paniikista taas

Pisti vissiin mun oma edellinen postaukseni miettimään asioita taas. Ja hoksasin, että olen perinyt äidiltäni yhden (ainakin) minun mielestä huonon piirteen. Tai tietyssä mittakaavassa se on ihan hyvä piirre, mutta saa sillä itselleen hallaakin tehtyä. Eli: siis mun äiteellä aika kultaa muistot niin että huhhuh... siis LIIKAA. Esim. nykyään hänen mielestään mä olin helppo teini ja että ei me nyt hirveesti tapeltu, kun totuus on jotain ihan muuta.... Mun mielestä on osittain hyvä muistaa menneisyyden "taistelut", niistä saa ymmärrystä omasta itsestään ja asioiden merkityksestä. Jotenkin se on mulle tärkeetä. Noh, tähän aikakultaamuistot-piirteeseen tietty kuuluu myös se, että eihän ikäviä asioita kannata "liikaa" miettiä, pääseehän niiden "ympärikin" jotenkin... Ja tää on se piirre, jonka mä valitettavasti olen perinyt äiteeltäni (toi aikakultaamuistot-piirre kun ei ole mulle tullut, mä taidan pikemminkin olla vähän päinvastainen...): tää piirre on varmaan osittain myötävaikuttanut mun henkisiin ongelmiin, sillä 25-vuotiaaksi asti tuppasin tiukalla hetkellä vaan valitsemaan sen vaihtoehdon, että "silmät kiinni, pidätä henkeä, hyppää vaan, äläkä ajattele", tavallaan että "juoksen niin lujaa, että ei ne ikävät asiat saa mua kiinni" , niin sitten kun vihdoin suostuu/on pakko katsoa edessään kasvanutta "henkistä paskakasaa", niin siinä tulee hätä käteen, siinä on vaan aika paljon kerraksi selvitettävä... Ei ihmetytä että alkoi hiukka ahdistamaan...

Noh, miten tämä tuli mieleen edellisestä postauksesta: Mä teen sitä "ongelmallisten ajatusten kiertämistä" vieläkin, onneks vaan pienemmässä mittakaavassa, ja onneks mä nykyään sen jo aika nopeesti hoksaan, ja yritän suht heti pakittaa takaisin "asian kohdalle" ja kohdata se naamakkain.
Niin siis katsokaas tosiaan se tuolihissidraama (huvittavaa jotenkin, kun tuolihissikäsitteellä on niin suuri rooli tällä hetkellä... mutta se vaan taitaa olla tän mun ongelman "henkilöytymä" tässä vaiheessa) häiritsi varmaan eniten siks, että se muistutti tosi konkreettisesti siitä, että en mä ole kokonaan "kuivilla" paniikkihäiriöstä. Koska totta kai mä haluaisin olla ihan "over-and-done-with" paniikkihäiriöstä ja porskutella menemään niinkuin ei koskaan mitään ongelmaa oisi ees ollut, ja välillä se jopa tuntuu siltä että koko ongelmaa ei ole enää, kun sitä voi niin hyvin, eikä se ole päällimmäisenä mielessä enää. Sitten tämmöiset minulle "tiukat" paikat muistuttavat vähän liian elävästi että mikä on homman nimi ja sitä vaan pettyy ja masentuu... Pitäis vaan muistaa, että jollain tasolla toi "paniikkialttius" varmaan seuraa mua läpi elämän, ja että ei se välttämättä ole ainoastaan edes huono homma: nykyään voin huonosti oikeastaan vaan silloin kun jokin asia ei ole muutenkaan kunnossa: olen liian väsynyt, liian nälkäinen, stressannut liikaa, jokin asia painaa, jne. Ja nyt, toisin kuin ennen, minun on tavallaan pakko heti kohdata se "ongelma" joka painaa ja hoitaa olosuhteet paremmiksi, ennenkuin asiat menevät "liian" pitkälle niinkuin ennenvanhaan. Ja haluaisin uskoa siihen, että jatkuvasti opin tuntemaan ja lukemaan itseäni paremmin ja paremmin ja sen myötä tavallaan elää minulle suotuisalla tavalla, ja siitä seurauksena sitten paniikin oireetkin vähenevät, ja voin joku päivä istua jopa tuolihississä siten, että ei jännitä tippaakaan....=D (on mullakin asialliset noi suuret toiveet....:))

niin. Tää blogi olkoon jatkossakin hyvä saitti ottaa sellaisia asioita käsittelyyn, joita "normaalisti" lähtisin vähän kiertämään.