vuodenvaihde-meemi

...Oravalta bongattu, siitä kysymykset kopioitu:

1. Mitä teit vuonna 2006 sellaista, jota et ole tehnyt aiemmin?
Hhmmm... no ainakin se juhannuksen parin yön melontakeikka...

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi?
en tee uudenvuodenlupauksia, lausun vain toiveita:)

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Miten läheinen on läheinen??? Pari ystävää sai kyllä vauvan...

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
taas: miten läheinen on läheinen...

5. Missä maissa kävit?
Saksa (pariinkiin otteeseen), Italia, Ranska.

6. Mitä sellaista haluaisit vuodelta 2007, joka ei onnistunut vuonna 2006?
Rakkautta

7. Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2006?

Hhmm... taitaapi olla omat synttärit.

8. Vuoden suurin saavutuksesi?

"itsenäisen" elämän "pystyttäminen" terapian loppumisen jälkeen.

9. ...ja suurin epäonnistuminen?

kyllä se taitaa mennä tuonne parisuhde-yritelmä-puolelle...

10. Kärsitkö vammoista?
Mustelmia, lievästi jumahtanut selkä, "venähtänyt" niska.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
uudet laskuhousut.

12. Kenen käytös ansaitsee kiitosta?
toi on paha... no sanoisin että M.

13. Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta/pahaa mieltä/jotain muuta negatiivista?
Yhden ystävän/kaverin, pari miehen, yhen työkaverin.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Pakollisten menojen jälkeen: telluun ja niihin reissuihin

15. Mistä innostuit eniten?

Tellusta:)

16. Mikä albumi / kappale tulee muistuttamaan sinua vuodesta 2006?
ärgh, tosi vaikee, kuuntelen niin paljon kaikkea... noh, sanotaanko vaikka että scissor sistersien "i don't feel like dancing"

17. Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko nyt

a) onnellisempi vai surullisempi?

ainakin hitusen onnellisempi

b) lihavampi vai laihempi?
laihempi

c) rikkaampi vai köyhempi?
rikkaampi

18. Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
Arvostanut itseäni tietyissä tilanteissa

19. ...entä vähemmän?
ottanut asioita niin saakutin vakavasti

20. Miten aiot viettää joulun?
Meni jo. äitee ja sukulaisten luona täällä.

21. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?
Pakko lainata Oravaa: Tietyt "tempaukset".

22. Rakastuitko vuonna 2006?
Enpä tainnut... ihastuin kylläkin...

23. Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?

zero

24. Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
Greyn anatomia

25. Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?
Noup

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Carrie Adams: the godmother

27. ...entä musiikillinen löytö?
Hhmm... useampia uusia tuttavuuksiva, vaikea nimetä parasta. Uusin cd-tuttavuus on Sunrise avenue.

28. Mitä halusit ja sait?
Uusia kavereita ja lisää itseluottamusta, sekä lisää tasapainoa pään pyörteisiin:)

29. Mitä halusit, muttet saanut?
Rakkautta, elämänkumppanin

30. Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?
Hmm... vaikea taas nimetä parasta, en ees muista mitä kaikkea ehdin tänä vuonna nähdä, mä kun tykkään leffassa käymisestä... en oikeesti osaa nyt sanoa...

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi?
olin humalassa kahden laskukaverin kans ex tempore-järjestetyissä pirskeissä kun suunniteltu skinnailukeikka peruuntui edeltävänä iltana...

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi äärettömän paljon tyydyttävämmän?
noh, se hyvä parisuhde.

33. Miten kuvailisit vaatemuotiasi vuonna 2006?
Rennon tyylikkäästä rennon löysään;)

34. Mikä sai sinut pysymään järjissäsi?
Minä itse, kaverit, liikunta, äitee, työ, ....

35. Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?

öhöm... taasen kerran vaikea kysymys johon on jotenkin mahdoton keksiä vastaus...

36. Mikä poliittinen puheenaihe säväytti sinua eniten?
no semmoset puheenaiheet harvoin mua "säväyttää", mutta mielenterveyden huollon persiillään oleva tilanne saa mut kiukustumaan aika usein.

37. Ketä kaipasit?
öööh... en nyt osaa sanoa erityisesti jotain tiettyä henkilöä, jota oisin erityisesti kaivannut. Kaikki edesmenneitä rakkaita tietysti aika ajoin, sekä jotain miestä tapaillessa niin häntä vähäsen.

38. Kuka oli paras uusi tuttavuus?

M.

39. Kerro elämänohje, jonka opit vuonna 2006
Asioilla on tapana järjestyä.

ajatuksia vuodesta 2006

Morjens!

onpa ollut pari "kelavaa" päivää, vieläkin on ajatukset vähän solmussa... Mutta siitä lisää myöhemmin.

Nyt on kuitenkin vuoden 2006 viimeinen päivä. Sitä en ole paljon miettinyt, mutta nyt aattelin hiukka summaroida vuotta käyttämällä hyväksi omaa blogitekstiäni tämän vuoden ensimmäiseltä päivältä... Kommentoin tuonne väleihin:

"joten, tässä pari asiaa mitä toivoisin uudelta vuodelta 2006:

toivon, että

-oppisin entistä paremmin ottamaan etäisyyttä sellaisiin ihmisiin jotka alituiseen onnistuvat aiheuttamaan minulle pahan mielen (erityisesti tätä tapahtuu töissä erään henkilön kanssa), olisin useammin siellä tilanteen "yläpuolella", että näkisin että se mitä eräät minuun purkavat johtuu siitä että he itse voivat huonosti, ei siitä että minä olisin jotenkin kamala ihminen. en siis välittäisi enää niin paljon sellaisten ihmisten mielipiteistä, joita en itse edes arvosta ihmisinä.

+++: tässä olen onnistunut aika kiitettävästi: välillä tietenkin ote hiukka lipsuu;), mutta yleisesti olen paljon "vahvemmalla" kuin vuosi sitten.

-osaisin pitää yllä tämän peruspositiivisen fiilarin, joka minulla nyt on. tälleen elämä menee vähän leppoisammin ja osaa antaa pienille hyville asioille sen arvon minkä ne ansaitsevat

++: hienoa, tässäkin olen onnistunut suht ok, kaikesta tapahtuneesta huolimatta, varsinkin joulukuun alkupuoliskon olin muistaakseni tuhottoman onnellinen ei mistään erityisestä:) Nyt tämä "vahvuus" vähän vapisee, mutta eiköhän se tästä taas..:)

-vaikka terapia loppui, minä voin aina vain paremmin itseni kanssa, ja huomaan pärjääväni myös näin:)

++++: Juu, ei ole homma levinnyt käsiin, vaikka itsekseni olenkin "jatkanut matkaa":) Kiitos kuuluu myös vanhoille ja uusille hyville ystäville, jotka tarpeen tullen jaksavat vähän kuunnella:)

-mun astma ei tästä pahene, ja että opin elämään sen kanssa entistäkin paremmin

+++: kyllähän näin on mennyt... aika siistii:)

-töissä joku asia lähtee sujumaan

....almost there=)


-mulla tulee samalla lailla kuin viime vuonna montamontamonta hyvää hetkeä ystävien ja kavereiden kanssa

+++: Juu, kyllä näin on käynyt: on ollut arkisia hyvältä tuntuvia "läsnäolo-hetkiä", sekä hyviä pippaloita, reissuja ja aktiivihetkiä/duunailuja:)

-äitee pysyy terveenä

Kyllä, onpi pysynyt, ja hän on jopa suht levollinen vaikka broidi nyt "tempas" tohon loppuvuodeks tuon sairaalakeikan.

-mun veli jollain ihmekonstilla muuttuis vähemmän skitsoks ja neuroottiseks

----- Juu ei ole näin käynyt:( Mutta ehkä se realistisesti ajateltuna nyt vaan on hiukka liikaa toivottu...

-löytäisin rakkauden ja elämänkumppanin (tämä on ollut toiveiden listalla jo jonkin aikaa:), se on kyllä vieläkin toiveistani suurin. EHKÄ semmoista sattuisi tänä vuonna... ja jos ei tänä vuonna, niin ehkä sitten ensi vuonna... tai sitä seuraavana vuonna... hohhoi, noh, onneks ei nyt toivo kuitenkaan kokonaan hiivu:))"

Juu ei ole näinkään käynyt:( Ja en tiiä käykö niin koskaan:(

Huomenna voisin tehdä uudelle vuodelle uuden toivelistan...

TOIVON KAIKILLE ONNELLISIA HETKIÄ VUODELLE 2007!!!

-memyi

vuodenvaihteen suunnitelmista

Juu. Tuli tuossa ennen joulua ystävällinen kutsu Ylläkselle laskemaan 3 päiväksi uudenvuodenvaihteessa yhen pohjoisen tellututun kans... Pohdiskelin kovasti, että kannattaako lähteä vaiko eikö... Oli taas näitä sarjassamme uskomattoman vaikeilta tuntuvia pikku päätöksiä:) Siis noin niinkuin periaatteessa: totta kai haluaisin lähteä, ja siistii että pyydettiin messiin! Mutta sitten tuli noita käytännön juttuja: matkat tulis kuitenkin maksaan jonkin verran, ja ne oisivat myös aika rankat, sillä ainakin toisen matkoista mun pitäis tulla yöjunalla (vaivaset 14 tuntia!!!) : eli kysymys oli, oisko toi reissu suhteessa reissun pituuteen vaan vähän turhan kallis ja raskas.... Ja sitten kun viel hokasin, että mähän tuun joka tapauksessa pyöriin niillä suunnilla jo kahdesti tänä laskukautena muutenkin... Joten pitkän juu-ei-juu-ei-väännön jälkeen tulin siihen tulokseen, että mä en nyt sitten lähde.

Ja kai sitä jotain ohjelmaan ilmestyy aattoillaksi, ystävien kans se ois kiva viettää, vielä ei ole mitään hajua mitä tekis...

Joululoma referoituna:)

Noniin, joululoma on yötä vaille valmis, hehee:) On kyl ainaki tullut levättyä. Tänään alkoi olla jo hieman tylsää, joten huomenna menen ihan iloisin joskin luultavasti hieman "löysin" mielin töihin... sitä se löhöäminen mulla teettää.

Mä en oo oikeesti tehny _yhtään mitään_:) Tavallisuudesta poiketen ei edes ole huvittanut ruveta lukemaan kirjaa, jonka sain joululahjaksi. Niin no, oon mä käyny abouttirallaa joka päivä juoksulenkillä, lyhyellä, mutta sitäkään en oikeen laske mikskään tekemiseks jotenkin, sillä lähden lenkille eniten siitä syystä, että saa hetken olla ihan omas hyväs seuras:) Mun lenkkeily-frekvenssi on aina "sukulaisaikoina" korkeimmillaan;)

Tänään käytiin taas syömässä mun tädin luona (viimeksi oon joutunut tekemään ruokaa lauantaina, sen jälkeen ollaan syöty muiden murkinoita, ei paha:)), ja sen jälkeen käytiin äiteen kans kävelyllä tuolla hautausmaalla, vietiin kynttilöitä haudoille. Tunnelmallista, mutta pirun pimiää... Ihme homma kun ei sitä lunta nyt ala kuulumaan!??!?!?!?

Joulu tuntui yllättävän vähän joululta, ja se on mulle sopiva juttu, onpi ollut aika "kevyttä": ei siis ole pohtinut niitä tyypillisiä ikäviä asioita jouluna, ollu möllöttänyt vaan. Äiteekään ei oo ollut mitenkään erityisen allapäin, vaikka niin pelkäsinkin, siis mun broidin takia. Hyvä juttu.

Tämän äiteen visiitin "teema" on ollut uusi läppäri ja internet!:) Äitee päätti nyt vihdoin sitten hankkia netin kotiin, ja siihen kyytipojaksi hankittiin hänelle tuliterä läppäri, edulliseen hintaan kylläkin, sattui yks tarjous tuossa kuukausi sitten silmään. Äiteen vanha tietska kun on semmoset abouttirallaa 15 vuotta... need I say more...?;) Enivei, nyt sitten ollaan tässä pikkuhiljaa tutustuttu netin ihmeelliseen maailmaan, meillä oli oikeesti aika hauskaa kun yritettiin keksiä äiteelle sellanen sähköpostiosoite, joka ei ollu vielä käytössä... Siinä oli ihme yrityksiä ennenkuin yks sitten "hyväksyttiin". Ihan hyvin äitee on tarttunut härkää sarvista ja testaillut eri juttuja. Googletettukin on varmaan kaikki sukulaiset läpi;);)

Joulua!!!

No TERVE!

onpi ollu pikku taukoa... mä oon ollut vaan niin äärettömän väsynyt, että pakko-toimintojen lisäksi en ole kyllä mitään "ylimääräistä" hääränny... Blogia en laske varsinaiseksi pakko-toiminnoksi, sillä se ei kuitenkaan "kaadu" vaikken mä tee sille jotakin vähään aikaan... :)

enivei. Hiihtopäivälaskuriin ei edelleenkään ole tullut yhtä ainutta päivää lisää...:(

Niin. Se on nyt joulu taasen kerran. Loma alkoi 12 tunnin yöunilla ja sitten vielä tunnin päikkäreillä, ei paha:) Ihan ookoo-fiilis itse asiassa, puhuttiin äiteen kans perinteiset ikävät asiat pois jo puhelimessa ennenkuin hän saapui mun luo tuossa perjantai-illalla. Ja vietetään joulua vähän eri lailla kuin viime vuosina: mun veli ei tosiaan ole paikalla, ja me skipataan joulukirkko ihan kokonaan. Periaatteessa mä oon tykänny joulukirkossa olla ja laulaa luirutella joululauluja, mutta se on myös paikka, missä mulla tulee joulun alla pahin mieli. Joten ihan kiva skipata tällä kertaa. Joulupäivälliselle ja jouluillaksi mennään tuonne äiteen siskon eli mun tädin perheen luo, jopa yks mun serkuista on koirineen paikalla, aika jees.

en oo muuten paketoinu vielä lahjoja... tarttiskohan...!??!?;)

Jep. Tällä välillä, kun en ole hetkeen kirjoitellut, on ollut monta huomionarvoista merkkipäivää:
Blogini täytti vuoden 15.12.!!!=)
Ja vielä isompi juttu oli se, että 19.12. tuli kuluneeksi vuosi terapian loppumisesta!!
Noista voipi lukea sieltä viime joulukuun arkistoista... Mä luulen, että haluan pohdiskella noita tarkemmin hieman myöhemmin, mutta nyt olen ehkä vieläkin niin vetelä vätys:), että painun vielä aamupäivätirsoille, jotta jaksaa sitten syödä;);)

MAHDOLLISIMMAN MUKAVAA JOULUA KAIKILLE!

-memyi

katkipoikki

mä oon kaikinpuolin ihan poikki. Töissä on menossa aika turhauttava ja stressaava päänseinäänlyönti-jakso, ja normitöiden lisäks tarttis taas korjata yhen satsin niitä opetuskeikan tenttejä... noh, sunnuntai menee sitten siihen...

