masistelua

terveterve. Täällä ollaan hieman alakuloisissa fiiliksissä vietetty tämä viikko. Ei ole mitään oikeasti vakavaa; kukaan ei ole kuollut eikä vakavasti sairastunut. Miun kroppa ei vaan oo sit kuitenkaan kunnossa... Olkapää joutuu todennäköisesti veitsen alle. Ja siitä voivat asiaani ja harrastukseeni vihkiytyneet vetää kanssani suoran johtopäätöksen, että tämä tellukausi menee sitten niin kuin suoraan sanottuna pipariksi... Ei tätä varmaan kaikki ymmärrä, että tuosta voipi oikeasti masentua, mutta minä voin.

Mulla alkoi vanha vamma yltymään tuossa heinäkuun lopulla, ja siitä asti se on ollut "einytihankunnossa". Kävin silloin heti aluksi lääkärillä ja ortopedillä, joka sanoi, että ei minulla ole muutakin kuin huono/epätasapainonen lihaskunto, ja että kyllä se jumppaamalla paranee, voi vaan vähän kestää... Nooh, tässä kohtaa kuvioon astuu toi avoke: kuunteli sitä mun kipuilua aikansa, ja kun en vielä 3,5 kk:n jälkeenkään pysty nukkumaan oikealla kyljelläni, tai tehdä tavallisia arkijuttuja ilman että vihlaisee ja sen seurauksena hartiaa alkaa taas särkeä ja sormia pistellä, niin hän sanoi, että nyt meen sitten kyllä johonkin käsi-spesialistille saamaan toisen mielipiteen asiasta... Nyt jälkeenpäin tajuan itsekin, että olis ehkä itekin pitänyt tajuta, että ei toi nyt ollut ihan normaalia... Mä vaan uskoin vakaasti, kun kerran ortopedi oli mulle sanonut, että kyllä se jumppaamalla paranee... Noh, menin tiistaina sitten tällaiselle tutulle käsispesialistille, joka siinä mun käsivartta käännellessään tuli jo parissa minuutissa siihen tulokseen, että eräs side siellä on nyt sitten revähtäny ja sen seurauksena on muutakin häikkää. Se tieto tuli jotenkin shokkina. Lääkäri lisäs, että mahtaa särkeä jonkin verran, että onko sulla korkea kipukynnys... Kai mulla on joo, ja kaikkeen tottuu. Nojaa ja nojoo, nyt sitten maanantaina meen magneettikuvaan, ja sitten tietää tilanteen paremmin kun on jutellut taas lääkärin kanssa. Mutta mua vaan nyt vähän masentaa... Ja jotenkin välttelen jut nyt ihmisiä, varsinkin toisia tellufriikkejä, ko ei vaan nyt nappaa kuunnella kuinka muut suunnittelee reissuja... Tästä talvesta kun piti tulla se tähänastisista parhain: kuukauden offi-sessiokin oli ajatuksissa, ja ylimääräinen lomakin jo kysytty.... Kesänkin kärvistelin töissä vain viikon lomalla, kun säästin hiihtoreissuja varten lomat. Kylhän mä tällä mäsällä kädellä rinteessä voin rauhallisesti vetää, ilman sauvoja vaikka, kun en kerta siellä paljon enää lentele, mutta kun sinne ei ole suurin polte, vaan siihen rinteen viereen pusikkoon ja rinteessäkin siihen kumpareikkoon reenaamaan: siellä missä lentelen niin että voivoi... Vaan nyt pitää vaan saada tottua hetken ajatukseen, että nyt ei sinne vaan voi mennä. Ja kyllä tässä elämässä löytää jotain muutakin kivaa tekemistä, mutta siinä voipi mennä jokunen hetki, aivot kun olivat niin asennoituneet, että kohta mennään!

ei-telluilevat/laskevat ihmiset (esim. työkaverit) pitävät mua hulluna, sillä aattelin huomenna kaikesta huolimatta mennä avaamaan tämän hiihtokauden tuohon lähirinteeseen... Mutta sanotaanko näin, että tiiän mitä teen (tai ainakin luulen;)): rinne on niin pieni, lasken rauhallisesti ja ilman sauvoja, niin mikäs siinä. tahdon vaan liukua edes kerran alamäkeen telluilla, ennenkuin tulee se pakollinen tauko.