vielä lisää tekstiä!!!

eilen oli hassu fiilis kun kovalla vauhdilla olin lähössä potkunyrkkireeneihin pyörällä, ja pysähdyin kuin seinään tuohon pyörävaraston ovelle: mun takakumi oli IHAN TYHJÄ!?!?! mulla ei oo kumi (pyörästä, hahaahhaa...;)) puhjennu varmaan 5 vuoteen, joten oli vaan sellanen hölmö epätodellinen ja epäuskoinen fiilis, että miten tässä näin on voinut käydä?!?!? olis piilokameralla saanu hyviä ilmeitä kuvatuksi, luulisin:) Mä en taida yrittää ruveta paikkaamaan sitä rengasta, vaihdan suosiosta sisäkumin uudeks (sellainen multa jopa löytyy!! pidempien pyöräreissujen pakollinen varuste!) Kyllä se kumin vaihto onnistuu ihan itekseen, mutta aijaiai, en kyllä pistäis pahakseni, jos voisin tässä vaiheessa näytellä avutonta ja joku toinen, miehekäs otus ottais asian hoitaakseen...:) daydreaming daydreaming.

paluu...

... vanhaan astmalääkkeeseen... jepjep, testailin sitä toista kortisoniastmasumutetta viitisen päivää, ja juuEI: mulla tuli pitkästä aikaa taas hengityksen kanssa ongelmia, tuntui että tilanne ei ollut tasapainossa. sitten kaiken lisäks mulle tuli siitä uudesta sumutteesta paha olo... hohhoi. nooh, käväsin taas pe lääkärillä (iiiisssoooo kiitos työterveyshuollolle!!!!!!), ja sovittiin, että palaan takasin vanhan sumutteen käyttöön, ja odotellaan että tilanne taas tasapainottuu... seuraaava taktinen siirto on sitten se, että otan tässä samalla uudenlaista hoitavaa sumutetta, joka ei sisällä ollenkaan kortisonia (Tilade) . ja sitten kun keuhkot alkavat taas olla tosi jees, niin kokeilen kortisonisumutteen annoksen vähentämistä. tavoite on siis, että tän uuden lääkkeen kanssa voin vähentää kortisoniannosta, ja sen seurauksena hiivatulehdusten määrä vähenee (toivottavasti selvästi:))

(ei toi hiiva-hommakaan niin pahalta vaihtoehdolta tunnu, kun sai taas pitkästä aikaa koklata miltä tuntuu kun henki ei kulje oikeen optimaalisesti... ei kiva... meinaan, että siihen verrattuna hiiva on vähemmän epämukava juttu...)

ei ole pakko

...kirjoittaa kaikesta mitä päässä liikkuu... piti oikeen muistuttaa itteensä siitä:) Katsos, kun oli aika masis-viikonloppu, enkä haluais sen syitä kuitenkaan sen enempi tässä tilittää, ja katsopas vain, ei mun tarvikaan:) Kun oli ekaks sellanen fiilis, että ei halua kirjoitella nyt, mutta sitten kun tajus että voi kaikesta muusta kirjotella niin johan kynnys aleni.

yks "ikävä" juttu on kyl selitettävä: mulla on 4. suun ja nielun hiivatulehdus menossa tälle vuodelle:( oli tosi masentavaa kun tajusin perjantaina, että ei helekatti, taas se iskee. siitä tulee niin paha olo; kurkussa pala ja oksettaa, maha on jotenkin sekasin, ja sitten on kauhee väsy ja siitä osittain johtuva masis. enivei, mulla toi hoitava astmalääke sen aiheuttaa, jotenkin ne steroidit siinä "ruokkii" normaalia hiivakasvustoa niin, että se rupee kasvamaan ihan liikaa. saan mä sen nujerrettua lääkkeillä, mutta ei nappais olla naukkaamassa hiivalääkkeitä joka toinen kuukausi, kun kerta siihen ei pitäis olla mitään tarvetta terveellä ihmisellä. ei tää kuulemma hirveen tavallista ole, mutta jotkut ihmiset on vaan vähän alttiimpia jostain syystä. kävin sitten lääkärillä, ja tällä kertaa sattui kohille tosi mukavan ja pätevän olonen tyyppi: vaihdettiin astmalääketyyppiä, ja kokeillaan josko eri steroidityyppi ärsyttäis nielua vähempi. ja sitten jos se ei auta, niin kuulemma on lista muitakin vaihtoehtoja mitä voi kokeilla. joten tuli heti parempi mieli, kun sai sen tunteen, että tälle voikin tehdä jotain, ja että joku muu on sitä asiaa hoitamassa mun kanssa.