Tänään olin töistä lähtiessäni niin turhautunu ja kiukkuinen ja väsynyt, että oli pakko soittaa äiteelle ja itkeä vähäsen (mulla se helpottaa oloa silloin, kun tuntuu että on vaan liikaa fiiliksiä. Enkä mä osaa enää niinkuin lapsena vaan itekseni pillittää, siihen tarvitaan kuulolle joku tosi läheinen ihminen, joka ei sitte säikähdä, tällä hetkellä paras vaihtoehto on äitee...). Treenitkin meni osittain pyllylleen, ko ei tällä väsyneellä päällä oikeen osannu keskittyä. Aika rankat reenit oli käsille, ja kesken kaiken mua rupes taas itkettään... ihme homma ko toi fyysinen rankka tekeminen jotenkin vaikuttaa mielen avautumiseen kanssa: siis jos tekee fyysisesti jotain rankkaa, niin joskus tulee tunteetkin jotenkin tosi pintaan. Semmosta, en nyt kuitenkaan siellä ruvennu pillittämään, kunhan purin huulta ja LÖIN.

On sellanen olo, että mun aivot ovat antaneet kaikkensa, jotenkin sitä on pikkasen eräällä lailla nyt hieman liian pingoittunut pinna... Ei jaksa olla kovin sosiaalinen. Tarttis saada levättyä kunnolla, mutta sen ehtii tehdä sitten vasta sunnuntaina, ja silloinkin tenttejä korjaillessa... Noh. jouluna sit viimestään. En oo jouluakaan ehtiny ihan hirveesti aatella, ehkä ihan hyvä. Hyvä uutinen on se, että äitee tulee tänne mun luo, vaikka mun isoveli onkin siellä toisaalla mielisairaalassa vielä silloinkin. Mä oon tosi iloinen, että mun ei tartte lähtee sinne äiteen luo ja viettää jälleen kerran ah ihana joulu mielisairaalassa, pelkkä ajatuskin nyt ahistaa ihan kympillä. Mun velikulta on kuitenkin aikuinen ihminen, 35 vee., ja viimeset 12 vuotta me ollaan eletty sen ehdoilla joka ikinen joulu... nyt musta on hienoa, että äitikin osaa "antaa olla" ja antaa itselleen luvan pieneen breikkiin. Hän sanoi vaan, että tänä vuonna hän ei vaan jaksa. Kai sitä vihdoin tajus, että eipä se mun veljelle oo hirveesti väliä ollaanko me siellä vaiko eikö, ei siinä olotilassa missä hän tällä hetkellä on. Ehkä tää kaikki kuullostaa tosi itsekkäältä, mutta mä oon iloinen siitä, että mä saan tänä jouluna äitin "ihan itelleni", eikä tarvii koko ajan huomioida mun veljen läsnäoloa jollain lailla. Mä oon myötäilly aika pitkälle viimeset 12 vuoden ajan, että miten yhteiset harvat perheen asiat hoidetaan, sillä ne nyt ovat menneet mun veljen ehdoilla. Mikä on yleisesti ihan jees, sillä mullahan on kaikki kohdallaan, mun veljellä ei, ja mä pystyn joustamaan, hän ei useinkaan. Mutta JOSKUS on kiva olla ykkönen:)

nonihihiih...

täällä taas... vähän paremmalla "ajatuksella"... tuntuu, että ajatukset ei ovat ole olleet oikein tarpeeksi rauhalliset ja "yksinkertaiset" tänne kirjoittamista varten: silloin kun päässä pyörii vaikka mitä, niin silloin on jotenkin vaikea tai epämukava kirjoittaa tänne. Tänään olen vissiin sitten sopivan väsynyt:)

töissä on pitkästä aikaa pikku stressi... mutta kyllä se siitä sitten taas... Pää on vaan jotenkin vähän väsynyt kaikesta ajattelutyöstä, jota on joutunut tekemään kiihkeästi pari päivää.

Sitä mietin, että miksi tuntuu vaaralliselta olla tyytyväinen omaan elämäänsä? Ehkä se johtuu siitä, että mä pelkään että mun täysipainoinen "laiskapuoli" pääsee liikaa valloilleen... Meinaan, mä oon nyt aika tyytyväinen mun elelyyn (vaikka mitään erikoista ei olekaan sattunut), niin sen seurauksena oon jotenkin tosi "lösö" sellasten asioiden kanssa, jotka ei nyt ihan just nyt kympillä kiinnosta, kun taas ne asiat mä hoidan mahottomalla energialla jotka kiinnostaa.... Vaarana on siis, etten saa mitään tehtyä loppuun, kun mä oon vähän sellanen "aloittelu-ihminen", asioiden loppuunsaattaminen on mun mielestä se vaikein osuus.... Nojaa, mutta en mä nyt jaksa tuostakaan stressata, nyt on vaan niin mukava öllötellä ja köllötellä:)

Niin, isoveli tosiaan valvoo, aina ja koko ajan:) Kuten tuosta kommentista "humalakirjoituksessani" voipi huomata, big brother P. löysi tämän uudestaan. Joten voin virallisesti todeta, että blogiani on lukenut joku henkilö, joka tietää mut. Eipä se nyt oikeestaan ikävältä tunnu, sillä luotan (EIKÖ P.??;)), että isoveli pitää oman puolensa diilissä, joka on että "turpa tukkoon mun blogista sitten, tää on mulle tärkeä ja henkilökohtainen henkireikä":) Muuten en ole enää "elämäsi valo";););). Lähinnä mua rupes ihan piruna huvittaan, kun näin meilistä, että joltain big brotherilta oli tullut kommentti... ei tarvinnu miettiä montaakaan sekuntia että kuka se on:)
Noh, mutta isoveikka on sen verran kiireinen, että tokkopa hän käy täällä kovin usein? Noh, ehkä saan kuulla siitä jotain kommenttia sitten myöhemmin... Tai sitten en. Eipä tuo mittään, mä jatkan täällä porskuttelua ja kirjoittelua:)

roskapostista

... jostain syystä mun vanhempiin bloggauksiin on alkanut kerääntyä roskapostia, joten tein nyt niin, että ainakin hetken ajan, tarkistan ensin kaikki kommentit ennenkuin ne näkyy täällä.. Joten pahoittelen jo etukäteen mahdollisia viiveitä!!

heh...

... huvittaa lukea tuota edellistä kirjoitusta, mulla tais olla aika tomera ja osittain narsistinen olo;) Oikeesti, mitähän tyrmäystippoja munkin veteen oli laitettu, sillä puolenyön jälkeen en juonu mitään muuta kuin vettä, ja silti mä olin ihan sekasin viel ko mä tulin kotiin?!?!? Nyt riitti pikkujoulukauden-juomingit, nyt pitää ruveta hieman himmaamaan:)

humalakirjoitus

noniin, eka humalassa bloggaukseni;)

jep, tulin just kotiin, ihan poikki, mutta pari sanaa vielä:

tää on sulle "isoveli" P., jos vaikka löydät tänne takaisin!???!;) Hehee...

tämän päivän ohjelma:
-äitin synttärilahjan suunnittelu
-ruuanlaitto ja siivoaminen
-pirun hyvät reenit (vaikka ei P:n vetämät;))
-huonot sokkotreffit (ois voinu jättää väliin, mutta minkäs teet, mä kun aina vaan jaksan yrittää...)
-ex tempore baari-ilta KB-teemalla... , jossa sitte tuli sitten juotua ja jammailtua sen verran, että nyt oon ihan katki, poikki ja pinoon. P. toimi hyvin esiliinana, ja "poisti" kaikki häiriköivät humalaiset miehet, kiitos vaan siitä, mä en vaan diggaa hirveen humalaisia miehiä:-/

ihan mahotonta tuntuu olevan sen "mun" miehen löytäminen, mutta ollaan sitten v--tu ilman;);) Parempi niin, kuin jonkun elämästä jo luovuttaneen negatiivisen tapauksen kanssa.

ohhoh, tilitys tilitys, no onneks tän voi huomenna tarpeen mukaan poistaa;) Nyt on ihan pakko mennä nukkuun, moro!

jos ei muuta, niin onpahan hyvä kroppa;)

ja tietty: hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!!!

II pikkujoulut 2006

nonni. nyt on sitte työpaikankin pikkujoulut "suoritettu". oli ihan mukavaa, ei mitään ihmeellistä, työkavereiden kanssa seilasin koko illan, tuli syötyä hyvin, tanssittua, juotua (silleen sopivasti), ja jopa laulettua!?!??! ne alkoivat jo klo 18, ja mä lähdinkin kotiin jo puolenyön jälkeen, tuli vaan sellanen olo, että noh, onpahan tää nyt sit taas nähty. ja useat muutkin olivat siinä vaiheessa joko jatkaneet matkaa tai lähteneet kotiin. tämmöttiis. yöllä surffailin netissä huppelissa vielä sellasen tunnin:), olin aatellu kirjoittaa tännekin, mutta sit mä vaan jotenkin hyydyin.... Mutta ehkä ihan hyvä, ois ehkä tullut hieman pikku-masis-kirjoitusta:)

pikkujoulun hyviä antimia oli se, että tajusin taas, että mä viihdyn tällä hetkellä tosi hyvin mun työpaikalla, meillä on siellä parempi ilmapiiri kuin koskaan aikaisemmin mun "työuran" aikana.
se on hyvä se, jaksaa ihminen paljon paremmin tehdä töitä. Yleensä tähän aikaan vuodesta kaikki ovat olleet tosi väsyneitä ja pinnat kireellä, mutta nyt siellä vieläkin hommat skulaavat suht jouhevasti. Se on hieno homma, jatkuvat henkiset ristiriidat syö ihmistä.

Hieman ne tutut ikävät fiilikset nostivat myös päätään... Se on toisaalta tyypillistä, sillä koen, että mä en ehkä oikeen oo tyypillinen meidän alan persoona, ehkä mua vaan kiinnostaa niin monet muutkin asiat kuin duunit ja kuinka hyvin joku on niissä menestynyt. En ehkä välttämättä "istu" ihan siihen "akateemiseen" porukkaan aina niin hyvin. (itse asiassa sana "akateeminen" saa mulla joskus oikeen niskakarvat pystyyn, vaikka ite olenkin nyt sitten kuitenkin niin akateeminen kuin suunnilleen olla ja voin työn puolesta....). Niin sitten tuollaisessa "akateemisessa" porukassa koen olevani jotenkin erilainen ja hieman "pihalla" ja rupeen ehkä kelaan asioita eri lailla kuin yleensä omana itsenäni niitä mietin. Niin siis tiivistettynä se huono fiilis on siis sitä, että voi perkule kuinka mulla nyt tulee kestämään toi väikkäri, tuli sellanen fiilis, että niin, mä oon siellä meidän ryhmässä ikuisuuden, ja katselen kuin uusia ihmisiä tulee ja tekee hommansa ja onnistuu ja lähtee sitten taas eteenpäin, kun minä puolestani junnailen paikallani... Ei tämä nyt IHAN vielä siinä pisteessä oikeesti ole:), mutta mä taas pelkään tulevaisuudenkin puolesta jo valmiiksi, mä oon siiinä välillä aika maestro:) Se kai on jonkinlainen häpeänkin tunne, että "olenpas minä huono kun minä olen näin "hidas""... Ja itse asiassa kyllä osa meidän alan ihmisistä ihan ajatteleekin näin tämmöisistä ihmisistä kuin minä... Tämä fiilis tulee nimenomaan pinnalle vain silloin, kun olen jossain meidän alan ihmisten ympäröimänä, ei vapaa-ajalla, sillä siellä mulla on onneks jo aika hyvä oma polku (olipas toi kiva kirjoittaa:)) Ymmärtäisin, että noin "normi-yhteiskunnan asteikon" mukaan mulla menee simo-hyvin, mutta sitten tuon mun työmaailmanin asteikon mukaan ei nyt sitten menekään ihan niin loistavasti. Mä kun oon hölmösti ennen väikkäriä tottunut siihen, että mulla toi koulupuoli on aina mennyt putkeen, ja "aikataulussa", niin nyt sitten kun onkin ehkä hieman "poikkeava", niin sitten tulee joku lievä alemmuuskompleksi.. tjiiiiisus:)

Kaikki nää fiilikset tulee silloin pinnalle, kun mä taas rupean katsomaan omaa elämääni jotenkin "ulkoapäin" ja niiden "standardien" mukaan, joita osittain KUVITTELEN ja osittain tiedän että on olemassa. Mutta sitten kun onnistun taas katsomaan hommaa ihan sieltä oman itseni pohjalta, niin sillon mä oon vaan tosi ylpeä itsestäni, ja olo on itse asiassa aika vahva: mä tiedän kuinka pohjalla mä oon ollu, kuinka ahdistunut, ja kuinka mä oon taistellu tieni sieltä pois. Mä tiedän, kuinka mä olen kuitenkin saanut töissä nyt JOTAIN tehtyä, vaikka ekat neljä vuotta kävin samaan aikaan rankkaa prosessia terapiassa läpi, vasta vuoden olen saanut tehdä suht "rauhassa" töitä, ilman mitään jatkuvia rankkoja henkisiä olotiloja. Tuntuu vaan, että ei muut sitä tietenkään voi nähdä eikä ymmärtää. Niinpä mun pitää yrittää muistaa se itse:)

Ja sitten kun vaan ajattelenkin veljeäni ja muita hänen tilanteessa olevia, niin muistan, että mun elämähän on loppupeleissä aika fantastista ja vapaata ja helppoakin. Ja mä oon iloinen siitä, että olen löytänyt "mun juttuja" työn ulkopuolelta: oikeesti noista telemark-reissuista/mäkikerroista haaveileminen/muisteleminen tuo mulle hymyn huulille. Ja kyllä KB-reeneistäkin jää hyvä fiilis päälle: se tekee itse asiassa aika hyvää mun itsetunnolle, siellä mulla on usein jotenkin "vahva" olo (en nyt tarkoita suoranaisesti fyysisesti vahvaa, mutta sellanen kokonaisvaltainen "älä-tuu-mulle-rupeen-tai-mä-annan-samalla-mitalla-takaisin -henkinen juttu huumorilla höystettynä:)). Ja onpi mahtavaa, kun olen vähän löytänyt takaisin omaan itseeni siinäkin mielessä, että olen useinkin aika höpsö ja hauska ja välitön, ja tiiän, että hei, ihmiset tykkää musta, ja että mä voin oikeesti välillä piristää ja tukea toisten päivää!! Se on mulle tärkeätä, siis se fiilis, että mäkin voin olla avuksi ja iloksi muille.

