tekstiä reissun päältä

040407 Narvik

Terve vaan.

Neljäs reissupäivä menossa. Niska jumissa ja päätä särkee, mutta muuten menee kyl hyvin:)

Ulkona tuulee ihan pirusti, kaverit lähti skinnaileen yhelle matalalle huipulle, mä jäin tänään viettämään itekseni lepopäivää. Ohjelmassa tiskaamista, suksien voitelua, päikkäreitä, kaupassa käyntiä sekä pikku patikointia (saas nähä mitä mä ees kerkeen tehä oikeesti, aika kun tuntuu menevän tosi nopeesti….) Niin, ja sitten tietty kirjoittamista kanssa, vähä ois siistiä päästä nettiin kirjoittelemaan sähköpostia ja blogia, mutta kun en nyt pääse, niin kirjoitellaan sitten tähän.

Vähän ”laajat” tunneskaalat ovat jyllänneet. Sikasiististä yllättävänkin ankarasta vitutuksesta pikku pelonsekaiseen jännitykseen.

Laskupäiviä takana kaksi: maanantaina skinnailtiin jotain 4 tuntia ylämäkeen, eikä päästy ihan huipulle, koska näkyvyys meni ihan nollaan lumisateen ja tuulen takia… Siitä sitten laskettiin alas, ja oli vähän huonot olosuhteet ekalle kunnon offarilaskulle: korppua ja sitten tiheää tunturipuustoa… Siinä se vitutus nousi päälle, ko tais väsyttää aika kovaa ja energiat jo hiukka alhaalla, ja kun suht uudet sukset jalassa: tuntui että ei oo mitään hallintaa/ohjausta hommasta, mietti että oonko mä joskus osannu tällasilla suksilla mennä mitenkään päin, usko meinas mennä. Aika paljon oli mun lasku könyämistä: eli persuuksilleen/eteen kyljelle ja siitä sitten oli aika raskasta nousta kun persiis oli puol metriä alempana kuin sukset… Sen kun tekee noin 10 kertaa aika tiheeseen tahtiin, niin alkaa mulla ainakin voimat ehtyä. Parin puun kanssa tuli valitettavan läheistä kontaktia otettua, ja sen jälkeen meni entistä enempi pupu pöksyyn, ja silloin ei tunnetusti laskusta tuu enää yhtään mitään. Oli kyllä siipi jotenkin ihan maassa kun päästiin takasin autolle, ja aloitettiin matka kohti möksää takasin. Tuntui, että en mä mittään osaa. Vaiks tiesi, että en tietenkään osaa, kun toi nyt oli yks ensimmäisistä skinnailukeikoista ikinä. Ja kyllähän noi tyhmät sairastelut tuossa ennen reissua on vähän verottivat kuntoa, skinnaaminen oli raskaampaa kuin olin kuvitellut, varsinkin kun mulle kerrottiin, että toi oli helppo reitti. Noh. Tämmöstä tämä.

On täällä reissussa paljon mahtaviakin ja hauskoja hetkiä, niistä mä vaan saan hehkuttaa heti livenä, joten ei oo niin tarvetta kirjoittaa. Kun taas näitä vaikeampia ja ikävempiä asioita en ehkä halua näiden mun reissukavereiden kanssa keskustella. En halua pilata heidän fiilistä ja ruveta vatvomaan jotain henk. koht. juttuja, en usko että he siitä ihan hirmuisesti tykkäisivät.

