negatiivisia viboja ja työpaikanvaihtoajatuksia

teretere. onpas tämä kirjoittelu vähän jäänyt. kun itsellä on ollut hieman alakuloinen ja negatiivinen olotila, niin oon vältelly kirjoittamista... jotenkin ei oo halunnu avautua niistä asioista, jotka vaivaa.

noh, nyt yritän kuitenkin. vaikka en jaksa mennä yksityiskohtiin minun mieltäni vaivaavista asioista. ei mitään isoa, vaan semmosia monia pieniä, turhiakin, juttuja.

joo. tarttis nykäistä itseään niskasta, ja palata takasin positiivisuuteen. mä oon nyt tosi kaukana siitä. huolehdin kaikesta järkevästä ja järjettömästä, ja mikään ei huvita oikeen kympillä, ja asioista on vaikea nauttia täysillä. sitten kun vielä monet kavereista on jotenkin siinä samassa negatiivisuuden ja "ei-huvita"-ojassa tällä hetkellä, niin elämä tuntuu vähän rankalta. sillä oon ite väkisin yrittänyt vaan saada itteni tekemään ja järkkäämään juttuja jotta pääsis taas elämisen makuun, mutta sitten kun melki kukaan ei lähe messiin mihinkään, niin tuntuu hiukka turhauttavalta. tuntuu siltä, että jos mä en soittais kenellekään, niin en mä kuulis kenestäkään yhtään mitään. hiukka masentavaa. nojoo, ei se nyt varmaan ihan niinkään ole, mutta.... voihan se olla, että mun ympärillä ei asiat oo varsinaisesti muuttunut, mutta minä olen: terapian loppumisen jälkeen mulla on ollu enemmän aikaa ja energiaa kuin neljään vuoteen, ja kaipaan kavereidenkin seuraa enemmän kuin ennen.

en nää missään nyt mitään hyvää, ainakaan sellaista, joka jatkuis. työtkin ahistaa, kun on taas semmoinen ajatus mielessä, että mä taidan olla vähän väärällä alalla. mä haluaisin löytää sen "oman jutun" ja tehdä sitä työkseni, mutta mä en tiiä edes miten alkaisin asiaa lähestymään ja ettimään vaihtoehtoja. mulla ei oo koskaan ollut mitään yhtä ainutta asiaa "intohimona", jota olisin välttämättä halunnut tehdä, ei mitään yhtä asiaa jossa oisin tosi hyvä (oon sellanen keskinkertaisin ok tosi monessa asiassa)... se ois ihanaa, ei tuntuis ehkä niin tyhjänpäiväiseltä tehdä työtä, joskus se nimittäin tuntuu siltä. nojoo, tähän varmaan joku aattelee, että eihän kukaan jaksa koko ajan olla tosi innostunut työstään... tiiän sen. mutta kun musta tuntuu, että vielä ei olis liian myöhäistä muuttaa elämänsä suuntaa noin työn kannalta. harmittaa, etten silloin lukion jälkeen tai yliopiston aikana uskaltanut ottaa välivuotta: tehdä jotain duunia ja selvittää mitä sitä oikeasti haluaa. oisin varmaan valinnut jonkin eri polun kuin mihin minä siinä "putkessa" päädyin "sattumalta". mä oon vasta nyt alkanut oivaltaa, että mitä mä haluan eri asioissa.

mulla on sellanen olo, että mä oon nyt valmis ihan mihin vaan, mutta en vaan tiiä mihin... tekis hyvää, jos tulis joku isompi muutos muulla elämän saralla, niin saisin varmaan tempastua töidenkin suhteen jotain muutosta, uskaltaisin.

oon miettiny, että missä mä oon hyvä, kavereiltakin kysynyt heidän mielipidettään. noh, puhua osaan, eri kieliäkin sujuvasti, ja tekstiä tulee, välillä vähän liian nopeesti:) . ihmisten, kaikenikäisten, kanssa tulen hyvin juttuun, mun on helppo lähestyä vieraitakin ihmisiä, ja osaan olla tosi "edustava" ja pirtsakka. mä tykkäisin semmoisesta työstä, jossa mä voisin auttaa ihmisiä. toisaalta tykkään myös liikunnasta, mutta en oo missään lajissa super-hyvä. seuraava kysymys onkin, että missä ammatissa/työssä tämmöisiä taitoja omistava henkilö ois hyvä????? ehdotuksia?

