Kevyempi olo on taas

Heippatirallaa. Viikko on ollut pähkäilyn ja levon aikaa:

-en sitten mennyt Tahkolle laisinkaan. Oli kyllä semmosta tahtojen taistelua mun päässä tuon asian tiimoilta: järki sanoi, että hyvä nainen sun tarvii levätä (maanantai meni taas ihan itkuksi silkan väsymyksen takia), mutta suorittaja-memyi kiihkoili, että mä haluuuuuun polkee sen 60 km. Noh, järki voitti, ihme kyllä, tai noh, ystävien avustuksella :) Yksin vähän vähemmän urheileva ystäväni kuunteli paasaustani, ja kysyi sitten että onko toi Tahko joku once in a lifetime-juttu? ja sitten kun vastasin että ei, kun joka kesä se on, niin seurasi silmienpyörittelyä ja huvittunutta ihmettelyä, että mikäs ongelma tässä sitten on, käyt vetämässä sen ens vuonna :) Niin, ja sitten muistin, että onhan niitä muitakin mettäpyöräilykisoja, joten osallistun sitten sen sijaan niihin.
Mutta ihan vaan selventääkseni: oisin mä sen 60 km jaksanut vetää, mutta se kaikki matkustaminen ja 10 hengen mökkeily ei vaan oikeen napannut. =D
Olin muuten poikain viimeistelylenkillä messissä tuossa viikolla, ja kylläpä vedin hyvin! Oli semmonen tekemisen meininki ja kunnon tsemppi päällä:) Kaaduinkin kaks kertaa, ja se on jotain se, mä mamoilen jo kaikki vaikeemmat kohdat yleensä etukäteen.

-viikolla olen tehnyt tavallista lyhyempiä työpäiviä, sekin tuntuu auttavan hyvin tähän loputtoman tuntuiseen väsymykseen. Ja näin kavereita, olipa mukavaa.

-Joo. Ja viikonloppu on mennyt kotosalla, aikasta jees. KM tuli taas kylään, ja ollaan nukuttu ja syöty hyvin ja viihdytty;) Teki hyvää meille, sillä riideltiin juhannuksena ekan kerran, ja siitä jäi vähän sellanen epävarma fiilis. Mutta nyt tuntuu taas kaikki olevan kohdallaan. Eilen sain siivottua ja imuroitua auton, onpa se nyt hienon näköinen! Tarkoitus ois nääs pistää kärri myyntiin. Kohta mennään KM:n kans viel vahaamaan se, ja avot! :)

viddu

ei menny ihan juhannus putkeen (ei äiteen liittyvää). Ja olen väsyneempi kuin ennen juhannusta. Koskashan tää olo kevenee? Eipä muuta tällä kertaa.

Onnellisen surullinen vai surullisen onnellinen

Jepujee, omassa kodissa taas, onpas mukavaa. Vaikka kova väsy vaivaa, tulipa taas reissattua ja häärättyä viikonloppuna.

Niin. On hyvinkin seesteinen ja onnellinen olo, mutta samalla kuitenkin surullinen. Hassu sekamelska. Äiteestähän mä oon surullinen ja kuitenkin hassulla tavalla onnellinen. Sellainen hyvin "jalat maassa"-fiilis. Tätä tää elämä on, tässä ja nyt. Hän laittoi niin kivan viestin tänään, kirjoitti että oli ollut tosi mukavaa kun olin siellä niin pitkiä pätkiä, että sillä elelee taas mukavasti jonkin aikaa. Voi minnuu ja voi häntä. No, teen sen minkä voin ja näköjään mä vähäsen voin piristää. Se on hyvä se.

Onnellisin olen KultaMussukasta. Ei vähene tai pahene fiilikset ei. Päinvastoin, tuntuu "loksahtavalta", sellaiselta tosi hyvältä vain. Tulin hänen kauttaan äiteen luota kotiin, latasin akkuja yhden yön ja jatkoin sitten matkaa omaan kaupunkiin ja töihin. Hyppään. Ja katson kuinka käy.

Autossa tulee vissiin tänä kesänä istuttua, sinne ja tänne. No, a woman's gotta do what a woman's gotta do. Tai jotain.