Eilen oltiinkin sitten hisseillä liikenteessä: gondolilla ja ankkureilla ylös, ja offaria alas. Yöllä oli satanut jotain 15 cm uutta lunta, ja päästiin ihan korkkaamaankin joitakin pätkiä, ai että oli SIISTIÄJ:) Nyt sai laskutuntumasta taas vähän kiinni, hauskaa oli, vaikka välillä aikamoista räpeltämistä. Loppupäiväistä vetäsin ”supermanit” tai ”face-plantit”, ihan miten sitä haluaa kutsua: vauhdissa sukset edestä ristiin, suorin vartaloin eteenpäin kaatuminen, en ees ehtiny ottaa käsillä vastaan, ja otsa ja naama jysähti suoraan mäkeen… Kuului sellainen BONK vaan ja lasit liiskautuvat naamaan… jalka kiertyi jumiin kun suksen kärki jumittui mäkeen, kaverin piti tulla irrottamaan. Sattui kyl vähän päähän, onneks oli kypärä. Hetken jouduin haukkaan happea ennen kuin sain sanottua mitään… ja sitten mua rupes itse asiassa hihityttään, liekö joku shokkireaktio. Kaverit itse asiassa oli ehtiny vähän pelästyä, kun mä olin niin hiljanen siinä maatessani, ja polvi oli kuulemma näyttänyt siltä, että oli aika pahasti vääntynyt… mutta selvisin säikähdyksellä, onneksi. Jos ois ollu kivi alla niin ei ois ollu kivaa. Onneks myös ei ollut ihan jäinen rinne, vaan se antoi vähäsen periksi siinä yhteentörmäyksessä. Olen hassulla tavalla itsestäni ylpeä, sillä en varmaan yli vuoteen ole kaatunut niin rohkeasti, yleensä olen niin nynny-takapainoinen, että kaadunkin sivulle tai taakse. Eihän se nyt tietenkään hyvä ole, että pää on kipiä ja niska jumissa, mutta teki hyvä huomata, että eihän tuohon nyt kuollut… ja muisti taas että älä nyt helekatti rupea auraamaan senttiäkään vauhdissa, siinä käy just tuollai. Kyllä mä kaks viimosta laskua sitten vähän taas aristelin, mutta saahan sitä. Varsinkin kun rupes niska jo jäykistyyn ja päätä jomottamaan.

Miks musta usein tuntuu tosi vaikeelta olla jossain ryhmässä huonoin? Siis en tajua kyllä en. Sillä enhän minä kaikessa ole huonoin, joten miks se ottaa niin koville olla huono joissain asioissa?

Pitäis tajuta, että ihan silleen kuin että minä elän itseäni varten enkä ketään muuta, niin mä hiihdän itteäni varten enkä ketään muuta varten. Jos mä ite tykkään ja viihdyn, niin sen pitäis riittää… Miksi mä huolehdin niin paljon siitä, että kuinka paljon muut ”kärsii” mun huonoudesta, että mitenhän iso riippakivi mä oikein olen? Sillä jonkunhan on oltava porukan huonoin, ja mikäs siinä. Jotenkin mä vähän väliä haen jotain hyväksyntää sille, että en mä nyt vaan oo niin hyvä ja ”peloton” kuin te muut. Ja se on pönttöä, mitä se ketään auttaa, rupeaa vaan lähinnä ärsyttämään. Mulla itellä riittää aina ymmärtämystä kovastikin sille ihmiselle, joka sattuu olemaan ryhmässä heikoin. Toisaalta, tiedän myös sen ikävän piirteen itsessäni, että joissain tilanteissa mä ”halveksin” ”heikkoja” tai ”tyhmiä” tai ”huonoja” ihmisiä…. Ja samalla pelkään niitä tilanteita, joissa mahdollisesti joku halveksii minua. Hohhoi. Yllättävän kirpakoita fiiliksiä ja ajatuksia on täällä lomalla noussut. Mutta ei kai se mitään. Ei kai loma aina voi olla onnellista autuutta?:) Harvoin se itselläni ainakaan on, siis ainaista autuutta. Lomalla, samalla lailla kuin arjessa, ehtii kokea monenlaisia fiiliksiä. Mutta onneksi lomalla on kuitenkin se LOMAfiilis, jota ei arkena saa, ja se on kiva. Ehkä lomalla ehtii miettiä sellaisia asioita ja kohdata sellaisia juttuja, joita ei arkena ehdi tai muuten vaan ei tule vastaan.

