli taas HullutPäivät meikän päässä eli siis PMS. Muuten meni ihan mukiinmenevästi, mutta äitee sattui torstaina sohaiseen niin arkaan paikkaan, että mulla kilahti pahemman kerran. Nyt on siitä aika huono fiilis. Elämä on. Tarvii tänään soitella ja paikkailla tilannetta. Kylläpä tuo kilahtaminen ja sen jälkeinen tosi huono omatunto vievät kauhiasti energiaa, eilinen meni hyvin pitkälle lepuutellessa, noh mitäs nyt käytiin kaverin bileissä, jossa oli kyllä mukavaa, vaikka olin selvin päin ja hieman tuntemattomassa porukassa. Mutta riitti että oli pari hyvää tuttua paikalla, niin niiden kanssa tuli sitten heiluttua.

Nyt kohta juoksulenkille. Illalla "talkooduunia/promoamista" harrastuksen tiimoilta, tulee oleen varmaan ihan ookoota, saapi höpistä omastakin mielestä hauskuista jutuista.

Tajunnanvirtaa

2008-11-08T21:49:00.001+02:00

Heippa vaan. Kumma kun kynnys kirjoittaa blogia kohoaa mitä pidempi aika edellisestä kerrasta on. No, semmosta se on.

Kävin ystävän kanssa kattomassa leffan Vicky Christina Barcelona. Oli aika hyvä. Ei huippuhyvä, mutta hyvä. Ylineuroottinen, mutta kuitenkin kuin todellinen elämä. Olen tavallaan samaa mieltä leffan yhden sanoma kanssa, että ihmisyksilöt eivät juurikaan muutu, vaan tekevät koko elämänsä asioita samalla tavalla ja samoja virheitä eivätkä tavallaan juurikaan opi:) Kauniita ihmisiä oli myös tuossa leffassa, ilo katsella.

Kumma homma, että kun nyt on tällainen olo, että ei juurikaan mikään tunnu miltään tai ei jaksa "tunteilla" asioista, niin sitten miettii, että mikä nyt on vialla:) Meinaan, että kun yleensä on jokin tunne päällä niin välillä kaipaan sitä, että vois vaan olla eikä koko ajan tunteilla. Ja sitten kun se tasapaksu fiilis tulee, niin sittenkään ei ole hyvä. Ota tuosta nyt selvää.

Toinen tällainen samanlainen asia on, että nyt kun olen pitkästä aikaa yksin kotona, niin on semmosta vähän hakemista, että mitä tekis:) Hassua, sillä olen ihan toivonut, että saisin olla vähän itseksenikin.

Elämä ei tosiaan ole mustavalkoista.

Skiexpo tuli ja meni. Yllättävän nopeasti. Illallakaan en päässyt hyvästä yrityksestä huolimatta bilettämään, sillä jumahdettiin ystävien luo saunomaan, mikä sinälläänkin oli mukavaa. Skiexpo tuntui pienemmältä kuin ennen, olikohan se oikeasti, vai alkaako touhuun vaan tottua? Kiva oli nähdä hiihtäviä kavereita. Ostin uudet käytetyt offisukset... Tulisikohan niiden kanssa parempi suhde kuin gotisten kanssa? Gotisten kanssa kun ei vieläkään ole täyttä luottamusta, sen verran oon kampittanut itseäni niihin jyrkkiin twintippeihin:) Nää uudet ovat vähän pidemmät, saas nähdä miltä ne tuntuu.

Mietin kotiin ajaessani tänään, että oon mä kyllä paljon paremmassa kuosissa kuin esim. neljä vuotta sitten, jolloin leffateatterissa istuminenkin ahisti, kun tuntui, että ei pääse tarvittaessa pois. Jeejee, työvoitto:). En ole täydellinen, mutta onnellinen siitä, että voin paremmin, onhan näin kivempi elää:)

Elämä on kyllä sellaista tasapainoilua: on tasapainoiltava esim. omien halujen, toiveiden, pettymysten, ympäristön "paineen" ja yhteiskunnan "pitää-tehdä" asioiden välillä, ja löytää se oma polku ja tajuta olla ylpeä siitä, oli se sitten minkä näköinen tahansa. Kun ihmisten elämät ovat vain niin kovin erilaisia, eikä kaikkea voi tietää eikä ennustaa.

Do I dare to be on optimist?!?!?

2008-10-22T11:33:00.000+03:00

Jag är ju inte riktigt klok

2008-10-21T21:49:00.000+03:00

Ja, jag tänkte skriva på svenska den här gången, hoppas det inte stör någon. Mitt modersmål är ju altså egentligen svenska, pappas-och skolspråk är finska. Och om man har gått skolan på finska så blir det språket klart starkare så här skriftligt. Men förra veckan måste jag skriva en stipendieansökan på svenska, och det tydligen liksom hällde lite olja i det svenskspråkiga maskineriet i hjärnan:)

Nåja, men back to business: jag är inte klok. Saker och ting är helt bra, och så söker jag bara ändå nya saker som kan gå galet. Jag har nog varit sådan ganska länge. Det är som om jag skulle vänta på att himlen rasar ner i nacken på mig, när egentligen har det gjort det redan i mitt liv en gång och det klarade jag mig igenom, på något vis i alla fall;) Med att himlen rasade ner redan en gång menar jag pappas död, insjuknande av min brorsa och sedan sist och slut det att jag fick panikångest.

Förra veckan fick jag veta, att jag får ett av de stipendierna som jag hade sökt! Visserligen är den den minsta av dom som jag har sökt men hej ändå!:) 3000 euro, det tänker jag kitkuttaa åtminstone 3 månader med nästa vår:) Och jag hoppas ännu att jag får något av de andra stipendierna också, det får jag veta först senare. Nåja, saker och ting såg altså ut att bli bättre och ett par dagar kändes det ganska bra och lugnt. Men sedan började jag söka nya problem tydligen, och sådana hittar man ju alltid om man vill. Jag har undervisat ganska mycket den sista månaden och då har ju mitt eget arbete stått ganska så stilla. Och nu då förra veckan förstod jag att min tidtabellsplan för mina egna projekt och doktorsavhandlingen skiter i sig lite... Det vill säga, fast jag arbetar alla dagar, så kommer jag till exempel inte att hinna slutföra den artikel som jag skriver på just nu före slutet av oktober, som jag hade planerat. Och det känns illa. Är besviken på mig själv och samtidigt rädd för att alla andra planer skiter i sig också, att jag inte slipper bort från den labben jag jobbar i nu på våren som planerat. Det är inte så viktigt när jag disputerar, men jag tål inte att tänka på att jag hamnar och vara längre i den här labben än jag hade planerat. Nu när jag skrev det där här så låter de som en ganska liten sak. Och jag vet att det är en liten sak, men ändå kan jag inte låta bli att stressa, idioten jag. Jag bara tycker att den här doktorsavhandlingdprojektet tar för länge. Fast det finns ju orsaker till det också; 4 år på terapi samtidigt, dålig handledning, dålig tur, osv. Elämä on, eller något. Jag försöker komma ihåg att det är nog om jag klarar av att sköta om mig själv och håller mig vid livet och hålls dessutom frisk. Och jobb är jobb, något måste man ju försörja sig med, i bland i alla fall:)

Hoppas ni hängde med så här på svenska också. Oroa er inte, jag kommer nog säkert att skriva på finska för det mesta i fortsättning också.

Och till slut: jag har ingen aning om vem jag ska rösta på på söndag....

Ylpeä ja onnellinen

2008-10-05T21:52:00.001+03:00

Minusta tulee kummitäti:) Ja se on minulle iso juttu, isompi varmaan kuin monelle muulle. Jotenkin olin jossain vaiheessa elämääni saanut päähäni, että minusta ei varmaan tule koskaan kummia: oma veli nyt tuskin hankkii lapsia missään vaiheessa, ja parhaimmilla ystävilläni on paljon hyviä ystäviä, joista useimmat luultavasti halutumpaa kummi-kamaa kuin minä. Tää ajatus pohjautuu myös mun pahimpiin paniikkivuosiin: siinä oppi aika hyvin, että olen tässä maailmassa kovin yksin ja omillani ja enkä kovin ehjä tapaus. En tarkoita, että olin ihan ilman ystäviä, en todellakaan, mutta silloin joutui oppimaan sen, että ei minua kukaan muu voi tukea jatkuvasti kuin minä itse ja että itse joudun tsemppaamaan elämäni eteen. Sellainen olo oli/on vieläkin välillä, että olen jotenkin erillinen saareke, joka ei oikein kuulu vahvasti mihinkään. Ei minusta niinä vuosina oisikaan ollut kummiksi, eli ymmärrän hyvin, että varsinkin silloin ei semmoiseen kunniatehtävään tullut kutsua. Joka tapauksessa on usein sellainen fiilis, että olen aika korvattava pakkaus, ihan niinkuin kaikki muutkin tietysti, ja ehkä hieman myös hankala pakkaus:). Mutta siis, että en ole kenellekään sillai tosi tärkeä, muuta kuin nyt tietty äiteelle. Ja miehekkeelle toki, mutta uskoni siihen kasvaa kokoa vasta tässä ajan myötä, pikkuhiljaa, ihan kertarysäyksellä tai toisellakaan sitä en vaan osaa uskoa:), vika on ihan mun omassa päässä. No ja joka tapauksessa, itkuhan ihan meinas tulla, kun kummikutsu kävi. Totta helekatissa mä kummiksi rupean, ja aion olla parempi kuin ainakin mun omat kummit (minkä ei pitäisi olla kovinkaan vaikeaa...)(Niin, paitsi että se uskonto-puoli voipi jäädä vähän vähemmälle, mutta se on kuulemma ihan ok:)) Tuli sellainen olo, että vitsi, joku haluaa, että kuulun heidän elämäänsä, pidemmälläkin aikavälillä. Hienoa, upeeta ja mahtavaa.

t. Tuleva Maailman Paras Kummitäti:) (tai noh, jos lapsi ei sitten tykkääkään yhtään legoista/palloista/pyöräilystä/telluilusta/laskettelusta/lumesta/pulkalla laskemisesta, niin homma ei ehkä menekään ihan putkeen;);))

Viime viikonloppuna...

2008-10-04T10:00:00.002+03:00

...olin ulkomailla ystävän kanssa tapaamassa siellä asuvaa ystäväämme. Oli mukava nähdä molempia ja viettää aikaa heidän kanssaan, tämä sanottakoon pohjaksi. Mutta jäi mietityttämään se, että taidan olla vielä enemmän erilainen kuin he kuin ennen. Tai ehkä me kaikki ollaan erilaistuttu omaan suuntaamme. En tarkoita, että se on ystävyyden este, ei todellakaan, mutta sen vaan huomaa, että pitää hyvin erilaisista asioista. Nämä erilaisuudet ovat muuten aika pinnallisia, mutta jäivät vissiin kuitenkin vähän vaivaamaan: Mä nimittäin huomasin, että välitän shoppailemisesta/kaupungissa kiertelemisestä/baareilusta yömyöhään vieläkin vähemmän kuin ennen.

Shoppailu: noh, olen tässä varmaan puoli vuotta opetellut elämään vähän pienemmällä rahalla taas, kun olen säästänyt ensi kevään "köyhyys-ajalle" hieman rahaa etukäteen (koska haluaisin tehdä minulle tärkeitä asioita silloinkin rahapulasta huolimatta eli haluaisin telluilla), ja se on laittanut miettimään, että mitäs sitä nyt oikeasti tarvitsee elääkseen ja mitä oikeasti haluaa. Vaikka en mä ole koskaan tainnut olla mikään himoshoppaaja. En ole päässyt edes lähelle sitä opiskeluaikani nuukuutta, eikä se ole välttämättä edes tarpeen, mutta silti on rahaa mennyt selvästi vähemmän, kun vähän pysähtyy miettimään asioita. Esimerkiksi en tarvitse uusia vaatteita: olen sellaisessa työssä, ettei kukaan arvioi minua vaatteitteni perusteella, kunhan ne nyt ovat suht ehjät ja puhtaat:) Ja jos tosiaan ensi kevään enimmäkseen istun kotona/mökillä kirjoittamassa, niin ei todellakaan ole väliä mitä on päällä:) Lisäksi uskon, että saan rapistua "vaatetasoltani" melko paljon, ennenkuin mieheke älähtää tai edes huomaa (ei, en ole niin julmetun hyvännäköinen:), vaan mieheke ei vaan kiinnitä sellaisiin asioihin ihan kauheesti huomiota). Olen sitä paitsi sillä kannalla, että minulle on tärkeämpää, että se vaatteiden alla oleva kroppa on suht kuosissa kuin että vaatteet siinä päällä ovat ykkösluokkaa. Ulkonäkötarpeiden lisäksi olen miettinyt shoppailun jonkinsortin ekologisuutta (ihan vähäsen): onko siinä nyt järkeä vaan ostella tavaraa sen ostamisen takia, ja sitten on tavaraa kaapit pullollaan? Tämän litanian lopuksi mainittakoon, että jep, kyllä minä rahaa laitan tavaroiden ostamiseen ja että ne voivat aika paljon sitten maksaakin, mutta useimmiten silloin on kyse tavarasta, joka liittyy rakkaaseen harrastukseen joka tuo mun elämään mukavaa ja tarvitsemaani energiaa:) = eli ostan tavaraa, josta olen haaveillut pitkään ja joka kesto- ja käyttöaste ovat korkeat. Niin, ja siis tämä kaikki tuli sen takia mieleen, että reissussa käytimme melkein puolet ajasta vaatekaupasta toiseen juoksemiseen... Ei vaan sen ekan tunnin jälkeen tuntunut enää niin mielekkäältä ja painuinkin hetkeksi puistoon lukemaan kirjaa.

En taida olla kaupunki/keskustaihminen: Jos lähden lomalle, niin tuskin kohteena on jokin kaupunki ainoastaan. Kolmantena ja viimeisenä päivänä kävimme rannikolla kääntymässä autolla, ja aah, siellä oli niin kaunista ja mielenkiintoista. Siellä oisin voinut olla mielelläni koko päivän, mutta emme ehtineet siellä kovin kauan olla.

Baarissa yömyöhään oleilu: en vaan jaksa/huvita. Ei ole tarkoitus moralisoida, tosiaankaan, mutta kun mun mielestä siinä ei vaan ole mitään hirmu hauskaa yrittää yökahden jälkeen pysyä vielä väkisin hereillä, kun metakka on niin kova, ettei kuitenkaan kuule yhtään mitään mitä muut sanoo ja tungos alkaa olla jo ahdistava. Mua voisi kutsua tylsäksi, mutta mun tekee silloin vaan mieli mennä nukkumaan ja nauttia siitä:) Järkytyin myös juomien hinnasta: olut tai siideri siinä 6 euron paikkeilla... Ihan hirveetä (joo musta on tullut aika pihi vissiin viime aikoina, olosuhteiden pakosta), mietin vaan, että mitä kaikkea muuta kivempaa voisi tehdä esim. kolmen oluen hinnalla.

