Minoon hankala ihminen

Jepulis jee. Väsynyt perjantai-ilta täällä. Olin aatellu mennä lenkille tänään, mutta fiilis laski sen verran kun tulin kotiin ja näin lattialla kirjekuoren... Jossa sitten kerrottiin, että juu ei mekään kyllä haluta tukea sun työ ja projektia millään lailla. Hitonhitto. Semmostahan se on, mutta kyllähän se vähän syö naista, varsinkin kun meidän labrasta toinen samassa vaiheessa oleva tyyppi sai samaisesta paikasta rahhoota justiinsa. Blääh ja ääh. En sitten lähtenyt sinne lenkillekään. Läski olo. Oon ollu vähän nuhainen koko viikon, enkä ole tehnyt yhtikäs mitään fyysistä. Ja ahistaa työmäärä töissä: suunnittelin aiemmin, että oon tuolta puljusta ulkona kesän loppuun mennessä, mutta taitaapi aikataulu heittää häränpyllyä, vaikka kuinka paiskisin töitä, nou kän duu. Blaablaa. Kyl mä tiiän, että mulla on kaikki perusasiat ihan hänkki spänkki, mutta silti en osaa olla valittamatta, minkäs teen.

Joo, ja sitten mä en vaan tänään tehnyt ruokaa... Mulla tulee just nyt ruoanlaitto NIIN korvista ulos jostain syystä, että kun taas käytännön syistä ruuanlaittonakki napsahti mulle tänään, niin hahaa, en vaan tehnyt. Ei kai siitä suuremmin kukaan kärsi:) Nachoja söin tuossa ja vähän maitoa päälle, eiköhän se siitä;);)

joo. Ja miehekekin sitten sattuu lähtemään huomenna viikon lomalle mihinkäs muualle kuin Mumbaihin... Ei niin turvallinen fiilis. Noh, lupasivat kyllä painua heti jonnekin muualle lomailemaan, mutta hieman ikävältä se tuntuu silti. Joo, toivottavasti ei satu ikäviä.

Noh. Positiivista tässä päivässä on ollut se, että meikäläisen mukava italialainen yhteistyökumppani oli saanut tuotettua yhtä kamaa, mikä voi osoittautua kovinkin hyödylliseksi minulle. Tuleepi kuriirilla ens viikolla. Ja sitten jänskää on se, että kevään pisimmän hiihtoreissun ("kesälomani 2008") juoni alkaa hahmottua: ensin Norjaan skinnaileen parin tyttökaverin kanssa, ja sitten siitä kalotin poikki (autolla, ei hiihtäen;)) Kuolan niemimaalle koetteleen mäkiä siellä (sain ylipuhuttua tytöt innostumaan siitä Venäjän keikastakin). Jepujee, kyllä tää tästä. Kai tuo mun duuni on kuin mikä tahansa työ, turha minun on siitä itseäni sättiä, että on aikaa vierähtänyt siellä niin julmetusti, kai mä jotain VIELÄ huonompaa ajanvietettä oisin voinut keksiä;);)

Joo. Ja menin ihan mukiinmenevästi viime viikonloppuna niissä perhanan tuolihisseissä:) Toki täytyy myöntää, että en vielä ihan estoitta: Piti olla jompikumpi kahdesta "turvallisen" oloisesta kaverista mukana, muuten en vaan saanut mentyä, rajoittunutta menoa. Kyllä joutui koko ajan vähän keskittymään siihen, että pysyi rauhallisena, joten pää oli kyllä iltaisin keskimääräistä väsyneempi. Mutta hienoa oli, että menin useamman kerran tuolihissillä, ja oikeastaan vaan aina päivän eka nousu tuntui ihan vähän pahalta. Ja uskalsin jopa mennä välillä ilman minun ykkösturvamiehekettä:) Ja tellukin muuten ihan sujui, silleen ookkelidookkeli. Mutta kauden alkamisen odotuksesta sai enemmän kiksejä kuin siitä varsinaisesta ekasta hiihtopäivästä, niin siinä taitaa aina käydä. Mutta se oli positiivista, että kesän suuren maastopyöräilymäärän kyllä huomasi: ei pahastikaan hapottanut reisissä missään vaiheessa. Ja hengissäkin päästiin kotiin: lumimyrskyssä ajelua n. 12 tuntia, oujee. Maanantaina olin töissä ihan kuollut.