Trallallaa

Terveisiä taas äiteen kotikaupungista. Tulin tänne kuuden aikoihin ja ehdin vielä käväseen sairaalassakin moikkaamassa äiteetä. Äiteen on tosiaan siirretty teholta pois, keuhko-osastolle. Eivät ne vieläkään ole diagnoosia saaneet aikaiseksi, mutta oli mahtava nähdä, kuinka paljon äitee on edistynyt: nyt hän jo jaksaa nostaa itsensä istumaan ja seisomaan, ja käveleekin vähän. Hengityskoneessa toki on vielä, mutta mun oletusarvo on se, että ei hän siitä kokonaan pääse pois kuitenkaan. Mutta oli hienoa nähdä, kuinka hän ei hermoillut niin paljon niiden hengityskoneen tuubien kanssa, vaan siirteli niitä sujuvasti pois tieltä ja ei edes hätääntynyt, jos tuubi hetkeksi lähti irti, vaan osasi laittaa sen itse takaisin kiinni. Muahtavaa :) Toki on paljon vielä edessä, mutta nyt on hyvä nauttia edistysaskelista:). Aikaisemmin viikolla olikin sitten vähemmän hienoa, kun äitee oli jotenkin tosi hätääntynyt ja tekstaili mulle hieman paranoideja juttuja: hänelle oli vain sanottu, että hänet lähetetään kunnalliseen sairaalaan, koska hän ei voi asua yksin kotona: tästä äitee oli vetänyt sitten johtopäätöksen sujuvasti, että nyt hänet heitetään vanhainkotiin ja that's it. Homman nimihän oli oikeasti se, että on täysin normaali proseduuri lähettää potilas keskussairaalasta kunnalliseen sairaalaan, kun tilanne on stabiloitunut eikä akuuttia hätää ole, siellä sitten kuntoutus jatkuu. Noh, soitin sekä äiteelle (hän joutui nyt vaan kuuntelemaan mun rauhoitteluja kun ei itse vieläkään pysty puhumaan) että hoitavalle lääkärille, että mitvit? No lääkäriltä selvis, että ei mistään vanhainkodista ole kyse, vaan kuntoutuksesta ja että tavoitteena on loppupeleissä kotiuttaa äitee. Että sillai. Noh, tilanne saatiin rauhoittumaan, kun lääkäri kävi vähän paremmin selittämässä tilanteen ja nyt äitee tosiaan oli aika hyvällä tuulella, tai niin hyvällä tuulella kun tuossa nyt voipi olla. Ja hyvä niin. Äitee vaan sanoi, että fiilikset menee aika ylös ja alas, ja sanoin, että tuttu fiilis, tämmöstä tää nyt vissiin sitten on.

Mä oon muuten taas aloittanut terapiassa käynnin. Käyn kerran viikossa, ja eri terapeutilla kuin ennen, en ollut ihan niin ihastunut siihen mun edelliseen kallonkutistajaan, ja olen oivaltanut, että niitäkin on erilaisia, ja koska itse lystin kustantaa, niin saa myös valita sellaisen tyypin kuin haluaa. Tämä uusi terppa vaikuttaa, noh, selvältä psykologi"hörhöltä", mutta silti aika asiallinen, luulisin. Tässä on nyt tunnusteluvaihe menossa. Olen koko kevään funtsinu, että vois tehdä hyvää käydä keskustelemassa kaikista muutoksista (mm. elämäkriisailua, parisuhdekriisailua, ero, uusi suhdeviritelmä, äiteen sairastuminen) ja jutuista jonkun ulkopuolisen kanssa, ja nyt tää äiteen sairastuminen oli sen viimenen tippa: tajusin, että nyt vois olla hyvä mennä hoitamaan omaa päätään tässä vaiheessa, kun on vielä ihan hyvä olla, eikä oottaa sitä hetkeä, kun kaikki kevään muutokset ovat muhineet keskenään päässä sen verran, että ovat menneet ihan solmuun ja mä voin taas huonosti. Joten näin. Kallis valinta toki, mutta näen tämän nyt satsauksena omaan tulevaisuuteeni ja terveyteeni.

Joo. Taidan nukkua tänä yönä pitkästä aikaa oikein makoisasti :)

Tosi mukava viikonloppu

oli. Pitänee muistaa. Mitään tajunnanräjäyttävää ohjelmaa ei ollut, mutta tosi hyvää seuraa, lepoa, ulkoilua, leffoja ja hyvää ruokaa. Naurua ja vähän itkuakin, mutta pääasiassa naurua. Ajatukset aika pitkälti poissa kaikista huolista, olla möllötin ja möllötettiin vaan. Kyllä nyt taas jaksaa!!

Tiedoksi

Kyllä niitä aaltoja mahtuu ihan samaan päiväänkin: nyt on paljon paree fiilis, hyvä lenkki takana kaatosateessa, ja KM tulee huomenna ja on maanantaiaamuun asti :)

vielä vjitutuksen aiheita

En pysty juuri nyt kuuntelemaan, kuinka työkaverit juttelevat lapsistaan ja mahdollisista lapsenlapsistaan ja voi että kuinka perheen kanssa tehdään heikunkeikun sitä sun tätä. Mua harmittaa niin äiteen puolesta se, että meidän perhe on näin tynkä ja ollaan kaikki vähän sellasia hassuja "oman tien kulkijoita" ja etten mäkään ole 33-vuotiaana tän fiksummin osannut elämääni järjestää, jotenkin mä vaan haluaisin että äitee sais jotain hienoja juttuja vielä elämäänsä, kuten esim. jotain hienoja lapsenlapsia, eikä vaan ongelmaisia lapsia;). Vaan ei niitä taida näkyä eikä kuulua, ja jos nyt ihan totta puhutaan, niin just nyt mä en ees lapsia ite halua. Äiti, mä oon jotenkin kaikesta tosi pahoillani.

