Väsyttää

Väsyttää siis. Yritän muistella, että onko tämä fiilis aina yhtä ponneton tähän aikaa vuodesta? Sängystä on aamuisin turkasen vaikea nousta, vaikka oiskin nukkunut ihan suht tarpeeksi hyvin ja kauan. Vuoroin masentaa, vuoroin kiukuttaa. Ei vaan jaksais suorittaa yhtään mitään. Töissäkin tökkii, eksperimentit ei onnaa, eikä ymmärrä miksi, siksi sitä tekee juttuja uudestaan ja uudestaan, yrittää aina muuttaa yhtä muuttujaa kerrallaan. This is why it is called REsearch. Mieli on miettinyt muita työpaikkoja, mutta olisinkohan missään työssä onnellisempi juuri nyt kuitenkaan?

Olkapää-draama ratkesi hassulla tavalla: magneettikuva näytti, ettei mikään ole varsinaisesti rikki, mulla on vaan synnynnäisesti liian löysä olkanivel; olkapää pääsee pomppimaan sijoiltaan, nyt kun en ole turbokunnossa, vaan ihan "tavallisessa " kunnossa, ja ihmekös siitä, että koko nivel on pirun ärtynyt... Nyt taas jumppakuurille (nyt tarttis olla jumpattava kohde vähän oikeempi), ja jos ei 3 kk:ssa ole tapahtunut selvää parannusta, niin sitten laitetaan leikkausjonoon, ja leikataan varmaan joskus kesällä. Semmottiis. Tuon "sopimuksen" kanssa voin elää. Varsinkin kuin sain kuulla, että tämä terveysongelma on sellainen että se ei pahene iän myötä, päinvastoin oireet vähenevät kun nivelet kangistuvat=D Se on hienoa se, että ikääntymisessä on nyt toi hyvä juttu=D

väsyttää. kerroinko jo?

aina ajankohtainen prokkis:

Haluaisin oppia hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. On jonkin sortin huono itsetunto-kausi menossa: kyllä minä itsestäni useimmiten pidän, mutta olen just nyt erinäisistä syistä jotenkin pettynyt itseeni (en jaksa selvittää tässä nyt mitä ne syyt ovat), vaikka omastakin mielestäni ne syyt ovat vähän hölmöjä tai turhia... Minkäs teet... opettelen opettelen.

kehun taas itseäni, tässäkin olotilassa. Mutta tämä on hyvin konkreettinen hyvä puoli:

8) Minulla ei tule huono olo liikkuvassa ajoneuvossa, vaikka nukkuisin, istuisin takaperin tai lukisin.... Minulla on siis hyvä "liikkeensietokyky";) Onhan sekin jotain, niih:)

masistelua

terveterve. Täällä ollaan hieman alakuloisissa fiiliksissä vietetty tämä viikko. Ei ole mitään oikeasti vakavaa; kukaan ei ole kuollut eikä vakavasti sairastunut. Miun kroppa ei vaan oo sit kuitenkaan kunnossa... Olkapää joutuu todennäköisesti veitsen alle. Ja siitä voivat asiaani ja harrastukseeni vihkiytyneet vetää kanssani suoran johtopäätöksen, että tämä tellukausi menee sitten niin kuin suoraan sanottuna pipariksi... Ei tätä varmaan kaikki ymmärrä, että tuosta voipi oikeasti masentua, mutta minä voin.

Mulla alkoi vanha vamma yltymään tuossa heinäkuun lopulla, ja siitä asti se on ollut "einytihankunnossa". Kävin silloin heti aluksi lääkärillä ja ortopedillä, joka sanoi, että ei minulla ole muutakin kuin huono/epätasapainonen lihaskunto, ja että kyllä se jumppaamalla paranee, voi vaan vähän kestää... Nooh, tässä kohtaa kuvioon astuu toi avoke: kuunteli sitä mun kipuilua aikansa, ja kun en vielä 3,5 kk:n jälkeenkään pysty nukkumaan oikealla kyljelläni, tai tehdä tavallisia arkijuttuja ilman että vihlaisee ja sen seurauksena hartiaa alkaa taas särkeä ja sormia pistellä, niin hän sanoi, että nyt meen sitten kyllä johonkin käsi-spesialistille saamaan toisen mielipiteen asiasta... Nyt jälkeenpäin tajuan itsekin, että olis ehkä itekin pitänyt tajuta, että ei toi nyt ollut ihan normaalia... Mä vaan uskoin vakaasti, kun kerran ortopedi oli mulle sanonut, että kyllä se jumppaamalla paranee... Noh, menin tiistaina sitten tällaiselle tutulle käsispesialistille, joka siinä mun käsivartta käännellessään tuli jo parissa minuutissa siihen tulokseen, että eräs side siellä on nyt sitten revähtäny ja sen seurauksena on muutakin häikkää. Se tieto tuli jotenkin shokkina. Lääkäri lisäs, että mahtaa särkeä jonkin verran, että onko sulla korkea kipukynnys... Kai mulla on joo, ja kaikkeen tottuu. Nojaa ja nojoo, nyt sitten maanantaina meen magneettikuvaan, ja sitten tietää tilanteen paremmin kun on jutellut taas lääkärin kanssa. Mutta mua vaan nyt vähän masentaa... Ja jotenkin välttelen jut nyt ihmisiä, varsinkin toisia tellufriikkejä, ko ei vaan nyt nappaa kuunnella kuinka muut suunnittelee reissuja... Tästä talvesta kun piti tulla se tähänastisista parhain: kuukauden offi-sessiokin oli ajatuksissa, ja ylimääräinen lomakin jo kysytty.... Kesänkin kärvistelin töissä vain viikon lomalla, kun säästin hiihtoreissuja varten lomat. Kylhän mä tällä mäsällä kädellä rinteessä voin rauhallisesti vetää, ilman sauvoja vaikka, kun en kerta siellä paljon enää lentele, mutta kun sinne ei ole suurin polte, vaan siihen rinteen viereen pusikkoon ja rinteessäkin siihen kumpareikkoon reenaamaan: siellä missä lentelen niin että voivoi... Vaan nyt pitää vaan saada tottua hetken ajatukseen, että nyt ei sinne vaan voi mennä. Ja kyllä tässä elämässä löytää jotain muutakin kivaa tekemistä, mutta siinä voipi mennä jokunen hetki, aivot kun olivat niin asennoituneet, että kohta mennään!

ei-telluilevat/laskevat ihmiset (esim. työkaverit) pitävät mua hulluna, sillä aattelin huomenna kaikesta huolimatta mennä avaamaan tämän hiihtokauden tuohon lähirinteeseen... Mutta sanotaanko näin, että tiiän mitä teen (tai ainakin luulen;)): rinne on niin pieni, lasken rauhallisesti ja ilman sauvoja, niin mikäs siinä. tahdon vaan liukua edes kerran alamäkeen telluilla, ennenkuin tulee se pakollinen tauko.

kiirettä pukkaa.

Ihan tässä harmittaa, että ei ole yli viikkoon ehtinyt lukea blogeja saati sitten kirjoittaa omaansa... Viime viikko meni jotenkin tosi väsyneesti ja suuren työmäärän lätistämänä. Viime viikonloppuna oli onneks hauskaa SkiExpossa... Käveltiin porukalla kalsareissa.... Joo. mutta ei siitä sitten sen enempää. Tää viikko on onneks ollut huomattavasti pirtsakampi, mutta sitten olenkin ollut menossa siellä täällä. ja täytyy myöntää, että feisbuukki on ollut kyllä jotenkin kiehtova paikka:) "Tapaa" sellaisiakin tuttuja, joihin ei varmaan pariin vuoteen ole ollut yhteydessä. Ihan kiva, useimmassa tapauksessa:)

jep, mutta mä taidan nyt mennä nukkumaan, väsyttää. Huomenna shoppailemaan farkkuja, kivaa:)

ai niin joku positiivinen asia itsestäni... moneskohan tää olikaan...? noh, tässä on yks:

7) tulen helposti toimeen uusien ihmisten kanssa

Kehuja urakalla...

on ollut vähän kiire ja on jääny neljän päivän kehut väliin... Noh, en nyt keksi neljää (+ yhtä tälle päivälle), joten pidättäydyn siinä päivän kehussa, ja pahoittelen:)

6. kehu: Mun mielestä minulla on hyvä värisilmä.

5. kehu

Olen aika hyväsydäminen.

Tihih...:)

Minusta tuli eilen virallisesti avovaimo.

lisäys kriisailua-tekstiin

Tuntui, että täytyi lisätä seuraavanlainen asia: eihän tässä elämässä teoriassa ole mihinkään kiire, lapsiakin voin saada vielä ainakin seuraavat 9 vuotta... Mutta kun itse koen, että jos vaan mitenkään mahdollista, niin haluaisin ensimmäisen lapseni tyyliin ennen kuin olen 35-vee...
Tämmösiä mietelmiähän nämä ovat. Täytyy olla onnellinen, jos jossain vaiheessa elämää OIKEASTI onnistuu lisääntymään;), sehän itsessään on mahtavaa, minun prioriteettieni mukaan.

4. Kehu

Kaiken kriisailun keskellä on kuitenkin muistettava positiivisuusprojekti:

Hhhhmmm... Annas kun mietin.... Noh: Olen luotettava ihminen.

Kriisailua

Kelailen tässä elämää suurempia asioita... Mietin, että miten olisin toivonut että mun elämä olisi mennyt, sillai jotenkin aikataulullisesti... Vaan ei oo mennyt sinne päinkään:) Nyt just ahdistaa tää ikä, joka on jo niin "vanha", että olen siinä tilanteessa, että nyt tarttis tehdä monesta asiasta jonkin sortin päätös, ainakin tarttis jollain lailla suunnitella suurpiirteistä aikataulua asioista: töistä, perheen perustamisesta, elämän suunnasta. Kaikkea kun ei vaan voi saada samaan aikaan, valitettavasti. Tai jollain tavalla tietty varmaan voi, mutta siinä voipi sitten käydä vähän hankalaksi jossain vaiheessa elämä. Tavallaan ois kiva olla joku 25-vee: yhenkään asian kanssa ei ois kiire mihinkään, ja ehtisin vielä jotenkin "porrastaa" elämän suuret asiat. Lähinnä tässä nyt ahdistaa työuran etenemisen, harrastusten ja perheen perustamisen väliset ristiriidat täällä kotosalla. Harrastusten ja perheen perustamisen välillä se ristriita ei ole kovin hirveä, mutta sitten jos on haluja jonkin sortin "uraan" siinä vielä, niin sitten voipi mennä vähän takkuiseksi toi yhtälö.

Mutta elämä on mennyt kuten on mennyt. Eikä se ois mun kohdalla voinut mennä eri lailla, jos ottaa huomioon, mitä kaikkea olen kokenut. Jos mä oisin esim. ollut jo perheellinen siinä vaiheessa kun paniikkihäiriö iski, niin siinä ois perheen muut jäsenet kyllä kärsineet. Mutta silti toivoisin, että oisin ollut "valmis" monessakin mielessä vähän aikaisemmin (en tarkoita siis että täysin valmis ja ready ja sillai, vaan lähinnä sitä että en olisi ollut niin järkyttävän kaukana siitä "valmiista", vaan edes vähän lähempänä). Mutta en siis ole ollut. En nyt tosiaan tiedä olenko täysin "valmis" nytkään, mutta nyt osaan edes kuvitella mitä se "valmius" on:). Ei oo helppoa tää ei, eikä yksinkertaista. Blääh.

Ja vaikka mä oon kavereitteni puolesta iloinen, niin mua masentaa kyl vähän sekin, että monet muut jotka ovat olleet yhtä kauan töissä kuin minä samalla alalla viettävät jonkin sortin väitösbuumia: tohtoreita tulee enemmän kuin laki sallii...:) Ja mä vaan häsään aina vaan siel labras ja toimistopöydän ääressä, ilman että väitöskirjan etusivu edes häämöttäis...:( Blaah ja blääh. Surkimus maximus.

Lopuksi mainittakoon, että juu tiiän että minulla on asiat nykyään pirun hyvin ja ihanasti, mutta just nyt en vaan ihan osaa nauttia niistä, sillä ei ne ihanat asiat nekään aina yksinkertaisia ole.

Peace ja yo ja sillai.

kehu 3)

Olen hyvä pienten lasten ja koirien kanssa:)

2 ääripäätä

...löytyy minun persoonastani. Ja se tuottaa välillä tuskaa. Toisessa ääripäässä oleilee henkilö, joka on aika rauhallinen, hiljanen, kärsivällinen, positiivinen, yksinäisistä hetkistä ja arjen toistuvuudesta tykkäävä. Kun taas toisessa päässä riehuu levoton, vaihtelunhaluinen, kärsimätön, äänekäs, sosiaalinen, seikkailunhaluinen hurjapää. Tuntuu, että sitten yhdessäkään tilanteessa eivät nämä molemmat tyypit ole tyytyväisiä. Pitää tasapainoilla niiden välillä jatkuvasti: on saatava rauhallisia ja "turvallisia" hetkiä jotta tyyppi 1 pysyy kunnossa, kun taas tyypille 2 pitää järjestää säännöllisin väliajoin jotain tekemistä ja kokemista ja puhumista, muuten tylsistyttää pahasti. En tiiä kummasta tykkään enemmän, taidan viihtyä molempien puolien kanssa, mutta yhteiselo on välillä tosiaan vähän vaikeeta.

Tämä oli nyt tämmönen rehellisesti skitsahtava kirjoitus, mutta mulla taitaa olla siihen jonkin sortin "oikeus", kuuluu vissiin sukuvikoihin;)

ärgh, onpa vaikiaa heti aamusta keksiä jotain kehumista....

2) Osaan olla hauska.

"Kehu päivässä, kaksi parhaassa."

Luin Mymskän positiivisuusprojektista, ja ajattelin, että osallistuminen siihen voisi tehdä hyvää ja olla kivaa, joskin tietty aika ajoin hieman hankalaa...:)

Tarkoitus on siis kehua omia hyviä piirteitään ja puoliaan, ilman selittelyä tai vähättelyä, ainakin yksi kehu per päivä.

Tästä se lähtee:

1) Olen hyvä pitämään esityksiä/esitelmiä.

(tekipä mieli kyllä joo lisätä jotain, että "en aina, välillä jännittää liikaa", jne., mutta enpä saa lisätä, en;))

Täällä taas

Loma meni. Mukavasti. Mutta way too fast. Harmitti tulla takaisin. Paikka oli kaunis: sekä vuoria että vettä: my cup of tea=D (no kylläpä englantia nyt pukkaa...noh, annataan kielien virrata:)) Pikkasen oli p*ska kunto kaiken sairastelun jälkeen, mutta ei se nyt ihan karmeesti harmittanut. Oli mukavaa vaikka ei pystynytkään/jaksanutkaan tehdä kaikkea mitä oisi tehnyt mieli. Nukuttua tuli hyvin ja paljon:) Nyt voin muuten nimetä harrastuksekseni myös purjelautailun, nyt sitä on nääs tehty ja opittu edes jotain: jokaisena päivänä käytiin vähän "lautailemassa": välillä opastuksen kanssa ja välillä ilman. Ensi kesänä sitten lisää.

