fredag, maj 29, 2009
Välittämisen osoittamisesta
Olen jotenkin nyt vain taas viime aikoina ihmetellyt ihmisten käytöstä vaikeissa tilanteissa, lähinnä suhteessa tähän meikäläiseen hieman rankkaan elämäntilanteeseen: viimeksi eilen olin melki koko illan seurueessa, jossa kaikki tiesivät äitini tilanteen, mutta KUKAAN ei sivunnut edes aihetta, katsoivat minua vain sillai vähän varoen. Se on vähän niinkuin yrittäisi olla huomaamatta norsua yksiössä, "ei täällä mitään ole, eihän ole?". Vaikka tiiän, että he eivät vain luultavasti tienneet, miten asiaa lähestyä, niin silti tuli sellainen olo, että eivät taida oikeen välittää tippaakaan.
Toinen "ihana" ihmisryhmä ovat nämä äidin tuttavat, vanhemmat ihmiset, jotka alkavat suureen ääneen päivitellä, että "voi kamala, voi kamala", onpa sinulle nyt annettu suhteettoman paljon kannettavaa, ja voivoi, miten sun veljes nyt käy ja kuinka sinä nyt sitten jaksat". Vjittu. Ei helpota oloa, sillä A) tää on nyt sellainen tilanne, josta on selvittävä ja joka on elettävä, ei ole vaihtoehtoja, B) ei kamalasti auta tsemppaamaan se, kun tilannetta kauhistellaan, alan itsekin miettimään, että ei piru, olenko mä väärässä kun musta välillä tuntuu, että kyllä tää tästä? C) Tää on kuitenkin niin luonnollinen osa elämää kuin syntyminen ja kasvaminen, on aika luonnollista, että kun tarpeeksi tulee ikää itselle, niin on luovuttava vanhemmistaan/tuettava vanhempiaan. JA MÄ HALUAISIN USKOA, ETTÄ PYSTYN JA SELVIÄN TÄSTÄ. JA ETTÄ ELÄMÄSSÄ TULEE MINULLEKIN VIELÄ SELLAISIA HETKIÄ, ETTÄ TUNTUU IHAN VAAN HYVÄLLE JA IHANALLE JA MUKAVALLE JA ILOISELLE.
edit: Mun lähimmät työkaverit ovat osanneet suhtautua tähän tilanteeseen aivan mahtavasti: ovat kyselleet suoraan, että miten äitee, ja sitten kuunnelleet jos minulla on ollut tarvetta kertoa. Muuten ovatkin sitten kohdelleet minua kuten normaalisti. Ah, ihanuus, sillä silloin pääsee välillä unohtumaan arjen normaaliuteen ja se tekee hyvää. Sellainen jonkin sortin säälivä tai pelokas asenne vain muistuttaa koko ajan, että ai niin, jokin asia on tosiaan aika pielessä
Paha mieli
On tosi yksinäinen olo. Sillä olenhan mä tässä tilanteessa ihan yksin, ei kukaan voi sitä muu toinen ymmärtää eikä kukaan voi tätä tilannetta jotenkin poistaa tai tehdä edes helpommaksi kuin mitä se on. Tää on nyt vaan elettävä. Samaan aikaan olen helvetin kateellinen ihmisille, jotka eivät ole koskaan menettäneet ketään, ja jotka tänäkin hetkenä ovat elämässään jossain iloisina ja onnellisina, vailla huolen häivää. Niin joo, noh, onko sellaisia muuten edes? Noh, minä uskon että on heitä ja juuri nyt olen kovin kateellinen. Onpas aikuista:) Mutta olen aatellut, että parempi antaa eri tunteiden tulla ja elää niissä, rypemään ei kuitenkaan saa ruveta. Olen kateellinen myös heille, joilla on minun iässäni ja vanhempanakin terveet vanhemmat, ja jopa isovanhemmat. Vittu tätä meidän perhettä, vois nyt jokin asia mennä silleen keskimääräistä paremmin, eikä aina vaan huonosti tai keskimääräistä huonommin. Joo. Alakulo isolla A:lla.