kävin tänään pitkästä aikaa hierojalla, sain jalat "hoidettua". oli kiva todeta, että vaikka on paljon liikkunut sitten viime hieronnan (josta on aikaa varmaan vuosi), niin eivät olleet jalat pahasti jumissa. aattele, olen elämäni kunnossa 3-kymppisenä, siistii:) Varmaan johtuu siitä, että reenaus ei ole niin yksipuolista kuin ennenvanhaan, ei enää joku tietty nivel/lihas rasitu liikaa, jne.
se hieronta oli tuolla hgin keskustassa, ja kävin siinä vielä pikku kävelyllä kaivopuiston suunnalla... tajusin, että kaipaan niitä sunnuntaisia kävelyjä kaupungilla, joita me harrastettiin yhen mun entisen poikakaverin kanssa... se oli kyllä tosi leppoisaa... lähdettiin ex tempore joku kaunis syys-sunnuntai keskustaan, ja käveltiin eirassa, punavuoressa, kaivopuistossa ja siellä suunnalla, ja ihmeteltiin vanhoja hassuja ja hienoja taloja, ja käytiin jossain kahvilla ja pullalla. se oli tosi rentouttavaa ja mukavaa. pitäis ruveta harrastamaan sitä taas. vaikka eihän se yksin ole ihan yhtä kivaa. en tiedä ketä saisin kaveriks.... pittääpä funtsia:) Se on nykypäivänä tylsää, että harvalla tutulla/kaverilla/ystävällä on enää aikaa tehdä juttuja silleen ihan ex tempore, kaikilla on niin paljon ohjelmaa etukäteen sovittuna. mun mielestä kun parhaimmat fiilikset tulee kuitenkin niistä ex tempore-tekemisistä, noin hieman yleistäen.

brokeback mountain

...oli leffa jonka vuokrasin ja katsoin tänään. ihan just lopetin kattomisen. hyvä oli, pisti vähän hiljaseks. mä haluaisin ajatella, että ei ole olemassa mahdotonta rakkautta, mutta kai niin on vieläkin joissakin tapauksessa. onpas se surullista. kuvittele nyt; tapaat todellisen elämäsi rakkauden, mutta et vain voi olla hänen kanssaan, ja osa sinusta itsestäsikään ei hyväksy asiaa. miten sillai voi elää?

luulenpa että kömmin kohta nukkumaan. kauniita unia!

tsaukki ja moro

hohhoi. tänään on sellanen tuikitavallinen meikäläisen päivä: ei mitään ihmeempää, pientä onnea, pientä kaipausta, ja hitusen verran surullisuutta. that's me today.

jep. helsinki marathon on nyt sitten viikonloppuna. juu en ole itse lähtemässä juoksemaan, ei taida olla ihan mun juttu, 10 kilsaakin ottaa jo henkisesti koville (juokseminen on niin pirun monotonista, että siinä kerkee ajattelemaan että tuntuupa rankalta, jne.), mutta kaks mun tuttua on menossa juoksemaan, ja aattelin että minäpä kerrankin menen suunnitelmallisesti paikalle kannustamaan, eikä silleen että ai niin, nyt tossa on toi maraton, näkyisköhän tuttuja:) Se juoksureitti menee viel suht läheltä mun kotia, joten suurta vaivannäköä tämä ei tule vaatimaan. ja haluan mennä nostamaan hattua kaikille urheille maratoonareille.