Nyt kun mä kirjoitin nuo mun ajatukset esille (hieman ehkä sekavasti, mutta kuitenkin), niin tulee se fiilis mikä reissussakin välillä oli: mä oon vaan vähän erilainen kuin keskivertonainen (jos sellaista nyt edes on olemassa) , ja vaikka se on itelleni ihan ok ja hyväkin, niin mietin, että pitävätköhän minun ystäväni minua tylsänä/takakireenä? Njaa, no sehän jää nähtäväksi:) Mutta kai kaikki on kondiksessa, jos elän omaa elämääni haluamallani tavalla?:)

lauantaiaamu

2008-10-04T09:43:00.000+03:00

On pitänyt mennä joka päivä tällä viikolla kasiks tai puoli kasiks töihin, niin enköhän mä tänäkin aamuna heränny jo puoli kasilta. Mutta eipä tuo mitään, on suht pirtee olo.

Viime viikkoina on ollut paljon ja kaaosmaista:) opettamista. Yliopistolla opettaminen on ihan aliarvostettua yliopiston piirissä: opetusviroissa/-viransijaisuukissa (that would be me) on ihan liian vähän jengiä (ainakin meidän laitoksella) samalla kun opiskelijoiden määrää lisätään vuosi vuodelta, ja siitä seuraa se, että jokaisella näillä raukkaparoista on ihan liikaa opetusnakkeja = omat hommat kärsii. Tällä viikolla oon opettanut labraa yhteensä noin 15 tuntia, valmistellut näitä labraharjoituksia noin 4 tuntia, ja tehnyt pienryhmäopetusta noin 4 tuntia + valmistautunut näihin sessioihin noin 3 tuntia (lukemalla minulle ennestään tuntematonta aineistoa). Eli opetushommiin on mennyt noin 26 tuntia rapiasti tällä viikolla, kun mun pääasiallinen duuni ois skraapata toi väitösprojekti kasaan. Elämä on, tai jotain. Toi opettaminen on vielä raskaampaakin kuin mikään muu osanen duunistani: opettaessa tarvii olla ihan koko ajan hereillä ja aktiivinen ja keskittynyt, parhaimmassa/pahimmassa tapauksessa estää 26 aloittelijaa labrassa tappamasta itseään ja samalla saada heidän työt etenemään. Not so nice. Ei sitä jaksa kuin max sen 8 tuntia päivässä, ja sen jälkeen on turha kuvitella keskittyvänsä johonkin muuhun vielä. Ei voi mitään. Viikko vielä opetusta ja sitten tentin sun muiden raporttien korjaamista. Ja sitten ONNEKSI tän kuun lopulla loppuu palkka ja viransijaisuus --> ei tuu enää opetusnakkeja!:) Tykkään sinällään opettamisesta, mutta en silloin, kun se tuntuu olevan se asia, joka estää kiireellisempien asioiden viemistä loppuun, silloin on vain stressi ja kaikesta huono omatunto. Ja silloin, kun opiskelijoita on liian monta ja aikaa liian vähän: ei ehdi oikeasti opettaa asioita, vaan energia ja aika menee siihen, että yrittää saada asiat etenemään ajallaan.

valivali. Enivei, en uskonut, että sanoisin tämän, mutta olen tosi iloinen, kun vuoden lopussa loppuu rahantulo töistä, ja olen omillani: olen silloin luultavasti akuutisti köyhä, mutta olen ainakin vapaa eikä mua voida nakittaa mihinkään:) Saan tehtyä väikkärin loppuun ja siirtyä elämässä seuraavaan Lukuun:)

sunnuntaiahdistus

2008-09-21T21:14:00.000+03:00

Jepulis ja mukavaa sunnuntai-iltaa. Onpi ollut vähän ailahteleva viikonloppu: välillä on ollut tosi tasapainoinen ja hyvä fiilis, sitten yhtäkkiä onkin ahdistanut joku iso möykky mahassa (tuntematonta alkuperää) ja sitten kohta olen taas äärimmäisen huonolla tuulella. Beats me. Noh, onkohan se sitten vaan myöhästynyt PMS tai jotain, ken tietää. Ei se kuitenkaan niin kivaa ole, tänäänkin oli niin mahtava ilma ulkona, että vähemmästäkin tarttis olla onnellinen.

Tämä viikonloppu oli hitusen erilainen kuin sellainen normiviikonloppu. Ei ollut yhtikäs mitään ennalta suunniteltua tai sovittua. Mulla on ollut vähän köhää koko viikon, joten aattelin, että pitää ottaa iisisti. Joka tapauksessa kuitenkin oli jotenkin päästävä liikkeelle, sillä viikon pyllyllään istuminen/sängyssä makaaminen rupes vähän ottaa aivoon. Lauantaiaamuna brainstormattiin, että mitäkös sitä tekis, ja me päädyttiin sitten kaupungille kävelemään ja siellä tarkemmin sanottuna kasvitieteelliseen puutarhaan. Olin ollut siellä viimeksi varmaan reilu kymmenen vuotta sitten, joten en muistanut hirveästi paikasta. Mutta olimme molemmat sitä mieltä, että olipa erilainen ja mukava kokemus, rento paikka kyllä, ja ihania tuoksuja. Värejä oli vähän vähemmän kuin tuoksuja, ei taidettu osua ihan kukkimisaikaan;) Keskellä synkintä kaupungin talvea vois tehdä tosi nannaa mennä istuskelemaan "lummehuoneen" taianomaiseen ja hyvin kosteaan ja lämpimään tilaan:) Pitääpä muistaa.

Illalla kokeiltiin tehdä uutta ruokaa. Joka oli pahaa. Eipä tartte toiste kokeilla=D

Huomasin, että en ole viime aikoina ollut ollenkaan johdonmukainen näissä mun teksteissä. Eipä siten että tarttis ollakaan, mutta sen verran aattelin kertoa, että äiteen kaihileikkaus meni kovin mallikkaasti, vaikka hän kovasti kyllä pelkäsi ennen ja jälkeen ja operaation aikanakin. Oli se suurempi leikkaus kuin meikäläisen laserleikkaus. Seuraavana päivänä äiti näki jo paremmin kuin vuosiin. Ihmetteli, kun ajeltiin jälkitarkastukseen, että kappas, hän näkee taas rekkarit ihan edessä liikkuvasta autosta... tjiisus. Hieman pelotti tajuta, kuinka huonosti hän oli nähnyt viimeisen puolen vuoden aikana, ONNEKSI ei sattunut esim. auton ratissa mitään. Mutta ja enivei. Tuntui hyvältä, että pystyin olemaan oikeasti äiteen tukena sekä henkisesti että fyysisesti, ja että kaikki meni niin hyvin ja että äitee vaikutti onnellisemmalta kuin vuosiin. Mun lähtiessä pois, veli tuli tilalle "vahtimaan" äiteetä, ja hyvin vahtikin: ei ollut kuulemma antanut äiteen keittää edes kahvia itse, vaan sekin tuotiin valmiina pöytään:)

Saman viikon lopulla osallistuin tosiaan sitten kans yhteen massa-metsäpyöräkisaan, oli mukavaa mutta haastava reitti. 35 km siinä kolmen tunnin paikkeilla. Häntäpuolella tuloksissa olin tietty, mutta eihän sillä saa olla väliä:) Ja yhden uuden kaverinkin sain sieltä, aika siistiä:), ja vanhojakin tuttuja näkyi. Vuorokausi ennen kisaa oli kylläkin hieman kaaosta: tulin väsyneenä pohojanmaalta kotiin, itse asiassa töiden kautta, ja unelmoin siitä, että pääsen kohta ottamaan nokoset. Jaa jo vain, mutta ei se ollutkaan niin yksinkertaista: mieheke nääs oli saanu jostain syystä päähänsä laittaa oven turvalukon kiinni (jota hyvin harvoin käytetään) ja mullahan ei ollut avainta mukana ja mieheke avaimineen oli jossain länsisaaristossa purjehtimassa... Hermothan mulla meni:) Outo fiilis, kun ei pääse omaan kotiinsa sisään, vaikka on avaimet tallella;) Luojan kiitos taloyhtiöltä kuitenkin löytyi meidän vanhan turvalukon avain erikseen, joten haah, puolitoista tuntia myöhemmin pääsin sisään. Olin kuitenkin niin ylikierroksilla, ettei nokosista tullut mitään, ja menin liian myöhään nukkumaankin. Ja sitten... Herätyskello soi kello kuusi aamulla... Heeh, se oli jäänyt miehekkeeltä päälle sillai, että se oli varmaan soinut kauan ja hartaasti muinakin aamuina meidän tyhjässä kämpässä... En ollut kauhean iloinen: kisoihin oltiin lähtemässä klo 8.30, joten oisin kyllä voinut nukkua vähän kauemmin... Yritin sitten autossakin vielä nukahtaa hetkeksi, mutta tais jo jännittää sen verran, ettei siitä tullut mitään. Joka tapauksessa, olin kovin iloinen ja yllättynyt, että koomasta huolimatta pyöräily kuitenkin sujui ihan ok. Mutta tosiaan, meidän kotona eletään tapahtumarikasta elämää, vaikka oisi yksinkin kotona;)
Nyt on pyöräkisat tältä vuodelta ohi, vaikka mieli oisi tehnyt vielä mennä yhteen. Totesin vain itselleni, että koska olen ollut liian kauan liian väsynyt, on jostain nyt vaan kevennettävä tätä elämää: ja tällä hetkellä se ei onnistu työpuolella, joten keventyminen tapahtukoon valitettavasti vapaa-aikana, vähemmän "suorittamista" siellä. Onneks tätä työprässiä jatkuu toivottavasti vain reilun kuukauden enää, ja sitten on pari asiaa saatu päiväjärjestyksestä pois ja voin keskittyä harvempaan asiaan=vähän levätäkin:). Ensi keväänä ja kesänä sitten vain mettään taas numerolapun kanssa!:)

Pientä suurta luksusta

2008-09-06T14:02:00.001+03:00

...Aurinko paistaa. Kädessä teekuppi ja mahassa pari oikein hyvää voileipää. Oikein mieluista musaa taustalla. Mietin, että onpa mulla hyviä ystäviä. Ei niitä oikeasti hyviä ystäviä ole montaa, mutta se on ymmärrettävää, että ei sellaisia voi olla kuin pari tuhannessa:) Hyvä fiilis.

Suurinta luksusta oli tänään se, että kun aamulla oli herätessä vähän sellanen "elämä potkii päähän"-tyylinen fiilis (ei mitään uuttaa, kunhan vieläkin kelailin töitä, VAIKKA EI ENÄÄ PITÄNYT, ja ai niin, ehkä ne eiliset alkoholijuomatkin vähän vaikuttaa...) eikä huvittanut nousta sängystä, niin tadaa, ei tarvinnutkaan! Jäin peiton alle. Välillä nukuin vähän, välillä kattoin yhtä mun lempparileffaa, ja kävin jääkaapilla hakemassa aamupalaa, jonka mieheke oli minulle sinne valmiina jättänyt, kun lähti itse harrastuksiinsa aamulla (sekin on itsessään luksusta, siis se valmis aamupala;)). Ja ei kun takaisin sänkyyn. Kahdelta rupes tuntumaan siltä, että ehkä mä voin nyt kohdata taas todellisen elämän ja nousin ylös. Ja ei tää nyt niin pahalta tunnu:)

Me lähdetään tänään mökille. Ollaan maanantainkin poissa, ihanaa. Ovat nyt sitten kuitenkin muuten luvanneet vähän huonoa säätä, mutta hällä väliä, pääasia että pääsee vähän kotoa pois ja vielä kahdestaan miehekkeen kanssa. Joo. Tarttis vissiin ehtiä kauppaan niinkuin lupasin, ennenkuin lähdetään:) Mukavaa viikonloppua sinulle!

Tää on viimeinen kerta...

2008-09-05T19:07:00.000+03:00

...kun itken tuon helevetin epäinhimillisen työpaikan takia. Perkele.

tere pohojanmaalta

2008-08-20T19:38:00.000+03:00

täällä äiteen kanssa jännitetään huomista operaatiota:) Vaikka hyvin se varmasti menee, ja sitten äitee taas näkeekin jotain;)

viritin tietskani äiteen nettiyhteyteen ja nyt olen neljä tuntia olen tässä näpytellyt apurahahakemusta... Laittanut taas koko sieluni siihen, vaikka luultavasti vastauksena on kylmää vettä niskaan. Enivei, olen ihan tyytyväinen suoritukseeni, nyt meinaan lopettaa tältä päivältä.

väsyttää

2008-08-19T18:16:00.000+03:00

Piti nyt illalla lähtee pyörälenkille poikain kanssa metsään, vaan jätin väliin. Se oli varmaan ihan fiksu veto, mutta ei kovin tavallinen minulta. Yleensä minä koen, että jos jotain on sovittu, niin sitten sitä ei ole hyvä/kohteliasta mennä muuttelemaan. Miehekkeeltä olen alkanut oppia, että on ihan ookoo muuttaa mieltään, ja että ei niillä muiden mielipiteillä tarttis olla niin paljon painoarvoa siinä tilanteessa (siis siihen, että mieli muuttui). Parempi asenne tuo kuin minun aikaisempi.

Väsyttää tosiaan paljon, ja on vähän paha olokin... Tuntuu vähän siltä, että vanha frendini hiiva yrittää päästä jylläämään nielussa. Ja se taas voipi johtua sunnuntain energiageeli-kokeiluista: hiiva nääs villintyy sokerista ja mitä muutakaan ne energiageelit on... Oon kokeillut erilaisia urheilujuomia, ja niistä mulla menee jotenkin vähän maha sekaisin. Geeleistä ei mennyt maha sekaisin, mutta nyt on sitten tää hiiva. Jaa, mitäs sitten... Voipi olla että menee banaanilinjalle kohta;) Niin, siis kyse on siitä, että ko painelee mettässä kolmatta tuntia, niin kropasta loppuu energia ja jostain tarttis saada sitä ja ehkä vähän suolaakin äkkiä lisää. Noh, jatkan eksperimenttejäni. Tähänastisista jutuista toi energiageeli toimi parhaiten, vaikka sitten näin jälkikäteen on vähän paha olo... Ehkä sen kestää??