Tää on muuten eka visiitti Norjaan sen jälkeen kun mä olin täällä vuoden vaihdossa, ja olin siinä onnettomuudessa, josta toi paniikkihäiriökin tuntuu saaneen alkunsa (= ei hyvä vuosi…). En hokannu sitä vasta kun ekana aamuna kun heräsin täällä. Kylhän se vähän sekalaisia tunteita herätti nähdä taas nää tutunlaiset vuonomaiset; vaikea itse asiassa niitä on selittää tai eritellä. Jossain päin päätä varmaan heräs ajatuksia, joita en ole aikoihin ajatellut ja muistellut. On ehkä hieman epävarmempi olo itsestäni kuin kotoSuomessa… Mutta kyllä se tästä, päivä kerrallaan, tässä on vielä puolitoista viikkoa aikaa tsiigailla maisemia ja tunnustella fiiliksiä. Norjan kieli alkaa kyllä mukavasti palautua muistiin...

Huomenna lähdetään oppaan kanssa päivä-skinnaus-retkelle. Toivottavasti on parempi sää kuin nyt (nyt sataa räntä-vettä ja tuulee ihan sikana…….:( ). Vähän jänskättää, että kuinkas mä taas jaksan ja pysyn matkassa, mutta pitää nyt vaan uskoa itteensä, muulla ei väliä. Ja jos ihan mahottomaksi menee, niin ei sekään ole mitään noloa, vaan se on sitä elämää. Muistutan itseäni siitä, että tämä on tosiaan sen ensimmäinen kunnon offariloma, tätä ennen kaikki on ollut muutenkin paljon helpompaa.

110407

Jepjep, taitaa olla edellisestä tekstistä viikko aikaa, ja fiilis suht erilainen:) Itsevarmuutta ja laskutaitoa on tullut lisää, eikä siellä offeilla enää ikävästi jännitä vaan sillai kivasti kutkuttaa vain:)

Reissukavereidenkin kanssa homma alkoi skulaamaan tosi kivasti sen parin päivän ”alakulon” jälkeen, meillä oli kyllä monta aika hassua ja hauskaa hetkeä, mm. opittiin mitä ”tunnaria” kukin hyräilee kun on mahtava fiilis: biisivalinnat olivat vähintäänkin yllättävät;), esim. ainoa miespuolinen reissukaveri kun rupesi hyräilemään häämarssia aina onnellisimmillaan... todella hämäävää ekalla kerralla=) Mulla taas rupes päässä soimaan ”Joulumaa…”… että näin meillä;) Yllättävänkin hyvin sujui yhteiselo, ihan tähänkin hetkeen asti, ja varmaan loppuajankin. Yhtenä päivänä huomas, että kaikki haki jotenkin omaa tilaa ja aikaa: kukin oli kävelyllä/kahvilla/oluella ties missä, niin no, mä vetelin itse asiassa päikkäreitä:)

Sillai meni vähän loppureissu nyt huonosti, että reissukaverilla paukahti eilen kaatuessa polvi jotenkin. Kyllä hän pystyi jotenkuten sillä seisomaan ja kävelemään, mutta sivuttaisliikkeitä oli mahdoton tehdä, polvi ei sitä kestänyt, muljahti vain vähäsen. Joten legevaktille lähettiin sitten näyttämään jalkaa, ja aika nopeasti päästiinkin lääkärin puheille (mä olin tulkkina, ko lääkäri ei oikeen osannu englantia ja reissukaveri kyllä ymmärtää ruotsia/norjaa suht hyvin, mutta ulosanti on aika heikkoa). Eipä siinä polvessa vissiin mikään pahasti ollut mennyt rikki, onneksi, venähtänyt vain toi ”sivuside” vai mikä lie. Mutta laskut loppuivat siihen. Mikä on tietty hänen puolestaan ikävintä, mutta myös minun kantiltani hieman ikävää, sillä tämän viikon olemme reissussa kahdestaan (ne kaks muuta kaveria joutuivat lähtemään maanantaina), ja suunnitelmissa oli vielä pari huippuhyvältä kuulostavaa ”huiputusta”… vaan eipä niitä nyt sitten tosiaan tehdä, sillä mä en lähde sellaiselle reissulle yksin, en ole tarpeeksi kokenut lähimainkaan. Joten tänään sitten laskin itekseni noita hissien läheisiä pöpelikköjä, tulipahan treenattua jotain kuitenkin. Mutta siis harmittaa. Toisaalta mä oon tainnu johonkin paukauttaa mun oman jalan kanssa, joten tänään painoi mono aika inhasti yhteen mustelmaan laskiessa. Joten huominen mun ois pitänyt joka tapauksessa pitää välipäivää. Ja sitten oiskin ollut enää yks mahdollinen laskupäivä, mutta senkin olisin ”joutunut” viettämään hissien tuntumassa… Joten me sitten tultiin siihen tulokseen, että me lähdetään huomenna jo maitojunalla kotiin, kaksi päivää aikaisemmin kuin mitä etukäteen oli suunniteltu. Harmittaa, mutta ihan pikkasen tuntuu kivaltakin mennä takasin kotiin.