Hartiakin pysyi messissä... Parina viimeisenä päiväni se alkoi hieman lonksumaan taas, eikä rinkan kantaminen (edes ne lyhyet pätkät) ollu ihan nannaa sille, mutta nyt alkuviikosta kun taas vähän jumppasin, niin johan tuntui taas paremmalta. Hyvä siitä vielä tulee, kuin uusi;)

Voin ylpeänä todeta myös sen, että tämän kesän aikana olen enemmän kuin kiitettävästi kesyttänyt minun vesipelkoani, joka paheni silloin paniikkiaikana aika paljon. Nyt ei alkanut kuin vasta tosi väsyneenä jännittää vähän liikaa=pelottaa. Silloin piti vaan hankkiutua rantaan ja huilaamaan ja siitä se sitten taas. Onneks osaan jo vähän antaa ymmärrystä itselleni silloin kun olen väsynyt ja/tai nälkäinen: ei pidä pakottaa silloin itseään sellaiseen, mikä ei tunnu hyvältä. Ja täytyy hyväksyä se piirre itsessäni, että väsyneenä/nälkäisenä en vaan ole kovin vahva henkisesti.

katkipoikki

Snap. Yksi asia ja koko kulho kaatuu ja vesi valuu yli. Eilen tuli jonkinsortin tsemi-raja ylitettyä, ja itku ja luovuttamisen fiilis tuli.

Joku pöpö iski taas (voi veturallaa) ja lähdin eilen töistä kesken pois kun huippas ja hikoilutti ja yskitti...

Viimeinen pisara tuli tiskikoneen asennuksen muodossa. Tiskikone siis hajosi, hankin uuden, maksoin kuljetuksesta ja asennuksesta. Ja kerroin myös kysyttäessä, että paikalla ei tule olemaan kantajia omasta takaa, sillä olkapää on nyt mikä se on vieläkin. Noh. Yksi nuori, hintelä mieshän sieltä sitten tuli sitä tiskikonetta tuomaan. Ei auttanut kuin yrittää vähän auttaa häntä saamaan vanha kone kämpästä ulos ja rappusia alas, ja uusi ylös. Olin laittanut suojaksi pahvia lattialle, vaan 20 cm:n kaistale oli jäänyt suojaamatta... ja siihenhän se poika sitten ketkutti sitä tiskikoneen nurkkaa: puuparketissa on mukavan kokoinen kolo. Veetu. Noh, asennus oli hieman hankala, kun tiskoneen putket tartti vetää keittiökaappien alta, ja sitten ne oli vielä liian lyhyet, joten niitä tartti pidentää. Mutta paikalle saatiin. Siis se tiskikone. Tyyppi lähti pois, kiitos hei. Minä menin nukkumaan huonoa oloani pois. Illalla aattelin, että pitäähän toi nyt sitten testata toi tiskikone, vaiks vähän epäileväinen fiilis oli jotenkin jo etukäteen... Jäin katsomaan kuis kone toimis. Ja loiskis, sieltähän se vesi tuli poistoletkun jatkoputken liitoksesta suoraan lattialla. Tänk juu veri meni... Tässä vaiheessa tuli iso itku, soitin läheisillä, rääyin suoraan sanottuna, tuntui, että mä en nyt vaan jaksa enää näitä kaikenmaailman asennu/putki/sähkömiehiä, jotka tulee rikkoon paikkoja ja tekeen asiat huonosti. Voihan video. Noh, jaksoin vielä soittaa liikkeeseen, josta masinan ostin, ja kerroin lannistuneena tilanteesta ja sanoin, että asia on hoidettava, mutta mä en nyt jaksa soitella enää yhtään kenellekään, että josko te hoidatte homman nyt vaan kotiin. Olivat kyllä ihmeen ymmärtäväisiä. Lupasivat, että homma hoituu ennen perjantaita... katsotaan nyt.. ja millä lailla? Sitten painuin nukkumaan... Unen päästä en kyllä heti läheskään saanut kiinni, fundeerailin asioita liian paljon. Tässä on nyt viime aikoina ollut kaikin puolin paljon sulateltavaa.

Tänään oli vielä päivällä melkein yhtä ikävä fiilis kuin eilen, mutta sitten illaksi helpotti, kun sain juteltua parinkin kaverin kanssa. Paras keinohan olon paranemiseen ois tietty lenkille lähtö tai muu liikunta, vaan ei nyt se käy, en kolmatta tautia haluais enää tähän putkeen.

Joku paha karma mua nyt seuraa, mutta ehkä se loppuis tähän?

Jos nyt jaksais vielä vähän aikaa, ja paranis toi fyysinen olo ainakin... Viikon päästä olen jo mukavimmalla mailla, ilman ikäviä remppajuttuja ja arkihuolia. Paitsi. Voihan olla, että koneeni myöhästyy tai tippuu taivaalta, tai vain yksinkertaisesti kaikki tavarat ovat koko viikon hukassa..........=D

4 päivää

...töitä enää, sitten ystävän väitös ja väitösjuhlat, ja sitten lentsikkaan ja viikoksi lomalle. ihanaa.

Eilinen sushi-ilta ylitti odotukset (pitää kyllä muistaa taas joskus järjestää uudelleen samanmoiset): oli kiva nähdä kaikkia, sushi onnistui ja maistui, samoin viini... 6 naista onnistui sitten tuhoamaan 7 viini/kuoharipulloa illan aikana (tajusin sen vasta aamulla, kun siivosin pulloja pois). Desibelit tais olla mojovat, kyl naisista lähtee ääntä:) Kylppärikin on nyt sitten ikäänkuin "kastettu":)
Teki hyvää. Kaikinpuolin.

Tänään en sitten tehny oikeestaan yhtään mitään, ja se on hyvä se. Tiskasin. Jaksaa sitten taas nyt painaa ne parit päivät töissä tiukkaa tahtia:)

Tämä hetki

...tuntuu hyvältä. Ei semmoselta utopistisen onnelliselta, sillä elämän realiteetit on vielä hyvässä muistissa. Mutta tässä hetkessä on levollisen turvallista olla itsensä kanssa.

Tämä on ensimmäinen viikonloppu omassa kodissa pitkään aikaan... Nelisen viikkoa meni evakossa, ja sitten viime viikonloppuna äitee oli käymässä ja lähettiin viikonlopuksi kylpylään (juu, MINÄ olin kylpylässä yötä, ei oo oikeen meitsin vakiovalinta.... Äiteen kaveriksi ja mieliksi lähdin, ei se nyt NIIN kauheeta ollut, mutta ei oo ikävä takas:)). Tuntuu hyvältä. Koti on vielä pienessä kaaoksessa, mutta mäpä en jaksa välittää.

Kai se evakkoaika vähän stressasi: tavarat olivat ärsyttävän usein hukassa, ja tilaa oli paljon vähemmän kuin yleensä. Ja kun siihen lisätään angiina, myöhästynyt remppa ja v*tun ääliöt putki- ja sähkömiehet, sekä äiteen saapuminen ja muuta häsää, niin ei ollut ehkä ihme että olin sisältä koko ajan vähän kireenä ja väsynyt. Mutta äitee lähti nyt torstaiaamuna takas, ja nyt on sitten vihdoin ihan rauha maassa. Tykkään äiteestä joo, mutta rajansa kaikella:) (tämä on ehkä tullut aiemminkin puheeksi?:)) Äitee oli kyllä aivan ihana: tosiaan remppa "valmistui" vasta tasan viikko sitten, ja äitee oli täällä jo silloin siis kylässä... Ja näki kaikki helvetin ongelmat sen remppahässäkän kanssa ja kämpän kaameen likaisuuden... Noh, äiteepä sitten siivos keittiön ja pesi lattiat sillä välin kun olin alkuviikosta töissä... en oisi parempaa lahjaa voinut sillä hetkellä saada...

Jep. tänään ohjelmassa: käväsen töissä, käyn tsiigailemassa tilbehöörejä reissua varten (jee!) ja illalla tehdään ystävien kanssa mun sekasella kämpillä sushia! Tykkään sushista paljon, ja olen varmaan vuoden höpissy siitä, kuinka tarttis yrittää itse tehdä: joten NYT se tapahtuu:) Mukavan illan ohje: raakaa fisua, riisiä ja levää;), 6 mieluista ystävää, jonkin verran viiniä:), ja jutustelua ja istuskelua.

Surullista juttua

Kuulin eilen, että yks tuttuni on kuollut. Suunnilleen samanikäisiä oltiin. Ja vaikka ei läheisiä oltu, niin olo on vähän alakuloinen. Mietin, että miten rankkaa hänen läheisillään mahtaa olla. Ja on ikäänkuin sellainen olo, että ei minulla ole oikeutta surra, sillä eihän me oltu ees millään tavalla läheisiä.

Kuolema on kyl kauhean lopullinen. Vielä kun itse ei osaa uskoa mihinkään kuoleman jälkeiseen elämään (kai mä jonkin sortin ateisti olen), niin tuntuu surulliselta, että en tämänkään henkilön kanssa enää koskaan tule vaihtamaan sanaakaan. Ois jotenkin kiva voida sanoa vielä jotain.

Tavallaan käy kateeksi vahvasti uskossa olevat ihmiset, jotka voivat uskoa siihen, että kuoleman jälkeen pääsee treffaamaan kaikkia itseään ennen kuolleita tuttuja ihmisiä. Se ois aika siistiä, nyt ainakin tuntuu siltä.

Mutta life goes on. Pitää muistaa iloita omasta elämästään, vaikka se ei aina tuntuisikaan niin ruusuiselta.

Jaksuja toivon hänen läheisilleen.

Ihan vaan ilmoitusluontoisena asiana, niin voisin tällä hetkellä mielelläni päättää, että tää kylppäriremppa oli ensimmäinen ja viimeinen mun perusteellinen remppa. Tarvii sitten aina vaan muuttaa uudempaan kotiin, jos kylppäri tai keittiö näyttävät olevan rempan tarpeessa....

;););)

once again... PMS

aamusta luin Serikan juttua samaisesta asiasta, mutta silloin olin itse vielä onnellisesti PMS-sfäärin ulkopuolella...

Vaan en enää... Veetuttaa niin että melki itkettää... Ja vaikka mä tiiän että nää kaikki fiilikset johtuu pääasiassa PMS:stä, niin se ei nyt ihan hirveesti auta nyt just.

Silloin kun ei ole PMS päällä, niin osaan hyvin ajatella, että silloin PMS:n aikana ei vaan kannata ottaa itseänsä ja tunteitansa niin tosissaan... Mutta odotapa vaan, kun itse PMS on sitten päällä: vaiks kuis järki yrittäis kuiskata mitä, niin olo on tuskaisen kiukkuinen tai masisteleva tai sekä että. Joka tapauksessa itku taitaa tulla tirautettua joka ikinen kuukausi tähän aikaan kun tuntuu että jollain tavalla maailma kaatuu... Tätä fiilistä on vaikea kuvailla ihmiselle, joka ei ole koskaan sitä kokenut... Enhän minä tällä hetkellä varmaan vaikuta maailman järkevimmältä ihmiseltä, jos minun kanssa joutuu olemaan, itselläkin on vähän "hullu" olo. Ihmeellistä, että hormonit saavat tällaista aikaan.

No hyvä juttu tässä on se, että mun PMS tulee kuin kello kaulassa, joten läheiset ovat jo oppineet varautumaan (jopa paremmin kuin minä itse) siihen, että kohta mun maailma taas kaatuu... Nyt rupes vähän hymyilyttämään...:) Hassuahan se on, että mä itse jotenkin unohdan asian joka PMS:n jälkeen, kun taas muut oikeen varautuvat tilanteeseen (laittavat puhelimen kiinni, jne...:))

tsemiä muutkin

remppa on valmis... tavallaan....

paitsi että lattialle valuu vettä lavuaarilaatikoston alta lattialle kun valutan vettä lavuaariin. Ja seinästä on sähkömiehen jäljiltä lohjennut pala. Ja pesukonetta ei oltu kannettu takaisin kylppäriin ja asennettu. Ja kaakelissa on halkeama putkimiehen jäljiltä. Ovi otettu eilen sähkömiehen ja/tai putkimiehen toimesta pois saranoilta mutta ei laitettu sitten takaisin. Putkimiehen jäljiltä myös vastamaalattu suojamaali vaurioitunut. Ja lattia oli niin paskanen, jotta ihan ihmettelin miten se niin paskaseks on tullut yhden päivän aikana ja pelkkien vesihanojen ja sähkökytkinten kytkemisen aikana (remppamies oli siistinyt paikat todella hyvin omien töidensä päätyttyä).

JA MISTÄÄN NÄISTÄ EI OLTU ILMOITETTU REMPPAMIEHELLE TAI MINULLE, JÄTETTY SILLAI VAAN OLEMAAN. V*TTU.

Joten. Voin tarvittaessa suositella hyvää remonttimiestä ja kertoa mitä sähkömies- ja putkimiesfirmaa EI KANNATA KÄYTTÄÄ.

Vanha olo

Joskus kuvittelin, että olen jotenkin jollain tavalla ajantasalla kaikenlaisten nettihärpäkkeiden kanssa.... Vaan nyt on myönnettävä että nykyään oon ihan pihalla, olo on kuin mummolla:)... Tuli tässä viikolla kutsu sekä MySpaceen että Facebookiin... Menin tsiikaan kumpiakin, ja oon ihan sekaisin... Mikä ero niillä on ja miten noita nyt ruvetaan käyttämään sekä pitääkö niitä edes ruveta käyttämään ja mitä iloa niistä mulle ois ja äääääääääääääh?

Oikeaa huolehtimista...

... kerrankin...;) jep, eli nieluviljely tosiaan näytti sellaista että jonkinlainen angiina mua vaivaa... tuli nappikuuri, ja sehän yleensä toimii tässä tapauksessa paremmin kuin hyvin.

Tuli vaan kerran muistettua, että ei pitäis stressata niin kovasti... Pari viime viikkoa olin jotenkin aika alituiseen stressissä, mistä milloinkin, pienestä tai suuresta, vaikka usein tajusikin että nyt ei auta stressi yhtään ja että ei siihen ole edes hirveästi syytä. Stressi sitten helpotti sunnuntaina, ja sillä samalla hetkellä alkoi sitten kuumeilukin... Merkillistä se on joo. Toiset vissiin reagoi stressiin vahvemmin kuin toiset, minä vissiin kuulun siihen vahvemmin reagoivien ryhmään: kun vihdoin stressi helpottaa, kehostakin loppuu tsemppi, ja kaikki tilaisuutta odottaneet pöpöt iskevät. Enivei, tarttis lopettaa ylenpalttien stressailu. Teen sitä kausittain, ja sitten kun teen, niin teen sitä ihan liian intensiivisesti. En oikeen tiiä miten sitä harjoittelis, sitä siis stressailun lopettamista. Mulla ei auta se, että hoen kuinka hyvin mulla kaikki loppujen lopuksi on, se tieto ei jotenkin pääse sen stressin muodostaman panssarin läpi.