Sunnuntaina ois kolmannet "metsässä numerolapun kanssa"-tapahtuma, saas nähdä kuis naisen käy:) Metsässä on näiden viimeaikaisten kelien jälkeen ollut aika märkää, ja sen seurauksena taas kivet ja varsinkin noi juurakot ovat epämiellyttävän liukkaita... Noh, yritän tällä kertaa ottaa rennosti ja ihan kokemuksen kannalta, enkä vetää itteäni ihan tilttiin kuten viimeksi=D

Loppuviikon olenkin sitten muuten kotikonnuilla Pohojanmaalla: meen kuskaamaan ja hoivaamaan äiteetä, kun häneltä leikataan harmaakaihi kummastakin silmästä torstaina. Ja hoivaamisen ja kuskaamisen välillä väännän apurahahakemuksia... Jospa vaikka jokin niistä nappais tällä kertaa!!

päivä paremmaksi

2008-08-08T22:34:00.002+03:00

Rankan viikon loppu muuttui paremmaksi katsomalla "The Notebook"-leffan. Minulla siinä mieli lepäsi, vaikka vähän itkettikin. Kahden tunnin ajan oman elämän kiemurat pysyivät poissa mielestä, uppouduin vain kertomukseen. Leffasta jäi sellainen maku, että vaikka elämässä mikään ei menekään niinkuin oli ajatellut ja vastoinkäymisiä on, niin yrittämällä kuunnella tunteitaan ja itseään, se "oikea" reitti elämässä kuitenkin toteutuu jollain hassulla tavalla.
Toki myönnän, että leffa oli varsinainen hömppäleffa, mutta minulle tietyt hömppäleffat antavat taas voimia painaa vastatuuleen, siksi ne ovat arvokkaita.

Ainiin, tänään tais ne olympialaiset alkaa... Olenpa jotenkin iloinen, ettei ole tv-masinaa, eipä tarvii miettiä, että pitääkö niitä kisoja kattella vai ei=D Muutenkin muuten toi teeveettömyys on tehnyt ainoastaan vain hyvää minulle.

kotona hieman kipusena

2008-07-29T11:54:00.000+03:00

Tere vaan. Täällä istuskelen/makoilen kotona, on semmoinen puoliksi paha olo, onneksi ei enää kokonaan... En tiiä onko joku mahapöpö vai mikä. Kävin sunnuntaina elämäni toisen kerran metsässä pyöräilemässä numerolapun kanssa, ja täytyy myöntää, että vedin niin kovaa kuin jaksoin, mutta muistin silti juoda. Ja olin viimeinen=D Enivei, pari tuntia kisan jälkeen alkoi tulemaan vähän sellainen huono ja heikko olo, mutta se meni syömällä vähän ohi. Loppuillan oli ihan puhti poissa ja tillin tallin, mutta aattelin, että kyllä se tästä. Maanantaina hölmö pyöräilin tapani mukaan töihin, tuntui kyllä vähän pahalta, mutta en jaksanut kääntyä takaisinkaan. Töissä sitten alkoi tulla vieläkin huonompi olo: rintakehää painoi ja heikotti ja palelsi. Pomo lykkäs lääkäriin (thank god mulla on 4 kk palkka= työterveyslääkäri). Siellä ne laittoi sydänfilmiin ja verikokeisiin, rupes vähän itteäkin huolestuttamaan. Noh, onneks kaikki näytti hyvältä, diagnoosi oli jotakuinkin sellainen kuin lämpöuupumus... Ihmettelin vähän, että kuinkas sellaista ei ole ennen tullut... Nooh, illalla ruuan jälkeen tuli oikeen kunnon oksetusfiilis, olipa ikävää, minä kun pelkään oksentamista (joo-o, mähän oon outo:)). Mun oma diagnoosini on nyt sitte se, että tais olla pohjalla joku pikku pöpö mahassa ja se sai kunnon mahdollisuuden iskuun sen jälkeen kun olin rääkännyt itteni ihan väsyneeksi. En nimittäin haluaisi ajatella, että mä en vaan kestä tuollaisia vetoja, ajatus itsestä fyysisesti heikkona ei vaan tunnu kivalle. Ja haluaisin mä vielä osallistua puolivakavasti tuollaisiin kisoihin ilman että tarvitsee pelätä, että ei kestä. Toki kai vois yrittää vähän ottaa rauhallisemmin, mutta vaikeaa se on, kun kaikki muut meni jo;) (oli muuten hassu fiilis vetää melkeen koko kiekka niin, että ei nähnyt edessä eikä takana ketään.... Maalissa pitikin kavereilta kysyä, että KUIS kauan te ootte täällä jo olleet:))

Njoo. Suuria ongelmia mulla kai...not. Täytyy myös myöntää, että mielessä kävi jo viime viikolla, että tänä kesänä on ollut hitusen liian paljon ohjelmaa, tarttis niin sanotusti vähän hellittää ja keskittää: ei siis yrittää tehdä viittä eri asiaa, vaan ehkä vaan kahta. Mietin sitä vähän vielä, että kuis käytännössä. Harmi, että töissä pitää nyt painaa kans kovaa, "tuhlaantuu" sielläkin energiaa;););)

2008-07-29T11:47:00.000+03:00

KIINNI JÄIT!!

Koska luet tätä tekstiä,niin se tarkoittaa,että sinun täytyy kommentoida minulle jotakin. Kommentoi ihan mitä itse haluat , kunhan vain teet sen.Laita tämä teksti sitten omaan blogiisi ja nappaa kiinni kaikki blogiasi lukevat.

Jäinpi sitten itse kiinni sekä Solan että Elinaisen blogeissa. Piti pistää kiertoon, kattella vaikka samalla, että käykö täällä hitaasti täyttyvässä blogissa enää ketään:)

Suorittaja

2008-07-20T16:15:00.001+03:00

Kyllä. Juuri sellainen mä olen, aika paljonkin. Vaikka en haluaisi olla sellainen, sillä suorittaminen on mielestäni kuitenkin aika tyhmää. Ja että mitä mä yritän suorittaa? Noh, pitäis olla hyvä ihminen ja ystävä ja läheinen, tehokas ja jaksava töissä, hyväkuntoinen ja vapaa-aikana pitäis kaikissa ihme harrastuksissa tulla paremmaksi, tai ainakin paremmaksi kuin huonoin;) Toi vika oli tavallaan vitsi, mutta valitettavasti siinä on vähän totuuden perääkin: mun mielestä on ihan ok olla huonoin jossain itselle uudessa asiassa, mutta herra paratkoon, jos joku muu aloittaa asian tekemisen myöhemmin kuin minä ja kehittyy sitten nopeammin, mulle tulee siitä sellanen fiilis, että jumatsuka kun mä oon huono, ja se iskee mun itsetunnon jotenkin maahan. Jaa, että onko tuossa mitään järkeä? No ei ole:). Vielä kun tosiasia taitaa olla se, että mä oon ehkä hiukan hidas oppimaan asioita, tai olen monessa asiassa hieman arka, ja siten tavallaan haluan edetä hitaasti kehittymisessä. Ja vaikka nää faktat on ihan tiedossani, niin tjiisus sentään, SILTI tarttis olla nopea oppimaan ja hyvä (ellei paras;))

Voi kuinka haluaisinkaan olla erilainen tuossa asiassa: haluaisin pystyä nauttimaan itse asiasta tai suorituksesta vaikka en olisi siinä hyvä. Sillä mitä väliä sillä on, vaikka kaikki muut oisivat parempia ja nopeempia ja ja ja... "no mutku mä haluaisin olla jossain paras!" "no kuule, sitten tarttis keskittyä yhteen asiaan, unohtaa ihan kaikki muu ja reenata hullun lailla!!" "no en mä sitä halua, mä haluan KAIKEN ja olla silti jossain PARAS"

hehhehheeee=D It's so easy to be me=D

kesäloma

2008-07-18T16:10:00.000+03:00

Heips vaan, pitkästä aikaa taas täällä. Onpi ollut aika kiireinen kesä, ehkä vähän liiankin kiireinen. Mutta tällä viikolla helpotti; olen ollut lomalla. Tätä lomaa onkin nyt vaan sitten viikko, omasta tahdostani ja osittain olosuhteiden pakosta: Töissä hääräilee pihalla oleva opiskelija, jota mä ohjastan tän kesän, ja toivottavasti sitten loppuvaiheessa itse hyödynkin hänen tekemästä työstään. Suurin syy lyhyeen lomaan on se, että mä en kuitenkaan saa väikkärijuttuja päästäni pois, ennenkuin koko homma on ohi, joten aattelin, että paree nyt tehdä töitä jos vaan jaksan. Toki on olemassa vaihtoehto, että jos seinä tulee jossain vastaan, niin sitten painun uudestaan lomalle. Mutta se siitä.

Onpi tehny hyvää tää lomanpätkä, vaikka tietty voisin jäädä lomailemaan pidemmäksikin aikaa:) Loman aluksi kävin miehekkeen kans Tallinnassa, mun eka visiitti sinne (hehee, tosi on:)). Sattui ihan mukavat kelit, vaikka välillä satelikin. Lepäsin, luin, turistelin ja vähän surffasinkin:) Onpas Suomenlahden siellä puolen mahtavat hiekkarannat! Tallinnan jälkeen suuntasin matkani äiteen luo ja mökille, ja sieltä palasinkin jo eilen illalla. Tuli vaan sellainen fiilis siellä äiteen luona ja entisessä kodissani, että ahistaa, tarvii päästä jo pois. Äiti siis asuu vieläkin siinä talossa, mihin me muutettiin kun olin vuoden vanha... Käyn aika harvoin nykyään siellä, äitee käy useamminkin täällä. Ja joka se harva kerta, kun siellä käyn, niin kasa tunteita ryöpsähtää niskaan, ja niitä ei sitten jaksa kanniskella näköjään kuin pari-kolme päivää. Siinä kaupungissa ja siinä kodissa on vain tullut koettua niin monia asioita, sekä hyviä että huonoja. Ja sitten sekin, että siellä kaikki ovat jotenkin niin kovasti vanhentuneet: naapurin sedälläkin on jonkinsortin dementia ja se on jotenkin surullista. Mahtaa naapurin tädillä olla raskasta juuri nyt, hänen veljensäkin kuoli juuri. Ja äiteehän vanhenee koko ajan, ja se on surullista sekin... Hän oli ennen niin kovin itsevarma, ja nyt hän jännittää oikeastaan kaikkea. Kävelyvauhtikin on hidastunut, ja hän on ikäänkuin vähän kutistunut. Elämäähän se on, mutta surullista silti. Muistuttaa siitä, että ei äitee täällä meikäläisen seurana ole koko elämääni. Veli oli ihan ok-kunnossa, pärjäilee itsekseen. Surullistahan hänenkin elämä vähäsen on, niin tavallaan jämähtänyttä. Mutta minkäs teet. Se on muuten hassua, että visiitti kotipuolessa saa aina hereille huonon omantunnonkin: tuntuu, että pitäisi olla parempi tytär ja käydä useammin kylässä ja olla ahdistumatta, ja pitäisi olla parempi sisar ja yrittää pitää paremmin yhteyttä veljeen.... Pitäisipitäisipitäisi. Tjaa, vaikka mitään muuta ei taida "pitää tehdä" kuin kuolla.

Lomalla ehtii kelailla asioita vielä enemmän kuin yleensä, kai se aika ajoin on tarpeellista. Mutta se on myös sekin hiukka ahdistavaa. Viime aikoina mun mieltäni on vaivannut enemmän kuin ennen tän planeetan kohtalo: kuis kaun tätä menoa voidaan jatkaa, ja miten sen jälkeen pärjätään? Sen lisäksi huolettaa pienemmällä mittakaavalla se, että kun hinnat vain nousevat nousemistaan, vaan ei ainakaan tee minun palkkani samaa.... Eli mistä kaikesta on tulevaisuudessa luovuttava, ja tuleeko minusta ihan oikeasti köyhä?

Tämmöttiis. Vähän ehkä surumielinen ja sekava postaus. Mutta olo on silti nyt aika hyvä, olen tänään nauttinut siitä, että olen tehnyt ja ollut tekemättä asioita sillai tajunnanvirtamaisella tavalla:)

Tänään illalla vielä surffaamaan, ellei toi tuuli nyt ihan hyydy...

Siivouksen jälkeen on mukavaa:)

2008-06-19T22:21:00.001+03:00

Tänään oli siivouspäivä. Me ollaan otettu sellainen käyttöön täällä kotona, kun tuli vähän riitaa siivouksesta useammankin kerran aiemmin (lue: minä ärsyynnyin sotkusta ja nalkutin, toinen ei huomannut sotkua yhtään). Työkaverille jotain höpötin, että miten tuon kodinhoidon sais jotenkin silleen sujuvaksi, ja hän kertoi, että heillä siivouspäivät on merkittynä kalenteriin, ja silloin siivotaan yhdessä, ja tehdään siivoustehtävät ennalta sovitulla tavalla. Kuulostaa simppeliltä ja vähän hassun lapselliseltakin touhulta, mutta se näyttäis toimivan!:) Meillä on nyt kalenteriin merkitty kahden viikon välein siivouspäivä (joo, kaks kertaa kuussa siivominen on tässä huushollissa jo supersuoritus:)), ja hommat on jaettu sillai molempien hyväksymällä tavalla. Homma skulaa, ja siivoaminenkin menee todella nopeesti, kun kummatkin tietää mitä pitää tehdä ennenkuin pääsee vapaalle:) Ja mulle ei tuu tarvetta nalkuttaa sotkusta, että tarttis tehdä jotain, sillä tiiän, että milloin siivotaan. Ja vitsi tää kämppä tuntuu tosi mukavalta kun on rojut (ainakin hetken;)) poissa lattioilta, se tuntuu jotenkin paljon isommalta kuin silloin kun se on sotkuinen.

Jep. Huomenna juhannuksen viettoon, lähdetään tuonne keski-Suomea kohti, tarkoitus olisi juhlia ystävän häitä ja kesäjuhlia, sellainen mukava viikonloppu yhdessä tuttujen kanssa. Sääennustukset vaan eivät näytä kovin lupaavilta, mutta eiköhän se siitä. Me meinataan vielä yöpyä teltassa, kun sellainen mahdollisuus on ja on halvempaa kuin mökin vuokraaminen, ja mä oikeastaan tykkään yöpyä teltassa, eikä tänä vuonna ole vielä tullut nukuttua teltassa.

Näihin tunnelmiin:) jätän teidät ja toivotan kaikille oikein rentouttavaa ja omanlaista juhannusta!

Kerralla kaksi

2008-06-13T18:58:00.000+03:00

bloggausta.