Tuntuu samaan aikaan siltä, että ollaan oltu kauan poissa kotoa ja sitten kuitenkin samaan aikaan tuntuu myös siltä, että vastahan me ollaan päästy laskemaan, ja että ei me olla paljon ollenkaan laskettu. Ja kuitenkin minullakin on alla 9 päivää suksilla, yks taukopäivä oli vain välissä. Joten mun mittakaavassa olen kuitenkin ihan mukavasti saanut hiihellä.

Säät vaihtelivat parhaalla norjalaisella tyylillä vesisateesta lumisateeseen, tuulettomasta päivästä myrskyyn. Näkyvyys oli välillä nolla, ja sitten seuraavassa hetkessä paistoi aurinko siniseltä taivaalta… hämäävää sekin, oppiipahan seuraamaan kartalta että missä ja mihin mennään, eikä vaan tallustella sen mukaan että mitä edessä näkyy.

Lumiolosuhteet olivat vissiin parhaita miesmuistiin täällä: päästiin parinakin päivänä ihan korkaamattomalle puuterille… oikeesti, siinä meikäläisen märkä uni: aurinko paistaa, edessä korkkaamaton, sopivan jyrkkyinen lumikenttä, jossa noin 20 cm uutta pehmeää lunta (=täydellinen määrä: ei liikaa jolloin vauhti hidastuis liikaa, ja kuitenkin niin paljon, että lumi kivasti PÖLÄHTÄÄJ, mäkin sain aikaseks aika kivat lumipölähdyskaaret joka käännöksellä), joka on kuitenkin pakkautunut jo hieman, eli ei mitään ihmeellistä lumivyöryvaaraa… siitä sitten vain veteli omat S:t, ai että!!!!!=D Sitä muistellessa. Ja kehittyi se taitokin, viimesillä reissuilla kuulemma meikäläisen laskeminen näytti jo telemarkilta;), siitä on jopa kuva todisteena.

Kyllähän osa taas tykkää eniten siitä puiden seassa vetelemisestä, että kuulemma tollanen lumikentällä surffailu on jotenkin ”liian helppoa” ja jotenkin ehkä jopa ”latteaa”… mutta mä en todellakaan oo siinä pisteessä vieläJ, on se vaan kivaa kun voi surffailla rauhassa oikeen pitkän pätkänJ

Skinnauskin vaati näköjään opettelua: ekalla skinnauskeikalla sain nivuset ihan jumiin ja itseni ihan puhki, ja nyt sitten toissapäivänä kun skinnattiin yhen tötterön huipulle, niin meni suht hyvin, vaikka aika rivakasti kuulemma edettiinkin. Hikihän siinä hommassa tulee, mutta sehän on osa sitä hienoutta;) Ja vitsit sitä tunnetta, kun skinnataan ylöspän, lähellä huippua jo, eikä ketään muuta näy, ei edes kenenkään muun jäljet. SiistiäJ Ja sitten huipulla tuntee olevansa maailman laella kun ympärillä näkyy vaan toinen toistaan kauniimpia vuoren huippuja ja yhdessä suunnassa avoin meri vuonon muodossa.

Yhtenä päivänä oltiin muuten alkupäivä hisseillä liikenteessä niin, että ylin tuolihissikin oli auki. Ei se niin kauheasti enää pelottanut mennä siihen, kun hyvän kaverin kanssa menin. Jouduin kyllä koko ajan keskittymään siihen, että pysyn rauhallisena, mutta ei kai siinä mitään kun kerta sitten ei tullut paha olo. Joten jihaa… en vaan tajua taas, että miksi siitä ei osaa tän enempää iloita, on jotenkin lattea fiilis siitä… hohhoijakkaa=D