Tämä huonompi fiilis johtui myös toisaalta siitä, että pari päivää on ollut töissä sellanen tuttu lievä turhautumisen olotila, kun just nyt asiat junnaa jotenkin paikallaan, ja asiat ei tunnu menevän eteenpäin, vaan vain entistäkin monimutkaisemmaksi...:-/ Noh, mutta kun tämän ilmaisin ohjaajalleni, niin hän kyllä tokasikin, että joo, nyt taitaa olla liian hajautettua tää homma, pidetäänpäs ensi viikolla palaveri, ja kiskotaan projekteja taas paremmalle uralle... Joten eiköhän se siitä taas, tää on niin TÄTÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ;)

huh, tulipa tekstiä, hieman sekavaakin sellaista:). Mutta helpotti hieman:)

tänään meen moikkaan ystävä E.tä, hän kun on lähtemässä tässä pariks viikoks reissuun, ja musta ois kiva nähdä ennen sitä. ja sitten tänään tarttis kans kasata tentti numero due.

noniin

nyt on tentit korjattu ja arvosanat lähetetty... meni siihen eilinen aika pitkälti, mutta ollakseen työtä, niin se oli aikas hauskaa:) Tuli ihan oman opiskeluajat mieleen, ja oli huvittavaa lukea sellasia vastauksia, joista näki suoraan, että tyypillä ei oo mitään hajua, mutta veikkaa ja voittaa/häviää:) Mutta sitten tuli sellanen lämpösen hyvä mieli siitä, kun joku oli osannut vastata tosi hyvin, tietääpähän että ei se opetus voinu olla ihan takapuolesta sitten. Pari hylsyä tuli, ei voi mitään... He eivät tainneet lukea ollenkaan tuohon tenttiin... Mutta ei kun uutta yritystä vaan!!

juu. noh, laskupäivälaskuriin ei oo tullut päivääkään lisää, eikä varmaan ihan lähitulevaisuudessa tulekaan... "teknisistä syistä";), jotka nyt taitaa olla kaikille selvät... siis NO SNOW NO FUN:(
meidän itsenäisyyspäivänä alkava "hiihtolomakin" peruuntui, mutta onneks saamme käyttää varauksemme sitten vastaavasti tammikuussa, hyvä niin....

jeps, mä meenkin tanssimaan tuonne pihalle nyt lumitanssia...... Ja sitten ystävän kanssa ulos syömään, pitkästä aikaa:) kivakivakiva

tää päivä...

...meneekin reenatessa ja tenttejä korjaillessa.....

morjens

onpi ollut aika rauhallinen päivä tänään: tasaisesti töitä ja sitten kotiin, täällä olen ollut uppoutunut hyvään romaaniin (ah, hyvä kirja on kyllä aina aivan ihana juttu:)), ja kuunnellut TELEKSin Taivas on täynnä-levyä: sopii mun tämänhetkiseen olotilaan kuin nakutettu: on vaan jostain syystä vähän haikea olo. ei ees mitenkään paha mieli oikeestaan, kunhan vaan semmonen haikee. mutta joo, musiikkimakuuni mahtuu myös tuollainen "iskelmähkö" suomi-poppi:) tykkään laulajan äänestä ihan kauheesti, se hyväilee kuin sametti:)

tuossa alkuviikon työreissulla ehdin myös moikata kyseisessä kaupungissa asuvaa hyvää ystävääni, ja hänen perhettään, johon oli liittynyt neljäs perheenjäsen: 1 kk-vanha tyttölapsi. siinä on kyllä jotenkin niin tasapainoinen perhe, että ei oo toista. ja molemmat lapset aivan ihania:) varsinkin tuon 2+ vuotiaan kanssa on kiva höpötellä, se 1 kk:nen ei niin hirveesti reagoinu mihinkään;)
huokaus... voiko mäkin kyllä haluaisin olla rakentamassa jotain tuollaista. vaikka tiedän ettei se ole yhtä ruusuilla tanssimista.

väsy ja ikävä

oon tänään ollut jotenkin tosi väsyny (pitäis nytkin olla jo nukkumassa, ärgh, mutta halusin skriivata viel vähäsen)... töissäki riitti kiirettä, oli ihan stressiksi asti... noh, reenit meni kyl sitten ihan jees, käsivarret on tööt...

halusin vaan kertoa, että mulla on ikävä rakasta syliä, johon mä voisin nyt vaan käpertyä hetkeks... tämä kaipuu ei kohdistu kehenkään tiettyyn henkilöön, kaikki mikä on mennyt on mennyttä, näin on, vaan on sitä tunnetta ikävä kun on joku jonka syliin mennä... hali tekee mulle aina ihan kamalan hyvää...

öitä.

bläääääh

terve vaan juu.

tulin just parin päivän työreissulta kotiin. väsyttää ja ei ole ihan niin optimistinen olo (mutta se taitaa kyl hyvin pitkälle johtua väsymyksestä, joten eipä sitä kannata jäädä nyt kelaamaan).

oli sellanen alan konferenssi, oli muualta alan huippuja puhumassa. ihan jees, vaikka kyllä se pyllyllään istuminen sitten onkin jotenkin raskaampaa ko tavallinen töissäolo... ja se on kumma, kun jonkun tosi hyvän puhujan jälkeen mulla tulee vallan voimaton olo: mietin, että miten noi on osannu olla noin fiksuja ja tehokkaita ja innovatiivisia ja nopeita!?!? ko oma tutkimustyö on kuitenkin niin perkuleen hidasta.... noh, ehkä noi alan huiput nyt on vaan just sen takia huippuja, että ne pystyy tekemään sellasta mitä me muut tavalliset pulliaiset ei... pitäis mieluummin saada jotenkin inspiraatiota niistä huipuista, eikä sitä olotilaa että "enmäpystytuollaaseen"....

enivei, painun nukkuun, kauniita unia!

I pikkujoulut 2006

jeps, siinä ne sitten oli, eikä ne menny sitten kuitenkaan ihan selvinpäin... pahasti en ollu humalassa, mutta kuitenkin sen verran, että tänään on semmonen hiukka epämääräinen olo: nukuttais hirveesti, mutta en kuitenkaan saa unen päästä kiinni (vaiks yleensä mä nukahdan melko koska tahansa;)). Kyl siinä eilen oli vähän ryhmäpainostusta messissä: jos ei oltais oltu tolla populalla liikenteessä, niin ois ainakin pari drinksuista jääny juomatta ja aivan varmasti oisin ollu noin pari tuntia aikasemmin kotona:) Mutta enhän mä voinu jättää muita "pulaan":)

Noh, mutta, ihan jees oli, ei nyt ihan ylitsepääsemättömän hubaa, mutta kuitenkin. parasta oli tutustua ihmisiin vähän normaalista poikkeavissa olosuhteissa, ja oppia tunteen vähän paremmin. kaikkien nimiä en kuitenkaan muista vieläkään:)

viime viikonlopun pirskeet ja nämä eiliset muistuttivat jonkin verran toisiaan noin pääpiirteittäin: kummassakin oli suurempi osa miehiä, joista sitten heistä oli suurin osa alle 25 vee. ihan virkistävää, hieman erilaista kuin ehkä normi-baari-illasta:) Kumpanakin viikonloppuna ehti mielessä käydä siellä baarissa, että onpa hiljasta, ei oo hirveesti vientiä, kunnes hoksasin, että asiaan varmaan vaikuttaa se, että mä hillun täällä tanssilattialla 2-5 jätkän kans.... vaiks omasta näkökulmasta tilannehan oli täysin selvä: ne on mun kavereita ja sen lisäks vielä ihan liian nuoria;), niin ehkä se ei ulkopuolisen silmissä kuitenkaan sit ollutkaan ihan niin ymmärrettävää. noh, eipä tuo mittään, hauskaa oli noin, ehkä hauskempaa kuin "normi"baari-iltana. noi alta 25-vee pojat/miehet on silleen hassuja, että heidän arvio mun iästä menee useimmiten aika suht pieleen:) , eilen arviot vaihteli 23-26. noh, kiitos kaunis:) Kai se mun asenne ja ulkonäkö välillä pettää: en käytä hirveesti meikkiä enkä fancypancy-vaatteita, meen sillä "luonnonkaunis"-linjalla;), ja tällä hetkellä kroppa on aika hyvässä kunnossa. ja sitten kun mulle on joteski suht luontevaa olla tollasessa porukassa, niin anna vissiiin sellasen aika rennon kuvan, ja nää pojat, anteeks miehet siis, ehkä aattelee, että 30 vee-naiset ois joteski kyspempiä/jäykempiä... enivei, en mä vaan tiiä. Valitettavasti pari heistä tais saada jonkinlaisen "shokin" kun asia "selvisi", mutta eipä voi mitään. tais siinä jollain olla jossain vaiheessa jotain (humalastakin johtuvaa) kiinnostuksen tynkääkin mun suhteen, mutta kyllä se iän selviäminen selvitti tilanteen;););) voivoi:) Itehän sitä kuitenkin vaan jotenkin huomaa heti jos toinen on siinä alta 25. Jep, mutta toisaalta sitten kun on niin paljon selvästi vanhempi, niin näyttäis olevan silleen että parikymppisil pojil on aika luontevaa hillua siinä samassa seurassa, esmes mennä tanssimaan mun kans, mä luulen että siihen toi ikäero toimii silleen hyvässä mielessä: pojat kokee että mä oon jotenkin "turvallisen" mukava, ei katsos tarvii esittää tai yrittää mitään:), ja onhan sitä mukava tanssia vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa:) Tämmössii. niin joo, saanen huomauttaa, että mä oon kyllä varattujen miesten hyvä kaveri kans, en tiiä miks hekin sitten viihtyvät mun seuras... ehkä se on se taas, että tietävät että mä oon "turvallinen", sillä mä en rupee kyl yhtään mihinkään varatun miehen kans. noniinno, täytyy myöntää, että minullekin on "turvallista" hengata varatun miehen/varattujen miesten kans, on rentoa kun ei tarvii kelailla, että onko täs nyt jotain tai annaks mä nyt ymmärtää jotain, jne... Kyl mä edelleen taidan olla siinä faasissa, että vähän jopa välttelen "mies-tilanteita".... noh, kyllä se siitä sitten taas, tarvii nyt vaan saada olla tässä mielenrauhas vähän aikaa vielä. aah, vielä lopuksi juttu sitten vanhemmista ja varatuista miehistä: huvittavaa kuinka he olivatkin sitten eniten humalassa ja sekaisin koko populasta: he kai ei vaan pääse niin usein ulkoileen, että sitten kun pääsee niin tarvii vetää viinaa oikeen olan takaa:):) Mulla heräs kyl hieman äidilliset vaistot sitä touhua kattellessa, ja pyrin juottamaan heille kaljojen välissä edes lasin vettä aina välillä:)

loppusummary, mitä opin kaikesta tästä: koska kerran semmosten about 25 vee ja sen alle-miesten mielestä mä oon kaunis ja ihana ja niin mahottoman mukava, niin mun pitäis nyt sitten löytää jostain sellanen mies, joka on kuitenkin, sanotaanko 30-vee paremmalla puolella, mutta jolla on kuitenkin vielä nuoren miehen maku, niin johan mua palvottais;););)

hyvät reenit II

jee, olipas hyvät reenit tänään, oli oikeen kunnon draivi päällä:) Se on mielenkiintoista, että pelkästään jo pääsuojan pukeminen ennen reenien sparri-sessiota nostaa pulssia mukavasti ja alkaa silleen mukavalla tavalla jännittämään:)

taas on vientiä...

... mäkeen;) (hähhää, pitipä huijata vähän tuolla otsikolla;))
niin, tekstari oli tullut joskus yhen aikaan yöllä, että hei sori lyhyt (miten niin!?!??!;)) varoitusaika, mut lähe meitien kans huomenna tai siis tänään mäkeen, lähdetään ysilt ajelemaan kohti pohjoisempia ulottuvuuksia... Luin tän viesti herättyäni puol kympilt, joten eipä "tarvinnu" lähteä:-/ Ois ollu aika hubaa, mutta eipä tuo mitään, joskus toiste sitten toivottavasti. on niin SIISTIÄ että laskukausi on alkanut, mä oon jotenkin heränny taas eloon pikku tauon jälkeen!!!!:)

muutenkin on ihanan energinen olo, mukavaa:) On kiva olla omas kodis, on kiva ko on kaikenlaista ohjelmaa tiedossa, ja on fantastista että mä oon TERVE ja että mulla on valmiudet tehdä vaikka mitä!!! iso osa tästä fiiliksestä tulee kyl tosta mun broidin alamäestä taas, sillä tajuan nyt taas hetken tosi kirkkaasti, että olenpa minä onnekas kun olen mieleltäni ja kropaltani terve ja minulla on katto pään päällä ja työ jossa viihdyn ja mukavia kavereita ja läheisiä ystäviä. loppuosa tuosta fiiliksesta taitaakin sitten oikeesti tulla siitä, että olen taas saanut jo parina päivänä luritella mäkeä alas ja tajusin taas kuinka mä siitä tykkäänkään:), ja minua piristää se, että tiedossa on montamontamonta päivää mäessä taas tänä talvena, hihii:), vaikka nyt toi keli onkin mitä on....

tänään on kyl muuta kivaa ohjelmaa kuin hiihtelyä, meen tossa päivällä kb-reeneihin ja illalla oiskin sitten tämän talven ekat pikkujoulut tiedossa. luulen, että tulee ihan mukavaa ja kivaa. ei hutsittais muuten juoda, saapi nyt sitten nähdä. hieman ehkä rasittavaa on kyl se, että jos en juo tippaakaan niin sitten tyypit ihmettelee että mikä sul on, parhaimmassa tapauksessa kyselevät, että oonko raskaana;)... noh, kattellaan, kyl mä varmaan muutaman olusen kuiteski otan, se on aina mukavaa. mutta haluaisin välttää sen, että huomenna oon ihan loppu-slut, ja krapula-masiksessa. mutta siis ja enivei, kiva lähteä viettämään iltaa kivojen ihmisten kans.

pikkujouluista sen verran, että tälle talvelle niitä ois nyt sitten tyrkyllä neljät eri, mutta yhet jätän väliin, kun ei vaan jaksa eikä itse asiassa ees hirveesti kiinnosta just ne pikkujoulut. kauden ekat pikkujoulut on yleensä tosi kivat, toisetkin menee, mutta sitten jo kolmannet alkavat maistua puulta...

bondi-leffa fiilikset

heh, olipas mielenkiintoinen reissu kotiin töistä: pyöräilen kotiin tuosta yhden helsingin vilkkaista kaduista, ja tavallisesti tuossa viiden jälkeen siinä on melkoinen liikenne... nyt kuitenkin oli aavemaisen hiljaista ja tyhjää... syy: poliisi esti autoliikenteen pääsyn tälle tielle kokonaan (näin oikeen kuinka höyry nousi monen odottavan kuskin päästä...;)). enivei, eipä tällä kelillä ollut sitten muita pyöräilijöitä/kävelijöitäkään liikenteessä, joten autiolla tiellä pyöräilin, oli aika siisti fiilis, ihan niinkuin ois ollu keskellä yötä liikenteessä, vaikka silloinkin taitais olla enempi liikennettä kuitenkin. sitten viitisen minuutin kuluttua ohi ajeli hitaasti yksi poliisiauto, sitten toinen, ja tais siinä tulla kolmaskin, kaikilla valot vilkkuivat hurjasti... sitten tuli sellanen arvokkaan näköinen, mustien autojen saattue, yhessä oli oikein komiasti suomen lippu salossa, ja tais siinä olla venäjänkin lippu. oli semmonen fiilis, että ainoo mikä tästä puuttuu ois joku bond-leffan tunnari, semmonen jännitystä nostattava:)
heh, en osaa sanoa miksi, mutta oli jotenkin makee kokemus, kai poliisit mussa herättää jonkinsorttista kunnioitusta ja niissä on jotain niinkuin jännää:) Vaiks tiiän,että tavallisia pulliaisiahan hekin ovat, ja että työ on työtä, eikä paljon muuta.

lisää tekstiä torstai-iltaan...