eilen oli super-"suoritus"päivä: kerkesin vaiks mitä: aamupäivällä oltiin 2 tunnin issikkavaelluksella työporukan kans, olipa taas mukavata, mä oon koira ja heppa-ihminen. sitten töihin ja sain yhen työpäivän jutut tehtyä 6 tunnissa (oli aika minuuttipeliä), jotta kerkeisin reeneihin... töistä tosiaan potkunyrkkeilyreeneihin, ihan kauhee draivi päällä, hyvät reenit oli. sielt menin viel M:n kans höliseen paikalliseen yhdelle kaljalle (tämä on sellainen ajoittain tapahtuva perinne, kun kummallakin on juttuja joita haluaa purkaa puhumalla), ja sieltä kotsaan. jossa juttelin sit vielä vajaan tunnin yhen hyvän kaverin kans puhelimes... arvaa oliko vaikee saada rauhoituttua sitten niin paljon, että sai nukuttua...? tänään onkin ollu pikkasen väsy. ja paikat kipeet.

ja tälleen kans=)

lumia ootellessa

...tälleen mäkin meen vielä joku päivä:)

ylös ja alas

mie oon vähän sekasin, fiilikset menee ylös ja alas ja taas ylös ja sitten alas. on pitkästä aikaa sellanen olo, että oispa kiva saada pikku loma omasta päästään:)

mää oon joteski hitusen allapäin. eilen tuli vähän vastoinkäymisiä töissä,
ja tuli se tuttu ahistus taas päälle. kyllä se vähän helppas sillä, että
juttelin pari ihmisen kanssa joilla on ollu tää tutkimus"ura" yhtä
hankalaa. mutta perusvire on nyt vähän sellanen että voihan vituli. nooh,
onneks on se opetusjuttu tässä ennen joulua, se taitaa olla tän syksyn työn
kohokohta:)
kirjoittelin mun nyrkkikamun (M) kans, tai no, on hän jo muutenkin kaveri:), ja häneltä tuli tällainen palaute, joka lämmitti sydäntä:
"Muista ton sun uras kanssa, että sulla on asiat tosi hyvin kaikkiin kokemiisi vastoinkäymisiin nähden ja ilman sitä "sissiä" sinussa, olisit jo luovuttanut ajat sitten. Sulle kuuluis se paita mitä KBtreeneis jollain näin. Siinä luki jotain sen tyyppistä kun "Fighter never quits, quitters never fight"!!!"
oispa hienoa, jos oisin noin tsemppi, mutta täytyy tosiaan myöntää taas, että minussa asuu pieni nynny:) Kiitti kuitenkin, M! Samainen ihminen tokas mulle taannoin, että "kun sä oot niin itsevarman näköinen".... johon mä olin että kenestä sä puhut??? onhan se huvittavaa kun itse koen että en ole mitenkään erityisen itsevarma (ainakaan omalla asteikollani), niin tollasten uusien tuttujen fiilis musta on eri. niinno, nyrkkeilessä ja potkiessa en kyllä hirveesti epäröi.."älä sä perkele ala rupee mulle";);) Mutta kuulemma muutenkin liikun silleen "itsevarmalla tavalla"... oikeesti, olin iloisesti yllättynyt, sillä kyllä musta nyt kivalta tuntuu, että ei ihan kaikki nää sitä suurta epävarmuutta mikä mussa välillä on vallalla. Mutta parasta tässä kaikessa oli, että kun äiteelle puhelimessa tokasin, että tiekkö mitä, mua sanottiin itsevarman näköseks, niin mun kära mamsen tokas vaan, että niin mutta niinhän sä ootkin, siis itsevarman näköinen kun liikuskelet... mulle tuli sitten heti samalla sekunnilla mieleen että MIKS EI KENELLEKÄÄN OO TULLUT MIELEEN KERTOA MULLE SITÄ KOSKAAN ENNEN!??!?! piti sitten orttaa 30 vuotta että sais tämmösenkin ulkoiseen piirteen omaan tietoon:) todella hassua miten ulkopuolisten näkemys minusta ja minun oma näkemykseni minusta ovat joissais asioissa ihan melki päinvastaiset...
hassua. mutta tulipa hyvä mieli taas kun tuota muistelin, olen ylväin askelin tallustellut tämän viikon alun:)

kuvia

noin parinviikontakaiselta pyöräreissulta Turun saaristossa....

