olen seuraillut tänään Anadan kirjoituksia ja siitä syntyvää keskustelua, kirjoittanut pari kommenttiakin... puhe oli parisuhteesta, naisen ja miehen välisestä ystävyydestä sekä tunne vs. järki ihmissuhdeasioissa.
nämä ovat läheisiä asioita itsellenikin, mutta jostain syystä nyt on niistä vähän vaikea kirjoittaa. syy on varmaan siinä, että olen tieten tahtoen ottanut etäisyyttä parisuhde-juttuihin, pikku breikki siitä uusien ihmisten tapaamisesta ja "hänen" alitajuisesta jatkuvasti etsimisestä. en tietty sitä mene sanomaan, että jos elämäni rakkaus tänään hyppäis syliini, että kieltäytyisin seurasta;)
minulla on vaan jotenkin hyvin väsynyt olo, ei fyysisesti vaan sillai "väsynyt ihmissuhdekiemuroihin". tuntuu että on rahkeet aika loppu, ja ettei nyt vaan ole mitään annettavaa toiselle. kai mä "testailin" ja painoin menemään niin vauhdilla koko syksyn, aina törmäsin johonkin uuteen, mielenkiintoiseen ihmiseen. ja se oli kivaa silloin. mutta energia loppui. mutta jotenkin oon nyt tosi herkkänä silleenkin, että tuntuu että en mitenkään "kestäis" minkäänlaista kinaa tai erimielisyyttä edes kavereiden kanssa. en haluaisi mitään kauhean negatiivista ongelmaa ihmisten kanssa, en halua kuulla itsestäni mitään kritiikkiä. haluan vain olla nyt kovin rauhassa. en yksin, mutta ihmisten seurassa silleen vähän taustalla... voihan se olla, että toi terapian loppuminenkin vaikuttaa asiaan: kai mä panostin siihen aika paljon koko elämälläni neljän vuoden ajan, ja nyt kun se loppui, niin on tarve hengähtää, ja kerätä rauhassa voimia. olla rauhassa. sama fiilis kuin mikä yleensä on loman alussa: jaksoin lomaan asti, nyt saa hengähtää.
kai mä koen sen sillain, että jos yrittäisin nyt treffailla ihmisiä ja muuta sellaista, niin se olisi jotenkin uuvuttavaa, pitäisi olla oma iloinen edustava itsensä, ja jaksaa tutustua toiseen ihmiseen ja yrittää ymmärtää tätä. ja kun olo on ehkä vähän hiljainen, ei niin sosiaalinen kuin yleensä. ja sitten pitäis kestää se, jos tulee takkiin. ja nyt mä en sellaista kestäis.
osa musta on tosi tyytyväinen, että osaan kuunnella itseäni ja toimia sen mukaan. että otan nyt "hiljaisen hetken" kun siltä tuntuu. kyllä mä tiiän, että tuossa keväämmällä alkaa taas tehdä mieli tavata kaikenlaisia uusia ihmisiä ja pitää silmät auki "Hänen" varalta. oon myös tyytyväinen, että minua ei juuri nyt ahdista yhtään olla yksin. tämä on juuri nyt hyvä tila. saan hengähtää, ja täyttää omia toiveitani niin itsekkäästi kuin haluan: vietän rinteessä ja/tai kavereiden kanssa niin paljon aikaa kuin haluan, suunnittelen itsekkäästi just sellaisia reissuja kuin minä haluan, teen viikonloppuisin mitä lystään. minun ei tarvitse nyt yrittääkään saada jotain erityistä ihmissuhdetta toimimaan. vaikka on kai se niin, että jos joku juttu on ollut "tarkoitettu", ei sitä niin kovasti tarvitse sitten enää yrittää....
ja pohjalla on hyvä tunne siitä, että tämän "hiljaisen kauden" jälkeen, olen entistä enemmän itseni kanssa ok, ja siitä seuraten myös mukavampi ihminen muille. ja valmiimpi tasapainoiseen parisuhteeseen, enemmän kuin ennen.
Prenumerera på:
Kommentarer till inlägget (Atom)
2 kommentarer:
Hiljaiset hetket ovat välillä hyviä - jos ne vain osaa ottaa hetkinä, jolloin keskittyy itseensä (ja itsensä löytämiseen).
Tuttua sekin, että usein törmää johonkin mukavanoloiseen ihmiseen, mutta jossain vaiheessa se energia loppuu. Silloin painetaan jarrua ja pysähdytään. Moni vaan ei halua pysähtyä vaan aina pitäisi mennä hirmuista vauhtia eteenpäin. Ja onhan se pysähtyminen ja omien ajatusten kanssa oleminen pelottavaa.
Ainahan ei voi olla se sosiaalinen ekstrovertti, vaan joskus täytyy antaa aikaa myös sille introvertille minälle (joka jokaisesta löytyy).
tere anada.
joo. tää tuntuu kaikesta huolimatta hyvältä hiljaselta kaudelta, ei tunnu olevan kiire mihinkään.
mussa on itse asiassa vähän sitä vikaa yleensä, että painan menemään vaikka pieni ääni takaraivossa huomauttaa, että vois tehdä ihan terää hiukka pysähtyä. joten siksi olenkin tällä hetkellä tästä toimintatavastani mahdottoman ylpeä:)
mua hirvittää ihmiset, jotka vaan meneemeneemeneemeneemenee.
mua siinä pysähtymisessä ei niinkään pelota se omien ajatusten kanssa oleminen, vaan se, että mitä jos mä siellä introverttinä ollessani "missaan" jotain hienoa/että aika menee liian nopeasti ohi. nyt vaan tulin siihen pisteeseen, että ei auta vaikka jokin menisikin ohi suun, sillä nyt tuli todellinen stoppi. ja on tavallaan helpottunut olo, kun näköjään voin ihan olla vaan, eikä tunnu pahalta, eikä tunnu mikään nyt pahemmin menevän ohi suun;)
joo. tosta introverttiudesta: mä iten tiedän että musta se puoli löytyy, mutta sitten vähän vieraammat ihmiset, ja jotkut kaveritkin ei sitä puolta niin hirveesti tunne: viikonloppunakin sain kyselyjä että oonko vihanen/mikä on, kun oli hiljasempi kuin yleensä... sit tarvii jotenkin selittää, ja se on rasittavaa... mutta ehkä pitää vaan antaa ympärillä oleville ihmisillekin aikaa tottua ajatukseen että en mä aina naura ja höpötä.
Skicka en kommentar