3 vuotta blogia takana ja jouluaatto

Minä laiskamato en huomannut, että 15. joulukuuta tämä blogini täytti jo kolme vuotta!!! Ei muuta kuin hyvää syntymäpäivää:) Kyllä siitä tuntuukin jo olevan jonkin verran aikaa, kun kirjoitin tänne ekan kerran.

Joo, ja jouluhan se täällä onpi taas. Viime vuonna pääsin pälkähästä, kun Miehekkeen kanssa ei vietetty joulua ollenkaan, oltiin kahestaan pohjoisessa, olipa tosiaan mukavaa:) Noh, nyt ollaan taas vanhan kaavan mukaisessa joulussa: äitee ja veli tuli tänne etelään, ja nyt ollaan sitten menossa tädin luokse syömään. Serkku ilmoitti tänään olevansa raskaana, tuntuupi hassulta, hän on ollut minulle semmonen pikkusiskon tyylinen otus nuorempana:) Ihan "normaalissa synnytysiässähän" hän jo on, mutta silti tuntuu hassulta. No, se menee ohi:) Olen kuitenkin iloinen hänen puolestaan, ja mun täti taitaa olla taivaassa, kun hän saa vihdoin lapsenlapsia:) Mutta ahistaa joo, en tiiä mikä, kai semmonen default-jouluahistus vaan. Hesarissa oli hyvä juttu yksinäisistä ihmisistä ja joulusta, että miten sitä jouluna yksin selviää: Kohtelee sitä kuin flunssaa, kyllä se odottamalla ohi menee. Mä aattelin ottaa tänä vuonna tuon ajatuksen käyttööni, vaikka enhän mä ole yksinäinen ja elämä on muutenkin vissiin aika reilassa. Mutta minkäs teet, kun mä vaan kärsin jouluahdistuksesta. Piste.

Luin loppuun tänään elämäni ensimmäisen Paul Austerin kirjan, "the brooklyn hollies". Oli hyvä, en osaa selittää millä tavalla, mutta oli vaan. Ystäväni kehui minulle Austeria, ja oikeassa hän oli.

Heille, jotka nauttivat Joulusta: Ihanaa joulunaikaa teille! Ja meille, jotka emme koe sitä niin nautinnolliseksi ajaksi: Mahdollisimman kivutonta joulua ja jopa hetken väläyksiä onnesta!:) (Kyllä se kohta on ohi:))

fiilikset muuttuu liian nopeasti

äiti soitti kesken onnellisten ajatusten, ja saatiin taas aikaiseksi riitaa samasta aiheesta kuin muutenkin viime aikoina.

Musta tuntuu, että me ollaan ihan eri planeetalla, että minä en voi luottaa siihen mitä äiti sanoo, ja että äiti ei vaan kuule mitä minä sanoin. Ja kun minusta tuntuu, että minulle on valehdeltu, niin mä suutun. Hetkittäin vihaan omaa äitiäni, ja miten huonoksi ihmiseksi se tekeekään minut? Mutta kun mä en jaksais tota mun perhettä, en ollenkaan. Ja olen pahoillani siitä.

"Yrittäjä"

Niin joo, miten pääsinkään unohtamaan: Mä sain toisen apurahan, joten nyt on jonkinlaiset tulot varmistettu jo puoleksi vuodeksi:) Eli maksan itse itselleni omat kuukausittaiset apurahani (palkasta ei nyt vaan pysty nyt edes unelmoimaan). Hassu mutta hyvä fiilis. Ehkä nyt osaan relata ja uskaltaa tehdä töitä siinä rytmissä kuin haluaa (valmista pitää tietty tulla) ja sanoa EI kaikille ylimääräisille nakituksille.

Tuntui tosi hyvältä, kun sain tietää tuosta apurahasta. Olin nimittäin jo luullut, että en saanut sitäkään, kun ei ollut kuulunut mitään ja päätösajankohtakin oli mielestäni jo mennyt hetki sitten. Joka tapauksessa, tack så mycket Albin!

Onpas ne fiilikset muuttuneet ja vaatimukset laskeneet vuodessa: viime vuonna tähän aikaan olin hermona siitä, että tipun apurahalle. Nyt olen superonnellinen siitä, että saan edes jonkinlaista apurahaa, vaikka tulot tippuvat sadoilla euroilla. Noh. En tiiä mitä tohon nyt sanoisi, siis onko se hyvä vai huono. Sanotaanko vaikka, että ainakin olen jotenkin sopeutunut tilanteeseen, ja se on vissiin hyvä. Mutta en mä kyllä tolla linjalla haluais enkä meinaa olla koko elämääni.

täällä jossain ihan itsekseni

heippa täältä jostain lempparipaikastani:)

Eli sain toteutettua yhden toiveen: olen itsekseni hetken aikaa, poissa kotoa (ja töistä). Noh, pikkaaseen tuli "huijattua": mieheke oli täällä kans viikonlopun yli, mutta se oli vaan bonusta:), oli kiva olla jossain yhdessä missä ei ole mihinkään kiire eikä ole aikatauluja. Mä oon ollut aika kovassa flunssassa, joten ole pystynyt laskemaan vain parisen mäkeä tähän asti. Mutta tänään tuntuu, että keuhkot on vähän paremmassa jamassa, joten ehkä pääsen laskemaan pari mäkeä lisää.

vaikka olin ihan rättipoikki ja kipunen kun pääsin tänne lauantaina, niin silti tuntui tosi hyvältä samaan aikaan. Eilen miehekkeen lähdettyä oli tosi ristiriitaiset fiilikset: olin tosi onnellinen, sillä mulla on tärkeimmät asiat tosi hyvin; oli hieman orpo ja yksinäinen olo, kun yhtäkkiä olin ihan yksin täällä jossain hiljaisessa paikassa; harmitti, kun oli niin kova yskä vieläkin; huolehdin vaikka mistä, ja tämä taas yleensä sattuu silloin, kun vihdoin on päässyt pysähtymään ja lepäämään ja ajatuksilla on aikaa ja voimia tulla mieleen, tulee käytyä kaikenlaisia ajatuksia päässä läpi. Mutta pääasiassa mulla on onnellinen olo.

Onpas ihanan hiljaista ja valkoista täällä.

Kohta menen kokeilemaan josko tänään voisi laskea enemmän kuin yhden mäen:)

Hankaluus senkun jatkuu

Joku ikävä kierre on päällä: olen väsynyt, ja koen työssäni hyvinkin usein riittämättömuuden tunnetta, varsinkin viime aikoina. Sama fiilis on tullut välillä kotonakin, kun väsyneenä ja töistä lannistuneena olen kärttyinen ja epämukava ihminen. Ja kun olen kärttyinen ja epämukava, fiilikset omasta itsestäni laskee entisestään, jolloin olen vielä väsyneempi, kärttyisempi ja ikävämpi ihminen, vaikka haluaisin olla kaikkea muuta. Ja oma olo ja muiden olo ympärilläni vaan huononee. Revi nyt tuosta sitten. Ite olen ajatellut yhdeksi ratkaisuksi sen, että lähden hetkeksi johonkin ihan ittekseni, jolloin ei ole tarvetta edes olla mukava ihminen, ja ehdin siten rauhoittua itseni kanssa ja levätä ja ehkä huomata jotain kivojakin puolia itsessä taas pitkästä aikaa. En ole ihan hirveästi nääs tykännyt itsestäni viime aikoina, olen vaan ollut sellainen bitch, joka jollain tavalla aina pilaa asioita. Itkettää.