Sairasta menoa

juu, terveisiä kuumemaailmasta. Kolmisen päivää on kuume ja kurkkukipu vaivannut, eilen olin kyl ihan pihalla kuin lumiukko, tänään jo vähän paremmassa kunnossa... Kävin kuitenkin lekurissa, ko rupesin fundeeraamaan, että onkohan tämä ihan angiinaa, semmosta ko sattuu aina kerran kahdessa vuodessa tai jotain, ja sitten kun ei millään tuntunut kuume helpottavan ja kurkussa on valkoisia täpliä. No. huomenna tiietään että onko vai eikö kun nieluviljelytulokset saadaan.

Kylppäriremppa vähän venyi (mikä ei nyt ihan hirveesti yllätä), putkimiehellä on niin paljon töitä, että ei ehdi ihan heti käymään... Noh, en mä ois "muuttokunnossa" oikeen muutenkaan ois, mä tyydyn ihan tähän paikallaan löhöämiseen tässä pisteessä.

Ihme kyllä ei ole minkään sortin huono omatunto, että makaan "laiskana" sängynpohjalla enkä ole töissä. Kai tää olo on ollut sen verran huono, ettei ole tarvinnut arpoa ollenkaan, että voiko mennä töihin vai ei. Ei tod. voi mennä.

Ai niin...

Minulla ei ole kotona digiboksia. Ja olen vähän ajatellut, että en sellaista hankkisi... Mä saan ihan turhanpäiten aikaa tuhlattua sillä, että väsyneenä jään toljottamaan sitä mitä telkkarista sattuu tulemaan.

Noh. Evakossa olen ollut ilman teeveetä, ja ihan hyvin menee... En nyt ihan ole lopettanut kuitenkaan sarjojen katsomista, sillä nyt minulla on Grey's anatomy-kausi päällä: kattelen jaksoja netin kautta, yks jakso per ilta:) Kivaa:) Että en nyt sitten tiiä, voiko sanoa, että elelen ilman teeveetä? Ilman sitä lootaa kyllä, muttamutta...:)

Ja heti lisää..

Vaikka onkin tässä ollut vähän blogailutaukoa, niin silti on mielessä käynyt useammankin kerran, että tästä ja tästä tekis mieli kirjoittaa... Vaan sitten kun istun koneelle, niin oho ei oo enää mitään mieles.

Noh, semmosta voin kertoa, että olen ollut eräällä tavalla nyt se "nalkuttava täti kerrostalossa": evakkokämpän alakerrasta kun on joka helvetin ilta nyt ainakin viikon ajan niin alkanut rokki pauhaamaan kello puoliyhdentoista jälkeen illalla... tumptumptump, basso jytisee... eli juuri silloin, kun mä alan ajattelemaan nukkumaanmenoa ja yritän vähän rauhoittua ennen sänkyyn menoa... Noh, tuossa muut illat olin vaan väsyneenä sitten jossain vaiheessa tunkenut korvatulpat korviin, ja saanut siten sitten jossain vaiheessa unen päästä kiinni, mutta eilen aattelin kun jytinä alkoi taas kuulua siinä iltakymmenen ja -yhdentoista välissä, että ei jumalauta, tänään mä en jaksa kuunnella tota enää... Pistin vähän enemmän vaatetta niskaan ja marssin alakertaan. Painoin soittonappulaa, ja mitä tapahtuikaan: musa loppui kuin seinään. Mutta kukaan ei tullut aukaisemaan ovea...:) Tais soittaja itsekin tietää, että völyymi oli hiukka korkealla... Noh, olipa ihanaa mennä nukkumaan kun ei jytissy!:) Katsotaan kuinka tänään käy....

Pitkästä aikaa...

Terve vaan....

Mihis se aika on mennyt? Njaa, no taidan tietää, mutta aattelin nyt sitten kuitenkin ihmetellä.

Nytki tarttis tehdä jotain "fiksumpaa" kuin tämä täällä töissä, mutta aattelin nyt tyynesti istua alas ja ottaa tauon ihan omia juttuja varten.

Täällä ollaan vielä, kaikki on hyvin. Väsyttää vaan aika paljon tänään. Tiedän siihenkin kyllä syyn: aika intensiivistä työntekoa nyt pari viikkoa, sekä mieluista että veetuttavaa, ja nyt tuli sellanen fiilis, että ei jaksais. Noh, ei tarttekaan just nyt, ei se elämä kaadu mihinkään, jos tänään en ole oma tehokas itseni töissä. Tää fiilis kun menee ohi kun on saanut vähän levättyä enemmän, tai tehtyä hetken rauhallisemmin töitä.

Kylppäriremppa on kohtapuolin valmis. Kylppäristä tulee kyllä aika kivannäköinen. Kallista on tämä lysti, vielä kalliimpaa ko mitä olin odottanut, mutta elämä on, ja kokemusta tästä ei:)
Tiskikonekin hajos. Jepjep.

Olkapää alkaa pikkuhiljaa normalisoitua; fysiojumpparin jumppaohjeet ovat kyllä tehonneet todella hyvin. Ne jumppaliikkeet on semmosia pieniä liikkeitä, joita tarttis tehdä hirmu keskittyneesti, ja onhan se vähän tylsää/rankkaa/whatever, mutta motivaation kannustajaksi riittää se, että tietää, että tästä se olo vaan paranee.

Lokakuussa tiedossa ulkomaan lomareissu, tosi kivaa. Ei yllättäen ole edes mitään telluun liittyvää, OHO;)

remppa ja rampa

terve vaan, täällä sitä ollaan vaiks aika hiljasta on pidellyt....

Kiirettä on ollut: kylpyhuoneremppa nyt sitten alkoi, ja se on vienyt jonkin verran aikaa, vaikka en itse sitä pienin kätösine teekään. Mutta on se vaatinut k-raudoissa sun muualla ramppaamista... Voi että voi olla vaikiaa ihan vaan kaakelisaumamassan värin valitseminen!!!!:) Toivottavasti siitä nyt tulee niin hieno kuin olen aatellut:) No, pelkkä lattialämmityskin sekä suihku ammeen tilalla saavat varmasti mut taivaaseen:) Mutta tässä ollaan nyt evakossa sitten pari viikkoa kun ei ole pyttyä;)

Olkapää on parempi mutta ei hyvä.... Kipeytyy aika rivakkaan heti kun jotain vähän huhkii... Kävin tänään sitten fysioterapeutilla, ja ei voi muuta sanoa kuin että nainen on tulossa vanhaksi ja kunto pettää: on kuulemma vähän jotenkin epätasapainoinen lihaskunto olkapäässä ja ryhti vähän huono --> kun hartiat on lysyssä eteenpäin niin se mun vammakohta jää joteskin myttyyn ja ärtyy siitä. Joten tämä mummo rupee nyt jumppaamaan!!!:) Nyt ohjeistettiin kaks jumppaliikettä, ensi viikolla sitten enemmän.

Kummallista...II

Jatkan vähän tuosta mistä aloitin perjantaina.

Tänään on sunnuntai, ja huomenna tarvii taas töihin. En kyl nyt haluais/jaksais, oikeesti. Jotenkin tuntuu taas pahalta koko toi "joku ei tykkää"-juttu... Vknlopun aikana sen sai jotenkin mukavasti ajatuksissa taka-alalle, mutta nyt se oli jo herätessä mielessä, näinköhän siitä jotain unta? Huomenna on kaiken lisäksi työpaikan pippalot, jonne EI TOD. ois nyt kiva mennä, pelkään, että sielläkin sitä joutuu kohtaamaan, siis sitä "ei-tykkää"-tilannetta.

Tämä on tällainen juttu, jonka takia mulla on piiiiiiiiitkästä aikaa ikävää terapeuttiani... Sen kanssa puitiin samantapaisia juttuja aika paljon, ja sen kanssa niitä pystykin hyvin/loputtomasti:) puimaan, sillä mä maksoin hänelle ja hänen oli pakko kuunnella;);) Ei kun siis oikeesti: siellä pystyin vatvomaan samoja juttuja uudestaan ja uudestaan ilman että tartti pelätä että toinen väsyy, tai että se pitää mua ihan dorkana (noh, siitä en nyt mee takuuseen;), mutta sanotaan, että sillä ei ollu mitään väliä mulle varsinaisesti, sillä eräänlaisen "dorkauden" takiahan mä siellä ramppasin). Se oli ihminen, joka jollain tasolla ymmärsi että olen vaan niin pirun herkkä näissä ihmisjutuissa välillä ja että mä vaan reagoin niihin välillä ihan liikaa. Niin kuin nyt.

Mä taidan nyt kirjoittaa sitten terapiasession vastineeksi pikku pätkän tuosta, miten toi tilanne on tuollaiseksi menny (mun mielipiteen mukaan) sekä miksi se minusta tuntuu pahalle.

Pahin fiilis tulee varmaan siitä, että koko tää tilanne siellä töissä juontaa juurensa siitä, että mä olin ekat 2, jaa-a voi olla että 3 vuotta tuolla töissä tietyllä tavalla varmaan aika hankala ihminen: ramppasin silloin 3 kertaa viikossa terapiassa ja kärsin paniikkihäiriöstäni aika paljon, ja voin kertoa, ettei siinä tilanteessa ole maailman pirtein, loogisin, positiivisin, vastaanottavaisin, tasapainoisin, ihanin tai rauhallisin ihminen. Siinä yrittää vaan selvitä päivästä toiseen ilman että hajoaa lopullisesti, eikä energiaa tai kykyä ole huomata tai huomioida ympäröiviä ihmisiä, ja kyllä nyt tajuan, että silloin muutkin välillä kärsivät ihan siitä vaan, että olen läsnä ja voin huonosti. No. Joudun kuitenkin sanomaan, että valitettavasti en usko, että olisin voinut silloin hoitaa asiat yhtään paremmin. Esim. ihmisten kanssa hoidin varmaan asiat välillä uskomattoman huonosti, kun oli vaikeata ihan vaan kommunikoidakin kun ahdistus oli päällä.

Mutta sen kanssa minun on elettävä. Ja välillä se on raskasta vaikka kukaan ei edes siitä muistuttaisi...

Nyt kuitenkin olen voinut aika kivasti jo puolisentoista vuotta, ja työtkin ovat sujuneet mielestäni todella mallikkaasti. Siksi tuntuu kivalta, että useimpien ihmisten kanssa (niin ystävien kuin työkavereiden kanssa) olen voinut jotenkin vähäsen aloittaa alusta, he eivät jatkuvasti "rankaise" tai muistuta minua siitä, että olen joskus käyttäynyt huonosti. Mutta. Kaikkien kanssa tämä ei onnistu, he ovat niitä ihmisiä, jotka eivät pysty handlaamaan sitä, että toinen voi huonosti (siitä en kyl heitä syytä, semmosta kai se joillekin vain on). Mutta pahinta joissakin näissä ihmisissä on se, että HE EIVÄT UNOHDA. IKINÄ. Siltä ainakin tuntuu. Meillä on työpaikalla näitä kaksi selvää tapausta, joista toinen vaihtoi onneksi juuri työpaikkaa. Tämä toinen jonkinsortin pomo-asemassa oleva ihminen on varmaan katellu mua sen viisi vuotta, ja varastoinut kaikki minusta johtuvat ikävät tilanteet itseensä, ja nyt hänellä sitten paloi lopullisesti pinna. Pinna paloi luultavasti silloin, ko hän mokasi mun suhteen, eikä meinannu millään korjata tilannetta, enkä minä tällä kertaa antanut tuumaakaan periksi, vaan halusin että asiat hoidetaan oikein. Selitin tätä joskus heinä-elokuussa. En tiiä, voipi olla että tämä tyyppi ei järjestään pidä siitä, että hänelle sanotaan vastaan, ja että se olin vielä minä, niin se oli jotenkin liikaa. Silloin siinä hässäkässä meni mun osalta hyvin, että kaikki muut paitsi tämä yksi tyyppi ymmärsivät että asia oli hoidettu paskamaisesti ja että minä olin oikeassa, ja asia saatiin vihdoin järjestettyä niin kuin se oisi alunperinkin kuulunut mennä. Mutta "rangaistukseksi" tästä, tämä pomotyyppi on nyt sitten näköjään sanoutunut irti kaikesta muhun liittyvästä: hän välttää kaikin keinoin tekemästä mitään, mikä tieteellisesti liittyy minuun. Tämän ovat siis muutkin rekisteröineet. Ja täytyy myöntää, että mun työt voi ihan vähän siitä kärsiä, mutta onneksi ei paljon. Smalltalkkia hän voi vielä harrastaa, kun olen paikalla. Mutta ei se töiden kärsiminen niin pahalta tunnu, vaan se, että mua niinkuin tyylikkäästi ignoorataan työasioissa, ihan pomoasteelta. Ja tyhmintä tässä on se, että syytän itseäni vähäsen koko tilanteesta, vaikka tiiän, että toinen tässä nyt törppö on. Mutta se siis tuntuu pahalta, että tavallaan hän nyt jatkuvasti muistuttaa minua siitä, että olen ollut hankala ihminen silloin kun en muuta voinut. Ja en voi sitä myöskään mitenkään korjata nyt, enhän mä voi vuosia poistaa.

Mä puhuin tästä jo jonkin verran mun ohjaajan kanssa, jonka mielestä on myös epäammattimaista antaa tunteidensa viedä tuolla lailla työpaikalla, varsinkin kun tyyppi on jonkinsortin pomon asemassa. Ohjaajani ei edes oikein ymmärrä, miksi tämä pomotyyppi nyt juuri on ruvennut käyttäytymään noin, sillä viime konflikti johtui ihan vaan siitä, että hän itse oli hoitanut asiat extriimin huonosti... Ja yks mun työkaveri vaan hieman naurahti ja sanoi, että kai se nyt kohta järkiintyy. Mä en ole vaan niin varma.

Joten tässä sopassa mun nyt täytyy istua semmonen ainakin vajaa vuosi... Blääh. Sen mä oon oppinut, että ihan turha mun on nyt mitään tämän pomotyypin kanssa asiasta puhua, sillä ei se mitään auttais, pahentais vaan. Joten yritän keskittyä ihan vaan töihini.

Kaikessa tässä mä aattelin nyt olla se "isompi" ihminen ja jatkaa töiden tekoa ja kommunikointia normaalisti, vaikka se nyt sitten saattaakin olla kovin yksipuolista. Mä en vaan ymmärrä tuota tekniikkaa, joka meidän labrassa on ollut, että huono käytös kostetaan yhtä huonolla käytöksellä, fiiiiiiksua käytöstä:), mäkin paniikkidorka sen tajuan:).
Ja jos mulle tulee "avautumisfiilis", niin täytyy kääntyä ohjaajaparkani puoleen, ja kertoa hänelle tuntemukseni, ja sillä ihan vaan avautumisella jaksaa taas vähän aikaa.