... onpa muuten mukava olla takaisin omassa kodissa.... tää kämppä on kotosan värinen, sellanen mun värinen:) oon siis vissiin onnistunut värien valinnassa. mä en semmosesta hirveen steriilin valkoisesta ympäristöstä tykkää, joskaan en nyt ihan hippihörhöväriraikuli olekaan...

jep. homma on nyt tämä, että mun velikulta päätti sitten jättää lääkkeet taasen kerran väliin, ja alamäki alkoi ja päättyi tiistaina siihen, että poliisi kävi hänet hakemassa mielisairaalaan, kun ei mies vapaaehtoisesti sinne mennyt... jepsjeps, luulen, että tämä poliisikeikka tais olla mun veljen kohdalla jo viides muistaakseni... pässi mikä pässi, aina ollut. varsinainen vastarannan kiiski. noh, jos tästä nyt jotain positiivista sais revittyä irti, niin se on se, että veikka ei päässyt ihan psykoottiseen tilaan vielä, eikä siten käynyt äitiin tai kehenkään muuhunkaan käsiksi. JA: veikka otti kuitenkin niitä lääkkeitä tunnollisesti 3,5 vuotta putkeen, ja se taitaa olla jonkinmoinen ennätys hänellä! joten ehkä ens kerralla hän suostuu popsimaan niitä 5 vuotta putkeen ennen seuraavaa "alamäkeä"... joo, kirjotan tätä jotenkin vähän kylmästi, ja siltä musta tuntuukin just nyt, aikasemmin tuossa viikolla ahisti. äitee oli ollut jo pari viikkoa veljestä huolissaan ja viettänyt unettomia öitä, joten tavallaan tilanne on parempi nyt, kun tiedetään missä tilanteessa mennään, ja että veli on turvallisessa "tallessa". kai se äidin suru ja murhe ja ahdistus on se joka minuakin niin rupee sitten ahistamaan. ja tietty ahistaa se, että miten sitten käy, kun jonain päivänä äitiä ei ole enää tarkkailemassa tilannetta?!??!?! mä asun noin 450 kilsaa mun äidin ja veljen kaupungista, enkä ole ajatellut veljeni takia muuttaa kaupunkiin, jota omalla tavallani vihaan. noh... nyt rupes itkettään, oon samaan aikaan vihainen ja surullinen. sain kuulla tästä silloin tiistaina kun olin työreissulla vielä, mutta onneks mulla oli sinä iltana seuraa, ko käytiin vielä yhen paikallisen laskijan kans paikallises "pikkumäes" (joka kylläkin on parempi/isompi ko nää mun omat paikalliset mäet;))... teki hyvää tehdä rakastamaansa juttua, ja vielä mukavassa seurassa. ei päässy niin ikävät fiilikset ottamaan niin suurta otetta. kiitos vielä hiihtoseuralle! kuten molemmet totesimme: vaikka telluttaminen/laskeminen on itsessäänkin kivaa, niin seurassa se on vielä kivempaa!

joo. tarttis painua pehkuihin. heippa!

viitaten edelliseen tekstiin vielä...

oon mää ollu kyllä aika naiivi, kun olen aatellu, että ei mua tietenkään täällä kukaan tunnista, ja siksi olenkin lörpötellyt välillä melkoisesti:) mutta eipä tuo mittään. pohdin tässä itsekseni tänään, että ainoot asiat mitkä mua vaivaa jos tutut ihmiset lukee, on noin parisuhde- ja miesasiat, niitä mä nyt en ihan joka tutulle haluais selostaa livenäkään. hassua kyllä, että sitten taas ajatus, että tuttujen ulottuville tulee noi mun avautumiset muista kipeistä asioista kuten mun perheen ongelmista ja paniikkihäiriöstä ei häiritse oikeestaan lainkaan. go figure. no mutta enivei joten. tulin nyt sit siihen tulokseen, että jatkan samaan malliin PAITSI että taidan jättää miesjuttujen yksityiskohtia selittämättä sen kummemmin, kun se kerta vaivaa mua se ajatus että joku tuttu harrastusten parista esmes lukis niitä. paitsi että mitä mä tätä juttua mietin, sillä ei sillä saralla ees ois MITÄÄN kerrottavaa tällä hetkellä=), joten ei oo hirveen vaikeeta jättää selittämättä;)

paranoidi

juu. minulla on nääs se tunne, että tähän mun rakkaaseen blogiini on törmännyt mun tuttuja, jotka sitten myös näistä teksteistä ovat minut tunnistaneet... se ei toisaalta ees oo kovin vaikeata. noh, mutta enivei: koska tää on mulle tärkeä henkireikä, jonka avulla saan ajatuksiani järjestykseen, ja koska minä en halua tehdä tästä mitään "mediapalstaa" tuttaville, niin toivon, että jos sinä olet minun tuttuni, ja luet tätä, niin että et kuitenkaan hirmu aktiivisesti mainosta/jakele osoitetta muillekin tutuille. sillä jotenkin mä tajuaisin/"aistisin" sen, jos täällä paljon tuttuja rupeis "ramppaamaan", ja se sitten taas johtais siihen, että mä rupeisin kamalasti rajoittamaan henkilökohtaisemmista asioista kirjoittamista, ja silloin tän blogin funktio pikkasen niinkuin kärsis. mutta olet toki itse tervetullut jatkamaan blogini seuraamista, samoin kuin kaikki muut jotka tänne sattumalta törmäilee.
mutta joo, katellaan:) Voihan olla, että olen puhtaasti paranoidi:)

viikonlopun fiiliksiä

terveterve, eikä tippaakaan sairas;)

noniin, taas on maanantai, ja pitkä viikonloppu meni kyllä aika kivasti... niin kivasti, että työarkeen palaaminen on ollu tänään aika nihkeetä... päivän luento meni ookoosti, mutta ei loistavasti, syynä luennoitsijan "tahmaus".... nooh, huomenna on uusi päivä ja uusi yritys.

niin, tämmöstä mä sit viikonloppuna puuhailin: perjantaina kävin pari tuntia olemassa mäessä, eka kerta suksien päällä tänä kautena:) oli kiva fiilis, ja mahtava oli huomata, että juu, kyllä mä vielä muistan miten kyykätään:) sää oli semmosta paria pakkasastetta, ja populaa ei juuri ollenkaan... oli siis aika jees tilanne. yks rinne oli upeessa kunnossa, muut välttävässä; kauheen jäistä ja semmoisia "pottupatteja" ympäriämpäri, ei kiva telluille:(
se pari tuntia riitti ekaks kerraks, reidet otti uudet liikkeet taas aika rankasti, ja aattelin, että pitää säästellä seuraavaa päivää varten. mutta oli se vaan kiva olla taas ulkona talvisessa säässä ja nauttia vauhdista ja onnistuneista käännöksistä:)

perjantai-iltana kävin sukuloimassa, sekin oli ihan kivaa. istuttiin siinä iltaa.

lauantai menikin sitten ihan uudessa seurassa ja todella hauskasti ja mukavasti: lähtö mäkeen oli jo aikaseen aamulla, meit oli kahen auton verran populaa, yhen heistä olin tavannut kerran aikasemmin, muut oli ihan uusia naamoja. kyllähän se vähän jänskätti etukäteen, mutta sitten kaikki osoittautuivat tosi mukaviksi ja rennoiksi, ja tunsin oloni aika nopeesti kotoisaksi. liekö taas sillä ollut osuutta asiaan, että porukasta reilu enemmistö oli miespuolisia: mun mielestä miesporukkaan on helpompi ja yksinkertaisempi "tunkea ittensä" kuin pelkästään naisista koostuvaan porukkaan.
ajokeli oli ihan takapuolesta, ja olin tosi iloinen, että mun ei tarvinnu ajaa, kiitos kuskille! rinteessäkin riitti usvaa, mutta ei se mua häirinny... näkyvyys laseilla oli kehno, joten laskinkin ilman laseja koko päivän, ja illalla silmät punoittivatkin sitten jo ennen ensimmäistä olutta:) Popula laski vähän kaikennäköisillä välineillä, meit telluttajia oli neljä, ja pari heistä todella hyvää, joten sain pari arvokasta tellutekniikkavinkkiä!! sen yhden asian siinä jalanvaihtovaiheessa kun korjaan, niin luulen että pöpelikössäkin pysyn paremmin pystyssä:) siitä olin iloinen ja ylpeä, että vauhdillisesti pysyin suht kivasti poikien vauhdissa mukana, se on hienoa, tuntuu että vauhtisietokyky on kehittynyt taas vähäsen, jos mahdollista jo kesän aikana:) Tekniikka nyt kaipaa kohennusta vieläkin tosi paljon, mutta hiljaa hyvä tulee ja tekemällä mahottoman hienoa:)
oli kyllä kiva laskea taas porukassa, se on vaan vielä kivempaa kuin yksin rinteiden sahaaminen! ja varsinkin tauoilla on kiva porista ja kuunnella juttuja.
mulla oli muuten uudet pöksyt nyt sit jalassa, ja olivat kuulemma niin hienot että ihan kateutta herättivät:) Eikö oikeesti; nappiostos!!!:)
sukset oli kans aika priimakunnossa täyshuollon jälkeen (keväällä tuli hankittua pohjiin vähän kraatereita).

niin, sitten illalla oli vielä yhellä laskupopulalaisella "afterski"-bileet, jonne minutkin vieraanvaraisesti kutsuttiin. oli kyllä kivaa, näin sitten vähän paikallista yöelämääkin. mun hyytyminen tapahtui jo kahen aikaan (ei täti enää jaksa;)), joten lähdin väliaikaiskotia kohden koisaamaan... eilen sunnuntaina olikin hieman krapulainen päivä ja krapulan ja väsymyksen aiheuttamaa pikku masista päällä, mutta kyllä se siitä. käväsin eilen vielä "laskupopulalaisten" kanssa iltaa istumassa vähän aikaa, se teki hyvää. mulle kyllä ihmisten kanssa oleminen tekee hyvää. en tiiä uskallanko sanoa, että ihan olen saanut nyt uusia kavereita, mutta kyl mä siitä oon varma, että jos tällä suunnalla taas pörrään, niin ihan taatusti löytyy aina laskuseuraa. se on hieno juttu. harmi vaan, että etäisyys mun omasta kodista on vähän rasittava...:( pitää mun jossain vaiheessa tätä elämää (varsinkin jos se jatkuu sinkkupainoitteisena) muuttaa johonkin pohjoisemmaksi... edes talveksi;)

perjantaifiilis:)

tänään olikin sitten pisin luennointirupeama, ja huomenna mä oon vapaalla, hahaaa:) onpa kiva viikonloppufiilis, eipä oo ollu tällasta hetkeen, ko viikonloput on viime aikoina olleet niin täynnä "velvoitteita"/ajatuksia että pitäis tehdä sitä ja pitäis tehdä tätä. mutta hahaa, nyt mun ei tarvii tehdä pariin päivään mitään!!!:) sunnuntaina ryhdistäydyn taas, ja teen loppuun ensi viikon luennot! huomenna ohjelmassa laskukauden korkkaus, ihanhan tässä jännittää, ja illalla meen viihdyttämään sukulaisia:)

päivän eka luento meni TODELLA hyvin, sain oikeen porukkaa vähän keskustelemaankin aiheesta, ja se on jotain se, noi ovat olleet niin kovin ujoja tähän asti. toka luento menikin sitten ihan ookoosti, vaikkei täydellisesti. mutta hyvin kuitenkin siis. ei jännittäny ikävällä tavalla OLLENKAAN! olenpas minä aikuistunut jotenkin:)

ja taas on todistettu liikunnan parantava voima: kävin tänään paikallisella puntilla vähän jotain tekemässä, jotta pulssi nousis ja mieli rauhoittuisi. ja niinhän siinä kävi:) Olin kyllä aika varovainen, ja aattelin, että pitää nyt taas aloitella hissukseen, jottei taas joku pöpö pääse iskemään...

mä alan oleen vähän enemmän kotonani täällä väliaikais-kämpillä... johtuuko se siitä, että täällä alkaa olla "kotonen" sotku...;) oon mä vaan aikamoinen poikamies-tyttö, otan ainakin kaiken ilon irti siitä, että jos ei nappaa siivota/järjestellä, niin eipä sitten tarviikaan järjestellä sen takia että jollekin muulle tää siivo ei passaa!:)

vielä...

on muuten ihmeellistä, miten pieni irtautuminen siitä normaalista arjesta tekee hyvää ajatuskuvioillekin: oli aika positiivinen fiilis ma ja ti, vaiks vähän kipunen olo olikin. oli vaan sellanen olo tiettektse, että kaikki on mahdollista, ja että elämä on mahdollisuuksia täynnä, pitää vaan itse pistää vähän vauhtia välillä rattaisiin, sitä kohden mitä haluaa. että mä voin elämäni aikana mennä vielä vaikka mihin uusiin paikkoihin, jee!!!!:)

teree

no heipat vaan täältä jostain! kolme päivää luennointia alla, ja tähän asti on kyllä menny kiitettävästi, pitääpä yrittää muistaa olla itsestään nyt sitten ylpeä kans:) (yritän muistuttaa itseäni, kuinka pitkän matkan olen jo tullut siitä, kun 5 vuotta sitten aloitin psykoterapian paniikkihäiriön ja ahdistuneisuuden takia... silloin mua ei ois mihinkään luentosalin eteen saanu puhumaan!:) mää vaan tuppaan unohtaan....:))
huomenna vielä luentoja, sitten kolmen päivän viikonloppu, jonka pyrin viettämään mahdollisuuksien mukaan mäessä:), niin ja sukulaisia tervehtien.

