olympialaisia

... on tullut tuijotettua paljon, itse asiassa liikaa. tv on auki nytkin... noh, ne kisathan loppuu aikanaan, itse asiassa aika kohta, joten ehkä en niitä tuijottamalla saa elämääni pysyvästi pilalle:) mutta oikeesti, ihan on pää höhlän olonen kun on tuijottanut niin paljon telkkaria. en tiiä kiinnostaako ne olympialaiset mua ees nyt niin ihan hirveesti, mutta sitä on niin helppoa vaan jäädä toljottaan.

kävin pitkästä aikaa torstai-iltana ulkona pakkasessa juoksemassa... olinpas kaivannut sitä. mutta valitettavasti mun keuhkot ei ihan digannut sitä, tais vaan olla liian kylmä. harmi homma. juostessa tuntui ihan ookoolta, mutta sitten jälkeenpäin ei. tänäänkin on tuntunut vähän hassulta, en tiiä, oli tuossa vähän nuhaakin, ehkä sen takia oli taipuvaisuutta nyt putkien supisteluun... noh. elämä on. keskiviikkona taas olin nyrkkeilyreeneissä ilman avaavaa lääkettä ensimmäistä kertaa kuukausiin, ja meni homma tosi kivasti, energiaa ois jääny vielä ylikin:) tosi kiva, tarkoittaa sitä, että astman kans oltiin tosi hyvin tasapainossa. toivottavasti en pilannut sillä pakkaslenkillä mitään.

joo. eilen kävin tosiaan feivorittisukulaiseni kanssa kahvilla jorisemassa. oli tosi kiva nähdä, ollaan nähty tosi harvoin, mutta ehkä nyt onnistutaan näkemään vähän useammin, oli kummallakin sen verta mukavaa, ja juttua jäi vielä kesken. sain kuulla viimeisimmät uutiset sen sukuhaaran toimista, oli mielenkiintoista. mulle merkkaa tosi paljon, että olen "uudelleen-löytänyt" tämän sukulaiseni, ja että me tullaan tosi hyvin juttuun... en tiiä tajuaako kukaan mitä tarkoitan. jotenki mulla on ollu aika sellanen perusyksinäinen fiilis tässä maailmassa jo aika kauan, tuntunut että varsinkin sitten kun äiti on poissa, niin mä oon ihan omillani. onhan mulla kavereita, mutta jotenkin veriside tuntuu jollain tavalla "luotettavammalta", ehkä se estää ihmistä "häviämästä" niin helposti. siis en mä ole siitä yksinäisyydestä mitenkään hurjasti kärsinyt, mutta sisälläni minulla on kai jonkinlainen kaipuu siihen, että olisi joku sisko tai veli tai jotain. onhan mulla veli, en halua häntä vähätellä, mutta kun totuus on se, että me ollaan aina oltu niin kovin eri aaltopituudella, ja veljen sairauden takia nyt aika eri planeetalla... siis minulla on se olo, että häneltä ei ole mahdollista saada sitä henkistä tukea ja läsnäoloa mitä tiedän jonain päivänä taas tarvitsevani.
minua oikeasti eilen illalla kotiin tullessani ihan itketti, kun toi tapaaminen tuntui niin tärkeältä, ja olin siitä niin kiitollinen. äidin kanssa juttelin tänään asiasta, ja hän sanoi olevansa todella iloinen, että "nuorempikin sukupolvi" suvussamme löytää toisensa jollain lailla. ja itse asiassa hän tokaisi itse minulle, että ehkä mä voin löytää siitä vähän veljenkorvikettakin. toivottavasti. ei mulla ole mitään hirveitä odotuksia, elämä kun menee niinkuin se menee, haluan vain että pysymme yhteyksissä enemmän tai vähemmän. uskon että se on ihan mahdollista.