Lopuksi hieman positiivistakin: vaikka meillä on mun oman "pääpomon" kanssa ollut omat vaikeat tilanteemme, niin hänen kanssaan ollaan ikäänkuin voitu aloittaa alusta. Se mun pitäis aina muistaa. Nostan hänelle hattua tästä taidosta.

Kohteliaisuuksia

Noniin. Eilen sainpi illanvieton tuoksinnassa kuulla uudelta tuttavalta, että mä voisin olla niinkuin naispuolinen vastine George of the Jungle'sta.... Jepjep=D En suoranaisesti osannut yhdistää asiaan ihan sellaiseen kohteliaisuuteen, jota mä pitäisin imartelevana, mutta kyllä mulle kovasti vakuutettiin, että kohteliaisuus on kyseessä. Notta tämmöstä. En tiiä liittykö tämä mielikuva siihen, että viipotin kovasti höpöttäen menemään kovassa tuulessa saunan pihalla pikku huppelissa toinen käsi kantositeessä, HYVINKIN sujuvasti:) (Jep, käsi on huilauksessa vieläkin, tulehdus voipi kuulemma kestää kuulemma kuutisenkin viikkoa... Jipii... NOT.... Mutta kaikkeen näköjään tottuu, sanoi yksikätinen viipottaja. Ja on se jo vähäsen parempi, voin käyttää oikeata kättä jo esineiden, kuten juomalasin;);) pitelemiseen ja helppoihin ja kevyisiin liikkeisiin.).

Kummallista...

...miten ikävältä tuntuu se, että kaikki eivät pidä minusta??? Se tieto tulee vielä jonkin sortin pienenä järkytyksenä (joo-o, tiiän että olen supernaiivi.....). Vielä tässäkin iässä, onhan tässä nyt tuota elämä- ja ihmis-touhua tullut seurattua yli 30 vuotta... Ja vaikka tietää, että kaikki ei tykkää kaikista. Piste. Enhän mäkään tykkää kaikista. Ehkä se ikävin fiilis tulee silloin, kun joku ei edes yritä hirveesti peitellä sitä, että ei tykkää.

Sometimes a day can feel a bit boring....

Harmittaa

siis vituttaa (en viittiny tuota ihan otsikoksi laittaa...). Vanha rasitusvamma ja tulehdus oikeassa olkapäässä is back... Vasemmalla kädellä tätäkin naputtelen... Harmittaa ja murehdituttaa, vaiks eihän tuohon kuole ja kyllä se tuosta paranee, tällä kertaa toivottavasti ennenkuin joudutaan laittamaan se kantositeeseen... On paha mieli ja marttyyriolo. Kattoin just säätiedotuksen ja eiköhän ne lupaa suunnilleen kesän parasta keliä just nyt kun mä en voi tehdä mitään kivaa ulkona....:(:(:(:(:(:(

Puhekielimeemi

Aroketulta matkin...:
"Tarkoitus on siis muuntaa kirjakielinen lause omalle puhekielelle."

(mun puhekieli on semmosta omanlaista murteiden sekoitusta, päällimmäisenä jyrää kuitenkin varmaan edelleen oulu....)

1. Siskoni punainen mekko mahtuu myös minulle.
Mun siskon punane mekko mahtuu mulle kans.

2. Tarvitsetko apua kirjoitustehtävässä, jonka maantiedonopettaja antoi?
Tarviikko apua siinä kirjotustehtävässä, jonka sä sait mantsanopettajalta?

3. Hyvä on, tehdään niin kuin sinä ehdotit.
Ookke, tehhään sitten niin kö sä sanoit.

4. Isäni äiti kertoi hakevansa meidät noin kello 17.45.
Mun iskän äitee sano että tulee hakeen meitä joskus varttia vaille viis.

5. Matkustinkin Helsinkiin linja-autolla, koska myöhästyin junasta.
Mää meninki bussilla Helsinkiin, kö mä myöhäistyin junast.

6. Oletko nähnyt missään isoveljeni matkapuhelinta?
Ookko nähny missään mun broidin kännykkää?

7. Ostitko sen hameen, jonka näimme viime viikolla Hennes&Mauritzissa?
Ostikko sää sen hammeen, joka me nähtiin viime viikol siel Hennes ja Mauritsis?

Töissä taas

Jepjep, täällähän sitä istutaan. Vähän unetuttaa, mutta muuten ihan hyvä fiilis. Aika rauhallista täällä on vieläkin, ihanaa:) Kyllä sitä tais vähän taas saada lomalla arvomaailmaansa paremmin takaisin kohdalleen, siis siinä mielessä, että huomasi, että eipä se työ mua määritä ja että työ on vain työtä, eikä siitä pitäisi turhia stressata. (Tietenkin täytyypi todeta, että tämä ajatus on teoriassa selvä kuin pläkki, mutta sitten käytännössä ei ehkä niin helppoa toteuttaa täydellisesti:)) Enivei ja siis. Aion yrittää ottaa ihmiset vastaan hymyssäsuin, vaikka sieltä välillä sitten tuleekin vähemmän fiksua ja ystävällistä tekstiä, ja yritän hengittää syvään ja olla ressaamatta. Koska mulla on kuitenkin hyvä toinen ohjaaja (yhteistyö hänen kanssaan on sujuvaa ja tehokasta, ja häntä kiinnostaa monesti samantapaiset jutut kuin minua, ja sen lisäksi hän on paljon tarkempi ja perinpohjaisempi kuin minä, mikä useimmiten on hyvä:)) ja parikin mukavaa työkaveria, joten asiathan ovat aika kohdallaan.

Positiivisuus pysyköön mielessäni...

Ja eikun melomaan taas......

Lomalaisen terveiset II

helöyhelöy täältä laiskanlinnasta:) Tokavikaa lomapäivää viedään, tässä on tiedossa tänään ja huomenna semmoista vapaamuotoista hääräilyä tai hääräilemättömyyttä:) Ei oo oikeen mitään ohjelmaa, mutta se passaa mulla hyvin, ainakin vielä tuntuu siltä. Siistiä kun nyt voi jotenkin hyvällä omallatunnolla tai "omantunnotta" tehdä mitä mieleen juolahtaa, vaiks toljottaa jotain laatusarjaa telkusta, leikkiä uudella puhelimella (aika kiva:), lomaraha-ostos, kauan haaveiltu:)), käydä vähän kaupoilla, ottaa tirsat, jne. On kyllä nyt jo levänneempi olo kuin ne pari kesäkuukautta ennen lomaa. Ei mua ihan hirveesti nappaa mennä takaisin töihin, mutta semmosta se elämä on, ja pääsee sitten talvella taas hiihteleen ja reissaamaan:) Ei siellä töissäkään eniten rassaa se itse töiden tekeminen, vaan ne ihmiset ja niiden aiheuttamat sotkut.... Noh, en mä tuolla koko elämääni onneksi tule viettämään.

Meikäkin nyt sitten testasi kanssa tuota "kuuminta hottia" slacklinea... Ekaks tuntui, että eihän tuossa pysty koskaan kävelemään, mutta parin reenaussession jälkeen voin ylpeänä ilmoittaa, että mä pääsen sille narulle ylös, ja pysyn jopa hetken siellä seisomassa...=D Ihan hauskaa puuhaa, ja mukava jengi, taasen. Pitääpä mennä taas treenaamaan kun pääsee.

Minä ja ystäväni olimme suunnitelleet viikonlopun yli melontaretkeä... Ensin suuntana oli joku järvi;), mutta sitten molemminpuolista saamattomuuttamme ja laiskuuttamme päädyimmekin lähtemään tuonne merelle. Idea oli mennä yhdelle saarelle grillaamaan ja telttailemaan, se saari sijaitsee jonkin verran "aavalla"... Tuuli oli kyllä jo maissakin aika reipas, mutta mehän tomerasti pakattiin kajakit ja eikun menoksi, että mennään nyt johonkin yöksi teltalla kuitenkin... Mutta, hymy hyytyi ensimmäisen tuulenpuuskan melkein tempaistessa melan mukaansa... Noh, aateltiin, että tesmataan vielä, ja melottiin "nurkan" ympäri ja kohdattiin suora vastatuuli... Kiesus, ei ne aallotkaan oikeestaan ihan hirveesti haitanneet (vaikka ne huuhtoivat vettä kajakin yli ja kuluneen aukkopeitteen läpi kajakkiin sisään ja suoraan syliin), mutta se tuuli, jo siinä rannan läheisyydessä: sai meloa täysiä että olisi mihinkään edennyt ja silloinkin eteneminen oli hidasta ja jos lakkasi melomasta hetkeksikään, niin kajakki aloitti rivakan peruuttamisen... Tässä vaiheessa mua rupes vaan ihan pirusti naurattamaan, ei siinä oikeestaan muuta voinut, kun naisia vietiin kuus-nolla...:) Eipä siinä hirveesti tarvinnut aatella, että mennäänkö aavammalle vaiko eikö...:) Tehtiin sitten sellainen ratkaisu, että käytiin melomassa vajaan kolmen tunnin keikka suojaisampien saarien ympäri (oli ihan hyvää aallokko-reeniä), ja palattiin kotivajalle... Ei nyt ihan niin mennyt kuin oltiin aateltu. Mutta hei, ei me vielä lannistuttu... Kun kerran oltiin päätetty teltassa yö viettää, niin se sitten siellä vietettiin. Ei, ei mun parvekkeen alla olevalla nurmikolla;), vaan ihan mentiin mettään: ajeltiin läheiseen kansallispuistoon, auto parkkiin, ja kokonainen 0,5 km patikoitiin lähimmälle yöpymis- ja grillausalueelle... ja vihdoin sitten joskus kympin jälkeen päästiin grillaamaan!!!!:) Punaviini-pullollisen jälkeen oli hyvä kammeta itsensä makuupussiin masu täynnä. Eipä siinä, oli kokonaisuudessaan mukava keikka, ehdittiin vähän kaikkea sitten kokeilla. Ei vaan oo ennen ollut paikat melonnan jälkeen niin kipeet kuin sitten seuraavana päivänä oli.
Reissun opetus: usko tuuliennusteita=D

Vaiva.

Tulipa tässä mieleen näin äiteen kanssa ollessa, niin yksi asia mikä kotona iskostettiin mieleen ja sieluun vähän liikaakin oli se, että ei saa olla "vieraille" (tarkoittaa käytännössä kaikkia "perus-perheen" ulkopuolelta) vaivaksi, että se on jotenkin hävettävää. Olen mä siitä päähäniskostumasta vähän päässyt irti, sillä tiedän, että kyllä ystävät ja muut tutut välillä jopa nauttivat siitä, että voivat minua jotenkin auttaa kun apua tarvitsen. Samalla laillahan minä tykkään auttaa läheisiä ihmisiä. Tietty siinä auttamisessa ja avun pyytämisessä sekä "vaivaamisessa" nyt joku raja on oltava, mutta sellaset pikkujutut ja vähän isommatkin kuuluu asiaan ja vähän niinkuin lähentävät ihmisiäkin. Valitettavasti kuitenkin välillä se vaivana olemisen tunne ponnahtaa taas minulla pinnalle... Silloin mulla menee jotenkin automaattisesti pakki päälle: henkisesti alan peräytyä "turvaan" siltä "alueelta" jossa olin "tarjonnut" itseäni ja minun heikkoja puoliani, vetäydyn jollain lailla kuoreeni ja puolustusasemiin. (tulipa lainausmerkkejä....ja kuullostipa jotenkin julkealtakin...:) no pointti ehkä kuitenkin selvä?). Taitaa siinä olla pelissä mukana jonkin sortin ylpeys... En tiiä tunnistaako tuota fiilistä kukaan, en osaa selittää sitä paremmin. Tunnen siis olevani jotenkin "heikoilla", jos ja kun tulee sellainen tunne että en ehkä olekaan ns. tervetullut vaiva. Myönnettäköön, että nämä mun fiilikset useinkin pohjautuvat ihan johonkin mielikuvituksen tuotteeseen tai väärinymmärrykseen, ja silloinkin useimmiten hiffaan sen itsekin, mutta yhtä kaikki se ei ole mukava fiilis. Mutta meneehän sekin sitten aina ohi, ennemmin tai myöhemmin Jep.

kuntoilusta

Mä oon vähän lösähtänyt. Painoa ei ole tullut lisää, mutta se materia mikä minussa on, on vähäsen niinkuin löystynyt, joka puolelta... Harmittaa, mutta ei vissiin tarpeeksi:) Nääs mä en MILLÄÄN jaksais nyt liikkua pelkästään kuntoilun vuoksi. Tällä tarkoitan esmes lenkillä ja salilla käyntiä, jotta "happi-kunto" ja keskikroppa pysyis kuosissaan. Mä mielelläni kyllä melon ja uinkin, ja tesmailen sitä surffausta ja pyöräilen "siirtymämatkat", mutta sellainen pelkästään kunnon kohotuksen takia liikkuminen niin ei nyt vaan nappaa... Toisaalta, tämä on kyllä aika jokakesäinen ilmiö, aina mä repsahdan kesällä ja nautiskelen olostani eri lailla, kun taas sitten syksyllä tekee ihan mielikin (toivottavasti;)) skarpata. Mutta en nyt jaksa stressata, että on vähän lösö olo (vaikka en siitä tykkääkään). Nautin nyt tän mun tynkäloman loppuun ja teen mitä huvittaa, ja katellaan sit kuis tehdään:) Jotain on kyllä sitten pakko ruveta tekemään, muuten talven ekat kyykyt voivat jäädä viimeiseksi;);)

terveisiä...

...lomalta:)

Ihan jees fiilis, vaikka olenkin äiteen luona;) Äitee asuu edelleen siinä kämpässä missä minäkin asustelin suurimman osan lapsuuttani ja nuoruuttani. Hassua muuten, miten kaikki näyttää täällä nykyään paljon pienemmältä:) Kai sitä on parhaat muistikuvat tästä paikasta siltä ajalta, kun tuo katu oli vielä hiekkakatu eikä asvalttia, ja se tuntui hurjan pitkältä, kun sitä pitkin pyöräili... Ja lähikauppa oli jo TOOOOOOSI kaukana, pienenä en saanut edes sinne asti pyöräillä yksin:) Nykyisen mittapuuni mukaan se kauppa on uskomattoman lähellä:) Muuten täällä on moni asia ennallaan, vaikka uusia taloja onkin tullut ympärille ja kaikki puut ja puskat ovat kasvaneet niin isoiksi.