paree fiilis

no terppaterppa. täällä taas:) fiilis on selvästi parempi kuin viimeks kirjoittaessa. hyvä niin:)
olo parani eilen sellasella pikku "pillitys-ja-sitten-potkimaan-ja-lyömään-sessiolla"... siitä se lähti olo nousuun, ei ehkä nyt ihan raketin nopeudella, mutta kuitenkin:)

mulla on kyllä oikeesti joku sellanen itkemisen tarve: jos en tietyn ajan (esim. kuukausi) sisällä ole itkenyt pikkasen, niin paineet sisälläni kohoavat joteski liian kovaks. olen aina ollut jokseenkin itkupilli= itken ilosta, surusta, vihasta ja turhautumisesta, you name it:) Äitee käski aina pienenä aina olla itkemättä ellei sattunut fyysisesti, mutta onneks en totellu... jos oisin itkemisen taidon unohtanut, en varmaan ois tässä nyt näin, veikkaisin että menis aikas paljon huonommin. pienenä osasin itkeä tirauttaa silleen ihan yksiksenikin, mutta nykyään mulla pitää olla joku siihen sopiva ihminen (=täysin luotettava), yleensä on itsea asiassa äitee nykyään: soitan silleen itku kurkussa ja sanon, että nyt tarvii vaan vähän itkeä, ei mitään kamalaa oo tapahtunu, tarviin vaan vähän itkeä. ei äitee sitä vieläkään tajua, mutta onpa oppinut oottamaan hetken, kun mä rääyn:) Ja sitten on jo olo taas parempi. se on kyllä ihme homma, itku, samoin kuin nauru, rentouttaa ihan omalla laillaan. (muu hyvä rentoutumiskeino on tietty seksi ja siinä erityisesti orgasmi.... noh, mutta se onkin ihan eri juttu;)). vieraammat ihmiset jos sattuvat näkemään mun itkevän, niin menevät usein tosi vaikeeks, varsinkin jätkät... mutta enpä mä nykyään hirveen monelle itke. kai se menee vähän niin että kun kerran naurankin aika paljon, niin tarvii jotain tasapainoittavaa;)

mulla on uusi keräilykohde: kun muut keräilee postimerkkejä sun muuta, niin mä kerään aitoja ja positiivisia ihmisiä ympärilleni:) koska mä oon huomannu että sellaset perusnegatiiviset "marttyyri"-ihmiset vaikuttavat mun omaankin mielialaan tosi huonolla tavalla. en tarkoita että kaikkien pitäis koko ajan olla iloisia, mutta sellaset pari vuotta masentuneita olleet (jotka ei näytä jotenkin ees haluavan tehdä ololleen mitään) ei oo mulle ihan parasta seuraa kun itelläkin on välillä taipumusta masistella. joten nyt on onneks tullu sellasia peruspositiivisia tuttujakin, ja heidän seurassa oon kyllä enemmän oma itseni: silloin ei tarvi varoa olemasta "liian" iloinen (etttei toiselle tuu kateellisuudesta paha mieli) tai liian tyytyväinen omaan elämäänsä. mä kun aina rupeen miettiin liikaa sitä että miltä siitä toisesta tuntuu.

se oli muuten hauska kuulla, kun siellä viikko sitten pyöräreissulla puhuttiin syntejä syviä ystävien kesken, että en mä kuulemma ole niin negatiivinen kuin itse koen: sanoivat, että joo, olethan sä välillä aika negatiivinen, mutta sitten sä pomppaat sieltä taas kohta ylös ihan itekses:) Olen siihen tyytyväinen, sillä en haluaisi olla sellainen ihminen joka kulkee läpi koko elämänsä vain valittaen koko ajan tekemättä asialle mitään.