Kun kerran runosuoni näyttäis vähän sykkivän, ja ehkä tällä uudella koneellakin on asiaan jokin vaikutus;)

Iloisia uutisia muuten työrintamalta: Minä kun olen vuodenvaihteesta lähtien ollut hiukkasen huolissani siitä, että mun työn rahoitus loppuu nyt kesäkuun lopulla, eikä lisärahoituksesta ole ollut tietoa. Olen hakenut itse apurahoja erilaisilta säätiöiltä, mutta yhdestä en saanut rahaa, ja muut päätökset tulevat vasta nyt kesäkuun lopulla. Ehdin jo kyllä funtsia, että miten siellä työttömyystoimistossa sitten tulee toimia, jne. Olen jopa yrittänyt säästää rahaa, jotta olisi jotain millä elää kesäkuun jälkeen jos mistään ei tulee mitään rahaa... Noh, mun pomo otti mun ahdingon viimeinkin tosissaan, ja sai aikaan sellaisen lyhytaikaisen pelastuksen, että minulle järjestyi assistentuurin sijaisuus puoleksi vuodeksi meidän laitokselta. En kyllä tiiä, että paljonko siitä maksetaan, luultavasti vähemmän kuin mun edellinen palkka oli, mutta en nyt jaksa vetää hernettä nenään, koska tätä tää yliopisto-maailma nyt vaan on, ja tarkoitus olisi päästä suht kohta siitä hommasta ainakin hetkeksi pois. Se vähän huonompi homma tuossa assistentuurin sijaisuudessa on se, että se tarkoittaa käytännössä sitä, että mua voi nakittaa mihin vaan opetushommiin, ja se voi olla sen verran, että se oikeasti häiritsee mun väikkäriprokkiksen loppuunsaattamista. Mutta mun haave on nyt sellainen, että oisin tuossa "virassa" 3 kuukautta, ja että sitten mulla ois jo sen verran omia apurahoja, että voisin kustantaa loppuajan itse ja irtisanoutua "virasta". Tällöin saisin hyödyn ja nautinnon opettamisesta (opettaminen on kivaa tietyssä määrin ja CV:ssä on ihan hyvä olla toi opetusnakki merkattuna), mutta silloin sitä ei olisi niin paljon, että se oisi häiriöksi asti mun väikkärin suhteen. Pidetään peukkuja, että asia menee niinkuin haaveilen!

Hihhulihei

2008-06-13T18:29:00.000+03:00

Täällä taas, liian pitkän tauon jälkeen. Viime viikolla kirjoitin itse asiassa pitkän litanian tänne, ja sitten kun yritin julkaista sen niin kone tilttas jonnekin ja teksti meni sen siliän tien... Eikä minusta ollut näpyttelemään sitä koko litaniaa uudestaan.

Kiire on vihdoin alkanut hieman hellittää töissä, onpa mukavaa:) Tänään tuntui oikeasti mukavalta olla töissä, mikä hommahan se nyt on???

Mun kotitietska brakas viime viikonloppuna, ai että kun olin "kiitollinen":( Siinä tais olla paha karma valloillaan, sillä sattumalta se kone tilttas samalla hetkellä kuin mun kulta mieheke yritti asentaa siihen Linuxia... Ei se varsinaisesti varmaan siitä asentamisesta johtunut, mutta...:) Noh, olihan se Acerin läppäri jo melki 3 ja puoli vuotta vanha ja kovassa käytössä ollut, joten kai sen aika tuli jo. Se ei enää juurikaan käynnisty, vain siihen Acer-sivulle pääsee ja sitten tilttaa. Se on goodbye. Onneksi olin just ostanut itelleni vähän aikaisemmin sellaisen ulkoisen kovalevyn ja kopioinut kaikki koneen tiedostot sinne (mä jotenkin aistin jotain tällaista tapahtuvaksi kun oli puhetta siitä Linuxin asentamisesta;)). Joten en menettänyt tässä tietokoneturmassa mitään (muuta kuin hyvän vanhan "tietokoneystävän":)) Täytyy kyllä sanoa, että siinä kävi ajoituksen kanssa flaksi, eipä sitten edes veetuttanut mun skaalalla juuri lainkaan. Luottamus miehekkeeni tietokonetaitoihin ehkä meni hetkeksi;) mutta eiköhän se tästä taas:) Sitten olen tässä viikolla ja silloin viikonloppuna tsiikaillu netissä ja kaupoissa kannettavia, ja eilen ostaa paukautin sitten tän upouuden läppärin!!!:) Ovatpa läppärit muuten taas halventuneet aika paljon kolmessa vuodessa ja kuitenkin samalla parantuneet! Ja sitten kun mieheke sanoi vielä maksavansa osan tästä uudesta läppäristä, kun kerran oli "rikkonut" vanhan, niin sanoisin, että heeeeiiii, tämähän on minulle itselleni niinkuin sellainen winwinwin-tilanne;)

Ja nyt on vielä viikonloppu alussa, eikä mun tarvitse mennä koko viikonloppuna töihin. Ihanaa!:) Mukavaa viikonloppua!

Huono päivä

2008-05-17T22:42:00.000+03:00

noniin, hyvän päivän päälle tuli tietty huono päivä:( Eilen oli kyllä jotenkin huono päivä. Kuulin, että en saanut yhtä hakemaani apurahaa... Ja samalla kuulin, että olin ymmärtänyt väärin siitä loppuvuoden mahdollisesta palkasta: se on kaukana todesta vielä, eikä ollenkaan varmaa. Ja sitten kun vietin koko päivän testaillessa rikkinäisiä koneita, ja 1,5 TUNTIA etsin koneen osaa, jota meillä on kolme kappaletta, mutta kaikki jossain kateissa, eikä löytynyt, luovutin tälle viikolle. Tjiisus. Olin VAIN viikon poissa duunista. Ja samalla oma prokkis seisoo. Niin motivoivaa, niin motivoivaa. Muuten, ois tosi mielenkiintoista tavata se "Somebody" meidän töistä, joka aina hukkaa kaiken ja mokaa. Koska aina kuulee kun joku on erittäin epäloogisesti pielessä, että "well, SOMEBODY has taken that and done this and that..." Ei meidän labrassa ihmiset tyhmiä oo, ne ei vaan välitä yhtään mistään, ja se vituttaa mua: kamat jätetään levälleen ja väärään paikkaan, eikä käytetä semmosta maalaisjärkeä, joka pitäis kaiken sujuvana. Ei välitetä ja odotetaan että joku muu tyyppi siivoaa jäljet, sellainen tyyppi, jonka tiedeprokkis EI TIETENKÄÄN ole niin fantastinen kuin oma.... Työilmapiiri on kaikkien työpaikalla olevien mielestä ihan takapuolesta tällä hetkellä. Yks kaveri ehdotti mulle aamukamman tekoa, että tietäisin tarkkaan kuinka päivät vähenevät minun olostani tuolla hell-hole:ssa, mutta en taida tehdä sitä vielä, vielä kun on liian pitkä matka. Kruunatakseni perjantain työpäivän yksi minua hyvin ärsyttävä ihminen pääsi kommenteillaan taas ihoni alle, ja enkä jaksanut pidätellä, vaan päästin itseäni sille samalle lapselliselle tasolle, jolloin henkilö-antipatia pääsee loistamaan tekstistä läpi. Tiiän, lapsellista ja "tuhoavaa", mutta ko helevetti tuntui että muut ei välitä mistään ja ovat vaan imbesillejä, niin miks mun pitäis aina jaksaa olla kypsä ja ammattimainen? (joojoo, kyl mä tiiän: itehän mä siinä eniten voittaisin jos osaisin ja jaksaisin aina kohdata idioottien ala-arvoinen käytös ja puhe/teksti aikuisella kypsyydellä ja "yläpuolisuudella", mutta ko mä en vaan oo täydellinen.... valitettavasti.) Se vaivaskin mua sitten melki koko illan, pänni ko antoi itsensä alentua siihen "loanheittoon".

Noh, oiskohan siinä taas tarpeeksi paasausta. Kyllähän tuo rahatilanne oikeesti pukkaa huolestuttamaan... No, elämänkokemusta, elämänkokemusta. Tai jotain.

Tänään olen ollut hyvin pitkälti itsekseni. Ihan jees. Sain hommia hoidettua: matot vietyä pesuun, ostettua maalia lavuaarin korjaamiseen (juup, puolivuotta vanha lavuaari sai sitten halkeaman ko oli pakko tiputtaa hajuvesipullo siihen. jep, harmitti..), kokeiltua ja ostettu uudet juoksulenkkarit (onpi ollut jalkaterän kanssa vähän ongelmia, ja tajusin, että kaikki mun harrastuskengät ja muutkin kengät ovat ihan liian kuluneet ja huonot: tänä keväänä siis menee useimmat kengät vaihtoon, kallista, mutta mieluummin rahanmeno, kuin tuollaisia ongelmia lisää jalkojen kanssa), haettua vihdoin magneettikuvat lääkärikeskukselta. Sitten tein ruokaa, vuokrasin kaksikin leffaa mm. "meri sisälläni", tuli pillitettyä juu...), kattelin ne, ja rupesin fiksaan sitä lavuaaria. Naapurissa on muuten pileet, mutta etukäteisvaroituksista huolimatta mun mielestä heidän desibelitaso on ihan jees...

Taidan muuten nyt pitää blogini poissa sieltä blogilistoilta... Mua jotenkin se blogilistan siirtyminen Sanoma-jonkun alaiseksi ei jotenkin lämmittänyt. Mulla tais olla blogilistan kautta parisen tilaajaa, mutta jotenkin mun on vaikea uskoa, että näiden kyseisten ihmisten maailma järkkyisi kauhiasti jos eivät heti löydä minua. Jos järkkyy, niin pahoittelin kovasti, oikeasti, mä en vaan osaa kuvitella että asia ois näin:) Jos kova tarve on löytää blogini, niin eiköhän tää blogi löydy googlaamalla:)

Mä taidan mennä nukkumaan.

Hyvä päivä

2008-05-15T22:21:00.000+03:00

Tänään on ollut rauhallinen, itsevarma ja tasapainoinen olo. MAHTAVAA!:) Tällasia lisää!!

ja päivä päätteeks selvis, että saan ehkä töissä loppuvuodeks palkkaa, jepujee... Maanantaina tietää varmaks:) Oon hakenu omia apurahoja, mutta nekin tulokset tulevat vasta kesäkuussa, ja koska edellinen apuraha päättyy kesäkuun loppuun, niin on EHKÄ hieman vaivannut takaraivossa, että mitäs sitten jos ei rahaa löydy... Työkkärille kai mä oisin marssinu, kai sekin on ihan hyvä opetella että miten se toimaa...:)

yskää onpi vielä aika paljon, mutta muuten alkaa fyysisesti olo olla aika kohdillaan.

Nyt kandee varmaan hyvän sään aikana mennä nukkumaan;), öitä.

Köhköh

2008-05-14T11:04:00.000+03:00

Iskipä sitten pöpö tuolla reissun päällä...:( Noh, olihan se tavallaan odotettavissa, että jokin flunssa iskee, kun stressi viime viikon lopulla alkoi hellittää. Konferenssi oli nyt sellanen ko konferenssit mielestäni nykyään on: hieman ahdistavia, "varovovaisia" (tarvii varoa mitä sanoo ja esittää kilpailijoiden läsnäollessa) ja raskaita tapahtumia, small-talkkia aamusta iltaan. Mutta kivojakin juttuja: sain taas pari uutta mukavaa tuttavaa:) Kai homma tuntui raskaalta siksikin tosiaan, että yskä ja kurkkukipu oli kaverina koko ajan, ja silti piti jaksaa tsempata ja "edustaa"... Olin varannut päivän itelleni aikaa tutustua Pariisiin, mutta ei riittänyt virtaa, haaveilin vaan omaan sänkyyn pääsemisestä. Nyt olenkin sitten toista päivää omassa sängyssä toipilaana, tämmöstä tää nyt sitten on juu. Tänä aamuna kuvittelen vielä lähteväni töihin, mutta sitten tajusin, että who are we kidding, ja jäinpi kotiin.

Meidän taloon suunnitellaan putkiremppaa, ja äsken sitten ovikello soi, ja suunnittelufirman daami pyysi päästä katsomaan keittiötä ja kylppäriä... Tjiisus kyllä vähän hävetti meidän keittiön "tila" (nojoo, muukin kämppä on kyllä vähän sekasortoinen)... Ennen reissua oli niin kiirus, että en ehtinyt muuta kuin sotkea keittiötä... Enkä oo jaksanu kotiintulon jälkeen tehdä mitään sille, ja tuo mun "kämppis" ei oo mikään luontainen siivooja;), joten keittiö on kyllä aika pahan näköinen... Noh, koetin sanoa, että onpi tässä ollut vähän kipeänä, hehheh....

Jep. Mä taidan mennä nukkumaan taas vähäks aikaa...

Mä muuten vahingossa poistin blogini blogilistalta, oho :-o Mutta en ole jaksanut laittaa sitä vielä takaisin, ja mietin kyllä, että laitanko edes... mitäs se siellä?

heiputirallaa

2008-05-07T22:13:00.000+03:00

Vappu tuli ja meni. Oli mukavaa. Telluilua, kuinkas muuten. Love it, enkä tunnu voivan saada siitä tarpeekseni:) Lämmin keli ja auringonpaistetta, ei paha, sai ihan pandat. Lumi hauskaa mössöä, vaiks välillä se olikin niin märkää, että se jarrutti yhtäkkiä niin että meinas päätyä naamallensa:) Huttu-Ukon kumpareet tolla kelillä ovat kuin märkä uni:) , niiiiin hauskoja, jaksoin hinkata niitä taas ihan kiitettävästi! Noi oli jo kolmannet "vapputreffit" Huttu-Ukon kanssa, ja täytyy kehua, että kehitystä on tapahtunut;), menee aika sujuvasti jo, jopa sillai rännissäkin eikä vaan "turistikumpare-tyylillä". Offillekin yritettiin, mutta heh, ei luistanut MIHINKÄÄN lämpimän kelin takia... Lunta ois kyllä metsässä ollut tarpeeksi.

Nojoo, tuo oli tuollaista tekstiä taas, telluhömpötystä:)

Paljon tuttuja oli taas liikenteessä, sellaisiakin, joita ei ollut nähnyt AIKOIHIN, hyvä niin, oli mukava porista. Pari kaveri kokeili ekan kerran tellua, hienosti meni (yritin pyydettäessä vähän opettaa, mutta en tiiä kuis se oikeastaan meni:), toi tekniikan ymmärtäminen ja tietäminen ei oo mun vahvinta alaa, mä vaan hiihtelen:)) Olin aika väsynyt töistä, joten iltariennot jäivät aika lyhyiksi, varsinkin ko sitä vähän säästeli itteänsä seuraavan päivän mäkeä varten:) Enimmäkseen meni aika meidän mökin "poikavoittoisessa" porukassa, ja täytyy myöntää, että poikaporukassa tuollaisella reissulla on välillä jotenkin helpompi olla kuin naislaumassa, sellaanen mä vaan oon, liekö siksi, että pienenä saman talon lapset oli melki kaikki poikia, ja heidän kanssa tuli sitten enimmät leikit leikittyä... Enivei, poikain kanssa saapi tehdä ja tulla niinkuin huvittaa, ja ei oo sellaisia "klikkejä", joiden jutuissa on sitten aina ihan ulkopuolinen fiilis, vaan kaikki otetaan tasa-arvoisesti messiin menoihin ja juttuihin. Ja semmonen säätö jää pienemmälle (tai siis varmaan mä naisena säädin eniten...). Niin ja sitten nää pojat tykkäs kans Huttu-ukosta, joten do I need to say more???:)

Nyt on kausi sitten paketissa, eikä edes ahista, hyvä niin. Hyvillä mielillä jään oottamaan ens kautta, eihän sen alkuun ole kuin about puoli vuotta=D Kesällä on kaikkea muuta kivaa. Siitä muuten tuli mieleen, että ilmoittauduin Tahkolle maastopyörätapahtumaan, hekoheko, katellaan kuis käy:):)

Huomenna Pariisiin työmatkalle, sitä ennen keski-suomeen pitämään luentoa... bisibisi. Pikkaasen jännittää kyllä. Voipi olla ihan mukavaakin kuitenkin siellä Pariisissa. Ja sen jälkeen kiire töissä vähän helpottaa, ihanaa!:) Rahoitusta kesäkuun jälkeen ei vaan vieläkään ole tiedossa....:-/

pää lomafiilikseen NYT!