Mitäs mun lomaan kuuluu...? Noh, ekana lomapäivänä menin kahden kaverin + koiranpennun (ihana ja söpö mutta julmetun villi) kanssa vähän piknikille yhden järven rantaan, oli kivaa vaikka sää olikin aika puolipilvinen (=oikea suomalainen kesäsää ja -meininki: bikineissä oli istuttava ja "nautittava" ja otettava vähän aurinkoa, vaikka iho on pienellä kananlihalla;););)) Sitten illalla katoin yhden leffan, ja yritin siinä vähän kasata vermeitä kasaan. Sunnuntaina ajelin tänne äiteen luo, matkalla käväsin kahden kaverin kanssa melomassa tuossa keski-Suomessa, vai miksiköhän sitä aluetta kutsutaan... Enivei, oli AIVAN HELMIkeli: aurinko paistoi, ei tuulta juuri laisinkaan, ja järvimaisemat olivat kovin kauniit. Tarvis mennä toistekin, on toi järvimelonta erilaista kuin merillä melominen, kummassakin on tietystin puolensa ja puolensa. Sitten pizzerian kautta taas tien päälle. (Oon muuten tainnut saada jotenkin yliannostuksen autolla ajamisesta, jumatsuikka se loppumatka meni tylsästi....) Eilen olin mökillä ja, noh, nukuin:) Torkut tuli otettua ennen lounasta JA lounaan jälkeen, ihan siinä laiturilla lojuessani. Illalla lähdin kaupunkiin takaisin, sillä jotenkin oli vähän spooky olo jäädä sinne yöksi yksin.... Olen minä joka vuosi siellä yksin pari yötä ollut, mutta nyt ei ollut jotenkin kiva fiilis... Miksi? Sitä en tiiä. Mutta eipä voinut mittään, eikä kaupunkiinkaan ole sieltä pitkä matka. Tänään olen häröillyt vähän sitä sun tätä, kävin taas möksälläkin, mutta sielläkin sateli, joten palasin tuossa juuri kaupunkiin. Mukaan ottamani kirja tuli jo luettua, harmin paikka, tekis vielä mieli lukea jotain kirjaa....

Lähden huomenna taas kotia kohti, ihanaa. Mulla on sinne jo ikävä (joo, en osaa sitäkään täysin selittää, mutta en edes jaksa hirveesti ihmetellä:)). Mutta nyt on sitten hoidettu tyttären velvollisuudet ja käyty kotona, joten mikäs tässä. Velikin tuntui olevan omalla asteikollaan hyvässä kunnossa. Hyvä niin. Hän pääsi ennen juhannusta sairaalasta pois.

Hahaa..

... mietin just, että tulee varmaan vähän taukoa taas blogin pitämiseen tuossa loman aikana, mutta sitten tajusin, että hahaa, meidän äiteellä onkin nykyään netti ja tuliterä läppäri!!!!:) jeshhh.

Pieniä iloja;)

väsy

Kaikki hyvin. Mutta väsy on. Ollut jo pidempään. Taitaa olla jonkin sortin seinä tullut töissä vastaan, päätä särkee ja ajatus ei kulje. Aamulla ei meinaa oikeen päästä ylös, vaikka yleensä se tapahtuma on suht kivuton. Mutta sen takia onkin hienoa, että ensi viikolla otan vähän lomaa... Enimmät lomat haluan taas säästää talven rientoihin:), jos vaikka sitten taas ois vähän rahaa (t:visa-kierteinen, mitäs meet leikkaan silmäsi jne...;);)).

Tänään menen "viihdyttämään" ystäviä omana väsyneenä ja pääkipuisena itsenäni, ehkä mä kelpaan:) Ihme ko on vieläkin vähän sellanen fiilis, että tarttis olla jotenkin "priimakunnossa" aina kun menee ihmisten ilmoille. Kai meillä jokaisella on oikeus olla välillä vähän väsynyt...? Enivei, grillataan kaverin kunniaksi, joka on ulkomailla nykyään töissä ja nyt kesälomalla käymässä kotimaassa.

Positiivinen yllätys

Joskus osaa ihan vieraat ihmiset yllättää positiivisesti, siten ettei sitä osaa mitenkään odottaa.

Tämmönen pikku insidentti sattui aamulla, ja siitä tuli tälle väsyneelle työmatkaajalle kiva mieli: Vein Putteni korjattavaksi tänä aamuna huoltamaan, jossa käyn vuosittain huollattamassa autoni. Olivat luvanneet tehdä sen katsastuksessa ilmenneen pikku vian korjauksen mun ootellessa, ettei tarvii sitten miettiä, että miten tuun taas sitten hakemaan sen autoni. Noh, näinpä kävi, ja sillai nopeen mukavasti, seisoskelin vieressä katselemassa, kyllä mua vissiin noi jutut jollain tasolla kiinnostaa. Enivei, nyt eksyin aiheesta: huoltomies vaihtoi sitten lampunkin mun etuvaloihin, kun se oli rikki. Sitten kun olin kaivamassa lompakkoa esiin, niin mies heilautti kättään, että äh, eipä tuo mitään nyt maksa. Mä olin ihan että täh?:) Hän vaan heitti, että tuu vaikka taas huollattamaan auto ensi vuonna heillä. Ohhoh, tulipa jotenkin hyvä mieli, koska olen tottunut siihen, että korjaamomiehen vilkaisukin autoa kohden yleensä maksaa... Tämmöstä:) Ruusuja hänelle vaan juu:) Kyllä hän varmaan luuli mua pikkasen hulluksi myös, sillä mun ensimmäinen reaktio oli remahtaa makeaan nauruun... En nauranut oikeastaan sille toimenpiteen ilmaisuudelle, vaan sille, että oltiin sovittu, että auton toinen satunnainen käyttäjä maksaisi juuri tämän korjauksen...:) Eipä tullut kalliiksi hänen "oman osuuden" hoitaminen:)

Ei kai tässä, sotataan taas eteenpäin...

= ystävän loppukaneetti syvällisen keskustelun päätteeksi. Näinhän se just on.

Tuntui hyvältä, että osasi ja sai olla ystävän tukena ja turvana kun elämä ei taas menekään ihan niinkuin "piti"....

Blogiblokki

Matchbox20 soi pitkästä aikaa...

Jännä miten on vaikea kirjoittaa taas, jos on tullut vähänkään taukoa, tuntuu siltä, että jaahs, mitäs sitä nyt kirjoittelisi sitten. Joten. Tajunnanvirtaa tässä nyt sitten:)

Viime viikko meni vauhdilla ja kiireessä: Oli neljän päivän työreissu Amsterdamiin ja sitä ennen kaamee kiire saada posteri painatuskuntoon, kun halusin välttämättä yhet tulokset siihen mukaan, mutta eksperimentti epäonnistui, ihan turhia hosuin;). Työreissu oli tapansa mukaan "päälle rankka": joutuu keskittymään paljon enemmän kuin arkena, ja sekös syö voimavaroja. Ihan ok-mukavaa oli, Amsterdam on hassu kaupunki:) Ja tapansa mukaan tuollainen kokousmatka herätti myös sellaista huonommuuden tunnetta, että "voi gääg, miten muut tuntuvat saavan paljon enemmän ja hienompaa aikaa, ja itse tuntuu sotkevan enemmän tai vähemmän paikallaan?", ja että "jumatsuikka EI tästä nyt vaan TUU MITÄÄN"... Noh, ne fiilikset menivät onneks eilen jo vähäsen ohi... Tullakseen taas myöhemmin:)

Nyt on semmonen olo, että joku kesäpöpö yrittää iskeä päälle: vähän kipeä pää, vähän vilu, vähän paha olo. Mutta mitään ei paljon. Harmittaa kun ei voi lähteä rehkimään vaikka juoksulenkille tai uimaan. Noh, elämä on ja kyllä se tästä. Eipä toisaalta mikään ihme, kun on semmonen väsynyt olo ollut jo pidemmän aikaa.

Mutta. Ensi viikolla mulla onkin lomaa, siistiä:) Tiedossa mökille ja äiteen luo ajelemista, mahdollisesti melomista ja toivottavasti mahtavan aurinkoiset kelit!!!!:) Paljon löhöämistä ja hivenen urheiluakin.

Putte (siis mun pikku auto:)) läpäisi vuotuisen "tenttinsä" eli katsastuksen, olenpa ylpeä;). Jotain pikkuriikkistä korjattavaa tuli, mutta senkin saan hoidettua heti huomenna. Hyvä juttu, tuotakin olen lykännyt ollessani "kiireinen". Hassua miten se katsastus aina vähän jännittää:) En tiiä miks, sillä onhan se hyvä, että auto tarkastetaan aika ajoin, jotta ei pääse syntymään vaarallisia vikoja, jotka voivat liikenteessä sitten aiheuttaa "tilanteita". Noh, ehkä tuo jännittäminen nyt johtuu siitä, että mä nyt vaan jännitän vähän kaikkea:):):)

Tuulen viemää....

Eka purjelautakokeiluhan meni yllättävän ja kivan mallikkaasti... Vaan ei sitten toinen kerta mennytkään ihan yhtä mallikkaasti... Suoraan sanottuna olin ihan perkuleen surkea, en saanut oikeastaan mitään tehtyä sillai kuin olisi pitänyt. Rupes aika paljon turhauttamaan, ja vähän pelottamaankin kun se meno oli niin holtitonta, tuntui, että kohta osuu masto päähän ja painun veden alle.... Vehkeet oli erit kuin ekalla kerralla, samoin tuuli oli vähän kovempi. Mutta SILTI. Ärsyttävää. Ei ollu ollenkaan niin kivaa, kun oli sellanen fiilis, että ei mitään osannut tehdä, ja että oli ihan luonnonvoimien armoilla ilman minkään sortin kontrollia. Kyllä mä sitten sain lopuksi pari vinkkiä, että mitä teen väärin, mutta siinä vaiheessa mä olin jo niin väsynyt, että jätin homman sikseen enkä lähtenyt uudestaan vesille... Tuntui, että ei ois ollu voimia enää siihen vähäänkään. Yllättävän rankkaa fyysisestikin siis oli.
Noh. En mä nyt vielä luovuta, tarvii kokeilla kyllä enemmänkin ennenkuin laitan märkäpuvun naulaan..........

"Haastautin" itseni seiskameemiin...

Kävin Aroketun blogia lukemassa, ja sieltähän singahti sitten nakki:)

Joten tässä minusta 7 faktaa, mitä nyt tulee ekana mieleen:

1) Pelkään ukkosta. Ihan naurettavissa määrin. :)

2) Puhun aika nopeasti.

3) Pystyn useimmiten höpisemään kovasti jo heti herättyäni. :)

4) Olen kaksikielinen. Täysin.

5) Kärsin aurinkoihottumasta aina kesän alussa, varsinkin käsivarret menevät ihan näppylöille.

6) Autoani kutsutaan nimellä Putte=D

7) Tykkään, tjaa eikun rakastan, hedelmiä:) Feivourittejä ovat nektariinit, viinirypäleet, verigreipit ja melonit. Kilo nektariineja voipi mennä ihan päivässäkin=D (Kotona asuessani äiti joutui säännöstelemään mun hedelmien syömistä, kun oli kallista eikä hän jaksanut raahata niin paljon kotiin: sain syödä yhden hedelmän jokaista laatua mitä kotoa löytyi per päivä=D. Vieläkin nautin siitä, kun nyt (jo yli kymmenen vuotta) kotoa pois-muuttaneena voin syödä vaikka sitten sen kilon nektariineja päivässä, jos siltä tuntuu....)

Tämmöisiä nyt tupsahti mieleen. Haastan Tessin, Jasun, Järvenhelmen, Pilven, Päivänsäteen, "Takaisin kallioon" ja Keksin, jos satutte tämän joskus lukemaan!

Mukava viikonloppu

On ollut mukava viikonloppu: näin vähän kavereita ja käytiin piknikillä, sitten tuli käytyä vähän melomassa, ja tänään olen hyvin pitkälle hääräillyt/ollut kotona, mikä sekin oli toivelistalla:)

Viime viikon työhässäkkä selvisi omalta osaltani, tuntuu hyvältä että oman puolensa pitäminen riitaisassakin tilanteessa johti toivottuun lopputulokseen (aina kun se ei sitä kuitenkaan tee). Pomo tajusi kerrankin pointtini, ja uskoakseni (toivoakseni) kaikki on nyt omalta kohdaltani suht selkeätä, palkkaakin voipi tulla ihan pikkasen lisää, mikä on hieno juttu (ei se määrä, vaan se, että palkassa tapahtuu jotain suhteessa työkokemukseen). Rankkaahan se oli, kun kitkaa riitti enemmän tai vähemmän koko viikolle ja sitten riitelivät viime työviikkona muutkin, joten oli aika rankka 4 päivää töissä... Mutta nyt tarttis helpottaa, sillä puolet väestä lähti lomalle, ja saan olla aika rauhassa töissä, vaikka onhan siellä muitakin vielä töissä, mutta he ovat semmoista mukavaa "laatua":) En tiiä milloin pidän lomaa ja paljonko, mutta tuon työni yksi harvoja erinomaisia puolia on se, että ei minun tarvitsekaan tietää vielä, pidän sitten kun kaikin puolin passaa. Itse asiassa ihan tykkäävät, jos joku "kokeneempi" "suostuu" olemaan heinäkuussa töissä, ettei junioreiden ja kesätyöntekijöiden tarvii ihan yksin pitää puljua pystyssä. Niin, ja heinäkuun puolessavälissä on työmatka Hollantiin, joten ei sitä ennen muutenkaan varmaan haluais/kerkiäis lomailla. (Tulee olemaan ihan mukava trippi....) Talvelle olen kyllä taas aatellut säästää sen 3 lomaviikkoa (joista talvella pidettynä tuleekin sitten 4 viikkoa=)), joten enpä tässä nyt kauheita lomakuvioita kesäksi ole ajatellutkaan. Möksälle ois tarkoitus mennä, mutta sinnekin vois lähtee ihan viikonlopuksikin vaan, sekin ois jo aika jees. Ja lisää melomista, purjehdusta, uimista, kesäsäästä nautiskelua ihan muuten vaan, ja lisää ois kiva kokeilla sitä purjelautailua...... Kesä on kyllä aika lyhyt kuitenkin.... Nyt kun on jo HEINÄkuu....

epäonnistunut harjoitus

Viitaten edelliseen kirjoitukseen: harjoitus ei onnistunut. Kusta tuli enemmän niskaan ja hermo meni. Mussa on se "huono" puoli, että jos mua kohdellaan väärin niin en vaan voi olla turpa kiinni. En vaan voinut olla hiljaa ja katsella vierestä kuinka homma kusee.