suurin pelkoni

on se, että menetän mielenterveyteni=tulen hulluks=flippaan. vähän niinkuin siis se, että menetän kontrollin omasta itsestäni kokonaan, että "kadotan" itseni. se pelko nousee aina pintaan, kun on tällaisia "jännittäviä" päiviä kuten nyt on ollut pari päivää: olen siis kulkenut hiukka ylikierroksilla, kun on tapahtunut asioita, hyviä kylläkin tällä kertaa. enivei, kun mä oon näin ylikierroksilla, niin mä rupeen ihan simona tarkkailemaan mun omia ajatuksia ja käytöstä, ja "rokotan" aina "vääristä" ajatuksista. Esim. siis tunnetusti omat ajatukset voi varsinkin juuri nukahtaessa olla ihan höpsöjä ja epäloogisia, niin nyt sitten mun kroppa säpsähtää silloin ja mielessä käy, että NYTKÖ mä sekoan. voi herranjestas. ja yritän sitten siirtää ajatukseni "oikeille" raiteille.

vaikka hyvin tiedän kokemuksesta, että ei oikeasti hataran mielenterveyden omaava ihminen itse tajua, että hahaa, nyt mä flippaan. eli tiedän sen, että turha siitä asiasta on stressiä ottaa ja yrittää jotenkin mielen avulla "pysäyttää"... ei siihen oma mieli pysty jos niikseen on ja tajuais että missä mennään silloin kun menee huonosti. joten ihan turhaa mä tsemppaan "jotain" vastaan. antaisin nyt vaan taas elämän kantaa!!! ja antaa itelle hiukka anteeksi välillä taas: mä välillä vaan vähän jännitän liikaa, ja se on ok, se menee ohi.

eihän tää mikään uusi pelko ole, se on ollut olemassa siitä asti kun mun oma isoveli sairastui vaikeaan skitsofreniaan suunnilleen tasan 12 vuotta sitten. se oli kyllä elämäni rankin ja pelottavin juttu, ja sitä ei noin vai "ohitettu", en mä ole vieläkään ihan sinut sen asian kanssa, enpä usko että koskaan olen. kun elin siinä sopassa ja katsoin viereltä kun tuntemani ja rakastamani ihminen korvautuu jollain toisella persoonalla, niin tajusin, että tämä olisi ehdottomasti pahin asia mikä minullekin voisi tapahtua. sitten kun vielä itse on tuolla biokemia/molekyylibiologia/genetiikka-alalla, niin tietää hyvin, että jossain määrin noi sairaudet on periytyviä, vaikka ympäristökin siihen vaikuttaa, niin syntyi pelko, että mitä jos minun käy samoin. noh, ei ole vielä käynyt, ja pariin otteeseen on psykologikin tokaissut, että te ootte veljenne kans niin erilaisia, ja että mä kuulemma puhun liikaa jotta olisin veljeni lailla sairastumassa:) Tässä tulee kyllä väkisin pikku hymy huulille, sillä muistan sen hetken tosi elävästi: oltiin alkuvuosina perheterapiassa (joka oli kyl sekin rankkaa, sillä mun veli ei halunnu olla siellä ja oli vihainen ja tappeli vastaan ja haukkui muita hulluiks, ja äiti istui ja itki... jepjep.. ja mä 18-vee yritän jotenkin olla siinä välissä... jeeeeesus.) : kerran sitten psykologi kysyi multa suoraan, että olenko omasta terveydestäni huolissani. ja kyllähän mä sanoin, että joo, mitä jos mulle käy samalla lailla? ja siihen tämä tavallisesti hyvinkin vakava mies rupes hymyileen ja sanoi että juu ei, sä puhut siihen ihan liikaa:)
mutta tästäkin kommentista huolimatta se pelko on jäänyt mieleen. varsinkin sitten kun omat paniikkiongelmat/kierre alkoi niin heräsi voimakas pelko, että tämäkö on se mun lopun alku... vaikka pienenä ajatuksena tajus, että ehkä tuollaiset ahdistusongelmat silti ovat eri asia kuin joku vakava skitsofrenia. kyllähän se pelko pikkasen väheni omien terapiavuosien aikana, mutta mulla on sellanen fiilis, että en mä varmaan koskaan pääse siitä pelosta ihan kokonaan pois, se on niin syvällä sisimmässäni. tai no, ehkä sit 84-vee elämästä viisaampana kiikkustuolissa nauraa hihitän, että olinpas minä silloin nuorena hölmö:)

