paniikista

tere. teen sen nyt, mitä olen kovin kauan aatellut tehdä, mutta en oo saanut aikaseks. Nimittäin yritän nyt kuvailla miltä tuntuu saada paniikkikohtaus. Sitä on vaikea selittää sillai "uskottavasti", siis sillai että tekstistä oikeesti ymmärtää vähäsen edes miltä es tuntuu... Sanat ovat jotenki liian pliisuja kuvaamaan sitä fiilistä. Mutta yritetään.

mulla on onneks jo se vuosi aikaa edellisestä "kunnon" paniikkikohtauksesta, joten ei oo ihan tuoretta tapausta muistissa... Mutta toisaalta, se on niin kamala ja niiiiiin tuttu fiilis, että en mä varmaan sitä kokonaan koskaan unohda. ja hyvä niin toisaalta, osaanpa arvostaa hyvää oloa=D

Jeps. Mistäs mä aloittaisin... Noh, aluks ne paniikkikohtaukset tuli näennäisen yllättäen (jälkeenpäin opin tunnistamaan tietyn kuvion/fiiliksen tilanteessa, joka toimi laukaisijana), sehän siinä varmaan pelotti kans tosi paljon, sillä itselläki oli tosi vaikeuksia ymmärtää että mitä on tapahtumassa...

Noniin.

Sydän alkaa tykyttää yhtäkkiä tosi lujaa, kropan ja mielen valtaa sellainen fiilis, että nyt pitää PAETA jotain järkyttävää. Hyperventilointia, jonka seurauksena tuntuu, että ei saa kunnolla happea ja että sydän pysähtyy... Puhuminen pelottaa, ja tuntuu mahdottomalta, on täysin lamaantunut olo, vaikka toisaalta pelkää tekevänsä jotain hullua ja hallitsematonta. Mulla fiilikseen liittyy kuolemanpelon lisäks pelko hulluksi tulemisesta: loogista kun tietää millanen broidi mulla on ja että se hulluksi tuleminen oli aikoinaan se mun suurin pelko. Ja se paniikkifiilis vaan tuntuu niin "hullulta": siinä jotenkin kontrolli omasta itsestään _tuntuu_ häviävän johonkin ihan kokonaan, ja se on pelottava fiilis. Kyllä siihen liittyy myös itsensä nolaamisen pelko, häpeää sitä kontrollin häviämistä ja epätodellista fiilistä. Tämä pahin piikki fiiliksissä kestää ehkä korkeintaan minuutin, mutta omassa päässä ja kropassa se tuntuu paremminkin puolelta tunnilta. Sitten seuraa sellanen henkinen "tärisevä" fiilis, joka johtuu siitä, että täytyy palautua kauheesta adrenaliini- ja pako-reaktiosta. Kaikki tämä tapahtuu mun pään ja kropan sisällä ja se on aivan sanoinkuvaamaton tunteiden vyöry... Ja ihmeellisintä sitten on kuulla toisilta, että ei sitä kuulemma huomaa muusta kuin että musta tulee tosi hiljainen, ja sanon ehkä että hei, mulla on nyt paha olo. Ja silti mua aina nolottaa/nolotti jälkeenpäin... Se täytyy myös mainita, että ei siinä paniikkikohtauksen aikana toinen ihminen pysty auttamaan mitenkään, varsinkin semmonen ylenmääräinen "hei mikä on, onks sulla joku hätä, voinko mä auttaa"-kyselyt vaan pahensi tilannetta. Siinä tarvii olla hetki itekseen ja yrittää hieman rauhoittua. Hyvää tekee jos joku läheinen ihminen vaan on siinä ja jatkaa hommiaan, ja tosiaan on vaan siinä vierellä. Näin jälkeenpäin vasta tajuan, että jokainen niistä, varmaan sadoista, eri "kokoisista" paniikkikohtauksista mitä mullakin on ollut, niin kesti vaan tosiaan sen vähän aikaa... Mutta siihen "toipumiseen" menee paljon kauemmin, ja oikeastaan se "rajoittavin" tekijä siinä paniikki-ihmisessä on nimenomaan sen itse paniikkikohtauksen pelko.... Monet alkavat rajoittaa elämäänsä sen mukaan, missä tilanteissa/paikoissa heille tulee paniikkikohtaus. ja tavallaan ymmärrän sen. Mutta mä taistelin/taistelen aina sitä vastaan, se on jotenkin aina ollut itsestäänselvyys, enkä osaa itse nähdä sitä hienoutta siinä. Onneks ystävät välillä aina muistuttavat siitä mun sitkeydestä, kun itse on kärsimätön ittensä kanssa. Joskus on itellensä annettava "löysää liekaa", eli jos joku tilanne väsyneenä ahdistaa liikaa, niin siitä voi antaa itsensä silloin tällöin luistaa, KUNHAN SIITÄ EI TULE TAPA.

