... onpa muuten mukava olla takaisin omassa kodissa.... tää kämppä on kotosan värinen, sellanen mun värinen:) oon siis vissiin onnistunut värien valinnassa. mä en semmosesta hirveen steriilin valkoisesta ympäristöstä tykkää, joskaan en nyt ihan hippihörhöväriraikuli olekaan...
jep. homma on nyt tämä, että mun velikulta päätti sitten jättää lääkkeet taasen kerran väliin, ja alamäki alkoi ja päättyi tiistaina siihen, että poliisi kävi hänet hakemassa mielisairaalaan, kun ei mies vapaaehtoisesti sinne mennyt... jepsjeps, luulen, että tämä poliisikeikka tais olla mun veljen kohdalla jo viides muistaakseni... pässi mikä pässi, aina ollut. varsinainen vastarannan kiiski. noh, jos tästä nyt jotain positiivista sais revittyä irti, niin se on se, että veikka ei päässyt ihan psykoottiseen tilaan vielä, eikä siten käynyt äitiin tai kehenkään muuhunkaan käsiksi. JA: veikka otti kuitenkin niitä lääkkeitä tunnollisesti 3,5 vuotta putkeen, ja se taitaa olla jonkinmoinen ennätys hänellä! joten ehkä ens kerralla hän suostuu popsimaan niitä 5 vuotta putkeen ennen seuraavaa "alamäkeä"... joo, kirjotan tätä jotenkin vähän kylmästi, ja siltä musta tuntuukin just nyt, aikasemmin tuossa viikolla ahisti. äitee oli ollut jo pari viikkoa veljestä huolissaan ja viettänyt unettomia öitä, joten tavallaan tilanne on parempi nyt, kun tiedetään missä tilanteessa mennään, ja että veli on turvallisessa "tallessa". kai se äidin suru ja murhe ja ahdistus on se joka minuakin niin rupee sitten ahistamaan. ja tietty ahistaa se, että miten sitten käy, kun jonain päivänä äitiä ei ole enää tarkkailemassa tilannetta?!??!?! mä asun noin 450 kilsaa mun äidin ja veljen kaupungista, enkä ole ajatellut veljeni takia muuttaa kaupunkiin, jota omalla tavallani vihaan. noh... nyt rupes itkettään, oon samaan aikaan vihainen ja surullinen. sain kuulla tästä silloin tiistaina kun olin työreissulla vielä, mutta onneks mulla oli sinä iltana seuraa, ko käytiin vielä yhen paikallisen laskijan kans paikallises "pikkumäes" (joka kylläkin on parempi/isompi ko nää mun omat paikalliset mäet;))... teki hyvää tehdä rakastamaansa juttua, ja vielä mukavassa seurassa. ei päässy niin ikävät fiilikset ottamaan niin suurta otetta. kiitos vielä hiihtoseuralle! kuten molemmet totesimme: vaikka telluttaminen/laskeminen on itsessäänkin kivaa, niin seurassa se on vielä kivempaa!
joo. tarttis painua pehkuihin. heippa!
Prenumerera på:
Kommentarer till inlägget (Atom)
2 kommentarer:
Itsellänikin on sisko, josta saa aina olla huolissaan. Sillä menee aina hetken hyvin ja sitten se taas sotkee elämänsä. Jatkuvaan huolestumiseen kyllästyy ja turhautuu, etenkin kun tietää, ettei voi mitään tehdä. Kun ei voi vain elää toisen elämää.
Harmi, että jätät nuo parisuhdevatvomiset vähemmälle, ne kun usein ovat niitä mielenkiintoisimpia juttuja ainakin tällaisen toisen sinkun mielestä. Ymmärrän kyllä päätöksesi. Minäkin mietin joka kerta avautuessani jostakin, että kuinka paljon uskaltaa kirjoittaa jos vaikka/kun joku tuttu kuitenkin lukee.
moro arokettu!
joo, olen pahoillani että sullakin on sisarukses kans huolta, sitten taidatkin tietää aika hyvin mun fiilikset. vaikka mä tiiän, että mun broidi on sairas, ja sen takia asiat menee kuin ne menee, niin ei sitä aina jaksa ymmärtää, varsinkaan sitä, että se pönttö alkaa kerta toisensa jälkeen olemaan ottamatta lääkkeitään vaikka tietää tasan tarkkaan kuinka siinä käy... 12 vuotta tuota nyt oon jo kattellu, eikä sitä vaan jaksa aina olla empaattisen ymmärtäväinen tai surullinen tai ahdistunut... minkäs mä tuolle tilanteelle tosiaan mahdan!
noista parisuhdevatvomisista: joo, munkin mielestä ne on mielenkiintoista luettavaa, mutta just nyt olen jotenkin liian "herkkä" siihen, että törmään vapaa-ajalla kuittailuihin, jotka luultavasti ovat johtuneet blogini mies-stooreista... noh, elämä on. voipi kyllä hyvin olla, että jossain vaiheessa taas tuntuu siltä, että haluaakin niistä miesjutuista tänne kirjoittaa, ja silloin kirjoitan. mutta nyt en. tiiän, että ymmärrät:)
Skicka en kommentar