mutta eiköhän tänkin pelon kans aina vaan opi elämään paremmin. tsemiä nyt vaan ja anna ittes olla oma ittes ja luota siihen että ASIOILLA ON TAPANA JÄRJESTYÄ:) (quoting h.)=)

kiitos tästä sessiosta, lähden sitten tästä kohta lyömään ja potkimaan;)

tykkään itestäni tietty eniten silloin kun olen tosi rauhallinen ja tyytyväinen ja tasapainoisen oloinen. nautin siis niistä hetkistä ja kärvistelen kovat hetket läpi:)

jännittäviä juttuja

huh, pakko kirjoittaa nyt vähäsen heti työpäivän alkuun, kun en eilen kerenny, ja nyt tuntuu vieläkin että vois tehdä ihan hyvää.

niin, tämä on asiaa mun työ"urasta": olen välillä kovastikin miettinyt, että mitäs sitä nyt sitten teen jos/toivottavasti kun sen väikkärin joskus saan loppuun asti... siihen tulokseen olen tullut, että en mä taida haluta loppuelämääni toimia tutkijana, eikä toi kaupallinenkaan puoli oo ehkä ihan ykkösenä listalla. opettamista olen ajatellut useastikin, ammattikorkeakouluun opettamaan tai jottain semmosta. ennen tykkäsin opettamisesta (valmentamisesta kylläkin, mutta vähän samoilla linjoilla mennään) paljon, ja olin siinä vielä hyväkin, näin mulle kerrottiin ja itestäkin tuntui kyllä samalta. noh, nythän sitten tuon pikku paniikki-ongelman puhjettua se opettaminen(luennoiminen)=esiintyminen on tietty hiukka arveluttanut, vaikka pienryhmäopettajana olen kyllä toiminyt viimeiset nelisen vuotta, keskellä pahinta paniikkiongelmakauttakin. jotenkin luottamus itseensä tuolla esiintymisen saralla on erityisen heikko, vieläkin vaikka oon jo kehittynyt huimasti, kun tietää sen pienen mahdollisuuden, että voi ruveta jännittämään yksinkertaisesti liikaa. noh, kuitenkin: nyt sitten tarjoitui tuntioluennoitsijan homma pariks viikkoo (omalta alalta) toisesta yliopistosta... ja mä aattelin, että tää on nyt se tilaisuus, ja tartuin siihen: joten loppusyksystä meikätyttö sitten ekan kerran elämässään astelee luentosalin eteen pölisemään oman alan peruskurssin kahdessa viikossa läpi!! huhhuh:), positiivinen mutta hiukka kauhunsekainen huhhuh;) Tämähän on just sitä mitä olen toivonut: että sais kokeilla sitä opettamista oikeen "kunnolla" ja sais kokemusta alalta, ja kokeilla, että voisko se olla mun juttu sitten pidemmänkin päälle!:) Meidän omassa yliopistossa kun alan proffia ja dosentteja vilisee, niin ettei tämmönen pikku maisteri pääse asiasta luennoimaan. olen tosi onnellinen, mutta samalla tiiän, että joudun kyllä hiukka taisteleen omien pelkojeni kanssa tuossa lähempänä sitten. mutta ajattelin näin: ei se voi mennä sen pahemmin kuin että minulla on vaikeeta olla parin viikon ajan, ja that's it. kyllä mä siitä selviän, ja jotain pystyn opettamaan, ja sitten ainakin tiiän jos se ei vaan sit oo mun juttu kuitenkaan. jännä vaan, kuinka mulla on itellä vähiten luottamusta itteeni täs tilantees: kukaan mun väikkäri-ohjaajistani ei pitänyt ideaa huonona, vaan itse asiassa olivat iloisia puolestani, joten he kai on sitä mieltä että mä klaaraan sen kirkkaasti... ja kai mä syvällä sisimmässäni oon samaa mieltä, se on vaan se "pelko-turva-kilpi", joka vähäsen tässä nyt jännittää. mietin kyllä eilen, että herranjestas tyttö, sähän oot jo 30vee, aikuinen nainen, siinä missä muutkin, ja kykenevä selviämään ja pärjäämään uusista vaativistakin asioista!!! Hanaa, hanaa!!!:)

