jännittäviä juttuja

huh, pakko kirjoittaa nyt vähäsen heti työpäivän alkuun, kun en eilen kerenny, ja nyt tuntuu vieläkin että vois tehdä ihan hyvää.

niin, tämä on asiaa mun työ"urasta": olen välillä kovastikin miettinyt, että mitäs sitä nyt sitten teen jos/toivottavasti kun sen väikkärin joskus saan loppuun asti... siihen tulokseen olen tullut, että en mä taida haluta loppuelämääni toimia tutkijana, eikä toi kaupallinenkaan puoli oo ehkä ihan ykkösenä listalla. opettamista olen ajatellut useastikin, ammattikorkeakouluun opettamaan tai jottain semmosta. ennen tykkäsin opettamisesta (valmentamisesta kylläkin, mutta vähän samoilla linjoilla mennään) paljon, ja olin siinä vielä hyväkin, näin mulle kerrottiin ja itestäkin tuntui kyllä samalta. noh, nythän sitten tuon pikku paniikki-ongelman puhjettua se opettaminen(luennoiminen)=esiintyminen on tietty hiukka arveluttanut, vaikka pienryhmäopettajana olen kyllä toiminyt viimeiset nelisen vuotta, keskellä pahinta paniikkiongelmakauttakin. jotenkin luottamus itseensä tuolla esiintymisen saralla on erityisen heikko, vieläkin vaikka oon jo kehittynyt huimasti, kun tietää sen pienen mahdollisuuden, että voi ruveta jännittämään yksinkertaisesti liikaa. noh, kuitenkin: nyt sitten tarjoitui tuntioluennoitsijan homma pariks viikkoo (omalta alalta) toisesta yliopistosta... ja mä aattelin, että tää on nyt se tilaisuus, ja tartuin siihen: joten loppusyksystä meikätyttö sitten ekan kerran elämässään astelee luentosalin eteen pölisemään oman alan peruskurssin kahdessa viikossa läpi!! huhhuh:), positiivinen mutta hiukka kauhunsekainen huhhuh;) Tämähän on just sitä mitä olen toivonut: että sais kokeilla sitä opettamista oikeen "kunnolla" ja sais kokemusta alalta, ja kokeilla, että voisko se olla mun juttu sitten pidemmänkin päälle!:) Meidän omassa yliopistossa kun alan proffia ja dosentteja vilisee, niin ettei tämmönen pikku maisteri pääse asiasta luennoimaan. olen tosi onnellinen, mutta samalla tiiän, että joudun kyllä hiukka taisteleen omien pelkojeni kanssa tuossa lähempänä sitten. mutta ajattelin näin: ei se voi mennä sen pahemmin kuin että minulla on vaikeeta olla parin viikon ajan, ja that's it. kyllä mä siitä selviän, ja jotain pystyn opettamaan, ja sitten ainakin tiiän jos se ei vaan sit oo mun juttu kuitenkaan. jännä vaan, kuinka mulla on itellä vähiten luottamusta itteeni täs tilantees: kukaan mun väikkäri-ohjaajistani ei pitänyt ideaa huonona, vaan itse asiassa olivat iloisia puolestani, joten he kai on sitä mieltä että mä klaaraan sen kirkkaasti... ja kai mä syvällä sisimmässäni oon samaa mieltä, se on vaan se "pelko-turva-kilpi", joka vähäsen tässä nyt jännittää. mietin kyllä eilen, että herranjestas tyttö, sähän oot jo 30vee, aikuinen nainen, siinä missä muutkin, ja kykenevä selviämään ja pärjäämään uusista vaativistakin asioista!!! Hanaa, hanaa!!!:)