2008-04-29T20:32:00.000+03:00

piru ko päässä pyörii vaan työasiat, eikä edes mukavat sellaiset... Ärgh ja blärgh, nyt työt ajatuksista pois, hus! Työt on VAIN töitä, työt ovat VAIN töitä, ja imbesillit työihmiset vain imbesillejä työihmisiä... Huomenna olen töissä, mutta en ajattele sitä;), keskityn vain lähestyvään reissuun...

Ja eikun pakkaamaan kamoja vappureissua varten:) Hihii, telluilemaan:)

Lämmintä ja aurinkoista vappua kaikille!

Terapiointia

2008-04-12T22:07:00.000+03:00

Ajattelin tuossa viikolla, että lääkitsenpä masentunutta fiilistäni positiivisilla ja romanttisilla elokuvilla, minä kun olen romanttisten komedia/draamojen ystävä. Juu, kai se täytyy myöntää, että näin se juu on. Noh, ekaksi katoin toisen osan Bridgen Jonesin tarinasta, en nyt muista mikä sen nimi oli. Olin nähnyt sen kyllä joskus aiemmin, mutta en ihan tarkalleen muistanut juonta. Envei, teki hyvää saada eläytyä tuollaiseen maailmaan, Bridget kun on positiivisuudessaan aivan omaa luokkaansa. Ja Colin Firthiä voin kyllä kattella ihan minä päivänä hyvänsä;) Mikähän siinä miehessä muuten vetoaa? En näe häntä erityiseen komeana miehenä, mutta joku ihme karismaattisuus vetää kyllä puoleensa kovasti, ja ne silmät on kyllä aika kivat:), hihiii...=D
Noh, kun kerran Colin Firth-linjalle päästiin, niin hyvähän siinä oli jatkaa: Äiteen yks lempisarjoista/leffoista ikinä on se Ylpeys ja Ennakkoluulo, missä miespääosaa esittää juuri Colin Firth. Äitee sai sen kerran aikoinaan videolla äänitettyä telkusta, mutta ne VHSt alkaa olla niin kuluneet jo, että ei kaikki näy kunnolla. Joten kun näin että Hulluilla päivillä oli kyseinen elokuva myynnissä DVD:nä niin ostin sen äiteelle annettavaksi. Ja tällä viikolla katsoin myös sen itse, tänään viimeiset 2 ja puoli tuntia=D Ja aah, on se vaan niin hyvin tehty leffa, miten semmosiin katsekontaktikohtauksiin on saatu niin paljon tunnelatausta mukaan!?!??!:) Huokaus. On se vaan niin romanttista:) Ihme, että se vieläkin saa mulle niin syviä fiilareita aikaiseksi, vaikka olen nähnyt sen varmaan 3 kertaa ennen tätä jo. Noh, aattelin tallentaa tuon DVD:n itselleni, ja yritän muistaa aina mennä katsomaan parhaimpia paloja, jos alkaa maailma masentaa! Joten leffaterapia näyttäis toimivan kyllä.

Tietty hyvään fiilikseen vaikuttaa se seikka, että on VIIKONLOPPU eikä tarvii olla töissä, oujee beibe!=D Vaikka töissä olenkin luultavasti aika negatiivinen ja suht iloton ihminen, niin kotona mä oon onnellinen, täällä on kaikki paremmin kuin hyvin:) Ja kai se niinpäin on paljon parempi: kurjaahan se oisi, jos kotona oisi onnetonta.

avautumisia sinne ja tänne

2008-04-12T20:34:00.000+03:00

heiputirallaa. Tänään on ollut sellainen tosi mukava krapulapäivä:) Eilen olin ystäväni väitöksessä ja karonkassa, ja oli mukavaa. Tietty pikkasen kateus nosti päätään, mutta sain sen tukahdettua aika hyvin tällä kertaa, vaikka huppelissa olinkin:) Oli mukava tavata uusia ihmisiäkin taas, se on välillä aina niin kovin virkistävää! Ja vanhoja tuttujakin oli yllättävän kiva nähdä, vaikka saikin kuulla esim. että "how nice that you are here also, another one of the _ancient_ ones...." (viitannee minun tutkijanurani "vauhdikkuuteen":)) Ja kieltämättä tais se humalakin tehdä ihan hyvää, välillä vaan on hyvä jättää aivot ikäänkuin narikkaan, ja go with the flow. Mutta jep, sen vikan tequilan OIS ehkä voinut jättää väliin...=D Tulin aamuyöstä taksilla kotiin, ja taksikuskikin oli harvinaisen mukava: mä kun aattelin mielessäni kun istahdin taksin takapenkille, että ehkä mä oon nyt ihan hiljainen humalainen nainen, ehkä taksikuskit ovat väsyneitä kuuntelemaan tajunnanvirtaa alkoholin vaikutuksen alaisena olevilta ihmisiltä. Mutta nöy, tämä taksikuski rupes oikeen itse kyselemään, että millaset juhlat on ollut ja siitä se juttu ja keskustelu lähti. Ja kyllä ehdin siinä suht lyhyellä matkalla avautua myös yliopistomaailman persiiiiyydestä. (tjiisus, jos tämä meno jatkuu, niin mä oon kohta jo niin tunnettu "valittaja", että ei mua oteta mihinkään enää uudestaan yliopistolle töihin, vaikka haluaisinkin...)

Tänään olen nukkunut, halinut, tuijotellut leffoja sängystä käsin, ja syönyt kaikkea "paheellista";) Aika jees=D

Elämä tuntuu taas vähän valoisammalta. Jotenkin vaan masensi kaikki tuossa parisen viikkoa: maailmahan on tosiasiassa aika karu paikka ja ihmiset jotenkin niin uskomattoman välinpitämättömiä. On mm. semmonen tapahtumaketju pikkasen ahdistanut ja tuntunut pahalta ja vihaiselta, että naimisissa oleva nainen pitää puoliavoimesti toista suhdetta vuosia yllä; tutuille ja kavereille asiasta kerrotaan törkeän avoimesti samalla kun ihmetellään oman aviomiehen "tyhmyyttä", että kuinka tämä ei nyt muka tajua, että naisella on parempaa muualla. Kuinka ei sitä ihmistä, jota on ainakin sen verran rakastanut, että jossain vaiheessa on naimisiinkin päädytty, arvosta sen vertaa, että suoraselkäisesti ja rehellisesti kertoisi tilanteen. Heti, eikä parin vuoden kuluttua odota, että toinen sen jostain muualta kuulee. Ihan hirveetä. En voi ymmärtää enkä hyväksyä. En ymmärrä, kuinka se pettävä ihminenkään pystyy elämään tuollaisessa tilanteessa ittensä kanssa noin kauan, luulisi että vähemmästäkin pää poksahtaisi. Ja en millään osaa kuvitella, että miten tuollainen selkärangaton pettäjä jotenkin itselleen onnistuu oikeuttamaan toimintatapansa. Tjiisus. Kyllä ne naisetkin osaa. Tässä asiassa taidan olla se "vihaamani" mustavalkoinen ihmistyyppi. Toisaalta, voihan se olla, että toinen tilanteen tietää, mutta jää kuitenkin siihen. Sitäkään en voi herrajumala ymmärtää. Olen ehkä naiivi, mutta tästä naiivisuudesta en halua edes kasvaa pois.

Kriisailua II

2008-04-11T15:43:00.000+03:00

jeeps. Mä oon jossain ihme kriisipesässä itteni kanssa. Ensinnäkin väsyttää jotenkin ihan älyttömästi, ja kaikki tuntuu jotenkin raskaalta ja mikään ei sillai oikeen huvita. En ees tätä kriisailua jaksa sen tarkemmin selittää.
Ja joo, ei mulla mitään pätevää syytä oo kriisailla, ja siitäkin onnistun saamaan huonon fiiliksen itelleni, että miksi kriisailen turhasta. Argh.
No. Tänään sentään oikeastin tunnen, että tää on naurettavaa... Kyllähän tää ohi menee, mutta ei tarttis tulla laisinkaan alunperinkään.

Palataan.

Blääh

2008-03-31T21:32:00.001+03:00

tjaa. Onkohan ne ne lähestyvät PMS:t vai pelkästään työahdistus, joka vaivaa... Taitaa ne PMS:t jo vähän vaikuttaa, sen verran herkällä on taas tuo tunnepuoli. Mutta kyllä se työkin ketuttaa, tätä se työ taitaa nyt sitten olla ainakin jouluun asti: kiinnostuksen puutetta sekä imbesillien ihmisten kestämistä sekä pakenemishalun pidättelemistä. Ellen nyt sitten satu yhtäkkiä muuttuman mahottoman maltilliseksi ja kaiken yläpuolella leijuvaksi:) Noh, tarvii kokeilla jaksaa, en vaan yhtään tykkää siitä, että töiden takia ahistaa ja kiukuttaa ja on paha mieli. Se työ kun ei saisi sellaista valtaa pitää elämässä. Pitää pitää huoli, että jaksaa henkisesti, en mä jonkun työtilanteen takia haluais mennä takapakkia tuossa mun paniikkikuopasta nousemisessa. Tällä hetkellä olen tyytyväinen ja onnellinen viikonloppuisin, mutta maanantaiaamuna jo ahdistaa ja kiukuttaa matkalla töihin ja töissä. Blääääh. Noh, ei kai se ole tässä maailmankaikkeudessa kovin tavatonta. Pitäisi nyt ottaa tää paska työtilanne henkisen kasvun paikkana, jotenkin harjoitella sitä hyvien pointtien löytämistä huonosta tilanteesta=D Hehheh, ihan rupes huvittamaan, tässä ois nääs varmaan aika hyvä reenauskohde.

Noh, onneks saadaan huomenaamulla pikkuväkeä aamiaisseuraksi, se taitaa olla aika piristävää ja mukavaa:)

Semmoosta vielä että

2008-03-30T13:27:00.000+03:00

on ollut kyllä kiva huomata, että sen 4 viikon Alppi-offi-reissun jälkeen on kyllä ollut kunto kohdillaan. Eilenkin shoppaillessa ystäväni vaan tokasi, että aika hyvässä kunnossa näytät olevan. Kyllähän se painokin ihan vähäsen on tipahtanut, mutta parasta on kuitenkin se, kun tuntuu itestä tosi hyvältä, että kaikennäköistä fyysistä jaksaa tehä aika helposti. Pääsiäisen skinnailunousutkin meni suhteellisen keposesti, ja laskeminen tietty kanssa. Pitää nauttia tästä nyt, sillä ei tätä nyt vaan meikäläinen jaksa tai voi pitää yllä, tarttis nääs sen verran pitkiä reenisessioita vetää, että homma pysyis samalla tasolla, ja en mä vaan jaksa ko ei nää "city-harrastukset" nyt NIIIN kivoja ole... Paitsi ellen sitten haksahda kunnolla tuohon maastopyöräilyyn....

Lauantai

2008-03-30T13:13:00.000+03:00

Eilen oli tehokas ja pirteä päivä, tänään sitten taas ei. Nooh, mutta eilistä on kiva miettiä:) Herättiin jo seiskalta kun aurinko paistoi niin kirkkaasti. Ysiltä oltiin jo Ikeassa:), haettiin yks kirjahylly mitä olen jo aikani aatellut, sellainen halpa mutta kiva versio. On nääs ollut vähän enempi tavaraa ko mitä hyllytilaa. Lisäksi mun entinen "kirjahylly" oli sellainen laudanpätkistä ja tiiliskivistä koottu systeemi=D, jonka aika nyt tais olla vaan ohi. Mä ideoin sen joskus opiskeluaikana, ko piti saada halpa ja kiva hyllykkö: äiteeltä sain vanhan kirjahyllyn levyjä, jotka maalasin mieleisellä värillä, ja sitten kävin rautakaupasta hakemassa ihan tavallisia tiiliskiviä sinne väliin:) Se herätti kyllä keskustelua ja ihailuakin tavallaan aikanaan. Mutta nyt tosiaan sen aika on ohi. Sitten Ikeasta kotiin tyhjäämään auto, ja sitten huitaisin töihin käväseen. Sieltä puolestaan kaupungille ystävän kanssa metsästämään karonkka-iltapukua. Ja LÖYTYI, vau:) Sellaanen vihreä luomus, passaa mulle sekä henkisesti että fyysisesti:) Ystävän mielestä yks kirkkaanpunainen puku ois kuulemma ollut niin kaunis, siro ja elegantti mun päällä, mutta mä vaan jotenkin näin siinä tosi tyköistuvassa puvussa mahakummun ja selluliittikasaumat reisissä=D Ja oli siinä aika avoin tuo selkä ja yläosa, ja ei vaan ollut hirveän rento olo siinä. Joten en ostanut sitä, ja sitten siis törmäsin sellaiseen kirkkaan vihreään mekkoon, näytän vähän antiikin Ateenan "jumalattarelta" siinä, se on siis vähän sen henkinen. Mun mielestä kaunis ja mahottoman mukava (vaiks se ei vissiin pitäis olla ensimmäinen iltapuvun kriteeri!?!?!;)) Yksinkertainen se omalla tavallaan on, mutta se väri on niin erottuva itsessään jo, ja siihen vielä näyttävä koru mukaan niin avot!:) Noh, sitten ruokakauppaan ja kotiin kokkaileen ruokaa (ja katsomaan yhtä jaksoa Greyn anatomiaa taas, jee!) (tässä vaiheessa alkoi meno hyytyä ihan pikkasen jo...), ruuan jälkeen pikku paussi, ja sitten purkamaan vanhaa kirjahyllysysteemi. JA sitten koottiin uusi kirjahylly JA laitettiin siihen jo kamaa järjestykseenkin.... Huh, kyl eilen ehti aika paljon... Olikohan se ihana auringonpaiste, joka antoi sellaisen energiapläjäyksen?

