joulu-angstista

hohhoi. kai sen joulun voi nyt laskea olevan ohi... tai no ainakin enimmäkseen... huomenna PÄÄSEN töihin.

olen pahoillani, mutta ei ollu oikeen kivaa. jännä, että musta tuntuu että mun pitää pyydellä anteeksi sitä, että minulla vaan tulee jouluna paha mieli. tulee sellanen olo, että jotenkin pettää läheisensä kun just silloin kun ollaan pyhät yhdessä, niin mun on vaikea olla iloinen ja pirtsakka (semmonen jollanen mä yleensä kait sitten olen). en mä sitä pahaa mieltä hakemalla hae joka joulua, se vaan tulee vaiks kuis yrittäisin olla reipas eikä mikään just nyt ole sen pahemmin vialla. kaikki ikävät tunteet hyppää mun niskaan just silloin. jos saisin valita, niin deletoisin pariks vuodeks joulun kokonaan mun elämästä, häipyisin aina joulun aikaan jonnekin kauas pois, ehkä siten saisin huonon "joulukierteen" pysähtymään. mutta ei voi, ei voi, ei raaski, ainakaan vielä, sillä se särkis mun äiteen sydämen, se on ainut asia jota hän pyytää, että jouluna oltais yhdessä, ja tuntuu liian itsekkäältä sitten kieltää se häneltä kun se ei nyt kerran vaadi multa ihan hirveesti järjestelyjä...
en mä tiiä mistä se johtuu, siis tää jouluangstini mun, en haluais syyttää "historiaa"... mutta ehkä se vaan on se joka vaivaa. katsokaas, kun mun iskä sairastu syöpää kun olin 8-vee, ja sairasti sitä sitten kaks vuotta ennenkuin kuoli. ja ei mun äiti tietenkään voinut olla aidon iloinen jouluisin, ei silloin kuin isä sairasti, eikä sitten isän kuolemankaan jälkeen moneen vuoteen. äiti on mun elämäni aikana itkeny useampana jouluna kuin ollu itkemättä. kyllä hän sitä aina on yrittänyt peitellä, mutta kait sitä vaan muksu tajuaa. ja eikä mulla tietenkään ollut myöskään hauskaa, ikävä on isää vieläkin välillä, vaiks hänen kuolemasta on kohta jo 20 vuotta. noh, sit kun luulin, että nyt taidettiin selvitä siitä iskän kuolemasta niin veli otti ja sairastu. perkkkele... siinä meni sitten varmaan 7 joulua silleen, että veljeä piti mennä jouluna mielisairaalaan tapaamaan, sillä äitee ei tietenkään halunnut jättää mun veljeä yksin. ja sitten kun veli osas elellä itekseen ja oli meidän kanssa joulun, niin pinna on ollu kireellä kaikilla osapuolilla. hohhoi. välillä on kyllä niin helvetin vihainen olo, että miks on käyny näin että tahtomattani oon joutunu hankaliin ja vaikeisiin tilanteisiin mun läheisieni kanssa niin paljon jo minun elämäni aikana, olisivat nyt hetken aikaa "NORMAALEJA". mä oon se, jonka oletetaan olevan ihan ok, sillä eihän MULLA oo mikään pahasti pielessä. ja seuraavalla sekunnilla onkin sitten taas huono omatunto, sillä eihän mun pitäis valittaa kun kaikki on suht ok mun omassa elämässä, tässä ihan lähellä, omalla reviirilläni. kovin on ristiriitaiset tunteet. oon vaan niin pirun väsynyt kestämään asioita joita en ole mitenkään tähän elämääni halunnut enkä pyytänyt... joojoo, ELÄMÄ ON. ehkä tää kaikki selittää sen, että osa musta haluais taas muuttaa ulkomaille, ikäänkuin "kadota" vaan, vähäks aikaa. vaikka tiiän, että ei tunnejuttuja voi paeta mihinkään fyysisesti siirtymällä paikasta toiseen, ei ainakaan lopullisesti.

summary mua ahistavista ajatuksista tänä jouluna: miten mä oon taas yksin, haluaisin jo oman perheen, miten on niin vaikeata löytää se elämänkumppani, löydänköhän sellaista koskaan, mitäs mä veljeni kans teen kun äitiä ei ole enää olemassa pitämässä veljestä jonkinlaista huolta, ei kai äiti kohta kuole, helvetti kun toi astmakin tuli enkä ehkä siks voi koskaan saada sitä koiraakaan (=onko mut tuomittu elämään AIVAN yksin koko lopun elämääni), huono omatunto kun ei jaksa omaa veljeään, välillä hän jopa inhottaa minua, olenpas minä luuseri kun ei ole elämä tässä oikeen edennyt mihinkään.
jepjep, joo, kyllähän ne taas on vähän kärjistettyjä fiiliksiä, mutta kun on tämä luonne joka välillä vajoaa tosi syvälle huoliin, ja sitten tämä pirkule JOULU....

ja kuten aina, taas minä ajattelen nyt: ehkä ens jouluna on vähän parempi fiilis/elämäntilanne, ehkä ensi jouluna minulla on jo rinnallani joku, jota rakastan ja jolle olen erityinen, ja että se tilanne saa minut sietämään paremmin mun veljeä ja hänen tilannettaan ja omaa menneisyyttäni.

näyttää siltä, että kaikesta huolimatta, ja vieläkin, minussa asuu pienen pieni optimisti...