ylianalysointia

terpat.

miks mä en voi jättää omaa itteäni välillä vähän rauhaan... heti jos on jotenkin outo olo tai tavallista hiljaisempi ja passiivisempi, niin heti olen itse analysoimassa, että mikä nyt on pielessä ja ajattelemassa miten mun kuuluisi olla. järkkyä, ei ihme että tulee sitten vähän paha mieli kun tuntuu että ei pysty "fiksaan" itteänsä hetkessä.

kun katsos on niin kyyninen ja negatiivinen olo, että jeesus sentään itteäki häiritsee. mun on jotenkin niin vaikea uskoa, että munkin kohdalle sattuu vielä jotain tosi hyviä juttuja (ilman että kukaan huijaa...), ja tämän seurauksena on vaikea jotenkin päästä ihmisten, edes kavereiden, kanssa läheisiin väleihin just nyt. sillä oottelen takaraivossani, että eipä tuokaan taida oikeesti välittää. joten otan jotenkin automaattisesti etäisyyttä, tarkkailen ikäänkuin kauempaa, että mikä homma. tosi surullista vaan, sillä samaan aikaan on tietty yksinäinen olo. oon vähän niinkuin maalannut itseni nurkkaan: haluaisin kokea yhteenkuuluvuutta ihmisten kanssa, mutta sitten en kuitenkaan halua tai osaa päästää ketään kovin lähelle. kai mä oon koko elämäni ajan tuntenu itteni jotenkin "erilaiseks": en oikeen istu mihinkään ryhmittymään pitkäks aikaa, vaikka välillä onkin sellainen olo että "tähän mä kuulun". en tiiä onko "vika" mussa vai onko tää vaan kovin normaalia vai olenko vaan tavannut niin erilaisia ihmisiä, että siitä syystä ei voi olla semmoista syvää yhteenkuuluvuudentunnetta. tai vaihtoehto Ö: mä vaan kelaan liikaa ja odotan liikaa.

graääääääfajahfaaa...

tää on nyt tällasta ääripää-fiilis-tekstiä taas, taitaa olla menkat tulossa... mutta tällainen hurja vuoristorata mä vaan oon....:-/

tää mentalkeissi lähtee nyt vähän rantsulle, viimesiä taidetaan viedä...