nonni. nyt on sitte työpaikankin pikkujoulut "suoritettu". oli ihan mukavaa, ei mitään ihmeellistä, työkavereiden kanssa seilasin koko illan, tuli syötyä hyvin, tanssittua, juotua (silleen sopivasti), ja jopa laulettua!?!??! ne alkoivat jo klo 18, ja mä lähdinkin kotiin jo puolenyön jälkeen, tuli vaan sellanen olo, että noh, onpahan tää nyt sit taas nähty. ja useat muutkin olivat siinä vaiheessa joko jatkaneet matkaa tai lähteneet kotiin. tämmöttiis. yöllä surffailin netissä huppelissa vielä sellasen tunnin:), olin aatellu kirjoittaa tännekin, mutta sit mä vaan jotenkin hyydyin.... Mutta ehkä ihan hyvä, ois ehkä tullut hieman pikku-masis-kirjoitusta:)
pikkujoulun hyviä antimia oli se, että tajusin taas, että mä viihdyn tällä hetkellä tosi hyvin mun työpaikalla, meillä on siellä parempi ilmapiiri kuin koskaan aikaisemmin mun "työuran" aikana.
se on hyvä se, jaksaa ihminen paljon paremmin tehdä töitä. Yleensä tähän aikaan vuodesta kaikki ovat olleet tosi väsyneitä ja pinnat kireellä, mutta nyt siellä vieläkin hommat skulaavat suht jouhevasti. Se on hieno homma, jatkuvat henkiset ristiriidat syö ihmistä.
Hieman ne tutut ikävät fiilikset nostivat myös päätään... Se on toisaalta tyypillistä, sillä koen, että mä en ehkä oikeen oo tyypillinen meidän alan persoona, ehkä mua vaan kiinnostaa niin monet muutkin asiat kuin duunit ja kuinka hyvin joku on niissä menestynyt. En ehkä välttämättä "istu" ihan siihen "akateemiseen" porukkaan aina niin hyvin. (itse asiassa sana "akateeminen" saa mulla joskus oikeen niskakarvat pystyyn, vaikka ite olenkin nyt sitten kuitenkin niin akateeminen kuin suunnilleen olla ja voin työn puolesta....). Niin sitten tuollaisessa "akateemisessa" porukassa koen olevani jotenkin erilainen ja hieman "pihalla" ja rupeen ehkä kelaan asioita eri lailla kuin yleensä omana itsenäni niitä mietin. Niin siis tiivistettynä se huono fiilis on siis sitä, että voi perkule kuinka mulla nyt tulee kestämään toi väikkäri, tuli sellanen fiilis, että niin, mä oon siellä meidän ryhmässä ikuisuuden, ja katselen kuin uusia ihmisiä tulee ja tekee hommansa ja onnistuu ja lähtee sitten taas eteenpäin, kun minä puolestani junnailen paikallani... Ei tämä nyt IHAN vielä siinä pisteessä oikeesti ole:), mutta mä taas pelkään tulevaisuudenkin puolesta jo valmiiksi, mä oon siiinä välillä aika maestro:) Se kai on jonkinlainen häpeänkin tunne, että "olenpas minä huono kun minä olen näin "hidas""... Ja itse asiassa kyllä osa meidän alan ihmisistä ihan ajatteleekin näin tämmöisistä ihmisistä kuin minä... Tämä fiilis tulee nimenomaan pinnalle vain silloin, kun olen jossain meidän alan ihmisten ympäröimänä, ei vapaa-ajalla, sillä siellä mulla on onneks jo aika hyvä oma polku (olipas toi kiva kirjoittaa:)) Ymmärtäisin, että noin "normi-yhteiskunnan asteikon" mukaan mulla menee simo-hyvin, mutta sitten tuon mun työmaailmanin asteikon mukaan ei nyt sitten menekään ihan niin loistavasti. Mä kun oon hölmösti ennen väikkäriä tottunut siihen, että mulla toi koulupuoli on aina mennyt putkeen, ja "aikataulussa", niin nyt sitten kun onkin ehkä hieman "poikkeava", niin sitten tulee joku lievä alemmuuskompleksi.. tjiiiiisus:)
Kaikki nää fiilikset tulee silloin pinnalle, kun mä taas rupean katsomaan omaa elämääni jotenkin "ulkoapäin" ja niiden "standardien" mukaan, joita osittain KUVITTELEN ja osittain tiedän että on olemassa. Mutta sitten kun onnistun taas katsomaan hommaa ihan sieltä oman itseni pohjalta, niin sillon mä oon vaan tosi ylpeä itsestäni, ja olo on itse asiassa aika vahva: mä tiedän kuinka pohjalla mä oon ollu, kuinka ahdistunut, ja kuinka mä oon taistellu tieni sieltä pois. Mä tiedän, kuinka mä olen kuitenkin saanut töissä nyt JOTAIN tehtyä, vaikka ekat neljä vuotta kävin samaan aikaan rankkaa prosessia terapiassa läpi, vasta vuoden olen saanut tehdä suht "rauhassa" töitä, ilman mitään jatkuvia rankkoja henkisiä olotiloja. Tuntuu vaan, että ei muut sitä tietenkään voi nähdä eikä ymmärtää. Niinpä mun pitää yrittää muistaa se itse:)
Ja sitten kun vaan ajattelenkin veljeäni ja muita hänen tilanteessa olevia, niin muistan, että mun elämähän on loppupeleissä aika fantastista ja vapaata ja helppoakin. Ja mä oon iloinen siitä, että olen löytänyt "mun juttuja" työn ulkopuolelta: oikeesti noista telemark-reissuista/mäkikerroista haaveileminen/muisteleminen tuo mulle hymyn huulille. Ja kyllä KB-reeneistäkin jää hyvä fiilis päälle: se tekee itse asiassa aika hyvää mun itsetunnolle, siellä mulla on usein jotenkin "vahva" olo (en nyt tarkoita suoranaisesti fyysisesti vahvaa, mutta sellanen kokonaisvaltainen "älä-tuu-mulle-rupeen-tai-mä-annan-samalla-mitalla-takaisin -henkinen juttu huumorilla höystettynä:)). Ja onpi mahtavaa, kun olen vähän löytänyt takaisin omaan itseeni siinäkin mielessä, että olen useinkin aika höpsö ja hauska ja välitön, ja tiiän, että hei, ihmiset tykkää musta, ja että mä voin oikeesti välillä piristää ja tukea toisten päivää!! Se on mulle tärkeätä, siis se fiilis, että mäkin voin olla avuksi ja iloksi muille.