Mulla alkoi paniikkikohtaukset ollessani Norjassa vaihtarina 24-vuotiaana: mä olin onnettomuudessa, jossa loukkasin pääni (paha aivotärähdys) ja niskani (niskanimat menivät jollain tavalla "lyttyyn", niin että hermot jäivät väliin--> tunto käsivarsissa oli vähän aikaa vähän niin ja näin, ja niskalihakset ihan jumissa, ja päätä särki aika paljon ja usein). Se oli ensimmäinen kerta, kun tajusin, että ei perkule, mäkin voin kuolla ihan tuosta noin vaan. Siihen mennessä vaan läheisille ihmisille oli sattunut ikäviä asioita, olin kuitenkin aina voinut luottaa itseeni: päähäni ja kroppaani... Ja sitten kävikin tosiaan niin, että sekä kroppa että pää antoivat "periksi"...: terapiassa puhuttiin, että ehkä se oli vaan se viimeinen pisara, joka sain kokemani vaikeuksien/ikävien asioiden summan menevän yli "viivan"... Aluks en tajunnut että minulla oli paniikkikohtauksia, laitoin sen vaan niskan ja kipeän pään piikkiin... Vasta ollessani takaisin Suomessa ja sairasloman ollessa ohi ja kun minut oli julistettu olevan "fyysisesti kuosissa" taas, tajusin että jotain oli pielessä kun niitä pelkotiloja ja "lamaantumis-fiiliksiä" tuli edelleen... Silloinkaan en tajunnut asian vakavuutta, vaan kävin varmaan vaan jotain 6 kertaa YTHS:n terapeutilla juttelemassa, ja aattelin jotenkin että tämä tästä lutviutuu itekseen ajan myötä... Muutin toiseen kaupunkiin tekemään lopputyötä ja gradua, ja silloin olotila muuttui tosi huonoksi: paniikkikohtauksia joka päivä, useampikin, ja rupesin välttelemään monia ihmisiä kun taas toisia (hyviä ystäviä ja äitiä) kuormitin ahdistuksellani ihan liikaa. Äiti sitten vihdoin sanoi, että pitäiskö sun tyttökulta hakea apua... Ja olin samaa mieltä, mutta olin niin häpeissäni ja suruissani, että en "selviä" omasta elämästäni omin avuin... Mulla meni sillai vauhdikkaasti hommat, että kun kerroin YTHS:llä skitsofreenisestä veljestäni ja isästäni joka kuoli ollessani lapsi vain, niin pääsin aika vikkelään terapiaan... jotain hyötyä kaikesta kaaoksesta;););) Kelaltakin herui tukea aika kivasti, taisin olla kyllä aika screwed up, burnt out, jne.... Olen kiitollinen kaikille ja kaikelle, että asiat meni niinkuin ne meni... Sitten meni seuraavat 4 vuotta terapiassa.................

Sen Norjan äksidentin jälkeen mulla kesti toooooooooooooooooosi kauan että aloin luottamaan omaan kehooni taas ja sen jaksamiseen... Mua varoitettiin kovasti sen onnettomuuden jälkeen, että ei saanut nostaa pulssia kauheesti, ja muutenkin kovat äänet aiheutti päänsärkyä... Seurauksena oli se, että sitten kun kropan piti olla kuosissa jo, niin tuntui pelottavalta alkaa "käyttää" kroppaa taas... Aluksi en uskaltanut lähteä yksin lenkille tai puntille, kuvittelin, että tapahtuu jotain pelottavaa, tyyliin päässä poksahtaa verisuoni jne... siitä pelosta eteenpäin pääseminen meni hitaasti....Ja sitten oli tietty se pointti, että koska paniikkikohtauksessa syke nousee korkeaksi, niin koin kaikki tilanteet joissa sydämen syke (urheilu) nousi pelotaviksi... Urheile nyt tosiaan siinä sitten:) Mutta pikkuhiljaa, todella PIKKUhiljaa tein enempi ja enempi juttuja ja kovempaa ja kovempaa... ja nyt täytyy sanoa, että nykyään ei enää oikeestaan joudu himmailemaan omien pelkojen takia. ja se tuntuu niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin siistiltä, varmaan siks mä oon pahempi "liikkumis-narkkari" kuin ikinä ennen.

Se täytyy myöntää, että KB-reeneissä mulla on vaikeata tottua ottamaan päähän lyöntejä "vastaan" vaikka päässä on pääsuoja, mä säikähdän vieläkin, säikähdän, että ei kai taas sattunut jotakin... Koska sen oon sisäistänyt, vähän liiankin hyvin, että pää on tärkeä paikka, ja yllättävän herkkää kamaa ja että sen kustannuksella ei kannata leikkiä...
Mutta katellaan... luulen että tarviin siinäkin vaan enempi aikaa kuin "normi"-reenailija, kokemuksen ja ajan kanssa opin, että ei se mun pää nyt edelleenkään poksahda pienistä kolhuista..... Siihen asti vetelen "pää"sparrireenejä vaan "tuttujen ja sopivien" tyyppien kanssa (siis tyyppien, jotka osaavat hallita lyöntejään ja voimiaan, että ei tarvii pelätä että sieltä tulee liian lujaa), ja sitten muiden kanssa sparrataan "ilman päätä", tänk juu veri meni.... Vaikka kyllähän mua nolottaa, että mä oon se nynnerö... mutta tää kasvattaa mua henkisesti. taas;)

huh, tulipa tekstiä...