vielä

Tulikin tuosta omasta tekstistä mieleen, että semmoinen henkinen arpi noista ikävistä "yllätyksistä"/kertomattomuuksista mun elämässä on jäänyt, että mun on ihan hirmu vaikea sietää sitä fiilistä, kun aavistan, että jokin on vähänkään pielessä... Sillä silloin alan automaattisesti odottomaan sitä pahinta. Ja usein ehkä sitten "pakotankin" sen tilanteen hieman liian nopeasti päätökseen, mikä voipi joskus johtaa negatiivisempaan tulokseen kuin muuten olisi käynyt.... Mun on vaan hirmu paljon helpompaa ottaa ihan mitä vaan negatiivista vastaan suorana palautteena, sillä semmoinen "arvuuttelu" ja negatiiviset "vibat" saa mut voimaan tosi pahoin. Ja se taas johtaa siihen, että jotta mä voisin luottaa johonkin, niin minulla pitää olla se tunne, että toinen kertoo asiat silloin kun on jotain kerrottavaa, eikä vain ole hiljaa ja odota että mä jotenkin tajuan... Tämä pitää paikkansa niin huonojen kuin hyvienkin asioiden suhteen.
En mä tiiä, ehkä tuon takia mä oon vaikea ihminen parisuhteessa ja ystävyydessä, ainakin joidenkin mielestä.