Tämä huonompi fiilis johtui myös toisaalta siitä, että pari päivää on ollut töissä sellanen tuttu lievä turhautumisen olotila, kun just nyt asiat junnaa jotenkin paikallaan, ja asiat ei tunnu menevän eteenpäin, vaan vain entistäkin monimutkaisemmaksi...:-/ Noh, mutta kun tämän ilmaisin ohjaajalleni, niin hän kyllä tokasikin, että joo, nyt taitaa olla liian hajautettua tää homma, pidetäänpäs ensi viikolla palaveri, ja kiskotaan projekteja taas paremmalle uralle... Joten eiköhän se siitä taas, tää on niin TÄTÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ;)
huh, tulipa tekstiä, hieman sekavaakin sellaista:). Mutta helpotti hieman:)
tänään meen moikkaan ystävä E.tä, hän kun on lähtemässä tässä pariks viikoks reissuun, ja musta ois kiva nähdä ennen sitä. ja sitten tänään tarttis kans kasata tentti numero due.
Prenumerera på:
Kommentarer till inlägget (Atom)
4 kommentarer:
Mietin asiaa siltä kannalta, että on hyvä, että sinulla on työn lisäksi muutakin elämää. Kuten sinusta itsestäsikin tuntuu, niin omat harrastukset on se oma polku. Paljon on niitä ihmisiä, jotka elää pelkästään työlle, mutta muu elämä ei sitten välttämättä siinä rinnalla olekaan kunnossa. Piti tätä jo kommentoida tuolla aiemmin, kun oli puhe samantyyppisistä asioista...
Ja ihan niinkuin itsekin sanoit, olet käynyt läpi rankkoja juttuja, joilla on ollut vaikutusta jaksamiseen. Se on tuttua minullekin: ensin aikomukseni oli valmistua neljässä vuodessa, mutta sitten tuli (sattuneesta syystä) hidasteita. Välillä se harmittaa, mutta sitten muistutan itseäni siitä, että selvisin kuitenkin. Se on se, mikä lopulta on tärkeää. Tsemppiä :)!
moikka Järvenhelmi!
kiitti taas hyvistä kommenteista! ja juu, ihan oikeassa olet, sitä vaan tiekkö tulee hetkiä kun ikäänkuin se oma "näkökyky" omasta elämästään sumenee.... Ja sitten toi meidän ala nyt on vähän sellanen, että siellä vieläkin jotenkin arvostetaan työn puolesta "uhrautumista": että mitä enempi teet iltoja ja viikonloppuja (mistä ei tietty lisäliksaa tule), niin sen coolimpi sitten jollain tasolla olet. En väitä että kaikki aattelee näin,mutta suuri osa vanhemmasta sukupolvesta sekä nuorista uraohjuksista kyllä, oikeasti. Ja mun mielestä kun nyt elämässä tarvii olla paljon muutakin kuin se työ:) Ja hyvähän se on että oon sen tajunnu, ja että noudatan tätä ajatusta:)
niissä tilanteissa, kun tää "hitauden nolous" nostaa taas päätään, niin pyrin ajattelemaan, että sitten joskus (toivottavasti vasta pitkän ajan päästä) kuolinvuoteellani tuskin harmittelen sitä, menikö väikkäriin 6 vai 10 vuotta, vaan luultavasti samalla lailla kuin nyt, voin hymyissä muistella, mitä kaikkea fyysistä onkin tullut tehtyä mukavassa seurassa, ja kaikkia niitä lukemattomia (toivottavasti:)) tellureissujakin;);), ja toivottavasti silloin voinpi aatella omia lapsianikin ja omaa perhettä. mutta se onkin jo toinen stoori:) Mutta ymmärsit varmaan mitä ajoin takaa:)
Tuttua on tuo, että oma näkökyky sumenee, ymmärrän mistä puhut.
Jotenkin tekee vielä vähän mieli jatkaa tuosta työn luonteesta. Tai no, voisin varmaan jatkaa siitä vaikka kuinka paljon... Olen sellainen kahdeksan tunnin työajan puolestapuhuja. Liian paljon ainakin tietyillä aloilla vaaditaan uhraamaan työn eteen. Ne uhraa, jotka haluaa, mutta kaikilta sitä ei voi odottaa. On meitä, jotka haluaa työn lisäksi vaalia perhettä, harrastuksia, hyvää yöunta, vapaa-aikaa, mitä milloinkin, ja se meille sallittakoon :).
minäkin olen kyllä sellainen kahdeksan tunnin työajan puolestapuhuja. piste:)
Skicka en kommentar