joo. yritänpäs palata asiaan taas kohta:)

olympialaisia

... on tullut tuijotettua paljon, itse asiassa liikaa. tv on auki nytkin... noh, ne kisathan loppuu aikanaan, itse asiassa aika kohta, joten ehkä en niitä tuijottamalla saa elämääni pysyvästi pilalle:) mutta oikeesti, ihan on pää höhlän olonen kun on tuijottanut niin paljon telkkaria. en tiiä kiinnostaako ne olympialaiset mua ees nyt niin ihan hirveesti, mutta sitä on niin helppoa vaan jäädä toljottaan.

kävin pitkästä aikaa torstai-iltana ulkona pakkasessa juoksemassa... olinpas kaivannut sitä. mutta valitettavasti mun keuhkot ei ihan digannut sitä, tais vaan olla liian kylmä. harmi homma. juostessa tuntui ihan ookoolta, mutta sitten jälkeenpäin ei. tänäänkin on tuntunut vähän hassulta, en tiiä, oli tuossa vähän nuhaakin, ehkä sen takia oli taipuvaisuutta nyt putkien supisteluun... noh. elämä on. keskiviikkona taas olin nyrkkeilyreeneissä ilman avaavaa lääkettä ensimmäistä kertaa kuukausiin, ja meni homma tosi kivasti, energiaa ois jääny vielä ylikin:) tosi kiva, tarkoittaa sitä, että astman kans oltiin tosi hyvin tasapainossa. toivottavasti en pilannut sillä pakkaslenkillä mitään.

joo. eilen kävin tosiaan feivorittisukulaiseni kanssa kahvilla jorisemassa. oli tosi kiva nähdä, ollaan nähty tosi harvoin, mutta ehkä nyt onnistutaan näkemään vähän useammin, oli kummallakin sen verta mukavaa, ja juttua jäi vielä kesken. sain kuulla viimeisimmät uutiset sen sukuhaaran toimista, oli mielenkiintoista. mulle merkkaa tosi paljon, että olen "uudelleen-löytänyt" tämän sukulaiseni, ja että me tullaan tosi hyvin juttuun... en tiiä tajuaako kukaan mitä tarkoitan. jotenki mulla on ollu aika sellanen perusyksinäinen fiilis tässä maailmassa jo aika kauan, tuntunut että varsinkin sitten kun äiti on poissa, niin mä oon ihan omillani. onhan mulla kavereita, mutta jotenkin veriside tuntuu jollain tavalla "luotettavammalta", ehkä se estää ihmistä "häviämästä" niin helposti. siis en mä ole siitä yksinäisyydestä mitenkään hurjasti kärsinyt, mutta sisälläni minulla on kai jonkinlainen kaipuu siihen, että olisi joku sisko tai veli tai jotain. onhan mulla veli, en halua häntä vähätellä, mutta kun totuus on se, että me ollaan aina oltu niin kovin eri aaltopituudella, ja veljen sairauden takia nyt aika eri planeetalla... siis minulla on se olo, että häneltä ei ole mahdollista saada sitä henkistä tukea ja läsnäoloa mitä tiedän jonain päivänä taas tarvitsevani.
minua oikeasti eilen illalla kotiin tullessani ihan itketti, kun toi tapaaminen tuntui niin tärkeältä, ja olin siitä niin kiitollinen. äidin kanssa juttelin tänään asiasta, ja hän sanoi olevansa todella iloinen, että "nuorempikin sukupolvi" suvussamme löytää toisensa jollain lailla. ja itse asiassa hän tokaisi itse minulle, että ehkä mä voin löytää siitä vähän veljenkorvikettakin. toivottavasti. ei mulla ole mitään hirveitä odotuksia, elämä kun menee niinkuin se menee, haluan vain että pysymme yhteyksissä enemmän tai vähemmän. uskon että se on ihan mahdollista.