Lounaalla tänään sanoin hyvälle työkaverilleni, että tulevaisuudelta ja vanhenemiselta toivon sitä, että en tulisi katkeraksi. Katkerana on rankkaa elää ja se pilaa jo eletyn elämän jotenkin.
Mä toivon, että voisin olla omassa kodissa ensi viikonlopun. Mietin just, että oon kuukauden sisällä jo neljättä kertaa tässä kaupungissa. Viimeksi olen ollut viikonlopun kotona enkä täällä joskus ennen vappua. Haluan, että minun ei tarvitsisi viikkoon huolehtia yhtään mistään, että mitään uutta ikävää tai suurta muutosta ei tulisi.
söndag, maj 24, 2009
Kevyempi olo
Mun veli on yllättänyt kaikki sillä, kuinka hienosti hän on jaksanut tämän todella ahdistavan tilanteen: hän kävi jopa itsekseen äiteetä moikkaamassa torstaina, ja se on jotain se, ottaen huomioon, että aluksi hän ei halunnut tulla sinne edes minun kanssani. Ja kovasti hän huolehtii siitä, että muistan maksaa äiteen laskut, jne. Ja lauantaina hän soitteli minulle ja sanoi napakasti, että haluaa nähdä mut ja äiteen sunnuntaina. Eipä ole ennen sellaista tapahtunut. Ja jo se, että hän soitta minulle, on aika hienoa, eipä ole ennen tapahtunut.
Niin. Ja mulla on tänään synttärit, onnea mulle vaan :). Enpä ole niitä hirveesti ehtinyt kelailemaan, mutta tuntuuhan tämä päivä taas omalla tavallaan erityiseltä kuten synttärit mulla aina. Lahjakin taitaa tulla tänään illalla, KultaMussukan muodossa :)
torsdag, maj 21, 2009
Helatorstai
Huomasin tänä aamuna valittavani kaverilleni jostain todella typerästä kuin siitä, että en tiiä pystynkö Tahkolla vetämään tänä vuonna ne suunnitellut 60 km, sillä näillä viikonloppureissaamisen määrillä en oikeen ehi reenata tarpeeksi. Jep. Mua siis tosissaan vitutti tämä asia. Noh, tuossa töihin pyöräillessäni se rupesi hävettämään, ja tajusin, että hölmöstäpä mä valitan, aika pieni asia tuo on, eikä se edes ole ongelma. Noh, elämä on tai jotain. Tajusin myös sen, että KAIKESTA huolimatta mulla on monet asiat aika hyvin: on ihmisiä, jotka välittävät ja huolehtivat minusta, olen tavannut uuden ihmisen josta olen hyvin onnellinen, olen terve ja hyvässä kunnossa, on työ joka elättää minut (ainakin vielä;)), on harrastuksia joista pidän ja joita voin harrastaa, on ajatuksia siitä mitä elämältä haluan. Ei huono.
Äiteetä yritetään ottaa hengityskoneesta pikkuhiljaa pois, mutta viime yönä tuli vähän takapakkia, kun he joutuivat taas lisäämään hengityskoneen tehoa. Diagnoosia ei vieläkään ole. Ehkä oloa helpottais, jos tietäis mikä hommeli on nyt kyseessä ja miten sen kanssa tulee toimia.
onsdag, maj 20, 2009
Ikävä
tisdag, maj 19, 2009
Uusia mutkia matkaan
Mutta joo. Ei ollut äitee masennuksesta väsynyt, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että ei ollut tarpeeksi happea kropassa, eipä oo ihme. On hän jo useamman vuoden valitellut hengitystään/hengästymistään, mutta lääkärit eivät terveyskeskuksessa osanneet mitään löytää. Noh. Jos en oisi saanut äiteetä sinne mielisairaalan osastolle, hän olisi ollut kotona yksin ja kuollut.