jeps, ja terveyskin alkaa taas palautua... maanantaina nenä vuoti vielä kuin niagaran putous (hassua siinä sitten luennoida, semmosella mukavalla nasaali-äänellä;)), ja illalla kaaduin ihan katki sänkyyn. majoitusolosuhteen on todella kivat, ei valittamista, on netti ja kaikki. vähän mökkihöperö olo alkaa olla, sillä enimmät ajat vietän kuitenkin itsekseni, tehden seuraavia luentoja, syöden jne. Ihanhan tässä alkaa olla työkavereitakin ikävä, kiva se on olla ihmisten parissa arjet... (tästä lauseesta saa muistuttaa siinä vaiheessa kun joku päivä taas valitan pirullisista kolleegoista:)) Ja kavereitakin on ikävä, oon kyllä soitellu heidän kanssa enemmän kuin keskimäärin yleensä.
olenpa tässä sitten ehtiny fundeerata asioita taas, tänään kävin ekalla kävelyllä ton taudin jälkeen, oli aika hyvä sellainen "ajatukset-järjestykseen"-kävelyhetki. omaa elämäänihän mä yritän saada jotenkin "järjestykseen" päässäni, tai siis että olisin onnellinen omana itsenäni ja omassa elämäntilanteessani, enkä haikailisi niin kovasti kaiken muun perään.
mietin tässä tänään tuota yksinolo vs. elämänkumppanin löytämistä... ja tulin siihen konkluusioon, että jaapadiibadaaba, en mä vaan oo yksinkertaisesti ole vielä tavannut sitä oikeaa ihmistä vaan. siis olen kyllä kovasti (liikaakin välillä) yrittänyt "sovittaa" minun ja jonkun toisen ihmisen elämää yhteen, ikäänkuin kokeilumielellä, että "tulisko tästä jotain"... mutta sellaista sielujen harmoniaa en ole kohdannut pitkään aikaan, ja sitä kai mä loppupeleissä kuitenkin haluaisin, vaikka mietinkin, että onko se liikaa vaadittu. kerran olen "elämäni miehen" luullut tavanneeni, mutta vaikka se oli lähellä, niin se ei sitten kuitenkaan ollut just "se". mutta siis ja enivei: eihän mun pitäis hävetä sitä, että olen yksin. eihän se nyt mun vika oo mitenkään päin, että en ole tavannut mun elämänkumppania. onko niin, että oon jotenkin sellanen tapaus, että niitä mun mahdollisia elämänkumppaneita on sikaharvassa, vai mitä, mutta en nyt vaan ole törmännyt häneen. ja koska tilanne on tällainen, on hyvä, että olen vielä yksin, enkä väärän ihmisen kanssa vain siksi, että en halua olla yksin. joten enpä mä voi tässä muuta tehdä, kuin elellä ja nauttia elämästä parhaani mukaan, ja kattellaan kuinka tässä käy. tottakai mä voin antaa ittelleni luvan taas olla liikaa haku päällä jossain vaiheessa, jos se yrittäminen kuitenkin jotenkin helpottaa sitä joskus niin vahvaa yksinäisyyden fiilistä. mutta pitäis vaan olla antamatta tän mun sinkkuuden vaikuttaa mun omaan näkemykseen itsestäni ja arvostani. ja vaiks mä en nyt vielä pitkään aikaan tapais sitä mun elämänkumppania, niin voinhan mä tässä keräillä ihmisiä muuten ympärilleni, se näköjään multa luonnistuu ja mä tykkään siitä. siinä ihmisten "keräämisessä" oon vissiin aika hyvä, ja se menee aika kivuttomasti, siis en mä sitä koskaan väkisin yritä, ihmisten kans tulee vaan otettua kontaktia, ja sitten joistakin jää seuraa pidemmäksikin aikaa tässä elämässä. onhan se vaan hieno taito, jonka mä otan vähän liian itsestäänselvyytenä. tuo "asenne" mun tarttis siirtää myös tuonne "elämänkumppani-haku-puolelle"... Mietin tässä että esim tän vuoden aikana olen tutustunut noin 6 ihmiseen jotka ovat tälläkin hetkellä elämässäni jollain tavalla. tolla frekvenssillä mulla on mukavan kiire 10 vuoden päästä, vaikka kaikki heistä ei olisikaan siinä yhteydessä enää. hehee...:)

isille!

toinen leffa, jonka vuokrasin eilen, olikin sitten just sellanen ko "piti": sopi mielialaan. katsoin sen heti alkajaisiksi nyt aamulla. sen nimi oli Elizabethtown, ja tykkäsin siis, koskettava ja positiivinen kaikessa kurjuudessaan... ja on se Orlando Bloom aika kivan näköinen;)

niin. nyt on sitten isänpäivä. onneksi olkoon isi, jos olet jossain missä kuulet minua. noh, ainakin muistoissani olet. minun isäni, eli siis Isi, poistui keskuudestamme vuonna 1987, mä olin just täyttämässä 11 vee. hänellä oli syöpä, joka oli päässyt leviämään, ja jolle ei sitten loppupeleissä pystytty tekemään mitään. hän vain kuihtui pois, sairautta kesti kaksi vuotta. mä olen pahoillani, että en oikein ikinä oppinut kunnolla tuntemaan häntä, tai siltä minusta ainakin tuntuu. ihan senkin takia vaan, että ehkä sitä ymmärtäisi itseäänkin hitusen verran paremmin taas, sillä kaikki sanovat, että ainakin ulkoisesti olen tullut isääni. olihan hän tietty elossa ekat 10 elinvuottani, mutta kun hän oli merimies, ja aina kolmisen kuukautta putkeen jossain ulkomailla, ja sitten kotona hetken kokopäiväisesti ja sitten taas poissa. joten tuntuu, että en mä jotenkaan koskaan saanut hänestä kunnolla "otetta". muistot, jotka mulla isistä on, ovat sellaiset "loma-fiilikseiset": ne liittyvät aina johonkin muuhun kuin ihan tavalliseen arkeen... mitäs kaikkea muistoja minulla nyt isistä onkaan...? tässä pari, tajunnanvirtana: isi keinustuolissa, ja minä sylissä, ja isi lukee suomeksi mulle satuja, ja hänen parransänkensä tuntuu hassulta. isi on tosi iso. isin kanssa leikittiin piilosta, ja isi meni aina samaan paikkaan piiloon, kulman taakse, eipä hän tainnut muualle mahtua. isi laulaa mulle illalla ennenkuin nukahdan, parhaiten minulle on jäänyt mieleen se "maan korvessa kulkevi lapsosen tie"... mistä mulle tulee vieläkin tippa linssiin. isi oli TODELLA huono kokki. isi oli se, joka vei mut ekana koulupäivänä kouluun, ja käyttäytyi ihan hassusti eikä niinkuin muut vanhemmat:). isi katsomossa kun mulla oli ekat taitoluistelukisat (hän ei kyl tainnu tajuta siitä tuon taivaallista). isi sairaana ja heikkona ja kävelee kepeillä. isi sädehoito-osastolla makaamassa, ja mä en tajua mistä on kyse, muuta kuin että ei oo kivaa, jopa hieman tylsää, ja haluaisin jo pois (mistä mulle sitten jälkeenpäin tuli hiukka huono omatunto... mutta mä olin kuitenki niin pieni, että enhän mä tajunnu)

mä olin isin lemppari, eikä mun tarvinnu koskaan sitä kyseenalaistaa. kai se on aika hienoa ja arvokasta: jossain vaiheessa elämääni mä oon ollu jollekin se lemppari. mä haluaisin aatella, että hän olisi minusta edelleen ylpeä, jos olisi elossa.

voi jestas, istun täällä ja itken itsekseni.

.
.
.
.

jeps. nyt tarttis sitten viimesteillä huomisen luennot, ja pakata kimpsut ja kampsut. huomenna aikaisin lähden omalle pikku "roadtripille"... voipi tehdä ihan hyvää... en tiiä, kuinka hyvin pääsen nettiin, joten blogini voipi seuraavat 10 päivää olla hiukka hiljainen. mutta no worries, en ole siis dead:)

lauantai-ilta

no hei.

tänään olen ollut suht ahkera, puolikuntoisesta olostani huolimatta...: kävin kaupoilla hoitamassa asioita, tein vähän luentoja, pesin KOLME koneellista pyykkiä;), kävin pari tuntia töissä, että sain hommat siihen malliin että voin hyvällä mielellä olla poissa sen vajaa pari viikkoa. sen jälkeen mä lössähdinkin:) kävin hakemassa pari leffaa, tarkoitus oli piristää itseäni kivoilla leffoilla, vaan toisin tais vähän käydä: katoin tossa sen ekan leffan ja se oli kyllä mun mielestä enemmänkin surullinen draama kuin komedia... jeps. noh, kattelen kohta ton toisen, toivottavasti on vähän iloluontoisempi:)

niin, olo on kyl vähän parempi kuin eilen, hyvä niin:), puhun nyt flunssasta, ja nooh, on olo muutenkin siedettävä:)

se mikä mua piristää eniten tällä hetkellä, on talven/kevään tellureissujen suunnittelu:) tiedossa on yks vajaan viikon reissu itsenäisyyspäivän tienoilla, sitten yks viikonloppu-"leiri" helmikuussa muistaakseni. helmikuun loppu-maaliskuun alku on viikon reissu silleen, että ensin on nelisen päivää pöpelikköä(JEE!) hyvässä seurassa, ja sitten siihen päälle viiden päivän rinnesysteemi, joka ainakin viime vuonna oli ihan ykkönen. ja SITTEN vielä huhtikuulle on suunnitteilla kahen viikon reissu jonnekin ulkomaille, kisaa käydään kahden vaihtoehdon välillä, kummatkin vaihtoehdot ovat "halvahkoja" pöpelikkövaihtoehtoja;) ja sitten päivän reissuja viikonloppuisin, ja arki-iltoja lähimäissä. eiköhän tämä ala tästä futaamaan taas, ja sitten ensi kesäkuussa olen taas tilini kanssa miinuksella, mutta veikkaan, että henkisesti ja kokemusten kannalta ollaan reippaasti plussalla:) tästä tulee hyvä talvi!

3. postaus tälle päivälle

... mutta antaa palaa vaan, tässä blogissa määrään kuitenkin tahdin just minä, minä itse ja minä;)

kävin muuten keskiviikkona on the rocksissa kattomassa standup-komiikkaa ystäväni kanssa. olin jo kauan aatellu, että tarttis mennä, mutta nyt sitten vasta sain mentyä. ja kannatti, taitaa olla tavallaan vähän mun juttu, nauru tekee vaan niin hyvää. eihän ne kaikki koomikot nyt niin kovasti naurattaneet, mutta jotkut sitten sitäkin enemmän. tarvii mennä uudelleenkin, siinä on kiva tapa välillä viettää arki-iltaa, eikä se nyt ihan hirveen myöhäseks menny, olin nukkumassa puol kakstoista. tuntuu, että sinne vois kyl mennä ihan itekseen, jos ei saa kaveria messiin. olo oli sen jälkeen vähän samanlainen kuin tullessaan ulos leffateatterista hyvän komedian jälkeen. hetkeks unohti oman arkensa.

asiasta viidenteen: olen siis nyt seuraavat puolitoista viikkoa "opettaja-täti":) Aika jännä, mutta ei jännitä kovinkaan paljon tällä hetkellä, mun mielestä on vaan tosi kiva lähtee ja tehdä vähän tavallisesta poikkeavaa duunipäivää. varmaan olotilaa tukee sekin, että valmistelut on aika hyvässä kuosissa, en usko että missään vaiheessa tulee ajan kanssa stressiä. toivon muuten vaan, että ykskään niistä mun tulevista oppilaistani ei eksy näille sivuille, siinä ois ehkä hieman auktoriteetin kärsimisen vaara...;)

taas...

...kipeenä. jokseenkin vittumaiset uskomatonta... ihan järetöntä, kurkku on kipee, ja eilen palelsi ihan sikana. harmittaa, mutta minkäs teet, elämä on. eiköhän tää tästä. maanantaina tarttis vaan olla opetuskunnossa... noh, KYLLÄ mä oon! tänä iltana ei palella (noh, ehkä villapaidalla on osuutta asiaan...)

hiukka orpo ja kurja olo on kyllä...

tää viikko on tuntunut tosi pitkältä... oon tehny aika paljon töitä ja suunnitellut ensi viikon opetusta. alkuviikko meni ihan hurmoksella, tosi energisesti, kunnes hyytyminen alkoi tuossa keskiviikkoiltana...:(

tarkoituksena ois avata laskukausi viikon kuluttua viikonloppuna... pidetään peukkuja että oon laskukunnossa, ja että lunta riittää (pakkasta nyt ainakin on luvattu tarpeeks...)

....

tää voi kuullostaa maanis-depressiivisen aaltoilulta, mua itteänikin ihmetyttää... mutta tiettekste mitä: mulla on tänä iltana onnellisempi olo kuin pariin viikkoon!!!!! ei, mitään ei ole tapahtunu maata mullistavaa, mutta jotenkin on sellanen olo, että olen saanut omasta elämästäni taas vähän kiinni, ja toivo sieltä taas jostain nosti päätään...

ahdistaa

Blogger on jostain syystä ”down”… noh, mä kirjottelen tässä wordiin, niin copypastaan tän sitten myöhemmin bloggeriin…

Siis. Viimeaikaiset tapahtumat ovat saaneet mut kyllä aika ahdistuneeks… sattunu niin kamalia juttuja nyt pari viikon sisään. Ja vaikka ne nyt ei ihanjust varsinaisesti lähipiirissä ole sattuneet, niin kaikki ovat koskettaneet kovasti jotain minulle läheistä ihmistä, ja sitä kautta, ja suoraankin, myös minua. Jooo-o. Eipä oo elämä itessään ahistanu mua tälleen vähään aikaan. No, ehkä pitää nyt itteensä vaan ymmärtää ja antaa aikaa, en minä nyt aina vaan osaa olla vahva tai pirtsakka tai mitään sellaista. Tulee vaan sellanen olo, kun noita kamalia juttuja sattuu (varsinkin kun ne ei tunnu koskaan tulevan yksin…), että miten sitä pärjää elämässä itekään, jos tollasia tapahtumia tulee omalle kohdalle, ja niitähän voi tulla, kuka sitä tietää… inhoan sitä, että elämä on niin pirun epäreilua, yllättävää ja karua: siis että ei ole mitään sellasta, että jokaiselle tulee vaan sen verran pahoja asioita kohdalle, minkä kestää tai siis että ne pahat asiat ois jotenkin ”reilulla” tavalla jakautunut. Paskat on. Jonkun ihmisen niskaan paskoja asioita sataa niskaan enemmän kuin toiselle, ilman minkäänlaista logiikkaa. Ja sitten toi, että ikävimpiä asioita ei ees voi niin kuin ennustaa tai tajuta etukäteen tai kontrolloida, ne vaan plösähtää niskaan sitten kun on plösähtääkseen, niin se on vaikeeta mulle… kai mä oon jonkinlainen kontrollifriikki, ja mulle on vaikeeta oottaa, että miten asiat menee, silloin kun mä tiiän että mä en voi asioihin vaikuttaa, voin vaan oottaa ja katsoa (ja useimpien isojen asioiden kohdalla, varsinkin ihmissuhteissa, tilannehan on just tämä)

Juujuu, tiiän, oon hiukka naiivi. Mutta ko mä tykkäisin sellaisesta ”reilu-peli”-maailmasta, missä paha sais palkkansa ja hyvät palkintonsa:) Että tapahtumat vois jotenkin järkeillä tai perustella. Hohhoi…