Meidän työpaikassa kommunikaatio on nollassa, ja sitten tulee semmoisia "yllätyksiä": on päätetty pienessä piirissä asioita, jotka koskettavat minuakin ja tuottavat minulle selvästi enemmmän töitä, mutta mitään ei kerrota, vaan kuulen sen ikäänkuin vahingossa... Ja vaikka tiedän, että tämä ei ole henkilökohtaista (moni kokee vastaavaa meidän labrassa), niin mua rupee niin suoraan sanottuna vituttamaan. Ei se mitään, jos tämä jäisi yhteen kertaan, mutta kun se on enemmänkin tapa kuin poikkeus. Ja en ole sitä mieltä, että kyse on vaan siitä, että tuollaista ei saisi tapahtua juuri minulle, vaan kyse on siitä, että ei tuollaisia mokia/johtamisonnahduksia tulisi tapahtua kenellekään! Mutta kun se on vaan niin, että yliopistolla ei ryhmänjohtajan asemaan tarvita minkään sortin johtajakoulutusta, ja sen kyllä jumalauta huomaa. Mä tiedän, että ei se tilanne muutu miksikään mun sanomisesta, ja että omaksi hyväkseni mun kannattais olla nyt ihan vaan hiljaa ja ootella, että pääsen pois (ellei olis väikkäri kesken, niin lähtisin varmaan oikeestaan tältä istumalta kattelemaan muita työpaikkoja), meillä kun vastaansanojat leimataan usein riitapukareiksi. Monet ovat työpaikallani samaa mieltä kuin minä kommunikaation heikkoudesta/olemattomuudesta, mutta eivät uskalla/viitsi sanoa mitään, vaan eristäytyvät sitten ikäänkuin omiksi pieniksi yksiköikseen ja hääräilevät itsekseen. Todella hedelmällistä ja työpaikan henkeä parantavaa. Tämmöstä. Aika ristiriitaiset ja väsyneet fiilikset. Ainoa hyvä, mikä tästä tilanteesta seurasi, oli se että sain tarpeeksi tarmoa ja kysyin lisää palkkaa (jos ei työpaikalla saa minkäänsortin arvostusta muuten, niin olkoon sitten palkka ees perkule parempi), olen aikani sitä miettinyt että pitäisi kysyä, mutta ei vaan ole oikein luonnistunut. Vastausta ei tullut vielä, saa nähdä.

Ärtymystä

Olenko koskaan vielä kertonut, että pari mun työkolleegoista saa mut välillä todella ärtyneeksi ja vittuuntuneeksi, ihan vaan sillä että ovat omia omahyväisiä itseänsä (kyseessä on tietenkin kaksi naisihmistä eikä miestä). Noh, nyt kuitenkin kerroin.

Pitää ajatella, että tämä on hyvää harjoittelua minulle siihen, että oppisin ottamaan asiat vähemmän henkilökohtaisesti ja muut ihmiset vähemmän vakavasti. Joten ei kun treenaamaan!!! Nauran sisälläni heidän typeryyksilleen... Buahhahhahhaaa. Ja hakeudun samalla mukavampien ihmisten lähettyville ja nautin elämästä:)

Post-Juhannus

Terve vaan, hengissä ollaan ja mukavaa oli=D Ihmiset säilyivät ehjinä, samoin auto, ei kolaroitu eikä tiputtu railoon tai muuhun koloon, eikä kukaan murhannut meitä yöllä telttaan...:) Reissu meni ihan mukavasti, olihan se yhteensä 2300 km viiden päivän aikana hiukka paljon, mutta yllättävän hyvin meni yöllä ajaminenkin, ja viimeiset vajaa parisataa kilsaa Turusta menivät jo ihan lauleskellen:) Sää oisi voinut yleismaailmallisesti ajateltuna olla parempi, mutta Norjan mittapuun mukaan tais olla suht tavallinen keli: ripsotteli vettä noin 40-50 % ajasta.... Vain vikana laskupäivänä puolet rinteestä oli ihan sinkissä eli pilvessä, joten silloin hiihdeltiin selvästi varovaisemmin ja vähemmän. Mutta tykkäsin kyllä kesälumesta, nastaa kamaa, semmosta tasasen kompaktia mössöä:) Sekä gotikset että skriimukat toimivat hyvin, eniten aikaa vietin kyllä gotamien päällä surffaten:) Hiihdossakin tuntui, että taasen olen vähän kehittynyt, kivakiva:) Kaukana on vielä se pro-meininki, mutta nyt mun lasku kuulemma on sellasta, että ei tartte hävetä;););) Hiki tuli kyllä laskiessa, enimmät ajat laskin pelkkä aluspaita ja ohut fleece päällä. Laskettiin koko ajan hisseiltä, ei lähetty skinnailemaan sen kummemmin, hyvin riitti laskettavaa ihan hisseiltäkin... Ja ehkä nyt muutenkin halusi vaan laskealaskealaskea, eikä käyttää sitä suht vähäistä aikaa nousemiseen. Tai no muuten, ekana iltana kun tultiin Strynin liepeille siinä ysin-kympin aikoihin, ja oltiin pystytetty teltta pusikkoon ja syöty, niin kävästiin me yks mäki kiipeemässä, jotta pääsi vähän fiilisteleen ennen nukkumaanmenoa... Ihanaa oli kun läpi yön oli niin valoisaa.

Telttakin piti kiitettävästi veden ulkopuolellaan, vanhasta iästään huolimatta. Varsinaista juhannusfiilistä mulle ei missään vaiheessa tullut, mutta eipä paljon haitannut, en ole koskaan kokenut juhannusta jotenkin erityiseksi... Juhannusaattoilta vietettiin teltassa kattellen läppäriltä "the italian job"-leffa...:) High tech-telttailua:) (ja syömällä noin kilo laivalta ostettuja karkkeja=D)

Strynin hiihtokeskuksessa pyöri kyllä eniten norjalaisia, seuraavaksi eniten ruotsalaisia, ja sitten kourallinen suomalaisia. Suomalaisia oli itse asiassa vähemmän kuin olin odottanut (kai se pääsiäisen tienoon suomalaisinvaasio Narvikissa oli jättänyt jonkin sortin ennakko-odotukset...:))

Jonkin verran oli mäessä semmoisia halkeamia lumessa, en ehkä kutsuisi niitä ihan railoiksi... Mutta kyllä ne herättivät varovaisuutta, oisi sattunut jos oisi tipahtanut sellaiseen. Pari äksidenttiä me tiedettiin, että siellä sattui: yksi me nähtiin kun istuttiin tuolihississä ja toinen bongattiin siten, että ensin meni ambulanssiauto telttamme ohi ja sitten ambulanssihelikopteri. Ekassa tyyppi ei huomannut aukeavaa kalliopudotusta tarpeeksi aikaisin, vaan yrittäisen jarruttaa kiepsahti selkä edellä alas... Onneksi vastassa oli parin metrin jälkeen jo tasanne, joten tyyppi tömähti siihen eikä kauemmaksi. Hurjan näköinen se tilanne oli, mutta kun tyyppi pääsi heti jaloilleen takaisin, niin tiesi että ei siinä pahasti käynyt. Ja kun vielä tyypin kaverit ottivat kuvia ja naureskelivat, niin tiesi, että ei siinä tosiaan onneksi mitään sattunut, kunhan tuli lapsenlapsille kerrottavaa:) Toisessa tapauksessa ajettiin sellaisen tilanteen ohi, jossa lumilautailijat olivat rakentaneet hyndan hypätäkseen tien yli, noin 1,5 m:n lumivallilta toiselle (viksua...:-/).... Siinä oli sitten vissiin jollain myöhemmin jääny hyppy liian lyhyeksi ja tömähtänyt asvalttiin ja loukannut selkänsä, siksi ambulanssa ja helikopteri.

Tuolihississä istuminen meni ihan hyvin mun standardien mukaan, vaikka alku-kauhu oli kyllä päällä kun näin kuinka pitkä se tuolihissi oli, ja kuinka perkuleen hitaasti se eteni, itkua tuli vähän väännettyä ennen ensimmäistä nousua. Mutta eipä sitten missään vaiheessa tullut hississä varsinaista pahaa oloa, osasi keskittyä muuhun eikä sen tuolihissin korkeuden ja matkan ajattelemiseen. Pystyin jopa höpöttelemään sitä sun tätä. Joten kyllä tämä tästä. Hissiseura oli hyvää, sekin helppas tilannetta.

NYT on hiihtokausi 2006-2007 ohi...

Mukavaa Juhannusta kaikille!

...vietittepä sitä miten ja missä tahansa, tai vaikka ette sitten viettäisi sitä ollenkaa!!!

Mä yritän olla tippumatta railoon jne. =D, palataan asiaan ensi viikolla!

heh...

niin joo, ja kun nyt sitten päinvastoin "valitan" siitä, että on melki jopa liikaa tekemistä näin kesällä, niin mua saa sitten tästä tilanteesta muistuttaa ensi toukokuussa taas, kun poden "kaudenloppumisahdistusmasennusta" :) Meinaan, olin aika totaalisen surkea enkä nähnyt mitään missään ja kesä tuntui tyhjältä, ja kappas vaan, nyt onkin sitten taas kaikkea kivaa:)

Sekalaista

Kiirettä onpi pukannut... Itse asiassa oli tuossa töistä stressiä viimeset kaksi viikkoa, ei hyvä...:( Hommannut itselleen vähän liikaa töitä, ja sitten on ollut koko ajan sellainen fiilis, että kaikki on ihan levällään ja mitään en saa loppuun tehtyä. Se rassaa. Lisäksi kun olen eksperimenttien takia joutunut ravaamaan joka lauantai JA sunnuntai töissä viimeiset kolme viikkoa, niin se edesauttaa sitä, että työt pyörii päässä koko ajan, ja tuntuu, että ei oo sieltä poissa laisinkaan. Nyt yritän aktiivisesti hidastaa tahtia, mutta pari viikkoa siihen menee, että saa jo aloitetut jutut loppuun. Nooh. Mutta ikävää silti, mun mielestä kun ei töistä ainakaan kannattais/sais stressata: ensinnäkään työn ei sais olla niin tärkeetä että siitä koko ajan stressais, ja sen lisäksi eipä se stressaaminen ketään auta, pahentaa vain. Musta kun tulee vielä nihkeä ja takakireä ja kärsimätön ja ymmärtämätön ihminen stressaantuneena, en siedä kanssaihmisiltäni paljonkaan mitään, vaan otan liian herkästi itseeni. Yök. Mutta tämmöttiis, eiköhän se tästä.

Hyvän breikin töistä tarjoaa tähän väliin reissu Stryniin, Norjaan, mennään sinne viettämään vähän pidennettyä juhannusta. Ollaan ihan telttameiningillä liikenteessä, joten toivon, että tämän hetken sääennustukset eivät pidä paikkaansa, sillä luvassa on sadetta, sadetta ja sadetta;) Noh, kahtellaan, jos nyt joka helekatin päivä sataa, niin otetaan varmaan joksikin yöksi mökki. Geimplääni on seuraavanlainen: yölautalla Tukholmaan, sieltä ajellaan sitten Stryniin, ja takaisin samoin keinoin... Joten persuuksillaankin ehtii istua tänä juhannuksena:) Ehkä hieman daijua hommaa, mutta kun huvittaa tämäkin kokea, niin mikäs tässä. Jos ei muuta, niin tuleepahan ainakin seikkailu:)

Viihdytin eilen muuten naapureita parvekkeella siklaamalla suksista kesävahat pois...=D Varmaan miettivät, että mitä helekattia... Vähän niinkuin meidän äitee, joka reissusta kuultuaan sanoi:"Ettekö te keksi SOPIVAMPAA tekemistä juhannukseksi?"=D Sopivampi tarkoittaa tässä tapauksessa esim. mökille menoa tai purjehdusta. Mutta ei, emme keksi mitään sopivampaa tekemistä:)

Niin, sen lisäksi että oli viime viikolla töissä kiirettä, niin kävin melontakurssin... Olen kyllä aikaisemminkin, joku neljä vuotta sitten, käynyt melontakurssin, mutta en oikeen innostunut kauheesti siitä hommasta silloin. Osasyy siihen oli varmaan se, että paniikki oli jotakuinkin pahimmillaan, ja koin kajakin jotenkin ahdistavana, tuntui että oon jotenkin jumissa siinä, ja että jos kajakki kaatuu, jään kiinni ja hukun.... Pari paniikkikohtaustakin tuli kajakissa koettua, joten EHKÄ se ei vaan sitten miellyttänyt silloin:) Noh, ja enivei: nyt sitten oli erilainen fiilis, ja itse asiassa ylitin itseni siinä mielessä, että kaadoin itseni tahallaan kajakista veteen. Se kaatuminen on ollut minun suurin pelkoni tuossa melomisessa, ja ennen tätä en ollut edes pystynyt kaatamaan itseäni, pelotti liikaa. Mutta nyt tuolla kurssilla oli jotenkin hyvä fiilis (ja lämmintä vettä:)), joten aattelin että piru nyt tai ei koskaan. Huijasin kyllä vähäsen, sillä avasin aukkopeitettä ennenkuin kaaduin.... Mutta jostainhan se on aloitettava, nyt kyllä kynnys aleni aika paljon. Sitten vielä kun huomasi, että on suhteellisen helppo päästä kajakkiin takaisin toisen melojan&kajakin avulla, niin ei enää "avomerikään" niin paljoa pelottanut (ennen olen aina halunnut pysytellä suht lähellä rantaa). Että kymmenen pistettä ja papukaijamerkki minulle, noin!:) Niin joo, ja onhan se kiva kun ei tarvii huolehtia/varoa rilleistä tai piilareistakaan, aivan mahtavaa, niin eipä se veteen tippuminen ole niin ongelma ei. Joten toiveissa on tänä kesänä meloa jonkin verran ja ehkä vähän retkeilläkin kajakilla, mukavaa:)

Niin, ja mahtui viime viikkoon sekin, että kokeilin purjelautailuakin. Se oli kyllä jotenkin ihan sikakivaa, harmi, että kokeilu jäi hyvin lyhyeen. Mutta onnistuin jo kääntymäänkin useampaan kertaan siinä kaatumatta. Kokonaan kaatumatta en tietenkään selvinnyt:), varsinkin se ihan alku, purjeen nosta ylös, on jotenkin hatarantuntuista hommaa:) Nyt on vaan semmonen tilanne, että rahaa on nolla euroa, ja Strynin reissunkin teen Visan voimalla, joten eipä tähän väliin nyt just ainakaan luonnistu purjelautailun aloittaminen, ne kamat kun maksaa selvästi enemmän kuin mihin mulla rahkeet riittää, kattelipa asiaa miltä kantilta tahansa... Mutta jos pääsis ees pari kertaa tänä kesänä vielä testailemaan sitä, niin ois aika siistii:) Ystävän kans puhuttiin, että semmoinen joka puoli vuosi annettava "toimintatonni", jonka avulla vois sitten hankkia kaikkea kivaa harrastusvälinettä, ois ihan suotava juttu:) (mistä se tulis, jaa-a, noh, ihan sama mulle, vaikka taivaasti tippuis sylkkyyn:))

Stryniiiiiiiiiiiiiiin

juhannuksena:):):) hahaa hahaa.

kavereista

mietin tässä tänään, ja olen kyseistä asiaa kyllä ennenkin miettinyt, että jännä miten mun sellaiset kaverisuhteet, jotka ovat syntyneet silloin kun olen ollut paniikkihäiriöni kanssa pahimmassa jamassa, ovat monet jotenkin vain hiipuneet pois ja hävinneet elämästäni nyt kuin voin paremmin ja hyvin. En ole ihan varma, mistä se johtuu, mutta tuntuu, että minulla on siihen jonkin verran osaa ja arpaa. En oikein tiedä, johtuuko se vähän vaivalloinen/ei-sujuva fiilis tällaisten ihmisten kanssa nykyään siitä, että he oppivat tuntemaan minut silloin kun olin heikoimmillani, ja oppivat tavallaan kohtelemaan minua sen mukaan, ja nyt kun voin paremmin, niin se jonkinlainen kaverisuhteen "tasapaino" on minusta vinksallaan, ja se saa asiat tuntumaan hankalilta. Tai sitten se on vain se, että tällaisten ihmisten seurassa minulle tulee ikäviä juttuja mieleen, ja sen takia vähän epävarmempi ja epämukavampi olo kuin yleensä, ja siten en viihdy heidän kanssaan niin hyvin. Mene ja tiedä. Ystäväni kehotti tänään minua kokeilemaan palauttamaan yhtä "sen ajan" kaverisuhdetta, mutta jostain syystä ajatus ei innosta minua ihan hirveästi, vaikka ehkä pitäisikin... Ehkä jotenkin haluan ajatella, että se hankalin paniikkihärdelliajanjakso on takanapäin, enkä halua kerätä ympärilleni asioita, esineitä tai ihmisiä, jotka muistuttavat minua siitä jatkuvasti... Minä kun olen niin kauhian iloinen, että elämä on jatkunut näinkin mukavaan suuntaan:) Mutta ehkä kuitenkin pitäisi rohkaista ja kokeilla, että syntyisikö vanhan kaverisuhteen tuhkasta jotain uudenlaista? Miksi minulle tulee vaan tuosta edellisestä lauseesta jotenkin negatiivinen fiilis???