Kappas vain, mähän oon vähän paremmalla tuulella:)

Kohta pääsee mäkeen!!!

ensi viikolla tähän aikaan oon suhaillut telluilla mäessä reilut pari päivää, jihuu:) Vasta eilen rupesi valkeneen tai siis tuntumaan siltä, että juu, kohta pääsee mäkeen! Miltähän se tuntuu, ja osaankohan mä vielä? Ja mitenhän mä pärjään tuolihissien kanssa? (ei siellä varmaan mitään muuta ole auki...) Noh, yritän ajatella positiivisesti ja että kyllä se siitä. Pää ei ehkä kestä kauheen pitkään suhaamista niillä, mutta sit pitää vaan osata lähtee möksälle ja nauttia muista jutuista, JA EI SOIMATA ITTEÄNSÄ MAANRAKOON (yritän kovasti). Juujuu.

Viikolla oli taas HullutPäivät meikän päässä eli siis PMS. Muuten meni ihan mukiinmenevästi, mutta äitee sattui torstaina sohaiseen niin arkaan paikkaan, että mulla kilahti pahemman kerran. Nyt on siitä aika huono fiilis. Elämä on. Tarvii tänään soitella ja paikkailla tilannetta. Kylläpä tuo kilahtaminen ja sen jälkeinen tosi huono omatunto vievät kauhiasti energiaa, eilinen meni hyvin pitkälle lepuutellessa, noh mitäs nyt käytiin kaverin bileissä, jossa oli kyllä mukavaa, vaikka olin selvin päin ja hieman tuntemattomassa porukassa. Mutta riitti että oli pari hyvää tuttua paikalla, niin niiden kanssa tuli sitten heiluttua.

Nyt kohta juoksulenkille. Illalla "talkooduunia/promoamista" harrastuksen tiimoilta, tulee oleen varmaan ihan ookoota, saapi höpistä omastakin mielestä hauskuista jutuista.

Tajunnanvirtaa

Heippa vaan. Kumma kun kynnys kirjoittaa blogia kohoaa mitä pidempi aika edellisestä kerrasta on. No, semmosta se on.

Kävin ystävän kanssa kattomassa leffan Vicky Christina Barcelona. Oli aika hyvä. Ei huippuhyvä, mutta hyvä. Ylineuroottinen, mutta kuitenkin kuin todellinen elämä. Olen tavallaan samaa mieltä leffan yhden sanoma kanssa, että ihmisyksilöt eivät juurikaan muutu, vaan tekevät koko elämänsä asioita samalla tavalla ja samoja virheitä eivätkä tavallaan juurikaan opi:) Kauniita ihmisiä oli myös tuossa leffassa, ilo katsella.

Kumma homma, että kun nyt on tällainen olo, että ei juurikaan mikään tunnu miltään tai ei jaksa "tunteilla" asioista, niin sitten miettii, että mikä nyt on vialla:) Meinaan, että kun yleensä on jokin tunne päällä niin välillä kaipaan sitä, että vois vaan olla eikä koko ajan tunteilla. Ja sitten kun se tasapaksu fiilis tulee, niin sittenkään ei ole hyvä. Ota tuosta nyt selvää.

Toinen tällainen samanlainen asia on, että nyt kun olen pitkästä aikaa yksin kotona, niin on semmosta vähän hakemista, että mitä tekis:) Hassua, sillä olen ihan toivonut, että saisin olla vähän itseksenikin.

Elämä ei tosiaan ole mustavalkoista.

Skiexpo tuli ja meni. Yllättävän nopeasti. Illallakaan en päässyt hyvästä yrityksestä huolimatta bilettämään, sillä jumahdettiin ystävien luo saunomaan, mikä sinälläänkin oli mukavaa. Skiexpo tuntui pienemmältä kuin ennen, olikohan se oikeasti, vai alkaako touhuun vaan tottua? Kiva oli nähdä hiihtäviä kavereita. Ostin uudet käytetyt offisukset... Tulisikohan niiden kanssa parempi suhde kuin gotisten kanssa? Gotisten kanssa kun ei vieläkään ole täyttä luottamusta, sen verran oon kampittanut itseäni niihin jyrkkiin twintippeihin:) Nää uudet ovat vähän pidemmät, saas nähdä miltä ne tuntuu.

Mietin kotiin ajaessani tänään, että oon mä kyllä paljon paremmassa kuosissa kuin esim. neljä vuotta sitten, jolloin leffateatterissa istuminenkin ahisti, kun tuntui, että ei pääse tarvittaessa pois. Jeejee, työvoitto:). En ole täydellinen, mutta onnellinen siitä, että voin paremmin, onhan näin kivempi elää:)

Elämä on kyllä sellaista tasapainoilua: on tasapainoiltava esim. omien halujen, toiveiden, pettymysten, ympäristön "paineen" ja yhteiskunnan "pitää-tehdä" asioiden välillä, ja löytää se oma polku ja tajuta olla ylpeä siitä, oli se sitten minkä näköinen tahansa. Kun ihmisten elämät ovat vain niin kovin erilaisia, eikä kaikkea voi tietää eikä ennustaa.