Tiiän myös, että nää kaikki fiilikset viime tapahtumista vois kääntää silleenkin päin, että keskittyis tajuamaan, että kuinka hyvin mulla asiat just nyt on. Mutta kun siitä tulee jotenkin huono omatunto, kun tietää että jollain tutulla on nyt ihan karsee olotila. Ja toisaalta, mä oon silleenKIN;) vähän dorka, että musta tuntuu, että jos asiat on tosi hyvin, niin on suurempi riski, että kohta ne on päin persiitä… ole nyt tällä logiikalla sitten edes joskus onnellinen ja huoleton…:) no, onneks tiiän nää piirteet itessäni, ja osaan suhtautua niihin hieman huumorilla, nyttekin rupes oma mahdoton ajattelumaailma hymyilyttämään. Täytyy tsempata sen kanssa, että kun nyt kerta nykyään tunnen itseni ja hassut ajatuskuvioni aika hyvin, niin sen pohjalta ehkä onnistun muuttamaan itsessäni hieman noita joitakin hankalia piirteitä.

on tietty hienoa, että olen empaattinen ihminen ja pystyn myötäelämään toisten ihmisten kohtaloihin, mutta hei, rajansa kaikella, sillä ei se mun angstailu auta ketään, tekee vaan mulle hallaa.

nää viimeaikaiset ikävät menetykset herättäneet mussa taas enempi eloon sitä fiilistä, että kavereista pitää pitää huolta! oon kirjoitellu tavallista enempi sähköpostiakin ja soitellut tutuille, ikäänkuin tarkistaakseni että he ovat ok. ja onneksi he ovat olleet kaikki ok!

ja sitten mennään onneksi YLÖSPÄIN!!

eli nyt taas sitten puolestaan kuulin ihania uutisia: viime yönä ponkaisi maailmaan uusi ihminen, ystäväni perheeseen, ja kaikki kuulemma meni hyvin. onpa ihana kuulla!!!:) mieluummin kyllä kuulen tällaisia uutisia, saisinkohan jatkossa valita!?!?!?;)

todella ikäviä juttuja

... on tässä ollut vuorokauden aika "shokki-olo"/sekaisin/"puuduksissa": sain tietää että mun hyvän ystävän hyvä ystävä ja minunkin tuttavani koki viikonloppuna aivan kamalan jutun: hänen aviomiehensä teki itsemurhan... he menivät vasta viime keväänä naimisiin, ja heille on lapsikin tulossa... ihan kamalaa, en tiiä mitä sanoisin tai tekisin, voin vain olla ja yrittää auttaa käytännön asioissa siinä missä voin. on niin vaikea ymmärtää miksi joku voi tehdä noin...

toivon kaikesta sydämestäni voimia ja jaksua ja kestävyyttä selvitä tuosta sietämättömästä tilanteesta!!!!!!!!

tämä syksy on ollut jotenkin kurjaa aikaa, paljon on sattunut ikäviä juttuja!!
se muistuttaa, että pitäis olla valittamatta omista pikkuisista ongelmistaan, ja pitäis muistaa arvostaa kaikkea mitä on. ja se muistuttaa pitämään huolta läheisistä ihmisistä!

hihhihhiihtoa...:)

noniin, kyllä se hiihto/laskukausi tästä taas lähtee käyntiin, hitaasti, mutta varmasti=) Pyhällä ainakin jo lumetetaan täyttä häkää... oispa ihana jos asuis vähän lähempänä pohjoista, mutta ei voi mitään, kyllä mä sinne tänäkin talvena pääsen:) mäenlasku aloitetaan kyllä vähän jostain vähän lähempää:), eipä noi jalat ihan hirveen hyvin ees jaksais Pyhän pitkiä rinteitä kyykkiä vielä:)

mutta. olen tässä vähän surffaillu netissä, tilauksessa ois piippari, lapio ja skinit... tästä se tosi-tellu alkaa!!!:) katotaan mitä kaikkee pääsee laskemaan alas tänä talvena:)

huono alavire on koko ajan pohjalla: on taas kipee (jiisus), ja nyt jopa antibioottikuurilla. kurja kierre, mutta nyt hoidan itteni kuntoon, en urheile mitään ennenkuin on ihan ok-olo. MUTTA: minä en sitä alavirettä nyt mieti:), nythän on hyvää aikaa sitten surffailla netissä ja tilata niitä hiihtojuttuja ja varata hiihtokeikkoja:)

rangaistus

...niin, näin sitä sitten rangaistaan kun tuli juopoteltua lauantaina: olo on taas vähän kipunen, pääasiassa kurkku... ekaks luulin, että se tuli vaan siitä kännissä "huutamisesta", mutta taitaa tässä nyt olla ihan pöpö asialla. höh. noh, elämä on. tietenkään ei homma parantunu sillä että kävin muksimassa KB-reeneissä eilen... noh2. tämä tästä taas, ihan kohta:)

lieväkrapulapäivä

vietettiin sitten eilen suht ex tempore tyttöjen ilta. oli kivaa, ja minä suhteellisen humalassa, pitkästä aikaa. kupsahdin kyllä nukkumaan jo kahen tienoilla, kun musta tuntui että mulla baarissa meni silmät jo ihan oikeesti ristiin ja puhe takelteli... ihmeen vähän paha olo tänään, hyvä niin. pikku henkinen ahistus on kyllä päällä, joten siitä syystä pidän pienen

POSITIVISUUSSESSION

ennenkuin painun hyvin(?)ansaituille yöunille;)

eli:

ok, asiat voi mennä huonosti, mutta tiekkö mitä; ne voi mennä hyvinkin!! ja miksi tuhlata etukäteen kauheen määrän huolehtimista, että joku ehkä menee pieleen, sillä sitten jos se sattuu menemään pieleen, joutuu sitten kuitenkin surra asiaa, ei sitä voi etukäteen tehdä. joten miksi "tupla-surra" asioita!?!?!??! haloooooooo;) nyt tästä lähtee "opi positiivisuutta"-jakso, jossa pyrin aina näkemään kaikki hienot mahdollisuudet asioissa ja itsessäni, enkä vain niitä kamalia juttuja mitä tiiän että elämässä aina VOI välillä tapahtua ja huonoja puolia/heikkouksia itsessäni.

kauniita unia!

hyvät reenit

juu, oli tänään hyvät KB (kickboxing)-reenit, kertakaikkiaan. hiki lensi, tehokasta... mulla on pari viikkoa vähän tökkiny reeneissä, tullut vähän liikaa kirjaimellisesti turpiin, mutta nyt pääsin taas vähän jyvälle kun oli uus ope ja uudet kujeet. hyvä niin, koska hyvästä reenistä tulee niin hyvä fiilis. oon muuten hankkinu itelleni nyt jo pääsuojankin (rupes noi pääosumat vähän häiritteen....;)), sekin on punainen, olen siis melkein kuin "lady in red".

ja hahaa, tellukausi lähestyy, jejeeeeejeeee:) Eilen kävin autolla poimimassa kyytiin autottomien tellu-tytsyjen suksia, ajattelin olla kiva ja viedä samalla huoltoon kun vien omanikin... julkisilla liikkuminen sukset kainalossa ei nääs oo ihan hubaisinta puuhaa. täytyy myöntää, että sain ihmisiltä hassuja katseita eilen illalla, kun sateessa kävelin autolle kahdet tellusukset olalla... miettivät varmaan, että ei vielä, tyttö hyvä, missäs luulet hiihtäväs?;) tuosta huollosta vielä: vakaa tarkoitus on tänä vuonna hoitaa kanttien teroitukset+voitelu ihan ite, mutta näin aluks ne mun sukset on vietävä "paikattavaks": kevään pöpeliköissä kun sattui oleen vähän sitä sun tätä, ja pohja on koloilla (ja sitä mä en osaa kyllä ite fiksata...).
tästä se kohta lähtee!!!!!:)

ystäväviikonloppu

noin se viikonloppu vierähti hyvässä seurassa: olin "perinteisellä" ystäväviikonlopulla: meitä on 4 tyttöä, jotka hengasimme varsinkin opiskelujen alkuvuosina tosi tiiviisti yhdessä, ja yhteys on pysynyt hyvänä jo 10 vuoden ajan. kolme meistä asuu täällä samalla seudulla, mutta neljäs on tuolla "muualla", ja koska hän on ainoa "lapsellinen" niin käymme useimmiten muut siellä kylässä eikä toisin päin. minä olin siellä jo perjantaista kun oli työhommia samassa kaupungissa, kaksi muuta tulivat sitten lauantai-aamupäivänä. tämä "lapsellinen" ystäväni on nyt myös viimeisillään raskaana, joten viikonloppu oli rauhallinen, mutta mä tykkäsin siitä ehkä just sellaisena, en olisi halunnutkaan lähteä mihinkään baareilemaan.
ohjelmaan kuului nyt sitten syömistä hyvin, leffaa, jutustelua, saunaa, ja kaksivuotiaan kanssa telmimistä. mukavaa kaikin puolin. kiva ajatella, että noin me voidaan istuskella vielä toisen 10 vuoden jälkeen, ehkä sitten meille kaikille vaan kuuluu vähän erilaista. olen kiitollinen, että kuulun tuohon nelikkoon, tuntuu kivalta kuulua johonkin:)

PMS-bitch is gone!!!!:)

hahaa... jesh, aika kiva olla taas "oma itsensä"... tai se kivempi ja rauhallisempi osapuoli itsestäni:) Kyllä on kumma kuinka hormonit saavat mut hulluksi, aina kerran kuussa, enkä pääse sitä mihinkään pakoon, ja joka kerta se tuntuu vaikealta; kaikki se ahdistuneisuus, kiukkuus, epävarmuus. vaikka tietää että kohta se on taas ohi... hohhoijakkaa. Keksi kirjoitteli muuten samasta aiheesta aika osuvasti...

oli taas paljon helpompi olla iloinen pienistä asioista... kävin ruokakaupassa hyvällä ajalla, kiireettömästi, ja oli kiva tutkiskella minulle uusia tuotteita, ja oli pitkästä aikaa ideoita, että mitäs kaikkea sitä voiskaan tehdä ruokaa... hyvä niin:)

tästä se taas lähtee, vajaa kuukausi hyvää oloa;) ennen seuraavaa kriisailua:)

aaaah...

... ekat potkunyrkkeilyreenit kahden viikon sairastelu-tauon jälkeen... tuntui niin hyvältä, ja ihan ookoosti jaksoinkin (tai vedin siis ekan puolituntia täysiä, sit tuli seinä vastaan, ja kärvistelin "neiti-potkuilla" loppuajan;))
enivei, i'm alive again:)

blogeja lukemalla opittua

toisten blogeja lukemalla oon kyllä saanut hieman objektiivisuutta oman elämäni tapahtumiin, erityisesti tuolla ihmissuhdepuolella. Kun mua on jostain syystä hävettäny hieman mun kaikki "toheloinnit" miesten kanssa tällä "matkalla" elämänkumppanin löytämiseen. Tai jälkeenpäin on aina ollut niin helppo aatella ja ihmetellä, että herranjestas, miks mä tuohonkin ihmiseen niin jysähdin ja tein siitä niin isooooon jutun!?!? Oon aatellu, että oishan mun pitänyt tajuta se ja se jo silloin ja silloin... vaikka osa musta tietää, että ei nää ihmissuhteet oo mitään "tiedettä" tai taktiikkapeliä, jossa pitäis oppia "pärjäämään" jotenkin paremmin. äh, vaikea selittää sanoin, mutta ehkä joku jossain tajuaa mitä tarkoitan:) Vikatikkejä on siis tullut. Mutta siis, kun olen muiden blogeja lukenut, niin olen tajunnut, että en minä ole mitenkään erityisen ihmeellisen "tyhmä" tai "huono" näissä jutuissa; kaikille nämä ihmissuhdeasiat on välillä vaikeita, silloinkin kun ulkopuolisena näkee tilanteen hyvinkin selvänä. ne on kai ne tunteet, ne tunteet, jotka sekoittavat ihmisen pakat:)

mutta vaikka soisin, että jotkut toheloinneistani oisin tajunnu jättää väliin, niin ymmärrän myös sen, että ilman niitä en olisi se ihminen joka nyt olen. ja koska oon itseni kanssa enemmän ok kuin koskaan ennen, oletan, ettei kaikki ole ollut IHAN hyödytöntä;)

fiksua sairastelua

noniin, meikäläinen on tehnyt taas uuden ratkaisevan askeleen fiksulla tiellä;) en mennyt tänään vielä töihin, vaikka pysyn jopa jo tolpillani;) Nenä on tosi tukossa vielä, ja yskä aika järkyttävä, joten oivalsin jo kokeilemattakin, että töihin ei kannata mennä... siellä on kuitenkin aina sellanen hulina päällä, että en mä kyllä ois jaksanu ees koko päivää siellä olla kuitenkaan, ja sitten tullut sairaampana taas kotio. joten päätin tehdä pikkasen töitä kotoa käsin, siten kuin jaksaa, ja that's it. eikä ees oikeestaan oo huono omatunto (tai no vähäsen, mutta aika vähän meikäläiseksi=)).

sairasta menoa...

..jep, iski muhun sitten se flunssa, joka näyttää kaataneen muita niin "live-elämässä" kuin blogistaniassa...: iski kyl vauhdilla: torstaina heräsin pieneen kurkkukipuun, menin kuitenkin töihin... mutta puolenpäivän aikoihin sattui jo niin kovaa, että keskittyminen oli vaikeeta ja lähdin kotio... eilinen oli sitten "räkäpäivä": nenä niin tukossa ja valuva kuin olla ja voi, ja pää kipeä sillä lailla ettei siihen auttanu ees burana... aika pihalla olin... en meinannu aivastelulta ja nenän niistämiseltä saada ees nukuttua yöllä. ja tänään sitten toi kurkku on parempi, samoin nenä, mutta nyt sitten yskittää... mielenkiintoista. noh, tämä on kestettävä ja ooteltava, eihän muu auta:) mielenkiinnolla odotan mikä fiilis on huomenna:)

äiteekin tuli tänään kylään, ja me oltiin ostettu teatteriin liput, mutta onneks mun äiteen sisko lähti äitin seuraks sinne teatteriin, ajatus tässä olotilassa ulos ihmisten keskuuteen menemisestä oli aika hirveä...
äiti lähtee viikon lomareissulle irlantiin maanantaina, oon iloinen hänen puolestaan, toivottavasti tulee hyvä reissu!

vielä lisää tekstiä!!!

eilen oli hassu fiilis kun kovalla vauhdilla olin lähössä potkunyrkkireeneihin pyörällä, ja pysähdyin kuin seinään tuohon pyörävaraston ovelle: mun takakumi oli IHAN TYHJÄ!?!?! mulla ei oo kumi (pyörästä, hahaahhaa...;)) puhjennu varmaan 5 vuoteen, joten oli vaan sellanen hölmö epätodellinen ja epäuskoinen fiilis, että miten tässä näin on voinut käydä?!?!? olis piilokameralla saanu hyviä ilmeitä kuvatuksi, luulisin:) Mä en taida yrittää ruveta paikkaamaan sitä rengasta, vaihdan suosiosta sisäkumin uudeks (sellainen multa jopa löytyy!! pidempien pyöräreissujen pakollinen varuste!) Kyllä se kumin vaihto onnistuu ihan itekseen, mutta aijaiai, en kyllä pistäis pahakseni, jos voisin tässä vaiheessa näytellä avutonta ja joku toinen, miehekäs otus ottais asian hoitaakseen...:) daydreaming daydreaming.

paluu...