blogin malli

... oli sitten muutettava, mua rupes se musta jo ahdistaan:) Joten jatketaan näin. ei toi vihree nyt ihan lemppariväri ole, mutta katsotaan mitä muuta mä mahdollisesti keksin:) kaikkea tarvii kokeilla:)

töissä

...vielä. tuli oikeen semmonen himo, että nyt tarvii päästä kirjoitteleen vähän blogia.

oltiin parin kaverin kans pyöräilemässä pitkä viikonloppu tuolla turun saaristossa. taivaallinen keli, ja hauska ja mukava reissu. oli kiva olla pitkästä aikaa näiden kahden kaverin kanssa pitkään yhdessä, silloin tulee juteltua ja oleltua paljon paremmin. eksyttiin korppoo sea jazzeillekin:), ja siellä illalla kun kömmittiin huppelissa telttaan, ja nukahdettiin siihen vähän ahtaaseen mutta ei liian ahtaaseen tilaan, niin tuli sellanen olo, että onpas kiva kun en ole yksin tässä maailmassa. nukuin kuin pieni vauva. taisimme muuten jättää lähtemättömän vaikutuksen muihin jazz-vierailijoihin, joiden keski-ikä oli noin 50 vee....=) No, ei kai kellekään jäänyt lähtemättömiä traumoja:) Ei me mitään ihmeellistä tehty, oltiin vaan hurjan iloisella tuulella ja hieman huppelissa:)
tosiaan oli se keli enemmän kuin kohdallaan, vaikka olimme varautuneet sääennusteiden takia sadekamoilla matkaan. mutta parempi näin:) Ja pyöräily sujui kuin rasvattu, ai että, tykkään kyllä pyörästäni. se liikkuminen on kyllä mun juttu. sitten kun tulin su-iltana väsyneenä kotiin, oli aika orpo olo olla yksin kotona taas... mutta eiköhän se tästä.

huomenna pääsee kuukauden tauon jälkeen potkiin ja lyömään:) Potkunyrkkeily siis alkaa taas:) Siistii, on ollut vähän säännöllistä liikuntaa ikävä. Tänään meenkin sitten pelaamaan ultimateakin, niin että tästä se lähtee.

eilen olin yhen tellukamun luona illallistamassa, ja päästiin kyllä oikeen vauhtiin taas voihkimalla tellun ja menneiden ja tulevien reissujen ihanuudesta:) CAN'T WAIT että pääsis taas kiitämään lumelle:)

ihana kun kaverit alkavat palata kesälomiltaan ja on taas menoa ja meininkiä:) Tuossa heinäkuun kolmannella viikolla meinas kyllä iskeä sellanen tylsyys että. on mulla ehkä hieman sellanen vaihe päällä, että pakenen ikävien asioiden ajattelua ja elämisen ajoittaista tylsyyttä nyt tekemällä vaikka mitä ja menemällä sinne tänne. mutta saahan sitä joskus päästää itsensä siitä menemään mistä rima on matalin, enköhän mä sitte taas ehdi kelata asioita kohta taas.