jännittämisestä

pitääkin kuitenkin kirjoitella tänään vielä vähän enemmän, kun tuli yks aihe niin selvästi mieleen...
niin, siis: jännittäminen.

Mä jännitän aika usein ja kaikennäköistä=D Aina mä olen sellainen ollut. Jännitin kouluun menemistä, ihmisten tapaamista, kilpailua, koetta, kavereitakin, uusia ihmisiä, jne.jne. Se on kuitenkin niin osa mua, että useimmiten siitä ei enää oo oikeestaan edes ollenkaan haittaa. Ja taidan mä siitä osittain nauttiakin, sehän on se jännityksen hakeminen mikä vie mut ehkä tuollaisiin hieman keskivertoa "vauhdikkaampiin" lajeihin, joissa kuitenkin sitten olen nynnyimmästä päästä=D Ihmiset kokevat monesti sanan "jännittäminen" jotenkin negatiivisena... mulle se on, jaa, olomuoto:) Kyllähän sitä jatkuvasti pyrkii vähentämään, ja kyllä se onnistuukin. Mutta olomuotona se pysyy:)

Mutta ihmisiä mä varmaan jännitän kaikista eniten (lukuunottamatta sitä tuolihissiä ja kilpailutilanteita;)). Siis jännitän vaan, en mä osaa sitä selittää. Ja hassuinta on se, että harvoinpa se jännittäminen musta näkyy, vaikka ois maha ihan kuralla jo melki. Silleenkin se on aina ollut. En mä sitä tietoisesti peitä, mutta jostain syystä se on sellaista piilossa-jännittämistä. Tästä tuli kyllä mieleen, että ehkä mulla on eri käsitys jännittämisestä kuin useimmilla: meinaan, että voihan se olla, että monet "jännittää" samalla tavalla ja yhtä paljon, mutta he eivät nimeä tai koe sitä samalla lailla kuin minä.

Pienempänä kylläkin jännitin ihan sikana semmosia tilanteita, joissa mun oli mentävä ihan uuteen ryhmään mukaan (useimmiten se liittyi luistelujuttuihin). Kerran olin menossa kesäleirille (tais olla niitä mun ekoja), olin jotain yhdeksän vuotta vanha, ja mulla oli ekana aamuna niin kipeä maha, että en mä vaan pystyny menemään mukaan treenaamaan, makasin vaan äiteen läheisyydessä. (niin, siis mä jännitän mahalla:)). Nolottihan se tilanne mua ihan hirveesti, mutta en vaan voinu sille mitään, että mahaa kramppasi pahemman kerran... Nooh, kyllä se siitä sitten toisena päivänä. En oikeen tiiä mitä mä pelkäsin... Kai mä vaan koin itteni jotenkin "erilaiseksi" ja pelkäsin että en pääse joukkoon kunnolla mukaan... Vaikka ei siinä koskaan tainnu hirveen "huonosti" käydä:), kälissy mä oon aina sitten kun mä vauhtiin pääsen:) Kyllä mä vieläkin vähän aristelen yksin mennä uuteen porukkaan, tänään huomasin taas. Siis sillai, että jos mä en tunne siitä ketään ennestään, niin mua jännittää ja ujostuttaa, ja jättäydyn vähän taka-alalle. En mä vaan osaa ihan kylmiltäni mennä silleen paukauttaan, että "moi, mä oon memyi ja tehän _ihan varmasti_ tahdotte minuun tutustua";) En osaa tunkea itteäni väkisin mukaan, jotenkin aina mieluummin tulen kutsuttuna kuin sillai väen väkisin tunkemalla itse itseni porukkaan. Sillai se tilanne menee tosi mukavasti, jos siinä uudessa ryhmässä on ykskin tuttu ennestään, niin sitä kautta mä "uskallan" liittyä joukkoon aika kivuttomasti, silloin musta tuntuu, että mulla on "oikeus" liittyä joukkoon...

Joskus jännittäminen on kivaa, toisina päivinä ei sitten taas nappaa ollenkaan... Sen mukaan sitten mun käyttäytymismallit hiukka vaihtelee päivästä toiseen, ja se mulle suotakoon:)