Sellaiset ihmiset, jotka ovat olleet kavereitani ja ystäviäni kauan, eivät tunnu "hankalilta", päinvastoin, tuntuu, että nykyään olen heidän kanssaan entistä läheisempi... Onko se sitten sen takia, että he tietävät enemmän minun monista puolistani, eivätkä vain siitä heikosta, näkevät tavallaan sen koko paketin, ja siksi minulla on heidän kanssa hyvä olla?

Uudet tuttavuudet (< 2 vuotta vanhat) tuntuvat myöskin suht "kivuttomilta", siinäkin tapauksessa, että tietävät paniikkihistoriani.

en nyt oikein ihan täysin ymmärrä itseäni... (onpa yllätys;););))

kiirettä pukannut

jep, onpa ollut jotenkin aika hoppu tässä viikon päivät jo... Launtaina tarttis vähän helpottaa... Tai itse asiassa nyt se pahin kiire tuntuu menneen ohi jo. Kiire oli pitkälti työpainoitteista: sunnuntaina alkoi yks konferenssi ja se loppui vasta eilen... Paljon tuli istuttua persuuksillaan ja kuunneltua puhujia, hyviä sellaisia kylläkin. Ja iltaisin oli sitten jotain gettogetheriä sun muuta. Mutta on se kumma kuinka tuollainen kuunteleminen ja keskittyminen uusiin juttuihin ja stooreihin on paljon raskaampaa kuin tavallinen työpäivä. Oon kyllä ollu ihan älyttömän puhki joka ilta tällä viikolla, tänään tuntuu jo onneks vähän erilaiselta. Sitten meiltä töistä väittelee yks kolleega huomenna, ja onpi sen ympäriltä ollut kaikenlaista tohinaa kanssa. Huomenna siis tiedossa taas persuuksilla istumista (=väitös;)), ja sitten illalla pihpalot, kivaa... Voipi olla lauantaina pieni krapula, tai sitten ei, mutta samapa tuo, toivottavasti tulee mukavat pilleet:)

ei uutta...

... mun maan ja taivaan välillä. Ehkä hyvä niin, tai sitten ei, mielipidekysymys;)

äitee on vielä täällä. Viimeistä iltaa kuitenkin. Menee jo paremmin kuin silloin kun viimeksi kirjoitin... Kaikkeen tottuu, tai jotain... Mekin nähdään kuitenkin aika harvoin, ja silloin se jälleennäkemisen "shokki" taitaa olla aika iso:) Ja nyt mä oon tainnu alistua vain kohtalooni;)

Ultimate-"kausikin" alkoi. Oli kivaa, oli niin lämmintäkin vielä, ihan uskomatonta. Niin, siis pelataan enemmän tai vähemmän hupi-mielellä semmosella sekalaisella sakilla ultimatea kerran viikossa. Homma alkoi aikanaan, taitaa olla jo viisi vuotta sitten, työporukalla, mutta on sitten muuttunut suht sekalaiseks seurakunnaks: on samassa talossa töissä olevia sekä kaveria ja kaverin kaveria ja kaverin kaverin vaimoa jne.:) Enivei, mukavaa on. Eilen reenattiin vähän kämmenheittoa, se on mulla ainakin ollut ihan hakusessa. Nyt yks osas neuvoa aika hyvin, ja kämmenheitto alkoi jopa sujumaan.

äitisuhde

aaaaaaaaaaaaaarrrrrrrrrgggggggggggghhhhhhhhhhhhhhh.
Miten tää voikin olla näin pirun hankalaa, ärsyttää noin 70% ajasta (johon ei lasketa nukuttua aikaa)... Niin, siis ÄITEE on kylässä. Tarviiko mun sanoa hirveesti enempää? Tai, en mä tiiä onks tää yleistä että omien vanhempiensa kanssa samassa kolossa oleminen voi tuntua näin hankalalta? Mä toivoisin, että äitee tulis vaikka useammin kylään, mutta ei sitten jäis näin kauaks aikaa, mua jo varmaan se jo alkoi itessään ahistamaan, että äitee sanoi olevansa kylässä torstaihin asti.... Siis hän tuli eilen (lauantaina) päivällä. Kyl mä tavallaan ymmärrän, että jos hän kerta ajelee sen 450 km, niin tulee sitten pidemmäksi aikaa, muttamuttamutta... Meidän "suhteelle" oisi huomattavasti parempi vaihtoehto, että nähtäis sillai vaiks päivän kerrallaan tai jotain. Mulla on jotenkin sellanen "sidottu" olo täällä ihan omassa kodissani nyt kun hän on täällä. Hassuahan se on, oon 31 vee, ja tarttis olla jotenkin "äiti-ärsytyksen" yläpuolella jo.......

Eipä taas vähään aikaan oo oottanu tälleen että viikonloppu ois ohi;););)

Vanhetessa meissä kaikissa taitaa korostua ne omat piirteet, äiteessäkin on käynyt niin (varmaan niinkuin minussa itsessänikin). En enää fundeeraa, että miksi minussa asuu sellainen huolehtija kuin asuu, sillä nyt näen tosi selvästi, kuinka yli-huolehtiva, pelokas ja osittain negatiivinenkin mun äitee on, ja kuinka hänkin osaa "yllyttää" itsensä huolehtimaan vaikka mistä. Sieltä minä sen olen perinyt ja oppinut. Oon itse jotenkin vähäsen päässyt noista fiiliksistä eteenpäin itse, joten ehkä sen takia mua ärsyttää äiteessä ne piirteet. Hän valittaa mielestäni ihan liikaa, ja osittain liioittelee (minun mielestäni) omaa oloaan: "nyt pyörryttää, nyt mä en saa happea", jne... Ennen hätäännyin vähän itsekin, mutta en oikeastaan enää, tiedän, että hänen pitäisi kaiken tietoni mukaan olla kuitenkin suht terve ikäisekseen, eikä mitään vakavaa ole vialla. Joten yritän olla sen näköinen että kuuntelen ja puren hammasta etten sano pahasti takaisin, että relaa ja rauhoitu nyt, sillä mitä se nyt ihan hirveesti auttais.

Tää oli nyt tällaanen avautuminen:) Loppukaneetiksi täytyy sanoa, että kyllä äitee on ollut minulle niin hyvä äiti kuin vain mitenkään on osannut olla.

pikainen tervehdys

Elossa oon vielä:), en vaan oo ihan hirveesti ehtiny kirjoitella.

Synttäritkin tuli ja meni, oli mukava päivä: kävin ystävien kanssa syömässä namia ruokaa ja sitten vielä pari olusta siihen päälle (keskellä viikko, HURRRRRJAA;)). Ei mitään ihmeellisiä kriisituntemuksia siitä, että taas tuli yksi vuosi plakkariin lisää. Siihen vuoteen kun mahtui paljon mukavia reissuja, uusia tuttuja ja ystäviä, ja jopa tasapainoisia fiiliksiä;) ja entistäkin vähemmän paniikkia=D

Töissä oli henkisesti hurja viikko, mikä on aiheuttanut "Aaltoja, vittu!"-ilmiön. Pitänee muuten jossain vaiheessa ehtiä hakemaan tuollainen sopiva paita kyseisestä kaupasta, suosittelen kokemusta muillekin: Ainakin minun vuosia vanha "panic attack"-paita on ollut kovassa käytössä, ja herättänyt varsinkin töissä hilpeyttä ja hämmästystä ihmisissä, jotka tietävät paniikkihäiriöstäni:)

Remppafirma

Tulipas mieleeni, että kokeilen tätäkin foorumia kautta seuraavanlaista kyselyä: Onko jollakin hyviä kokemusta jostain pääkaupunkiseudun remppaliikkeestä/firmasta? Edessä on kylpyhuoneremontti, ja se on teetettävä ammatti-ihmisillä, mä en rupee noissa kosteissa tiloissa yrittämäänkään sohimaan itse....

paremmin menee

jepjep, pahin eksynyt fiilis tuntuu menneen ohi... Pari päivää on jo ollut aika tavallisen hyvä olo, kiva juttu!:) Kai tarttin taas hieman angstifiilistä potkimaan minua liikkeelle, sain otettua taas itseäni hiukan niskasta kiinni ja "ryhdistäydyttyä":). Kiitos Jasulle ja Simpalle harrastusehdotuksista, laitoin sekä riippuliidon ja surffauksen muistiin kyllä:)

Sain vähitellen taas sitä fiilistä, että onhan tässä munkin vapaa-ajan elämässä kaikennäköisiä kivojakin mahdollisuuksia;). Ei siihen ihan hirveesti ees sitten loppupeleissä tarvita, pari juttua, ja johan vaaka alkaa keinahtaa sinne positiivisemmalle puolelle. Hoksasin, että kesän ultimate-pelitkin alkavat tässä kohta puoliin; pelataan ihan kunnon ja hauskuuden takia sekasakilla kerran viikossa ultimatea. Sitten ystäväni kesäinen uimakaveri on muuttanut muille maille, ja ystäväni kyseli huvittaisiko minua ruveta käymään stadikalla kerran viikossa nyt kesällä uimassa. Ja se kuullostaa hyvältä idealta, mäkin voin taas tykätä uimisesta kun NÄKEE JOTAKIN (se "sokeus" oli yks juttu mikä sai uimisen tuntumaan vähemmän mieluisalta). Joten siinähän jo kaks viikottaista juttua, en mä oikeen lisää ees tarvi, käyn sitten itsekseni kuitenkin pyöräilemässä ja juoksemassa, ja eksyn ehkä puntillekin (kesäaikana mua on vaan vaikea saada sisätiloihin reenaamaan..) Ja sitten haluan käydä vähän melomassa ajoittain, ja sitten meinaan opetella purjehduksen saloja, kunhan säät vähän lämpenevät (joten jos tuossa Helsingin edustalla näkyy vene, joka tuntuu olevan jatkuvasti kumollaan, ja kuuluu kiroilua, niin that's me;))

Joten eiköhän näissä merkeissä kesä mene oikein mukavasti, varsinkin kun tuohon lisätään vielä kavereiden kanssa hengaillu mukavassa säässä:)

ihan nolottaa kun olin niin maassa tuossa viikko sitten, tavallaan aika pienistä asioista... Mutta tämmöistä tän NAISEN elämä vaan on, ei ainakaan tuu monotonista tai tylsää...;)

hanki elämä!

hohhoijakkaa. toi otsikkon komento oli ihan itselleni.

Ei vissiin kannata lopettaa samoihin aikoihin kaksi eniten aikaa vievää harrastusta (no okei, en mä telluilua ole lopettanut, mutta kausi nyt vaan sattumoisin päätti loppua...:()... Meinaan on aika tyhjän päällä olo tällä hetkellä. Olo on jotenkin eksynyt, yksinäinen, ulkopuolinen, saamaton ja tylsistynyt, vaihdellen masentuneesta hieman kiukkuiseen. huokaus. Sellanen "tarttis tehdä jotakin"-olo on, mutta kun ei oo hajuakaan mitä tässä nyt sitten tarttis tehdä. Kaipaan niitä säännöllisiä ihmiskontakteja, jotka värittivät mun elämää potkunyrkkeilyssä ja telluillessa.

kriisistä kriisiin. kai mä jotenkin saan taas elämäni "raiteilleen" (lievästi vahva sana;)), mutta pitää nyt vaan hyväksyä, että se ei ihan nipsnaps taida käydä, voipi kestää hetki, ennenkuin löydän uuden uomani.

uudet silmät

...toimivat hienosti. Kaikki meni hyvin, ja silmiä kutittaakin enää vähäsen. Näkö tuntuu paremmalta kuin rilleillä... Aika hurjaa ja ihmeellistä. Olen aika onnellinen:) Iisisti pitää nyt ottaa vähän aikaa, mutta eipä tuo hirmusesti haittaa.

ystävät ovat ihania

Juu. On tässä tosiaan vähän työt pukanneet aiheuttamaan ahdistusta sen Norjan reissun jälkeen... Ihan syystäkin ja vähän ilman syytäkin, juu nou, silleen itselleni ominaiseen tapaan:) Kai se ahdistavin juttu on ollut se, että olen jotenkin "jumissa" tuon työn kanssa, projektit ovat tuntuneet ihan mahottoman loputtomilta, ja on tuntunut siltä, että jotenkin ei ole mitään eri vaihtoehtoja miten asiat voisi järjestää, vaan "joudun" vaan menemään mihin putki näyttää... Se vaihtoehtojen puute tukalalta tuntuvassa tilanteessa ei oo musta jees. Noh, perjantaina tuli sellanen fiilis, että nyt tarttis kyllä jutella ihmisen kanssa, joka oikeasti tietää tän työahistusfiiliksen. Sain sitten sovittu hyvän ystäväni E:n kanssa treffit tälle päivälle, tehtiin ruokaa ja käytiin kävelyllä. On ollut muutenkin vähän E:tä ikävä, sillä hän on "ei-hiihtävä-ihminen", joten viimeisen kuukauden aikana ollaan nähty aika hintsusti mun reissujen takia. E on samalla naista-syövällä-alalla;) töissä kuin minäkin, eikä hänelläkään ole ollut mitenkään järin helppoa projektiensa kanssa. Joten toisin sanoen, me ollaan IHAN SAMALLA AALTOPITUUDELLA tässäkin asiassa:) Teki tosi hyvää jutskata ja olla vaan E:n kanssa, eipä ne työjuttelut niin kauaa edes kestäneet kuin olin luullut, sillä aika nopsaan E sai mut näkemään mun tilanteessa aika selkeitä eri vaihtoehtoja. Aikas siistiä:) Tuli vähän helpottunut olo, eiköhän ne asiat tosiaan järjesty!:) Mä en näistä mun kaikennäköisistä aatoksista ole vielä omalla työpaikallani puhunut enkä aio nytkään vielä, haluan ensin tietää vähän enempi varmuudella mitä haluan ja mitä meinaan, ennenkuin saan pomon hiukka huonolle tuulelle:) (mun aatokset ei nyt oo ihan varmaankaan niinkuin herra on asiat itse aatellu). Mutta nyt oli ja on siis tärkeintä, että saan itselleni ihan vaan omaan päähän enempi "liikkumatilaa" ja valinnanvaraa tuon työn suhteen, silloin minulla on hyvä olla.