Oon ehtinyt ajatella tämän menneen viikon aikana vaikka mitä kaikkea. Myös sitä, että olisiko äidin parempi kuolla vai elää loppuelämänsä hengityskoneen varassa? Hän kun ei halua olla muista riippuvainen. Nyt ei osata vielä sanoa, kuinka tässä käy, mutta pelkään pahoin (ja lääkärit ovat puhuneet samaan suuntaan), että kyseessä on jokin pitkäaikainen sairaus, ja että sitä tuskin pystytään parantamaan.
Joo. Mä olen nyt matkalla taas omaan kotiin, käyn vähän omassa arjessani, ja palaan sitten viikonloppuna äiteen luo. Oon aikas poikki. Mutta eletään päivä kerrallaan ja teen niin paljon kuin jaksan. Se riittää.
Olosuhteisiin nähden mä voin aika hyvin. Mulla näyttäis olevan maailman parhaan ex-Miehekkeen lisäksi maailman paras uusi mieskandidaatti :) Nimettäköön hänet vaikka nyt sitten KultaMussukaksi=KM. KM tuli mun seuraksi torstaina ja viipyi aina tähän päivään asti seuranani. Nostan hänelle hattua jaksamisesta ja olen ihmeissäni siitä, että rankasta tilanteesta huolimatta, meillä menee jollain tavalla tosi hyvin. Toivon, että se jatkuu ja ettei tämä soppa, jossa joudun uimaan, tuhoa rankkuudellaan tätä uuden suhteen nuppua. Minä tykkään hänestä ihan kauhiasti, ja tunne taitaa olla molemminpuolinen.
Pakko pärjätä.
tisdag, maj 12, 2009
måndag, maj 11, 2009
Huh
On sellainen olo, että olen tehnyt sankariteon, kun sain tiukasti hoidettua homman kotiin, meinas vieläkin aamulla vähän vastustaa, ramppasin kaks terveysasemaa plus mielisairaalan polin läpi. On semmonen olo, että kerrankin tietää varmasti, että on tehny jotain oikein ja jotain tärkeää. En tiiä koskas äitee ois ilman tuota rumbaa päässyt hoitoon. Kai se aiempi kokemus noista asioista ja puljuista antaa hieman itsevarmuutta ja tietoa miten toimia. Ja olen niin mahottoman kiitollinen heille, jotka tekevät työtä henkisesti väsyneiden ja sairaiden ihmisten kanssa, olette korvaamattomia!!!! Minä en pystyisi äitiäni auttamaan, mutta uskon vakaasti, että he pystyvät!
Sitten hain vielä äiteelle vaatteita kotoa, pistin hänen kotinsa siihen malliin, että siellä ei tarvii käydä, tyhjäsin jääkaapin, vein postilaatikon avaimen naapurille, jotta he ottaisivat postin talteen, jne. Ja sitten ajoin vielä 5,5 tuntia kotiin, pikkaasen meinas väsyttää. Huh. Kohta nukkumaan omaan sänkyyn (tai noh, siis patjalle, en oo ehtinyt vielä hankkia sänkyä...), aivan mahtavaa:)
söndag, maj 10, 2009
Elämän kaikki värit tänä keväänä juu
Voi kiesus mikä tilanne. Toivon vain, että kohta alkaa homma toimimaan ja päästään hoitamaan äiteetä kuntoon. Masennuksesta mulle ei ole ollutkaan ennen kokemusta, skitsofreniasta ja paniikki/ahdistushäiriöstä "vain". Oma fiilis? Turta, huono, hieman ahdistunut. Siinä mennään. Mutta eilen illalla jo mietin, että maanantaina soitan myös johonkin ja varaan itelleni ajan terapiaan. Vaikka nyt olo on suht vahva, niin kyl se taas tietää että en mä osaa näitä asioita kuitenkaan käsitellä tarpeeksi itekseni ja kohta mäkin alan taas voimaan huonosti.
Elämä on. Taas.