Harmaita hiuksia

2008-03-27T18:22:00.000+02:00

Löysin tuossa pari viikkoa sitten itseltäni ensimmäiset harmaat hiukset... Ne olivat reilun pituisia jo, joten ei ne nyt ihan yhdessä yössä ole siihen kasvaneet:) Kaiken kaikkiaan noita harmaita hiuksia on jo sen verran, että jos tietää mistä katsoa, niin kyllä ne kuulemma näkee. Mutta eipä nyt hirveesti järkytä:) Äiteekin naureskeli, että häneltä löytyi ekat harmaat jo 27-vuotiaana, ja mun mummokin kuulemma harmaantui aikaisin. Noh, tämmöttiis. Jos ne harmaat hapset rupeavat jossain vaiheessa häiritsemään, niin sit tarvii kai ruveta värjäämään lettiä... Siihen asti meinaan harmaantua arvokkaasti:)

Onhan noita ryppyjäkin jo, mutta mä en vaan jostain syystä osaa murehtia rypyistä tai harmaista hiuksista. Tiettyyn pisteeseen asti mun mielestä rypyt tuovat jopa kasvoihin elävyyttä ja semmoista persoonallisuutta. Naururypyt varsinkin ovat tosi jees. Kai naiset yleensä murehtivat vanhenemisen piirteitä vähän enemmän, mutta mä en sit vissiin joo. No ei se kyllä haittaa, enkä mä rupea tästä nyt kaivelemaan jotain ahdistusta tai harmitusta:) Vanheneminen on varmaan mulle ihan ok siihen asti, kunnes se alkaa selvästi vaikuttamaan fyysiseen jaksamiseen ja suoritumiseen... Silloin voipi ruveta kiukuttamaan=D

Pääsiäinen

2008-03-25T09:10:00.000+02:00

Olipas mukava 4-päivän loma:) Säät oli vähän kylmät, mutta ei liian kylmät kuitenkaan. Yhtenä yönä tuli reilusti uutta lunta, päästiin laskemaan oikeen sellasta kevyttä ameriikan pyydaa=D (nojoo, ei sitä ollut ko ehkä parikyt senttiä, mutta kuitenkin!!!)
Nyt alkaa muuten olemaan ensimmäinen kerta elämässäni sellanen fiilis, että mä telluilen hyvin:), siistii!

Nyt taas töissä, mutta siitä ei sitten enempää...

ylä- vai alamäessä?

2008-03-19T18:53:00.000+02:00

Kun puhutaan menestymisestä, onnesta tai aaltoilevasta elämästä, niin kumpi on pahempi: ylämäki vai alamäki? Meinaan, että onhan se ylämäki aika raskas, alaspäin menee paljon mukavammin. Toisaalta kai sitä huipulla olo tarkoitetaan siksi hyväksi ajaksi, kun taas pohjalla menee huonommin. Noh, oli miten oli, niin edellinen postaus sai aikaan sen, että homma rupes vähän sujumaan töissä (puhkuin niin tarmoa, tai siis kiukkua, että sain vauhtia meidän pomoonkin;)) eli fiilis koheni eli olen siis vissiin ylämäessä?:) Kaks hommaa nytkähti mukavasti eteenpäin, ei kun itse asiassa KOLME asiaa. Siistiä, tuntui aivan pirun hyvältä!

Päivä vielä töissä, ja sitten huomenillalla hyppään junaan kohti pohjoista, jee!!!:)

Työpaikkav*tutus

2008-03-19T09:56:00.001+02:00

Jep. Vaikka olin vähän itseni kanssa sopinut, että en työaikana kirjoittele enää tänä vuonna blogiani, niin nyt vaan täytyy mielenterveyden vaalimiseksi naputella.

Mä olin taas niin hyvällä tuulella koko viikonlopun, mutta jo heti maanantaina alkoi hymy hyytymään. Tänne kyseiseen työpaikkaan vit*ttaa nyt vaan tulla, tää on semmosta pakkopullaa. Kiukuttaa ja ahdistaa sekot ihmiset, jotka ei saa mitään tehtyä loppuun eikä hoida hommiaan/vastuitaan kunnolla. Ja joo, tän labraduunin tarttis olla ohi tän vuoden lopulla, mutta silti hirvittää ajatus, että mitä jos tää fiilis jatkuu siihen asti, miten mä jaksan? Huoh. En mä jaksa elää sillä, että odotan vaan seuraavaa vapaapäivää, mähän tuun oleen ihan kuollut ennenkuin tää vuosi on ohi... Yritin jo sitä taktiikkaa, että yritän vaan leijua kaiken yläpuolella silmät ja korvat kiinni enkä välittää mistään, mutta ei se oikein onnistu.

BLÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄH.

Hiivatulehdus nielussa

2008-03-16T10:57:00.000+02:00

Koska Google Analyticsin mukaan aika monikin on eksynyt tänne minun blogiini hakusanoilla "hiiva kurkussa", "hiiva nielussa", jne., niin ajattelin nyt tässä lyhyesti ja ytimekkäästi selittää tilanteen ja sen hoidon omalla kohdallani.

Kuulun siis siihen osaan astmaatikkoja, joille näyttäis tulevan kohtuullisen helposti astmalääkkeistä (niistä hoitavista kortisolisuihkeista) nieluun hiivatulehdus, vaikka huuhtoisi suun ja kurlaisi vedellä vaikka kuinka monta kertaa lääkkeenoton jälkeen. Kortisoli kun villitsee hiivaa. Oireisiin kuuluu ärtynyt kurkku, sellainen olo kuin olisi just tulossa kipeeksi, väsymys, palan tunne kurkussa, sekä painon tunne rintakehän yläosassa. Näitä oireita ei näemmä monikaan lääkäri tunnista hiivatulehdusoireiksi, vaan pahimmassa tapauksessa pistävät ne astman piikkiin ja käskevät vielä lisäämään lääkitystä = ei hyvä. Nielun hiivatulehdus ei heti näy suussa, eli kieli voi näyttää terveen punakalta.. Mutta kun olo pahenee ja tulehdus leviää, niin kyllä se kielikin on aika paksun valkoisen kasvuston peitossa.

No miten tätä sitten hoidan? Ensimmäinen puoli vuosi meni aika monen hiivalääkekuurin avulla, mutta hiivatulehdus usein palasi, kun lääkekuuri oli ohi. Kauhistutti ajatus popsia koko ajan jotain hiivalääkkeitä. Sitten sain passituksen nielulääkärille, joka oli aivan mahdottoman mahtavan fiksu:) Määräsi vesihöyryä hengitettäväksi lääkkeenoton jälkeen, se nimittäin "huuhtoo" nieluun jäänyttä lääkettä pois. Ja siinäpä se, ei ole muuta tarvittu sen jälkeen. Otan kerran päivässä vain kaksi Beclomet-hönkäystä, huuhtelen suun vedellä ja kurlaan, ja sitten kiehautan vettä (kattilassa tai vedenkeittimessä), ja hengittelen vesihöyryä parisen minuuttia. Jee:) Veteen ei sitten saa lisätä mitään töhnää, se ärsyttää limakalvoja, vaan ihan vaan puhdasta vesihöyryä hengitellään. Jos ei halua koko naamaa vesihöyryn peittoon, niin käyttää pientä pyyhettä peittämään nenän ja suun veden ylle, ei tule sitten silmiin vesihöyryä ja voi vaikka lukea lehteä samaan aikaan! Lyhyillä viikonloppureissulla en ole jaksanut enää säätää, mutta pidemmillä reissuilla kylläkin. Kyllähän ihmiset ensin fundeeraa, että hei mitä sä oikeen hommaat, mutta kun selittää asian, niin saapi sitten kyllä ihan rauhassa "impata". Ei se vesihöyryn hengittäminen muutenkaan pahaa tee, se vähän putsaa ja kosteuttaa keuhkoputkia muutenkin. Vaikka tuo höyryn hengittely vaatii joka päivä vähän säätämistä, niin kyllä teen sen mieluummin kuin kärsin ikävistä oireista tai popsin jatkuvasti lääkkeitä tulehdukseen. Joskus hyvin stressaantuneena tai väsyneenä saattaa hiiva yrittää vallata nielua jälleen kerran, mutta tehokuuri vesihöyryhengitystä on tähän asti riittänyt parantamaan oireet.

Tämmöttiis. Toivottavasti tästä postauksesta on jollekin hyötyä!!!!:)

Toiveet toteutuivat

2008-03-15T22:30:00.000+02:00

...tänään melkein kaikki:) Mentiin syömään ulos lempi-italialaiseen ravintolaan, nukuin pitkät yöunet + päiväunet:) ja muuta mukavaa. Ainut mikä ei toteutunut, oli leffakeikka, Junoon kun oli kaikki liput jo menneet:( Noh, joskus toiste.

Raporttia metsästä: mentiin siis maastolenkille pyörällä, ja sinne toi uusi pyörä kyllä nimensä mukaisesti sopi oikein mainiosti! Asvaltilla kun oli ruvennut tuntumaan, että tuliko ostettua liian pieni pyörä. Noh, ja enivei, oli kyllä aika mukavaa, ja omasta mielestäni pärjäsin ihan mukiinmenevästi. Toki "neiteilin" aika paljon eli varoin sitä sun tätä ja hyppäsin pyörän selästä pois heti jos meni liian vaikeen näköiseksi, mutta en näe syytä, miksi en saisi neiteillä:) Kiva harrastus toi maastopyöräily on silleenkin, että tulee mentyä kunnolla metsään, ja siitä kuitenkin tykkään.

Nyt taas väsyttää. Menenkin tästä nukkumaan.

300. postaus

2008-03-14T22:23:00.000+02:00

Näinkin pitkälle on tässä sitten tultu... Jaahas, no, ei kai mulla mitään ihmeellistä ajatusta asiasta ole.

Aivan ihanaa kun viikonloppu alkoi! Oon ollut aika väsyny tässä kaksi päivää, epätavallisen väsynyt. Joten on kiva että nyt on vapaa viikonloppu edessä, ja voipi tehdä mitä lystää tai olla tekemättä mitään. Kyl mä jotain haluan tehdä:) Huvittais mennä leffaan kattomaan se "Juno", käydä illalla ulkona syömässä, ja muuta semmottia. Ainiin, ja sitten huvittaa NUKKUA:)

Kävin sitten ostamassa itselleni uuden pyörän. MAASTOpyörän. Saas nähdä kuinka tytön käy, huomenna mennään metsään:) En oikein tiedä, mistä toi ajatus sikisi alunperin, yhtäkkiä oli vaan päässä ajatus, että joo metässä ajaminen vois olla kivaa=D Kai lähiympäristökin on vaikuttanut vähän asiaan. Mä oon kyllä aina pyöräilly aika paljon, kesät talvet, mutta enimmäkseen teillä. Olen ajatellut pyöräilyä mutkattomana ja terveellisenä tapana liikkua paikasta toiseen: ei ole aikatauluja, pyörä lähtee silloin kun haluan, monesti on jopa nopeampi kuin bussi, eikä tarvitse koskaan etsiä parkkipaikkaa kuten autolla. Viimeiset 6 vuotta on ollut alla ihan laadukas hybridi, josta tykkään vielä, vaikka onhan se jo kulunut. Se on vaan sen verran iso (lue: tanko "perhekalleuksissa" kiinni kun tasaisella seisoo) ja "varusteeton" (etujouskari ei kyl pelitä vissiin enää), ettei sen kans metsään oikeen lähde. Jeps. Voipi tietty olla, että kadun enemmänkin tuota ostosta (tänään heräsi ajatus, että miksiköhän mä tuollaisen pyörän ostin, enhän mä ees osaa mettässä ajaa???).

Nyt loppuviikosta on muuten ollut hyvä olo, ja se on kyl tuntunut tosi tervetulleelta: ei mitään erityisiä jännitysfiiliksiä tai pelkoja. Ihanaa.

Vaikka tällä viikolla on laiskottanut, niin silti sain tänään mentyä taas puntille. On toi hyvä motivaattori toi puoli-ehjä olkapää. Kaaduin viikko sitten sillai, että olkapää vähän rytisi (kuka käskee yrittää laskea suksilla pusikossa, jossa ei nyt vaan oo ihan tarpeeks lunta;);)?!?!) Olkapäätä on siten vähän särkenyt tässä taas, mutta punttiharjoitteilla särky helpottaa. Joten jos ei muuten, niin olkapään takia on sellainen fiilis, että äh, pitää sinne puntille raahautua.

Jep. tajunnanvirtaa tai jotain. Tänään oisin muuten voinut kattoa telkkua, sellainen väsynyt fiilis. Vaan en kattonut, kun nyt ei ole edes teeveetä sen digiboksin puutteen lisäksi: teevee meni kaverille "hoitoon", kun hänen telkkunsa oli liian vanha ostamalleen digiboxille. Mutta hyvä juttu, että sen telkun sai jaloista pois, ihmeen paljon tuli olkkariin enemmän tilaa! Ja blogejakin on tullut luettua enemmän, kun ei mene aikaa telkun tuijottamiseen.

jepulis. Mukavata viikonloppua, mä meen nukkumaan.

2008-03-06T13:46:00.000+02:00

Neiti O:lta lainattu, tarpeeseen:)

PMS-helvetistä päivää

2008-03-05T21:27:00.000+02:00

Onpas paha mieli. Väsyttää (mutta sen siitä saa ko herää puol kuudelta miettimään asioita). Kurja fiilis. Semmoinen fiilis, että asiat on jotenkin kaikki huonosti. Haluais että koko maailma lohduttais ja yrittäis ymmärtää. Vaiks eihän se mitään auttais, tää fiilis kai menee omalla painollaan ohi eikä mitenkään muuten.

Ja tähän ei auta se hokeminen, että kaikkihan on hyvin. Kun EI OO. Mulla on persiistä pomo, jonka tekemiset tai tarkemmin sanottuna tekemättä jättämiset vaikeuttavat todella turhauttavasti mun työntekoa ja hommien valmistumista. Juuri kun luuli, että nyt ei voi mennä töissä enää huonommin, niin juujuu, kyllä voi. Voi jumalauta mä oon saanu tarpeekseni huonosta tuurista ja kohtalosta töissä!!!!!!! (ja joojoo, tähän sopii hokea, että työhän on vaan työtä, mikä kyllä on ihan totta, mutta kun viettää arkena enimmät valveillaolotunnit sen nimenomaisen työn parissa, niin miten hemmetissä sitä voi olla ignooraamatta sitä paskaa mikä losahtaa kasvoihin???)