Terapiakirjoittelua

Eilen kun kaikki päähäni tunkevat tunteet eivät meinanneet millään enää mahtua sinne, ystäväni ehdotti, että kirjoittaisin niitä ylös. Kirjoitettuna kun ne asiat eivät enää ehkä vaivaisi niin paljon. Samainen ystävä muistutti, että valitettavasti ei kukaan voi mua kammeta täältä kuopan pohjalta ylös, se on tehtävä ite (mutta musta ei vielä ole siihen). (Ja vjittu, miksi tuohon ei ole kehitetty jotain kaupallista henkistä nosturipalvelua, häh!?!?!? ;) )

Joo. Melekosta aaltoliikettä tunnepuolella: maanantai oli IHAN paska päivä, mä olin ihan töötkin viel, ja lähdinkin aikasin töistä ja nukuin kunnon päikkärit. Tiistai olikin sitten taas parempi. Mutta eilen oli vaikee päivä, oli niin surullinen fiilis, huono omatunto, vitutus, kiukku, pelko, kateellinen fiilis. Kaikki yhtenä sekamelskana. Hiton rankkaa. On tosi vaikeeta, kun ei pysty äiteen kanssa kommunikoimaan kuin naamakkain tällä hetkellä. Hänet on nyt siirretty toiselle osastolle, teholta pois, ja sen seurauksena hänellä ei ole ns. omahoitajaa, jonka kanssa vois oikeesti keskustella siitä, millä fiiliksellä äitee on. Kun soitin eilen sinne osastolle, niin juttelin jonkun hoitsun kanssa, joka ei ollu äiteetä nähnykään, vaan luetteli vaan tietoja mitä joku muu oli kirjannut koneelle, tyyliin "äiti on syönyt tänään itse ja hänelle on annettu sitä ja tätä lääkettä"...joo-o. Tuntuu, että kontakti äiteen on kadonnut, ja kylläpä se ahistaa. On huono omatunto ikäänkuin oisin jättänyt hänet jotenkin heitteille, vaikka ei kai se niinkään ole. Toivon, että fiilis vähän paranee, kun äiti saa tänään kännykkänsä taas käyttöön, voi edes tekstailla jotain pientä ite. Tuli nääs sellanen paranoidi olo, että hoidetaanko äitiä siellä edes kunnolla? Se osasto on kuulemma niin täynnä, että osa potilaista joutuu makaamaan käytävillä ja osa on jopa lähetetty toiseen kaupunkiin hoidettavaksi. Nojoo. Äiteen ystävät käyvät siel säännöllisesti vierailulla,ja he kyllä sanoivat, että nyt en voi tehdä mitään juuri nyt, että kannattais nyt ihan vaan levätä. Ja meinaankin olla viikonlopun pitkästä aikaa kotosalla. Ja siitäkin onnistun saamaan huonon omantunnon, tjiisus... Onneks KM on tulossa kylään, ehkä välillä onpi sitten ihan kivaakin, ainakin hän saa minut hymähtelemään vaiks ois kuinka kurja olo, hassua :)

Joo. Mutta mä oon jotenkin nyt vähän vittuuntunut ja katkera, vaikka niin ei pitäis olla. On vaan jotenkin tosi vaikea olla iloinen toisten puolesta. En ole saanut edes vastattua yhen kaverin hehkutustekstiviestiin, kun hän kertoi uudesta ihastuksestaan. Kyllä mä järjelläni olen iloinen hänen puolestaan, mutta tunteet jyrää nyt aika lujaa: tekis mieli karjua, että vitsiäkös mua tollanen kiinnostaa ja että onko pakko tulla mun naamaan hieromaan onnellisuuttaan etikkahapon lailla, kun mun oma elämä tuntuu välillä niin lyijynraskaalta. Ja mietin, että miksi helvetissä mä en oo aikaisemmin vaan nauttinut elämästä enemmän, koska se oli silloin niin helekatin helppoa ja ongelmatonta. Niin. Sitä välillä tulevaa vitutuksen astetta voi vaan kuvailla siten, että huvittais karjua jonkun kanssa kilpaa ja sanoa rumia asioita. Noh, eilen korvasin tämän tarpeen ystäväni käskystä kävelyllä sateessa ja KM:n ehdotuksen mukaisesti potkin jopa voikukkia pientareella... Siinä vaiheessa rupes jo itteäkin hieman huvittamaan... :) Noh, kai nää fiilikset tästä laantuu, joku päivä. Siihen asti on muistettava, että onneks tää on kuitenkin kuten vuoristorata: on saatanan rankkaa välillä, mutta välillä mulle suodaan niitä helpompiakin hetkiä, ja niistä pitäis vaan hyvällä omalla tunnolla nauttia. Toivottavasti vaan ystävät jaksaa katella. Noh, kyl ne varmaan.

Ja joo, kirosanojen määrä on kasvanut, sorke vaan.

over and out.