katkipoikki

mä oon kaikinpuolin ihan poikki. Töissä on menossa aika turhauttava ja stressaava päänseinäänlyönti-jakso, ja normitöiden lisäks tarttis taas korjata yhen satsin niitä opetuskeikan tenttejä... noh, sunnuntai menee sitten siihen...

Tänään olin töistä lähtiessäni niin turhautunu ja kiukkuinen ja väsynyt, että oli pakko soittaa äiteelle ja itkeä vähäsen (mulla se helpottaa oloa silloin, kun tuntuu että on vaan liikaa fiiliksiä. Enkä mä osaa enää niinkuin lapsena vaan itekseni pillittää, siihen tarvitaan kuulolle joku tosi läheinen ihminen, joka ei sitte säikähdä, tällä hetkellä paras vaihtoehto on äitee...). Treenitkin meni osittain pyllylleen, ko ei tällä väsyneellä päällä oikeen osannu keskittyä. Aika rankat reenit oli käsille, ja kesken kaiken mua rupes taas itkettään... ihme homma ko toi fyysinen rankka tekeminen jotenkin vaikuttaa mielen avautumiseen kanssa: siis jos tekee fyysisesti jotain rankkaa, niin joskus tulee tunteetkin jotenkin tosi pintaan. Semmosta, en nyt kuitenkaan siellä ruvennu pillittämään, kunhan purin huulta ja LÖIN.

On sellanen olo, että mun aivot ovat antaneet kaikkensa, jotenkin sitä on pikkasen eräällä lailla nyt hieman liian pingoittunut pinna... Ei jaksa olla kovin sosiaalinen. Tarttis saada levättyä kunnolla, mutta sen ehtii tehdä sitten vasta sunnuntaina, ja silloinkin tenttejä korjaillessa... Noh. jouluna sit viimestään. En oo jouluakaan ehtiny ihan hirveesti aatella, ehkä ihan hyvä. Hyvä uutinen on se, että äitee tulee tänne mun luo, vaikka mun isoveli onkin siellä toisaalla mielisairaalassa vielä silloinkin. Mä oon tosi iloinen, että mun ei tartte lähtee sinne äiteen luo ja viettää jälleen kerran ah ihana joulu mielisairaalassa, pelkkä ajatuskin nyt ahistaa ihan kympillä. Mun velikulta on kuitenkin aikuinen ihminen, 35 vee., ja viimeset 12 vuotta me ollaan eletty sen ehdoilla joka ikinen joulu... nyt musta on hienoa, että äitikin osaa "antaa olla" ja antaa itselleen luvan pieneen breikkiin. Hän sanoi vaan, että tänä vuonna hän ei vaan jaksa. Kai sitä vihdoin tajus, että eipä se mun veljelle oo hirveesti väliä ollaanko me siellä vaiko eikö, ei siinä olotilassa missä hän tällä hetkellä on. Ehkä tää kaikki kuullostaa tosi itsekkäältä, mutta mä oon iloinen siitä, että mä saan tänä jouluna äitin "ihan itelleni", eikä tarvii koko ajan huomioida mun veljen läsnäoloa jollain lailla. Mä oon myötäilly aika pitkälle viimeset 12 vuoden ajan, että miten yhteiset harvat perheen asiat hoidetaan, sillä ne nyt ovat menneet mun veljen ehdoilla. Mikä on yleisesti ihan jees, sillä mullahan on kaikki kohdallaan, mun veljellä ei, ja mä pystyn joustamaan, hän ei useinkaan. Mutta JOSKUS on kiva olla ykkönen:)