... vanhaan astmalääkkeeseen... jepjep, testailin sitä toista kortisoniastmasumutetta viitisen päivää, ja juuEI: mulla tuli pitkästä aikaa taas hengityksen kanssa ongelmia, tuntui että tilanne ei ollut tasapainossa. sitten kaiken lisäks mulle tuli siitä uudesta sumutteesta paha olo... hohhoi. nooh, käväsin taas pe lääkärillä (iiiisssoooo kiitos työterveyshuollolle!!!!!!), ja sovittiin, että palaan takasin vanhan sumutteen käyttöön, ja odotellaan että tilanne taas tasapainottuu... seuraaava taktinen siirto on sitten se, että otan tässä samalla uudenlaista hoitavaa sumutetta, joka ei sisällä ollenkaan kortisonia (Tilade) . ja sitten kun keuhkot alkavat taas olla tosi jees, niin kokeilen kortisonisumutteen annoksen vähentämistä. tavoite on siis, että tän uuden lääkkeen kanssa voin vähentää kortisoniannosta, ja sen seurauksena hiivatulehdusten määrä vähenee (toivottavasti selvästi:))

(ei toi hiiva-hommakaan niin pahalta vaihtoehdolta tunnu, kun sai taas pitkästä aikaa koklata miltä tuntuu kun henki ei kulje oikeen optimaalisesti... ei kiva... meinaan, että siihen verrattuna hiiva on vähemmän epämukava juttu...)

ei ole pakko

...kirjoittaa kaikesta mitä päässä liikkuu... piti oikeen muistuttaa itteensä siitä:) Katsos, kun oli aika masis-viikonloppu, enkä haluais sen syitä kuitenkaan sen enempi tässä tilittää, ja katsopas vain, ei mun tarvikaan:) Kun oli ekaks sellanen fiilis, että ei halua kirjoitella nyt, mutta sitten kun tajus että voi kaikesta muusta kirjotella niin johan kynnys aleni.

yks "ikävä" juttu on kyl selitettävä: mulla on 4. suun ja nielun hiivatulehdus menossa tälle vuodelle:( oli tosi masentavaa kun tajusin perjantaina, että ei helekatti, taas se iskee. siitä tulee niin paha olo; kurkussa pala ja oksettaa, maha on jotenkin sekasin, ja sitten on kauhee väsy ja siitä osittain johtuva masis. enivei, mulla toi hoitava astmalääke sen aiheuttaa, jotenkin ne steroidit siinä "ruokkii" normaalia hiivakasvustoa niin, että se rupee kasvamaan ihan liikaa. saan mä sen nujerrettua lääkkeillä, mutta ei nappais olla naukkaamassa hiivalääkkeitä joka toinen kuukausi, kun kerta siihen ei pitäis olla mitään tarvetta terveellä ihmisellä. ei tää kuulemma hirveen tavallista ole, mutta jotkut ihmiset on vaan vähän alttiimpia jostain syystä. kävin sitten lääkärillä, ja tällä kertaa sattui kohille tosi mukavan ja pätevän olonen tyyppi: vaihdettiin astmalääketyyppiä, ja kokeillaan josko eri steroidityyppi ärsyttäis nielua vähempi. ja sitten jos se ei auta, niin kuulemma on lista muitakin vaihtoehtoja mitä voi kokeilla. joten tuli heti parempi mieli, kun sai sen tunteen, että tälle voikin tehdä jotain, ja että joku muu on sitä asiaa hoitamassa mun kanssa.

kävin tänään pitkästä aikaa hierojalla, sain jalat "hoidettua". oli kiva todeta, että vaikka on paljon liikkunut sitten viime hieronnan (josta on aikaa varmaan vuosi), niin eivät olleet jalat pahasti jumissa. aattele, olen elämäni kunnossa 3-kymppisenä, siistii:) Varmaan johtuu siitä, että reenaus ei ole niin yksipuolista kuin ennenvanhaan, ei enää joku tietty nivel/lihas rasitu liikaa, jne.
se hieronta oli tuolla hgin keskustassa, ja kävin siinä vielä pikku kävelyllä kaivopuiston suunnalla... tajusin, että kaipaan niitä sunnuntaisia kävelyjä kaupungilla, joita me harrastettiin yhen mun entisen poikakaverin kanssa... se oli kyllä tosi leppoisaa... lähdettiin ex tempore joku kaunis syys-sunnuntai keskustaan, ja käveltiin eirassa, punavuoressa, kaivopuistossa ja siellä suunnalla, ja ihmeteltiin vanhoja hassuja ja hienoja taloja, ja käytiin jossain kahvilla ja pullalla. se oli tosi rentouttavaa ja mukavaa. pitäis ruveta harrastamaan sitä taas. vaikka eihän se yksin ole ihan yhtä kivaa. en tiedä ketä saisin kaveriks.... pittääpä funtsia:) Se on nykypäivänä tylsää, että harvalla tutulla/kaverilla/ystävällä on enää aikaa tehdä juttuja silleen ihan ex tempore, kaikilla on niin paljon ohjelmaa etukäteen sovittuna. mun mielestä kun parhaimmat fiilikset tulee kuitenkin niistä ex tempore-tekemisistä, noin hieman yleistäen.

brokeback mountain

...oli leffa jonka vuokrasin ja katsoin tänään. ihan just lopetin kattomisen. hyvä oli, pisti vähän hiljaseks. mä haluaisin ajatella, että ei ole olemassa mahdotonta rakkautta, mutta kai niin on vieläkin joissakin tapauksessa. onpas se surullista. kuvittele nyt; tapaat todellisen elämäsi rakkauden, mutta et vain voi olla hänen kanssaan, ja osa sinusta itsestäsikään ei hyväksy asiaa. miten sillai voi elää?

luulenpa että kömmin kohta nukkumaan. kauniita unia!

tsaukki ja moro

hohhoi. tänään on sellanen tuikitavallinen meikäläisen päivä: ei mitään ihmeempää, pientä onnea, pientä kaipausta, ja hitusen verran surullisuutta. that's me today.

jep. helsinki marathon on nyt sitten viikonloppuna. juu en ole itse lähtemässä juoksemaan, ei taida olla ihan mun juttu, 10 kilsaakin ottaa jo henkisesti koville (juokseminen on niin pirun monotonista, että siinä kerkee ajattelemaan että tuntuupa rankalta, jne.), mutta kaks mun tuttua on menossa juoksemaan, ja aattelin että minäpä kerrankin menen suunnitelmallisesti paikalle kannustamaan, eikä silleen että ai niin, nyt tossa on toi maraton, näkyisköhän tuttuja:) Se juoksureitti menee viel suht läheltä mun kotia, joten suurta vaivannäköä tämä ei tule vaatimaan. ja haluan mennä nostamaan hattua kaikille urheille maratoonareille.

eilen oli super-"suoritus"päivä: kerkesin vaiks mitä: aamupäivällä oltiin 2 tunnin issikkavaelluksella työporukan kans, olipa taas mukavata, mä oon koira ja heppa-ihminen. sitten töihin ja sain yhen työpäivän jutut tehtyä 6 tunnissa (oli aika minuuttipeliä), jotta kerkeisin reeneihin... töistä tosiaan potkunyrkkeilyreeneihin, ihan kauhee draivi päällä, hyvät reenit oli. sielt menin viel M:n kans höliseen paikalliseen yhdelle kaljalle (tämä on sellainen ajoittain tapahtuva perinne, kun kummallakin on juttuja joita haluaa purkaa puhumalla), ja sieltä kotsaan. jossa juttelin sit vielä vajaan tunnin yhen hyvän kaverin kans puhelimes... arvaa oliko vaikee saada rauhoituttua sitten niin paljon, että sai nukuttua...? tänään onkin ollu pikkasen väsy. ja paikat kipeet.

ja tälleen kans=)

lumia ootellessa

...tälleen mäkin meen vielä joku päivä:)

ylös ja alas

mie oon vähän sekasin, fiilikset menee ylös ja alas ja taas ylös ja sitten alas. on pitkästä aikaa sellanen olo, että oispa kiva saada pikku loma omasta päästään:)

mää oon joteski hitusen allapäin. eilen tuli vähän vastoinkäymisiä töissä,
ja tuli se tuttu ahistus taas päälle. kyllä se vähän helppas sillä, että
juttelin pari ihmisen kanssa joilla on ollu tää tutkimus"ura" yhtä
hankalaa. mutta perusvire on nyt vähän sellanen että voihan vituli. nooh,
onneks on se opetusjuttu tässä ennen joulua, se taitaa olla tän syksyn työn
kohokohta:)
kirjoittelin mun nyrkkikamun (M) kans, tai no, on hän jo muutenkin kaveri:), ja häneltä tuli tällainen palaute, joka lämmitti sydäntä:
"Muista ton sun uras kanssa, että sulla on asiat tosi hyvin kaikkiin kokemiisi vastoinkäymisiin nähden ja ilman sitä "sissiä" sinussa, olisit jo luovuttanut ajat sitten. Sulle kuuluis se paita mitä KBtreeneis jollain näin. Siinä luki jotain sen tyyppistä kun "Fighter never quits, quitters never fight"!!!"
oispa hienoa, jos oisin noin tsemppi, mutta täytyy tosiaan myöntää taas, että minussa asuu pieni nynny:) Kiitti kuitenkin, M! Samainen ihminen tokas mulle taannoin, että "kun sä oot niin itsevarman näköinen".... johon mä olin että kenestä sä puhut??? onhan se huvittavaa kun itse koen että en ole mitenkään erityisen itsevarma (ainakaan omalla asteikollani), niin tollasten uusien tuttujen fiilis musta on eri. niinno, nyrkkeilessä ja potkiessa en kyllä hirveesti epäröi.."älä sä perkele ala rupee mulle";);) Mutta kuulemma muutenkin liikun silleen "itsevarmalla tavalla"... oikeesti, olin iloisesti yllättynyt, sillä kyllä musta nyt kivalta tuntuu, että ei ihan kaikki nää sitä suurta epävarmuutta mikä mussa välillä on vallalla. Mutta parasta tässä kaikessa oli, että kun äiteelle puhelimessa tokasin, että tiekkö mitä, mua sanottiin itsevarman näköseks, niin mun kära mamsen tokas vaan, että niin mutta niinhän sä ootkin, siis itsevarman näköinen kun liikuskelet... mulle tuli sitten heti samalla sekunnilla mieleen että MIKS EI KENELLEKÄÄN OO TULLUT MIELEEN KERTOA MULLE SITÄ KOSKAAN ENNEN!??!?! piti sitten orttaa 30 vuotta että sais tämmösenkin ulkoiseen piirteen omaan tietoon:) todella hassua miten ulkopuolisten näkemys minusta ja minun oma näkemykseni minusta ovat joissais asioissa ihan melki päinvastaiset...
hassua. mutta tulipa hyvä mieli taas kun tuota muistelin, olen ylväin askelin tallustellut tämän viikon alun:)

kuvia

noin parinviikontakaiselta pyöräreissulta Turun saaristossa....

paree fiilis

no terppaterppa. täällä taas:) fiilis on selvästi parempi kuin viimeks kirjoittaessa. hyvä niin:)
olo parani eilen sellasella pikku "pillitys-ja-sitten-potkimaan-ja-lyömään-sessiolla"... siitä se lähti olo nousuun, ei ehkä nyt ihan raketin nopeudella, mutta kuitenkin:)

mulla on kyllä oikeesti joku sellanen itkemisen tarve: jos en tietyn ajan (esim. kuukausi) sisällä ole itkenyt pikkasen, niin paineet sisälläni kohoavat joteski liian kovaks. olen aina ollut jokseenkin itkupilli= itken ilosta, surusta, vihasta ja turhautumisesta, you name it:) Äitee käski aina pienenä aina olla itkemättä ellei sattunut fyysisesti, mutta onneks en totellu... jos oisin itkemisen taidon unohtanut, en varmaan ois tässä nyt näin, veikkaisin että menis aikas paljon huonommin. pienenä osasin itkeä tirauttaa silleen ihan yksiksenikin, mutta nykyään mulla pitää olla joku siihen sopiva ihminen (=täysin luotettava), yleensä on itsea asiassa äitee nykyään: soitan silleen itku kurkussa ja sanon, että nyt tarvii vaan vähän itkeä, ei mitään kamalaa oo tapahtunu, tarviin vaan vähän itkeä. ei äitee sitä vieläkään tajua, mutta onpa oppinut oottamaan hetken, kun mä rääyn:) Ja sitten on jo olo taas parempi. se on kyllä ihme homma, itku, samoin kuin nauru, rentouttaa ihan omalla laillaan. (muu hyvä rentoutumiskeino on tietty seksi ja siinä erityisesti orgasmi.... noh, mutta se onkin ihan eri juttu;)). vieraammat ihmiset jos sattuvat näkemään mun itkevän, niin menevät usein tosi vaikeeks, varsinkin jätkät... mutta enpä mä nykyään hirveen monelle itke. kai se menee vähän niin että kun kerran naurankin aika paljon, niin tarvii jotain tasapainoittavaa;)

mulla on uusi keräilykohde: kun muut keräilee postimerkkejä sun muuta, niin mä kerään aitoja ja positiivisia ihmisiä ympärilleni:) koska mä oon huomannu että sellaset perusnegatiiviset "marttyyri"-ihmiset vaikuttavat mun omaankin mielialaan tosi huonolla tavalla. en tarkoita että kaikkien pitäis koko ajan olla iloisia, mutta sellaset pari vuotta masentuneita olleet (jotka ei näytä jotenkin ees haluavan tehdä ololleen mitään) ei oo mulle ihan parasta seuraa kun itelläkin on välillä taipumusta masistella. joten nyt on onneks tullu sellasia peruspositiivisia tuttujakin, ja heidän seurassa oon kyllä enemmän oma itseni: silloin ei tarvi varoa olemasta "liian" iloinen (etttei toiselle tuu kateellisuudesta paha mieli) tai liian tyytyväinen omaan elämäänsä. mä kun aina rupeen miettiin liikaa sitä että miltä siitä toisesta tuntuu.

se oli muuten hauska kuulla, kun siellä viikko sitten pyöräreissulla puhuttiin syntejä syviä ystävien kesken, että en mä kuulemma ole niin negatiivinen kuin itse koen: sanoivat, että joo, olethan sä välillä aika negatiivinen, mutta sitten sä pomppaat sieltä taas kohta ylös ihan itekses:) Olen siihen tyytyväinen, sillä en haluaisi olla sellainen ihminen joka kulkee läpi koko elämänsä vain valittaen koko ajan tekemättä asialle mitään.