voihan perkule... se viimeisintä edellinen kirjoitus hävis johonkin!??!?!? ihme homma. noh, ehkä sillä oli syynsä:)

kirjoitusblokki

olen parina iltana miettinyt, että pitäis ja haluis kirjoittaa tänne, mutta sitten on kuitenkin tökkinyt. on tyhjä olo. tai totuus taitaa olla se, että olen niin täynnä uusia ja minulle isoja ajatuksia, enkä ole niitä valmis vielä jakamaan.

on tässä parin viime viikon aikana niin sattunut ja tapahtunut. enimmäkseen vain hyvää. täytyy sanoa, että näin hyvin ei ole ollut asiat pitkään aikaan, varmaan 5 vuoteen. aika hurja fiilis, tähän tarvii vähän tottua, ettei rupea pelottamaan:) mä kun olen silleen vähän tyhymä, että kun asiat on kunnossa ja hyvin, niin mua alkaa pelottamaan, enkä ehkä uskalla täysin rinnoin nauttia tilanteesta... pelkään siis sitä, että kohta taas lähdetään alamäkeen... (koska pakostahan niin käy jossain vaiheessa jollain lailla vähäsen edes). mä taidan olla jonkinlainen ekspertti siinä, että asiat on huonosti, silloin mä oon tavallaan kuin kala vedessä, vaikka ei kivaa olekaan. mutta tiedän ainakin miten handlata asiat. on kokemusta. tälleen kun kaikki on oikeestaan hyvin ja osa tosi kivasti, niin mulla menee pasmat sekaisin:) en tietenkään toivo asioiden olevan toisin, mutta... tajuat ehkä ajatuksen. sitä on niin kuin tonneittain enemmän menetettävää kun asiat on hyvin.... no, mutta aattelin, että minäpä opettelen olemaan ekspertti siinä, että asiat menee hyvin:)

kyllähän mä tuossa vuoden alussa aattelin, että NYT alkaa asiat sujumaan, oikeesti oli sellanen fiilis. ja niin tässä näyttää käyvän. ihan alku vuodesta vähän kakisteli, mutta nyt "se" tajus mistä on kyse. joten hanaa vaan!!!=)

noh, katsos, tulihan sitä tekstiä kuitenkin:) lisää toiste! öitä!

takaisin yhtenä kappaleena:)

Hellurei!

noniin, takaisin ollaan suomenmaassa, tytöt ja suksetkin ehjinä=) (nojoo, itse asiassa sukset ei nyt ihan ehjinä, menivät heti huoltoon, osuin pariin kiveen.......) olipa aikas reissu, paljon ehittiin, oli ehkä hieman itse asiassa jossain mielessä jopa LIIAN intensiivinen:) Mutta aijai, saipahan laskea niin paljon kuin jalat kantoivat:) lunta ois alkupäivinä voinut olla enempikin, mutta sitten loppuajasta sitä tulikin täydeltä tuutilta niin ettei paljon maisemia nähnyt, mutta lunta oli ainakin. tässä eräs näkymä.... ei paha:)


mutta täytti se reissu senkin lomakriteerin, että en kyllä sekuntiakaan funtsinu tolla reissulla töitä. ja vaikka aika univelat oli kun tulin kotiin ja töihin jouduin, niin silti tuntui työt jotenkin helpommilta kuin mitä ennen lähtöä. ehkä sain kerättyä taas vähän enemmän sitä kuuluisaa perspektiiviä:) nyt on jo pari yötä nukuttua pidemmän kaavan mukaan omassa sängyssä, ja alkaa kooma haihtua:)
tuntuu muuten siltä kuin olisi ollut kauemminkin poissa...=)

mun kavereitakin ehittiin siellä moikata, ja hyvin syödä. joten sanoisin että aika tehokasta ajankäyttöä lomalla:), ens kerralla ollaan kyllä ehkä pienemmällä tavoiterepertuaarilla liikenteessä... mutta tää taiskin olla eräänlainen "once in a lifetime"-reissu...

ruvettiin sitten funtsimaan jo ensi vuoden ulkomaan hiihtoreissua....;)