PMS jyrää

2008-03-05T08:38:00.000+02:00

...aivan mahottomalla voimalla tällä kertaa, siltä tuntuu. Ja vähän etuajassa. Yleensä maailma kaatuu vasta keskiviikkoiltana (kyllä, olen hyvin täsmällinen;)), mutta nyt heräsin jo puoli kuudelta kriisailemaan. tjiisus. Eihän siinä sitten meikäläinen enää nukkunut. Noh, onneks on nykyään unikaveri:), jota sitten voi rutistaa tällaisina hetkinä, se on kyllä ihanaa. Nyt kuitenkin istun silmät ristissä töissä, ja yritän noudattaa päätöstäni: tänään ei kannata puhua kenellekään yhtään mitään, ihan turvallisuussyistä=D

Lisää avautumista

2008-03-04T16:45:00.000+02:00

Kun nyt tuolle linjalle lähdettiin edellisessä kirjoituksessa, niin jatketaan sitten tässä vielä (en tiedä onko lähestyvät PMS:t tämän avautumis-fiiliksen pohjalla, mutta väliäkö sillä). Minä nääs ärsyynnyn kovin mustavalkoisista ihmisistä. Siis sellaisista, joilla on monesta asiasta selvä ja yksipuolinen mielipide, ja jotka eivät näe kuitenkaan näistä asioista ne monet harmaan alueet, joita ihan varmasti löytyy. Usein tällaisilla ihmisillä on joku "aate", jonka he kokevat todella tärkeäksi ja sellaiseksi, että muulla lailla ajattelevat ovat jotenkin "vääriä", ja myös antavat muiden tämän ymmärtää. Tämä aate voi liittyä esim. uskontoon, luonnonsuojeluun, työhön, tieteeseen, jnejne. Usein nämä ihmiset ovat muuten lähempänä 20 vuotta kuin 30 vuotta, tässä nyt tämä yleistys, vaikka yleistyksetkin ottavat minua monasti aivoon. Lisäksi tällaiset ihmiset suuttuvat, kun tämmöinen kyyninen täti hiukan alkaa hymyilemään itsekseen kuunnellessaan näitä ihmisiä...

Lisää: Mä en tunnu enää ollenkaan hiffaavan ihmisiä, joille työ (tässä tapauksessa tiede ja tutkimus) ovat todella tärkeitä. Sellaiset ihmiset puhuvat työstä paljon ja siitä kuinka paljon pitää tehdä tällä alalla töitä, jotta pärjäisi mitenkään, ettei siinä "paineessa" muka oisi minkäänlaista henkilökohtaista valinnanvaraa... Minä sanon, että huhhahhei, ja että AINA on vaihtoehtoja. (oho, olinkohan mä nyt itse se mustavalkoinen ihminen...;)) Ei sulta työpaikat lopu, vaikka et suostuisikaan tekemään 24/7 töitä. Mistähän toi fiilis on tullut? Siis se, että aina on vaihtoehtoja, oikeesti. Ei ole montaa asiaa tässä maailmassa, joita on ihan pakko tehdä, muuta kuin nyt ehkä kuolla sitten joskus. Noh, eipä väliä mistä se ajatus on tullut, se on mun päässä ihan tervetullut=D

Paasatipaasati...

Ihanaa ja mieletöntä

2008-03-04T11:48:00.001+02:00

Mua tympii tää työ nyt.

Mua ärsyttää vähän ihmiset, jotka käyttävät liikaa sanoja ihanaa tai mieletöntä. Kamoon, ei KAIKKI voi olla ihanaa tai mieletöntä. (tai sitten mä oon vaan auttamattomasti kyyninen). Kun tuollaisia sanoja käytetään silloinkin toistuvasti, kun jokin asia ei ole nyt ihan ihanaa tai mieletön, niin ne alkavat kärsiä vakavasta inflaatiosta.

Mukava viikonloppu ja talvi

2008-03-03T17:30:00.000+02:00

täällähän meinaa olla ihan talvi. Siistiä! en ois uskonut, että sitä enää täällä etelässä näkee.

Viikonloppu oli mukava. Mulle iski jo menomatkalla oikein kunnon puheripuli, en vaan osannu olla sitten hiljaa ja pölisin sitten ihan kauheasti. Mutta teki hyvää, ja tuntui hyvältä, vaikka tiesi, että muille se oli ehkä hivenen rasittavaa:) Mutta tais siinä tulla parin kuukauden, hieman "säästetyt" pölinät ulos. Tänään onkin sitten ollut hiljainen olo. Viikonloppuna pääsin siis suhaamaan tavallisissa suomalaisissa pikkurinteissä. Ne olivat aika jäisiä, ja aluksi olikin minulla tottumattomalla aika hatara fiilis. Mutta la-iltana alkoi sitten viimeistään rytmi löytyä, ja sunnuntaina pääsikin jo aika kivasta "tykittämään":) On kai sitä taas jotain oppinut, mutta paljon tarttis vissiin vielä oppia. Mutta oli sellainen olo, että haa, kyllähän mä tän aika hyvin handlaan:) Suorempaa linjaa tarttis vaan vieläkin uskaltaa vetää jyrkissä kohdissa. Niin muuten, ei jalkoja hapottanut oikeastaan kertaakaan, aika siisti fiilis, tämmööstä ei oo ennen käynyt tellumäessä:)

Viikonloppu herätti myös vähän ikäviäkin tunteita, mutta enpä nyt halua niitä vatvoa sen enempää (ois nääs vähän niinkuin prokkiksena opetella olemaan vatvomatta asioita niin himskatin huolella...). Sanotaanko, että taitaa se kuitenkin olla niin, että parempi olla muutama hyvä ystävä kuin useampi huono tuttu.

Vaihe 5

2008-02-29T10:56:00.001+02:00

...Jippii!:) Eli tänään oloni on hyvä:) Ehkä siihen vaikuttaa se, että on viikonloppu alkamassa, ja tiedossa on hiihtoreissu:) Mutta uskon että muutenkin on hyvä olo. Valitettavasti täytyy myöntää, että tämä tunnemyräkkä-sekvenssini ei ole mitenkään suoraviivainen, vaan fiilikset aaltoilevat eri vaiheiden välillä. Mutta koko ajan aaltoilun keskipiste siirtyy kohti vaihetta 5), joten hyvinhän tässä menee:)

Tunnemyräkkäni vaiheet

2008-02-27T10:32:00.000+02:00

1) jännittää ja ahdistaa vähän liikaa
2) sisältäni alkaa nousta kiukkua, tekee vaan mieli huutaa ja karjua sekä lyödä ja potkia esineitä
3) kiukku herättää turhautumista, siitä seuraa itku
4) katumus siitä, että olen kaikissa edellisissä vaiheissa ollut kanssaihmisille niin vaikea ja rasittava
5) hyvä olo (toivottavasti:))

Olen tällä hetkelle kohdan 3) ja kohdan 4) välimaastossa.

Ihan mukava viikonloppu

2008-02-24T21:38:00.000+02:00

...vaikka jouduinkin viettämään siitä osan töissä.

Kävin kaverien kanssa pitkästä aikaa luistelemassa. Käytiin siellä rautatieaseman pikku jääpläntillä, yllättävän leppoisaa ja ihan mukavaa. Vielä se luistelukin ihan sujuu.

Tänään kävin ystävän kanssa kävelyllä, parannettiin maailmaa:) Ja hän toimi mulle koti-psykologina, tenttas reissusta ja fiiliksistä. Ja ymmärsi kuulemma täysin, että tuollainen, hänen mielestään tosi extreme, reissu voipi kyllä vähän koetella mieltä. Me ollaan tavallaan henkisesti ja tunteellisesti samantapaisia, mutta noi harrastus- sun muut tekemiset on sitten ihan erilaiset. Tuntui hassulta ko hän vaan hoki, että olipa teillä kyllä extreme-reissu:), ko itestä tuntui, että teki asiat kuitenkin aika "ei-extreemisti". Mutta se ehkä rukkasi mun tuota tällä hetkellä kieroutunutta perspektiiviäni taas vähän lähemmäksi sitä todellista:) Mutta ystäväni on kyllä sellainen ihan optimisti myös, ja hän oli vakaasti sitä mieltä, että tuollainen rankka reissu kyllä loppujen lopuksi opettaa itsestä paljon ja pidemmän päälle lisää varmuutta. Katsellaan...:)

Lopuksi pari kuvaa reissulta:

Aurinko on alkanut paistaa vähäsen Maanmatoselle

2008-02-22T22:12:00.000+02:00

niin joo, reissussa keksin hyvän vertauskuvan sille fiilikselle, kun musta tuntuu, että olen minä pieni vain, enkä oikeen oo hyvä missään, enkä oikeen tunnu pärjäävän, ja kaikki vähän pelottaa: tällöin nimeni on Maanmatonen, hyvää päivää:) Kyllähän se välillä meni ihan hassutteluksi tuon nimen kanssa, mutta usein se kuvaa tuota kyseistä fiilistäni aika hyvin. Noh ja enivei, nyt tosiaan on alkanut Maanmatosellekin paistamaan aurinko: torstai meni taas paremmin kuin keskiviikko ja tänään meni paremmin kuin eilen torstaina. Ihan tuli se hassuttelu-puolikin esiin, olipas mukavaa. Mutta ihan vielä en uskalla ruveta tuulettamaan....:) Katellaan miten fiilikset kehittyy. Mutta tosi ihanaa kun ei jännitä sillai älyttömästi sosiaalisia tilanteita, ja töissäkin rupesin jo vähän relaamaan. Kyllä tuohon ahdistuksen määrään on varmaan vaikuttanut sekin, että kun menin reissun jälkeen töihin, sain heti ensimmäisen vartin sisään kuulla, että meidän labralla on sikahuonosti rahaa tänä vuonna, ja että moni on lähdössä muualle töihin. Tulihan siinä sellanen fiilis, että voihan vitsi, mitenhän tässä käy..? Mutta kai se tästä jotenkin päin, eihän muuta vaihtoehtoa ole. Mä ite muuten tipahdin sitten kans apurahalle (jeejee...:-/), ja sitäkin riittää mulle vaan kesäkuun loppuun... Joten eka viikko takaisin töissä menikin sitten apurahahakemuksia vääntäessä, kyllä tää suomalaisen tutkijan elämä on sitten Ihqua... NOT. Vuodeks täytyis palkka (lue: apuraha) löytää.... Semmottiis ja tämmöttiis.

Fiiliksen paranemiseen on varmaan vaikuttanut mahottoman hyvät yöunet (ainakin 3 viimestä yötä olen ollut jotenkin ihanan unessa..:)), liikunta ja ittensä jonkin sortin psyykkaus (en oo ihan varma millainen, mutta ainakin olen tehnyt mielikuvaharjoituksia vaikeista tilanteista, joissa mä sitten saan mielessä kuitenkin hyvän fiiliksen). Mun olkapää sai muuten hyvän "arvosanan" tuossa loman jälkeen fysiojumpparilta, ja nyt pääse reenaamaan jo ihan normipunttista, tosi ihanaa, puntilla reenaaminen tekee hyvää meikäläisen päälle!!!

tää viikonloppu menee vähän työmerkeissä ja varmaan jossain muussakin... Kaverit houkutteli luistelemaan, tarttis ehkä mennä... Sunnuntaina puntille taas, huomenna on lepopäivä. Viikon päästä mennäänkin sekalaisella seurakunnalla Himokselle valloittamaan mäkeä:), odotan sitä, siitä tulee varmaan mukavaa, rentoa hengailua kivojen ihmisten kanssa. Ja tietty vähän telemarkkia:). Toivottavasti rinteessä laskukin sujuu!:)

Siemailen tässä vähän vielä Fantonet:ia, ja menen nukkumaan. Heipulis!

Pikkariikkisen parempi päivä

2008-02-20T16:20:00.000+02:00

Tänään on ollut hieman ja pikkaisen parempi päivä... Ihmiset eivät ole tuntuneet ihan niin ahistavilta:) Nukuin kyllä viime yönä sillai megahyvin, ei ois millään halunnut herätä siitä leppoisasta fiiliksestä... Ehkä tää tästä taas, oon mä ihan hyvä (pieni epäilys näkyy kyl tekstissäkin;););)). Eihän mun tartte kaikkeen pystyä, kai se on enemmän kuin normaalia, että kaikki asiat tässä maailmassa ei suju luontevasti yhdeltä ja samalta ihmiseltä.

Mietin tässä, että kylläpä ihmiset jotenkin "kypsyy" ja tulee valmiiksi eri asioille hyvin erilaisella aikataululla... Viisi vuotta nuorempi kolleega miettii jo lasten hankintaa, kun taas minä, vaikka lapsista tosi paljon pidän ja niitä jossain vaiheessa haluan, tunnen että en ole vielä valmis, se vastuu siinä pelottaa, että pärjäänkö mä vai onnistunko mä ihan pilaamaan mun kakrut... Katsellaan. Täytän tänä vuonna 32 vee, ja sosiaalinen paine on kai sellainen, että tarttis jo lisääntyä. Mutta en ole vain valmis. Kai se on parempi, että mun lapsella on vanha, mutta vähän tasapainoisempi mutsi, kuin tämän ikäinen sekopää=D

Itkeskelyä ja helpotusta

2008-02-19T15:53:00.001+02:00

Menin sitten täällä työpaikalla "piiloon" ja soittelin äiteelle, teki vaan mieli itkeä. Ja teki se vähän hyvää. Oon vissiin viikon ollut vähän "jumissa" ko ei oo tehnyt mieli jutella kenenkään kanssa tästä mun ahistumisesta, mutta nyt tuli sellainen olo, että vitsi ko sais avautua jollekin läheiselle (yhdelle ja samalle läheiselle en vaan viitti olla vaivaksi koko ajan:)). Soittelin sitten äiteelle, jota voipi häiritä koska vain ja joka nyt tietty tuntee mun nää ongelmat aika pitkältä aikaa. Enkä ollut "häirinnyt" häntä pitkään aikaan. Teki hyvää kuulla, kun äitee sanoi, että kyllä se siitä, vähitellen taas itsevarmuus palautuu. Ja että ei mun kaikki pelot oo edes hassuja, sain kuulla, että mun mummo ei ollut pystynyt olemaan auton kyydissä Oslosta Bergeniin, koska hänelle oli tullut isoista vuorista paha olo, sanoi kuulemma että ne tuntuvat kaatuvan päälle:), vaari oli joutunut ajamaan takaisin Osloon ja laittamaan mummo lentokoneeseen takaisin Suomeen... Että tämmönen suku meillä, ja sitten kuitenkin osa musta himoitsee vuoria=D

Edit: tulikin sitten mieleen joo, että osasyy tähän itseni moittimiseen on se, että mulla on jotenkin se mun rima tai "mittakaavio" ihan väärällä kohdalla monessakin asiassa......

Takapakkia

2008-02-19T15:06:00.000+02:00

On loman jälkeen ollut vähän vaikeuksia sopeutua arkielämään ja töihin... Vanhoja pelkoja noussut pintaan, samoin kaikenlaiset ahdistusta aiheuttavat ajatukset. Noh, edistystä on, että saan tänne tämän asian kirjoitettua, sillä viime viikolla en varmaan ois halunnu tai pystynyt, tuntuu vaan sen verran vaikeelta kohdata nää omat vanhat demonit taas. Pelottaa, että mitä jos se alamäki alkaa taas, ja mitä jos mä joudun taas tsemppaamaan terapian avulla monta vuotta. Itkettää, olen pettynyt itseeni, enkä jaksais tätä nyt enää. Harmittaa, sillä nää mun pelot on niin pöhköjä, että ei järjellisesti tunnu yhtään fiksulta tuhlata aikaa ja energiaa niihin... Mutta minkäs teet, ko ne popahtaa päähän takas.

