isille!

toinen leffa, jonka vuokrasin eilen, olikin sitten just sellanen ko "piti": sopi mielialaan. katsoin sen heti alkajaisiksi nyt aamulla. sen nimi oli Elizabethtown, ja tykkäsin siis, koskettava ja positiivinen kaikessa kurjuudessaan... ja on se Orlando Bloom aika kivan näköinen;)

niin. nyt on sitten isänpäivä. onneksi olkoon isi, jos olet jossain missä kuulet minua. noh, ainakin muistoissani olet. minun isäni, eli siis Isi, poistui keskuudestamme vuonna 1987, mä olin just täyttämässä 11 vee. hänellä oli syöpä, joka oli päässyt leviämään, ja jolle ei sitten loppupeleissä pystytty tekemään mitään. hän vain kuihtui pois, sairautta kesti kaksi vuotta. mä olen pahoillani, että en oikein ikinä oppinut kunnolla tuntemaan häntä, tai siltä minusta ainakin tuntuu. ihan senkin takia vaan, että ehkä sitä ymmärtäisi itseäänkin hitusen verran paremmin taas, sillä kaikki sanovat, että ainakin ulkoisesti olen tullut isääni. olihan hän tietty elossa ekat 10 elinvuottani, mutta kun hän oli merimies, ja aina kolmisen kuukautta putkeen jossain ulkomailla, ja sitten kotona hetken kokopäiväisesti ja sitten taas poissa. joten tuntuu, että en mä jotenkaan koskaan saanut hänestä kunnolla "otetta". muistot, jotka mulla isistä on, ovat sellaiset "loma-fiilikseiset": ne liittyvät aina johonkin muuhun kuin ihan tavalliseen arkeen... mitäs kaikkea muistoja minulla nyt isistä onkaan...? tässä pari, tajunnanvirtana: isi keinustuolissa, ja minä sylissä, ja isi lukee suomeksi mulle satuja, ja hänen parransänkensä tuntuu hassulta. isi on tosi iso. isin kanssa leikittiin piilosta, ja isi meni aina samaan paikkaan piiloon, kulman taakse, eipä hän tainnut muualle mahtua. isi laulaa mulle illalla ennenkuin nukahdan, parhaiten minulle on jäänyt mieleen se "maan korvessa kulkevi lapsosen tie"... mistä mulle tulee vieläkin tippa linssiin. isi oli TODELLA huono kokki. isi oli se, joka vei mut ekana koulupäivänä kouluun, ja käyttäytyi ihan hassusti eikä niinkuin muut vanhemmat:). isi katsomossa kun mulla oli ekat taitoluistelukisat (hän ei kyl tainnu tajuta siitä tuon taivaallista). isi sairaana ja heikkona ja kävelee kepeillä. isi sädehoito-osastolla makaamassa, ja mä en tajua mistä on kyse, muuta kuin että ei oo kivaa, jopa hieman tylsää, ja haluaisin jo pois (mistä mulle sitten jälkeenpäin tuli hiukka huono omatunto... mutta mä olin kuitenki niin pieni, että enhän mä tajunnu)

mä olin isin lemppari, eikä mun tarvinnu koskaan sitä kyseenalaistaa. kai se on aika hienoa ja arvokasta: jossain vaiheessa elämääni mä oon ollu jollekin se lemppari. mä haluaisin aatella, että hän olisi minusta edelleen ylpeä, jos olisi elossa.

voi jestas, istun täällä ja itken itsekseni.

.
.
.
.

jeps. nyt tarttis sitten viimesteillä huomisen luennot, ja pakata kimpsut ja kampsut. huomenna aikaisin lähden omalle pikku "roadtripille"... voipi tehdä ihan hyvää... en tiiä, kuinka hyvin pääsen nettiin, joten blogini voipi seuraavat 10 päivää olla hiukka hiljainen. mutta no worries, en ole siis dead:)