suurin pelkoni

on se, että menetän mielenterveyteni=tulen hulluks=flippaan. vähän niinkuin siis se, että menetän kontrollin omasta itsestäni kokonaan, että "kadotan" itseni. se pelko nousee aina pintaan, kun on tällaisia "jännittäviä" päiviä kuten nyt on ollut pari päivää: olen siis kulkenut hiukka ylikierroksilla, kun on tapahtunut asioita, hyviä kylläkin tällä kertaa. enivei, kun mä oon näin ylikierroksilla, niin mä rupeen ihan simona tarkkailemaan mun omia ajatuksia ja käytöstä, ja "rokotan" aina "vääristä" ajatuksista. Esim. siis tunnetusti omat ajatukset voi varsinkin juuri nukahtaessa olla ihan höpsöjä ja epäloogisia, niin nyt sitten mun kroppa säpsähtää silloin ja mielessä käy, että NYTKÖ mä sekoan. voi herranjestas. ja yritän sitten siirtää ajatukseni "oikeille" raiteille.

vaikka hyvin tiedän kokemuksesta, että ei oikeasti hataran mielenterveyden omaava ihminen itse tajua, että hahaa, nyt mä flippaan. eli tiedän sen, että turha siitä asiasta on stressiä ottaa ja yrittää jotenkin mielen avulla "pysäyttää"... ei siihen oma mieli pysty jos niikseen on ja tajuais että missä mennään silloin kun menee huonosti. joten ihan turhaa mä tsemppaan "jotain" vastaan. antaisin nyt vaan taas elämän kantaa!!! ja antaa itelle hiukka anteeksi välillä taas: mä välillä vaan vähän jännitän liikaa, ja se on ok, se menee ohi.

eihän tää mikään uusi pelko ole, se on ollut olemassa siitä asti kun mun oma isoveli sairastui vaikeaan skitsofreniaan suunnilleen tasan 12 vuotta sitten. se oli kyllä elämäni rankin ja pelottavin juttu, ja sitä ei noin vai "ohitettu", en mä ole vieläkään ihan sinut sen asian kanssa, enpä usko että koskaan olen. kun elin siinä sopassa ja katsoin viereltä kun tuntemani ja rakastamani ihminen korvautuu jollain toisella persoonalla, niin tajusin, että tämä olisi ehdottomasti pahin asia mikä minullekin voisi tapahtua. sitten kun vielä itse on tuolla biokemia/molekyylibiologia/genetiikka-alalla, niin tietää hyvin, että jossain määrin noi sairaudet on periytyviä, vaikka ympäristökin siihen vaikuttaa, niin syntyi pelko, että mitä jos minun käy samoin. noh, ei ole vielä käynyt, ja pariin otteeseen on psykologikin tokaissut, että te ootte veljenne kans niin erilaisia, ja että mä kuulemma puhun liikaa jotta olisin veljeni lailla sairastumassa:) Tässä tulee kyllä väkisin pikku hymy huulille, sillä muistan sen hetken tosi elävästi: oltiin alkuvuosina perheterapiassa (joka oli kyl sekin rankkaa, sillä mun veli ei halunnu olla siellä ja oli vihainen ja tappeli vastaan ja haukkui muita hulluiks, ja äiti istui ja itki... jepjep.. ja mä 18-vee yritän jotenkin olla siinä välissä... jeeeeesus.) : kerran sitten psykologi kysyi multa suoraan, että olenko omasta terveydestäni huolissani. ja kyllähän mä sanoin, että joo, mitä jos mulle käy samalla lailla? ja siihen tämä tavallisesti hyvinkin vakava mies rupes hymyileen ja sanoi että juu ei, sä puhut siihen ihan liikaa:)
mutta tästäkin kommentista huolimatta se pelko on jäänyt mieleen. varsinkin sitten kun omat paniikkiongelmat/kierre alkoi niin heräsi voimakas pelko, että tämäkö on se mun lopun alku... vaikka pienenä ajatuksena tajus, että ehkä tuollaiset ahdistusongelmat silti ovat eri asia kuin joku vakava skitsofrenia. kyllähän se pelko pikkasen väheni omien terapiavuosien aikana, mutta mulla on sellanen fiilis, että en mä varmaan koskaan pääse siitä pelosta ihan kokonaan pois, se on niin syvällä sisimmässäni. tai no, ehkä sit 84-vee elämästä viisaampana kiikkustuolissa nauraa hihitän, että olinpas minä silloin nuorena hölmö:)

mutta eiköhän tänkin pelon kans aina vaan opi elämään paremmin. tsemiä nyt vaan ja anna ittes olla oma ittes ja luota siihen että ASIOILLA ON TAPANA JÄRJESTYÄ:) (quoting h.)=)

kiitos tästä sessiosta, lähden sitten tästä kohta lyömään ja potkimaan;)

tykkään itestäni tietty eniten silloin kun olen tosi rauhallinen ja tyytyväinen ja tasapainoisen oloinen. nautin siis niistä hetkistä ja kärvistelen kovat hetket läpi:)

jännittäviä juttuja

huh, pakko kirjoittaa nyt vähäsen heti työpäivän alkuun, kun en eilen kerenny, ja nyt tuntuu vieläkin että vois tehdä ihan hyvää.

niin, tämä on asiaa mun työ"urasta": olen välillä kovastikin miettinyt, että mitäs sitä nyt sitten teen jos/toivottavasti kun sen väikkärin joskus saan loppuun asti... siihen tulokseen olen tullut, että en mä taida haluta loppuelämääni toimia tutkijana, eikä toi kaupallinenkaan puoli oo ehkä ihan ykkösenä listalla. opettamista olen ajatellut useastikin, ammattikorkeakouluun opettamaan tai jottain semmosta. ennen tykkäsin opettamisesta (valmentamisesta kylläkin, mutta vähän samoilla linjoilla mennään) paljon, ja olin siinä vielä hyväkin, näin mulle kerrottiin ja itestäkin tuntui kyllä samalta. noh, nythän sitten tuon pikku paniikki-ongelman puhjettua se opettaminen(luennoiminen)=esiintyminen on tietty hiukka arveluttanut, vaikka pienryhmäopettajana olen kyllä toiminyt viimeiset nelisen vuotta, keskellä pahinta paniikkiongelmakauttakin. jotenkin luottamus itseensä tuolla esiintymisen saralla on erityisen heikko, vieläkin vaikka oon jo kehittynyt huimasti, kun tietää sen pienen mahdollisuuden, että voi ruveta jännittämään yksinkertaisesti liikaa. noh, kuitenkin: nyt sitten tarjoitui tuntioluennoitsijan homma pariks viikkoo (omalta alalta) toisesta yliopistosta... ja mä aattelin, että tää on nyt se tilaisuus, ja tartuin siihen: joten loppusyksystä meikätyttö sitten ekan kerran elämässään astelee luentosalin eteen pölisemään oman alan peruskurssin kahdessa viikossa läpi!! huhhuh:), positiivinen mutta hiukka kauhunsekainen huhhuh;) Tämähän on just sitä mitä olen toivonut: että sais kokeilla sitä opettamista oikeen "kunnolla" ja sais kokemusta alalta, ja kokeilla, että voisko se olla mun juttu sitten pidemmänkin päälle!:) Meidän omassa yliopistossa kun alan proffia ja dosentteja vilisee, niin ettei tämmönen pikku maisteri pääse asiasta luennoimaan. olen tosi onnellinen, mutta samalla tiiän, että joudun kyllä hiukka taisteleen omien pelkojeni kanssa tuossa lähempänä sitten. mutta ajattelin näin: ei se voi mennä sen pahemmin kuin että minulla on vaikeeta olla parin viikon ajan, ja that's it. kyllä mä siitä selviän, ja jotain pystyn opettamaan, ja sitten ainakin tiiän jos se ei vaan sit oo mun juttu kuitenkaan. jännä vaan, kuinka mulla on itellä vähiten luottamusta itteeni täs tilantees: kukaan mun väikkäri-ohjaajistani ei pitänyt ideaa huonona, vaan itse asiassa olivat iloisia puolestani, joten he kai on sitä mieltä että mä klaaraan sen kirkkaasti... ja kai mä syvällä sisimmässäni oon samaa mieltä, se on vaan se "pelko-turva-kilpi", joka vähäsen tässä nyt jännittää. mietin kyllä eilen, että herranjestas tyttö, sähän oot jo 30vee, aikuinen nainen, siinä missä muutkin, ja kykenevä selviämään ja pärjäämään uusista vaativistakin asioista!!! Hanaa, hanaa!!!:)

blogin malli

... oli sitten muutettava, mua rupes se musta jo ahdistaan:) Joten jatketaan näin. ei toi vihree nyt ihan lemppariväri ole, mutta katsotaan mitä muuta mä mahdollisesti keksin:) kaikkea tarvii kokeilla:)

töissä

...vielä. tuli oikeen semmonen himo, että nyt tarvii päästä kirjoitteleen vähän blogia.

oltiin parin kaverin kans pyöräilemässä pitkä viikonloppu tuolla turun saaristossa. taivaallinen keli, ja hauska ja mukava reissu. oli kiva olla pitkästä aikaa näiden kahden kaverin kanssa pitkään yhdessä, silloin tulee juteltua ja oleltua paljon paremmin. eksyttiin korppoo sea jazzeillekin:), ja siellä illalla kun kömmittiin huppelissa telttaan, ja nukahdettiin siihen vähän ahtaaseen mutta ei liian ahtaaseen tilaan, niin tuli sellanen olo, että onpas kiva kun en ole yksin tässä maailmassa. nukuin kuin pieni vauva. taisimme muuten jättää lähtemättömän vaikutuksen muihin jazz-vierailijoihin, joiden keski-ikä oli noin 50 vee....=) No, ei kai kellekään jäänyt lähtemättömiä traumoja:) Ei me mitään ihmeellistä tehty, oltiin vaan hurjan iloisella tuulella ja hieman huppelissa:)
tosiaan oli se keli enemmän kuin kohdallaan, vaikka olimme varautuneet sääennusteiden takia sadekamoilla matkaan. mutta parempi näin:) Ja pyöräily sujui kuin rasvattu, ai että, tykkään kyllä pyörästäni. se liikkuminen on kyllä mun juttu. sitten kun tulin su-iltana väsyneenä kotiin, oli aika orpo olo olla yksin kotona taas... mutta eiköhän se tästä.

huomenna pääsee kuukauden tauon jälkeen potkiin ja lyömään:) Potkunyrkkeily siis alkaa taas:) Siistii, on ollut vähän säännöllistä liikuntaa ikävä. Tänään meenkin sitten pelaamaan ultimateakin, niin että tästä se lähtee.

eilen olin yhen tellukamun luona illallistamassa, ja päästiin kyllä oikeen vauhtiin taas voihkimalla tellun ja menneiden ja tulevien reissujen ihanuudesta:) CAN'T WAIT että pääsis taas kiitämään lumelle:)

ihana kun kaverit alkavat palata kesälomiltaan ja on taas menoa ja meininkiä:) Tuossa heinäkuun kolmannella viikolla meinas kyllä iskeä sellanen tylsyys että. on mulla ehkä hieman sellanen vaihe päällä, että pakenen ikävien asioiden ajattelua ja elämisen ajoittaista tylsyyttä nyt tekemällä vaikka mitä ja menemällä sinne tänne. mutta saahan sitä joskus päästää itsensä siitä menemään mistä rima on matalin, enköhän mä sitte taas ehdi kelata asioita kohta taas.

leffassa

...olin sit mun kaverin kans. käytiin kattoos "she's the man". se oli just what i needed: teinikomedia, aivot narikkaan, ihana loppu, jne. oli kyl vaikeeta saada joku kaveri messiin, ei toi leffa montaakaan innostanu. mutta mä tarvin välillä, esim. just nyt tänään, tollasta kevyttä hölynpöly-hauskaa, ei mitään joka laittaa taas ajattelemaan jotain syntejä syviä. amanda baynes oli pääosassa tosi hauska, ja channing tatum oli aika mehukas jossain kohtauksissa (juujuu, nuorihan hän on, mutta aika namu silti;)). alkupuolikas leffasta oli hyvä, loppu vähän liian ehkä sellainen siirappimainen teinijuttu. mutta kokonaisuus hyvä, saipa olla hetken höpöpöpö-maailmassa, missä kaikki hyvä "voittaa":)

oli muuten hesari mulla kesätauolla kolme viikkoa, ja nyt kun se alkoi tulla taas, niin tuli sellanen pikku ahdistus, että tapahtuupa maailmassa ihan kamalia juttuja. tavallaan tuntuu että eihän ihmiskunnalla koskaan tuu meneen tän paremmin, aina tarvii jossain tapella ja tappaa. ihme homma.

jeps. mutta mä taidan painua tänään aikaseen nukkuun, väsyttää.

ylianalysointia

terpat.

miks mä en voi jättää omaa itteäni välillä vähän rauhaan... heti jos on jotenkin outo olo tai tavallista hiljaisempi ja passiivisempi, niin heti olen itse analysoimassa, että mikä nyt on pielessä ja ajattelemassa miten mun kuuluisi olla. järkkyä, ei ihme että tulee sitten vähän paha mieli kun tuntuu että ei pysty "fiksaan" itteänsä hetkessä.

kun katsos on niin kyyninen ja negatiivinen olo, että jeesus sentään itteäki häiritsee. mun on jotenkin niin vaikea uskoa, että munkin kohdalle sattuu vielä jotain tosi hyviä juttuja (ilman että kukaan huijaa...), ja tämän seurauksena on vaikea jotenkin päästä ihmisten, edes kavereiden, kanssa läheisiin väleihin just nyt. sillä oottelen takaraivossani, että eipä tuokaan taida oikeesti välittää. joten otan jotenkin automaattisesti etäisyyttä, tarkkailen ikäänkuin kauempaa, että mikä homma. tosi surullista vaan, sillä samaan aikaan on tietty yksinäinen olo. oon vähän niinkuin maalannut itseni nurkkaan: haluaisin kokea yhteenkuuluvuutta ihmisten kanssa, mutta sitten en kuitenkaan halua tai osaa päästää ketään kovin lähelle. kai mä oon koko elämäni ajan tuntenu itteni jotenkin "erilaiseks": en oikeen istu mihinkään ryhmittymään pitkäks aikaa, vaikka välillä onkin sellainen olo että "tähän mä kuulun". en tiiä onko "vika" mussa vai onko tää vaan kovin normaalia vai olenko vaan tavannut niin erilaisia ihmisiä, että siitä syystä ei voi olla semmoista syvää yhteenkuuluvuudentunnetta. tai vaihtoehto Ö: mä vaan kelaan liikaa ja odotan liikaa.

graääääääfajahfaaa...

tää on nyt tällasta ääripää-fiilis-tekstiä taas, taitaa olla menkat tulossa... mutta tällainen hurja vuoristorata mä vaan oon....:-/

tää mentalkeissi lähtee nyt vähän rantsulle, viimesiä taidetaan viedä...