Kun olen tätä yrittänyt selvittää, että mistä kaikki nää ikävät fiilikset johtuu, niin perimmäiseksi syyksi minä näen sen, että usko itseeni on tosi heikolla just nyt, eikä ole helppoa parantaa uskoani itseeni, ko itestäni tuntuu että käyttäydyn/reagoin/ajattelen just nyt hölmösti. En usko että pärjään missään yksinkertaisimmassakaan asiassa, ja tuntuu että kaikki muut on jotenkin fiksumpia ja pärjäävämpiä ja "normaalimpia". Ihmisten seura jännittää, menen jotenkin vähän lukkoon, tai ainakin pelkään sitä. En tiiä, miksi se on niin pelottavaa se lukkoonmeneminen, kai mä jotenkin pelkään sitä, että mitä jos ihmiset näkee kuinka heikko ja outo mä oikeesti olen. Tai mitä jos mä vaan pelkään itse, että mä jotenkin hajoon.

Nyt tarttis saada uskoa takaisin. Uskoa siis siihen, että minä pärjään ja minä olen hyvä ja että minä olen ihan tarpeeksi vahva. Lomaa edeltävä itsevarmuus tuntuu ihan epätodelliselta...

Erilainen loma

2008-02-09T13:48:00.000+02:00

Jepulis. Täällä taas. Tergui Tallinkin Superfastilta;), onpas tää nopia;) Ollaan matkalla Rostockista Helsinkiin.

Lomalla tuli sellainen fiilis, että ehkä en olekaan kasvanut tästä blogista ulos vielä...

Jep. Neljä viikkoa ollaan oltu reissussa. Oli, miten sen nyt sanoisi, erilainen loma, ainakin erilainen kuin mitä odotin. Oli kovempi henkisesti kuin odotin. Fyysisesti nyt osasin odottaa, että koville tulee ottamaan välillä, mutta toi totaalinen henkinen väsymys yhdessä vaiheessa yllätti ja masensi... Ei oo pitkään aikaan ole ollut luottamus itseensä niin katkolla... Reissussa tuli kohdattua ja ylitettyä omia rajojansa vähän liikaa, väsähti vaan. Oli jänniä hissireissuja (minä kun vaan pelkään niitä, ja tuolla ne oli aika "ikäviä" vielä, mun asteikolla), helevetin isoja vuoria, ja jännitystä aiheuttavaa lunta välillä. Kroppa oli parina iltana aika ylikierroksilla ja oli vaikeata pitää hengitystä kuosissa eikä hyperventiloida. Joten pitkästä aikaa oli paniikkikohtauksen hajua ilmassa, ja mä olin vaan niin väsynyt ja pettynyt itseeni. Mä tiiän, että ei mun pitäis tuosta nolostua, mutta musta vaan tuntuu nololta "myöntää", että aina vaan mussa on toi paniikkipiirre, kun vaan tarpeeksi viedään omille rajoille... En olekaan edes niin vahva ja rohkea kuin olin jo ruvennut kuvittelemaan. Pieru:( Kyl mä haluaisin olla rohkeampi ja uljaampi ja vahvempi ja pelottomampi ja vähemmän herkkä. Kovasti haluaisin. En ihan kauhiasti fanita itseäni justiinsa vieläkään, mutta kai se tästä taas. Pitää tsempata kehumaan itseään, se on ollut kovin vaikeaa viime viikkoina. Ja kun ei ihan kympillä pidä itsestään, ei ole kaikista mukavin ihminen ja on vaikea kuvitella että joku oikeasti tykkää.

Mutta elossa ollaan, ja keho koossa ja mieli kai kanssa. Ja vaikka mun puheesta sais ehkä sellaisen kuvan, että olipa kauhea loma;), niin en silti kadu sitä että tämmöinen tuli tehtyä, päinvastoin. Perkuleen kaunis paikka se oli, ja hienoja hiihto-olosuhteita. Mua vaan kaduttaa ja harmittaa, että en ehkä siinä kaikessa jännittämisessä osannut nauttia paikasta ja lomasta niin paljon kuin olisi "pitänyt"... Arki ainakin ajatuksena tuntuu ihan mahottoman helpolta just nyt:)

Kyllä mulle taitais tehdä hyvää kirjoitella tätä blogia vielä.....

Aikansako elänyt...?

2008-01-04T16:19:00.000+02:00

Hyvää Uutta Vuotta 2008 kaikille!

Kuten huomata saattaa, on kirjoittelu jäänyt aina vain harvemmaksi... Jotenkin tuntuu, että kirjoittamisen kynnys nousee koko ajan, ei vaan jotenkin pääse fiilikseen... Mietin, että olenkohan jotenkin siirtynyt elämässäni tämän blogin ohi jo, kasvanut siitä ikäänkuin ulos? Pikkaasen surullinen olo, mutta en minä vaan rupea itteäni pakottamaan kirjoittamaan...

Mietin sitäkin vaihtoehtoa, että voisin aloittaa uuden blogin. Itse asiassa voisin kirjoitta semmosta lyhyttä, määrätyn ajan blogia. Aihekin on valmiina: 4 viikkoa Alpeilla telluilla:):):) Kyllä, kunnon irtiotto tiedossa viikon päästä, sitä ennen vaan aika riittävästä töitä...

Noh, minäpä jään fundeeraamaan tämän blogin kohtaloa....

Väsyttää

2007-11-27T13:59:00.000+02:00

Väsyttää siis. Yritän muistella, että onko tämä fiilis aina yhtä ponneton tähän aikaa vuodesta? Sängystä on aamuisin turkasen vaikea nousta, vaikka oiskin nukkunut ihan suht tarpeeksi hyvin ja kauan. Vuoroin masentaa, vuoroin kiukuttaa. Ei vaan jaksais suorittaa yhtään mitään. Töissäkin tökkii, eksperimentit ei onnaa, eikä ymmärrä miksi, siksi sitä tekee juttuja uudestaan ja uudestaan, yrittää aina muuttaa yhtä muuttujaa kerrallaan. This is why it is called REsearch. Mieli on miettinyt muita työpaikkoja, mutta olisinkohan missään työssä onnellisempi juuri nyt kuitenkaan?

Olkapää-draama ratkesi hassulla tavalla: magneettikuva näytti, ettei mikään ole varsinaisesti rikki, mulla on vaan synnynnäisesti liian löysä olkanivel; olkapää pääsee pomppimaan sijoiltaan, nyt kun en ole turbokunnossa, vaan ihan "tavallisessa " kunnossa, ja ihmekös siitä, että koko nivel on pirun ärtynyt... Nyt taas jumppakuurille (nyt tarttis olla jumpattava kohde vähän oikeempi), ja jos ei 3 kk:ssa ole tapahtunut selvää parannusta, niin sitten laitetaan leikkausjonoon, ja leikataan varmaan joskus kesällä. Semmottiis. Tuon "sopimuksen" kanssa voin elää. Varsinkin kuin sain kuulla, että tämä terveysongelma on sellainen että se ei pahene iän myötä, päinvastoin oireet vähenevät kun nivelet kangistuvat=D Se on hienoa se, että ikääntymisessä on nyt toi hyvä juttu=D

väsyttää. kerroinko jo?

aina ajankohtainen prokkis:

2007-11-17T21:52:00.000+02:00

Haluaisin oppia hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. On jonkin sortin huono itsetunto-kausi menossa: kyllä minä itsestäni useimmiten pidän, mutta olen just nyt erinäisistä syistä jotenkin pettynyt itseeni (en jaksa selvittää tässä nyt mitä ne syyt ovat), vaikka omastakin mielestäni ne syyt ovat vähän hölmöjä tai turhia... Minkäs teet... opettelen opettelen.

kehun taas itseäni, tässäkin olotilassa. Mutta tämä on hyvin konkreettinen hyvä puoli:

8) Minulla ei tule huono olo liikkuvassa ajoneuvossa, vaikka nukkuisin, istuisin takaperin tai lukisin.... Minulla on siis hyvä "liikkeensietokyky";) Onhan sekin jotain, niih:)

masistelua

2007-11-17T21:07:00.000+02:00

terveterve. Täällä ollaan hieman alakuloisissa fiiliksissä vietetty tämä viikko. Ei ole mitään oikeasti vakavaa; kukaan ei ole kuollut eikä vakavasti sairastunut. Miun kroppa ei vaan oo sit kuitenkaan kunnossa... Olkapää joutuu todennäköisesti veitsen alle. Ja siitä voivat asiaani ja harrastukseeni vihkiytyneet vetää kanssani suoran johtopäätöksen, että tämä tellukausi menee sitten niin kuin suoraan sanottuna pipariksi... Ei tätä varmaan kaikki ymmärrä, että tuosta voipi oikeasti masentua, mutta minä voin.

Mulla alkoi vanha vamma yltymään tuossa heinäkuun lopulla, ja siitä asti se on ollut "einytihankunnossa". Kävin silloin heti aluksi lääkärillä ja ortopedillä, joka sanoi, että ei minulla ole muutakin kuin huono/epätasapainonen lihaskunto, ja että kyllä se jumppaamalla paranee, voi vaan vähän kestää... Nooh, tässä kohtaa kuvioon astuu toi avoke: kuunteli sitä mun kipuilua aikansa, ja kun en vielä 3,5 kk:n jälkeenkään pysty nukkumaan oikealla kyljelläni, tai tehdä tavallisia arkijuttuja ilman että vihlaisee ja sen seurauksena hartiaa alkaa taas särkeä ja sormia pistellä, niin hän sanoi, että nyt meen sitten kyllä johonkin käsi-spesialistille saamaan toisen mielipiteen asiasta... Nyt jälkeenpäin tajuan itsekin, että olis ehkä itekin pitänyt tajuta, että ei toi nyt ollut ihan normaalia... Mä vaan uskoin vakaasti, kun kerran ortopedi oli mulle sanonut, että kyllä se jumppaamalla paranee... Noh, menin tiistaina sitten tällaiselle tutulle käsispesialistille, joka siinä mun käsivartta käännellessään tuli jo parissa minuutissa siihen tulokseen, että eräs side siellä on nyt sitten revähtäny ja sen seurauksena on muutakin häikkää. Se tieto tuli jotenkin shokkina. Lääkäri lisäs, että mahtaa särkeä jonkin verran, että onko sulla korkea kipukynnys... Kai mulla on joo, ja kaikkeen tottuu. Nojaa ja nojoo, nyt sitten maanantaina meen magneettikuvaan, ja sitten tietää tilanteen paremmin kun on jutellut taas lääkärin kanssa. Mutta mua vaan nyt vähän masentaa... Ja jotenkin välttelen jut nyt ihmisiä, varsinkin toisia tellufriikkejä, ko ei vaan nyt nappaa kuunnella kuinka muut suunnittelee reissuja... Tästä talvesta kun piti tulla se tähänastisista parhain: kuukauden offi-sessiokin oli ajatuksissa, ja ylimääräinen lomakin jo kysytty.... Kesänkin kärvistelin töissä vain viikon lomalla, kun säästin hiihtoreissuja varten lomat. Kylhän mä tällä mäsällä kädellä rinteessä voin rauhallisesti vetää, ilman sauvoja vaikka, kun en kerta siellä paljon enää lentele, mutta kun sinne ei ole suurin polte, vaan siihen rinteen viereen pusikkoon ja rinteessäkin siihen kumpareikkoon reenaamaan: siellä missä lentelen niin että voivoi... Vaan nyt pitää vaan saada tottua hetken ajatukseen, että nyt ei sinne vaan voi mennä. Ja kyllä tässä elämässä löytää jotain muutakin kivaa tekemistä, mutta siinä voipi mennä jokunen hetki, aivot kun olivat niin asennoituneet, että kohta mennään!

ei-telluilevat/laskevat ihmiset (esim. työkaverit) pitävät mua hulluna, sillä aattelin huomenna kaikesta huolimatta mennä avaamaan tämän hiihtokauden tuohon lähirinteeseen... Mutta sanotaanko näin, että tiiän mitä teen (tai ainakin luulen;)): rinne on niin pieni, lasken rauhallisesti ja ilman sauvoja, niin mikäs siinä. tahdon vaan liukua edes kerran alamäkeen telluilla, ennenkuin tulee se pakollinen tauko.

kiirettä pukkaa.

2007-11-09T21:54:00.000+02:00

Ihan tässä harmittaa, että ei ole yli viikkoon ehtinyt lukea blogeja saati sitten kirjoittaa omaansa... Viime viikko meni jotenkin tosi väsyneesti ja suuren työmäärän lätistämänä. Viime viikonloppuna oli onneks hauskaa SkiExpossa... Käveltiin porukalla kalsareissa.... Joo. mutta ei siitä sitten sen enempää. Tää viikko on onneks ollut huomattavasti pirtsakampi, mutta sitten olenkin ollut menossa siellä täällä. ja täytyy myöntää, että feisbuukki on ollut kyllä jotenkin kiehtova paikka:) "Tapaa" sellaisiakin tuttuja, joihin ei varmaan pariin vuoteen ole ollut yhteydessä. Ihan kiva, useimmassa tapauksessa:)

jep, mutta mä taidan nyt mennä nukkumaan, väsyttää. Huomenna shoppailemaan farkkuja, kivaa:)

ai niin joku positiivinen asia itsestäni... moneskohan tää olikaan...? noh, tässä on yks:

7) tulen helposti toimeen uusien ihmisten kanssa

Kehuja urakalla...

2007-10-28T09:48:00.000+02:00

on ollut vähän kiire ja on jääny neljän päivän kehut väliin... Noh, en nyt keksi neljää (+ yhtä tälle päivälle), joten pidättäydyn siinä päivän kehussa, ja pahoittelen:)

6. kehu: Mun mielestä minulla on hyvä värisilmä.

5. kehu

2007-10-23T22:23:00.001+03:00

Olen aika hyväsydäminen.

Tihih...:)

2007-10-23T10:09:00.000+03:00

Minusta tuli eilen virallisesti avovaimo.

lisäys kriisailua-tekstiin

2007-10-22T20:18:00.000+03:00

Tuntui, että täytyi lisätä seuraavanlainen asia: eihän tässä elämässä teoriassa ole mihinkään kiire, lapsiakin voin saada vielä ainakin seuraavat 9 vuotta... Mutta kun itse koen, että jos vaan mitenkään mahdollista, niin haluaisin ensimmäisen lapseni tyyliin ennen kuin olen 35-vee...
Tämmösiä mietelmiähän nämä ovat. Täytyy olla onnellinen, jos jossain vaiheessa elämää OIKEASTI onnistuu lisääntymään;), sehän itsessään on mahtavaa, minun prioriteettieni mukaan.

4. Kehu

2007-10-22T19:47:00.000+03:00

Kaiken kriisailun keskellä on kuitenkin muistettava positiivisuusprojekti:

Hhhhmmm... Annas kun mietin.... Noh: Olen luotettava ihminen.