Kesävahassa

ovat sukset... Toivottavasti vain väliaikasesti:)

(tellu)vinkki I

Jep, tää on ollut tarkoitus kirjoittaa tänne aikaisemminkin, mutta parempi myöhään kuin milloinkaan. Eli:

Mm. kuorivaatteiden korjaamiseen/paikkaamiseen on oiva apu: Bostik Fortissimo (sori, en löytänyt suomenkielistä tai englanninkielistä selkeää linkkiä). Tämä liima muodostaa kestävän, pehmeän ja huomaamattoman paikan kuluneisiin ja rikkoutuneisiin kohtiin gore-tex:ssa. Kuivuu suht nopeasti Kestää pesun. Tässä juuri paikkailin laskuhousujeni lahkeita, kumma kun ne aina pitää välillä viiltää auki telluilla...
Tätä liimaa saa mm. Etolasta, maksaa jonku kaheksan euroa, ja yhdestä tuubista riittää moneenmoneen paikattavaan kohtaan

Tää vinkki ei varmaan konkareille oo mikään uutinen, mutta uskon että "out there" on muitakin meikäläisiä:)

tämä vinkki ja apu oli t.c.:ltä, tänk juu veri meni.

vinkki

kun ja jos luet aamulehteä sängyssä puolimaaten, nauttien samalla kupillisesta teetä, niin paras mahdollinen teekupin alusta ei ole oma maha.... Tai jos on, niin älä tönäise kuppia kumoon, tulee kuumat paikat, enkä tarkoita sillä hyvällä tavalla.....=D

Uusi ajatus

Tuleepa tänään tekstiä:)

Heh, mietin tuossa, että pitäisikö päivittää blogini kuvausta, ja mieleeni tulivat sanat "paniikkihäiriöstä toipuva". Ohhoh, ensimmäinen kerta, kun tuollaiset sanat tuntuvat oikeasti siltä, että ne voisivat kuvata minua. Siis, että ihan TOIPUVA, eikä mikään "paniikkihäiriön kanssa EDELLEEN taisteleva"... Kai se on osittain sitäkin, että olen hyväksynyt vähän paremmin itsessäni ne tietyt heikkoudet ja myös sen että nämä heikkoudet vaativat sen, että niissä hankalissa tilanteissa minun vaan tarvii "valmistella" itseäni jollain lailla rauhassa. Niissä vaikeissa tilanteissa vaadin myös enemmän aikaa ja keskittymistä kuin "normi-ihminen". Mutta hälläköväliä;) Kai sitä jotenkin siis on oppinut enemmän ja enemmän itsestään.

Halaan tässä itseäni:), hienoa:) Tsemiä myös kaikille kohtalontovereille!!!

Uudet silmät

Juu-u. Seuraava asia, joka tässä elämässä vähän jännittää, tai itse asiassa aika paljonkin, että olen ensi viikon torstaina menossa
silmäleikkaukseen. Jännää ja hurjaa ja ihanaa, tuskin maltan odottaa, että parikymmentä vuotta mukana kulkeneet rillit ja piilarit jäävät unholaan, jeejeee:) Päätös kypsyi tuossa vihdoin ja viimein talven aikana, ja nyt sitten on hyvä mennä leikkaukseen, kun hiihtokausi on aika paketissa, eikä oo semmosia reissuja, joissa vois sattua jotakin, haluan kuitenkin pitää taukoa sen kuukauden tai jotain ennenkuin alan taas riehumaan ihan täysillä=D Urheilla voi tietty, mutta omasta mielestäni vaan offari-hiihto esmes ei oo oikeen fiksuu, voipi laskulasit mennä rikki ja oksa silmään tai jotain vastaavaa, ja se ei ehkä oo jees kun on silmä palautumassa leikkauksesta. Haluan nyt vaan ottaa varman päälle:) Esitutkimuksessa mainitsin kyllä lääkärille, että mulla on paniikkihäiriöhistoria, ja että huolehdin pikkasen siitä, että mitä jos hätäännyn liikaa. Tähän lääkäri sitten vaan tokas, että ok, annetaan esilääkitys niin kyllä se siitä:) Joten saan vissiin hyvän "tripin" leikkauksen lisäksi;)

tsemejä otetaan muuten mielellään vastaan, sen verran jänskättää:), vaikka tietää, että hyvin se varmaan menee!

vappu-kuulumiset

Juu, vappu tuli ja meni. Ei nyt ihan hirveesti vapulta tuntunut, mutta eipä se todellakaan tainnut haitata:) Tiistai-iltana kun saavuin takaisin pääkaupungin rautatieasemalle ja vastassa oli "vapputunnelmallinen" kaupunkiskenario, niin joo ei ihan hirveesti harmittanut että vietin vapun jossain muualla, paremmissa merkeissä;)

Pohjoisen vappukeli ei samalla lailla hellinyt kuin viime vuonna: tuuli joka päivä aika kovaa, yhtenä päivänä jopa niin kovaa, että kaikki hissit paitsi yksi pidettiin kiinni Aika hurja. Pilvistä oli myös, ja rinteet suht jäässä/kovat, loppua kohden alkoi onneksi hiukan pehmetä, mä en todellakaan oo mikään jäärinteen master....

Mutta siis, joka tapauksessa, mukavaa oli. Seura oli mukavaa, tekeminen kivaa ja ympäristö mieluisa. Ja näki taas paljon tuttuja. Mikäs siinä ollessa. Nukuttuakin tuli ihan riittävästi useimpina öinä, kun aamulla ei ollut kiire jäisiin rinteisiin, halusi odottaa, että josko päivä vähän lämpenis ja pehmittäis.

Kisaan en osallistunut, kun ei kertakaikkiaan innostanut. Yleistä painostusta oli jonkin verran, mutta onneksi ei häiritsevästi. Hiukka harmittaa, että en kisasta paljon edes nähnyt, mutta minkäs teet kun uni maistuu:)

Tällä reissulla innostuin muuten oikein kunnolla kumpareiden laskemisesta:) Pari rinnepäivää meni melko puhtaasti kumpareita hinkatessa; kumparerinnettä ja sitten kisaa vartavasten rakennettua kumpareränniä. Kumpareränni oli vaikeampaa, kumparerinteessä kun voi laskea "turistikumpareita", eli kääntyä silloin kun sopii: jos on käännöksen jälkeen olo epästabiili, voi ennen seuraavaa käännöstä ylittää yksi ylimääräinen kumpare=D Sanoisin, että kehityin:), mutta ehkä se ei ollut niin vaikeata kun lähtötaso oli se mikä se oli:) Hauskaa oli, mä tykkäsin jotenkin aivan valtavasti, jotenkin sillai lapsen lailla, jaksoin toistaa ja toistaa. Se äheltäminen ja tsemppaaminen on vaan kivaa, älä kysy miks:) Mun menoa katselevalla oli varmasti ihan melki yhtä hauskaa:) Näin mä pari kuvaa, jossa mut on ikuistettu kumpareissa, ja nauratti melkoisesti, ykskin kuva on sellainen, että ei musta näy kun suksen kärki, tyyppi ite on kumpareikon montussa persuuksillaan;) Ei mua yhtään samalla lailla innosta tavallinen rinnelasku, vaikka on sekin kivaa ja vaikka siinäkin on roimasti kehittymisen varaa.

Sinä päivänä kun hissit oli kiinni, kapusin poikien kanssa kumparerinnettä ylös sukset selässä repussa kiinni, ja sieltä sitten laskettiin alas. Jaksoin tehdä sen jotain viisi kertaa:). Heitinkin, että jospa mut sais joskus arkielämässä motivoitumaan reenaamaan noin kovaa:)

Jep. Vieläkin tekis mieli aina vaan päästä hiihteleen vähän lisää taas:) Voipi olla että jossain vaiheessa kesää mut löytää jostain Norjasta äheltämässä lumisessa rinteessä=D Yks kaveriporukka on lähdössä Stryniin kesäkuun alussa, mutta se ei mulle passaa, mutta eiköhän semmonen reissu muutenkin järjesty:)

havainto

Suuri osa tellu-ihmisistä ovat jonkinsortin insinöörejä. Diplomi- tai muita insinöörejä. Tai jotain sellaista alaa opiskelevia. Mikä homma??????

valikoituja telluvinkkejä

eli aattelin että copy-pastean tänne yhen lappusen tekstin, jonka kirjoitin Narvikissa sen jälkeen, kun olin saanut asiantuntijalta (Evelina, opas-opiskelija ja tellu-jumalatar) vähän yksityiskohtaista opetusta ja ohjausta siihen, että mun tellu-offarityyli hiukka paranis. Tässäkin asiassa tietysti tekemällä oppii, mutta huomasin, että silloin tällöin on todella hyvä saada tiukkaa yksityiskohtaista analyysiä omasta laskustaan, saa paremmin kiinni megavirheet sekä opitut "huonot tavat". Tämän listan jutut ovat kokeneemmille/paremmille laskijoille varmaankin varsin itsestäänselviä seikkoja, mutta mä takkuilen näiden perusasioiden kanssa vieläkin, taidan olla hiukka hidas oppimaan:) ja lisäksi olen itekseni omannut niitä tosiaan huonoja tapoja... Tämä lista ei ole mitenkään "lopullinen" eli lisää tulee sitten jatkossa hiottavaa, semmosia "pienempiä" juttuja, mutta ensin on saatava pohjatekniikka vakaaksi ja hienoksi=D

Lista on sattuneesta syystä ruotsiksi (Evelina on ruotsalainen ja mä nyt hölisen ruotsia kanssa toisella persoonallani;)), enkä jaksa sitä kääntää suomeksi, joten tässä tulee nyt sitten vielä ruotsin luetun ymmärtäminen samalla;)

"Evelinas råd, våren 2007

Saker att tänka på då man skidar off-pist telis (och annars nog också):

- ”sitt” ner ordentligt, speciellt under bytet från höger till vänster (INGEN ALPIN STIL, FÖTTERNA RÖR SIG HELA TIDEN)
- kroppen neråt (motvrid!), mot falllinjen!!
- Armarna neråt, mot falllinjen!
- Vikten på främre staven (akta ”bakstav”!)
- Blicken nedåt/framåt (5-6 svängar framåt) (övning: parvis ”trafikpolis”)
- Kort hoppsväng: vikten fram, på FRÄMRE staven: låt glida en liten stund, och så hoppa bara! (byt aktiv framfot i svängen, landa NER)
- VIKTEN PÅ BÅDA FÖTTERNA, LYFT INTE FOTEN! (det tränade vi genom att göra fotbyte utan ”kevennys”  omöjligt att lyfta på foten eller börja ploga) Kör rakare svängar!
- Variera längden på svängarna
- HÖGERSVÄNG: HÅLL MOTVRIDET ÄNDA TILL SLUTET! (annars svårt att byta till vänstersväng, får ingen ”fart på rotationen”)
- Aggressivitet!!
- OM EN DÅLIG SVÄNG  STANNA!!! Börja på nytt, ”kroppen kommer ihåg ”dåliga saker” om man repeterar fel saker”
- Lugn, jämn takt
- Träning med stavarna horisontalt mellan händerna
- Träna stavmarkering: stavmarkeringen görs bara med handleden, kort och bara EN i varje sväng. Inte för mycket fram eller för mycket bak"

pilvistä

minoon vähän huonolla tuulella... tällä viikolla töissä on ihmiset kyllä käyttäytyneet niin imbesillisti, että ei mitään rajaa, ja jotenkin ei vaan jaksais, ei ollenkaan. Tähän lyhyeen jaksamis-"jänteeseen" on ollut syynä pari huonosti nukuttua yötä ja viime viikolla tullut hyvin selkeä takapakki ja pettymys töissä... (kiva oli aloittaa duunit pelkillä vaikeuksill hyvän loman jälkeen... ) Tuli pitkästä aikaa sellanen fiilis, että edessäni töissä näen vaan seinän tai muurin, enkä oikeesti voi tajuta että koskaan tuun saamaan tätä "projektia" valmiiksi... Siitä fiiliksestä en oo vielä ihan noussut.

Aika ja päivät ovat menneet tosi nopsaan, mikä on kivaa ja tarkoittaa, että elämässä on paljon mukavia juttuja, mutta kyl se vähän herättää mussa sitäkin puolta, että tuntuu, että ei ehi kaikkea mitä "pitäis" ja haluais... noh, siitäkin fiiliksestä pääsen varmaan etiäpäin...

Asiani ovat kaikenkaikkiaan hyvin, itse asiassa tosi hyvin. Mutta jostain syystä en nyt osaa olla naantalin aurinkona. Noh, eiköhän sekin taas fiilis palaudu.

huomenillalla pääsen Lappiin: pitkä vappuviikonloppu menee Pyhällä, onpa mukavata, se tulee olemaan niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin ihanaa, varsinkin tähän työsaumaan! Nään varmasti paljon tuttuja, ja pääsen liukumaan taas alamäkeen;) Toivottavasti joku päivä saadaan nauttia auringostakin! Ja afterski-kaljoja tulee kyllä otettua jokunen...:) Toi pyhän vappu on vähän niinkuin kaudenlopettajaiset: rinteessä pääasiassa vain nautiskelee olostaan, eikä kelaa että miten mä nyt voisin taas kehittää tuota vajavaista tekniikkaani... Eikä heti aamusta tarvii olla rinteessä, ottaa koko reissun vähän enempi sellaisen "oleilun" kannalta kuin noi Pyhän reissut muuten.

hyvä leffa.

kyllä tanskalaiset osaa...

http://www.finnkino.fi/movie/1389

vetistelin aika kovasti.... Toisaalta, se ei välttämättä vaadi ihan hirveitä;)

muutoksen tuulia...

...onpi ilmassa.

olen kelannut tässä pidempäänkin, että mitäs mä haluan harrastaa, ja miten mä haluaisin kuntoilla/urheilla. Kattokees, kun siitä asti kun ite sai KB:ssa turpiinsa, ja kaverilta meni polvi, niin on vaan menny vähän maku hommasta: en taida olla kovin väkivaltainen tai kova luonne, enkä vaan tykkää siitä että mua lyödään tai että mun pitää oikeesti satuttaa toista. En mä ees tykkää kattella sitä muutenkaan. On mulle sanottu, että kyllä siihen tottuu, mutta musta tuntuu, että mä en edes halua tottua siihen. Nyt on tietty olla vajaan kuukauden tauko sairastelun ja reissun takia, mutta sitä ennen jo varmaan kuukauden on ollu sellanen fiilis, että ei ihan 100%:sti halua mennä treenaamaan, on vähän pelottanut ja ei vaan oo tuntunut hyvältä. Harmittaa että fiilikset on tällaiset, sillä kickboxing on kyllä ollu niin mahtava tehokasta reeniä ja hauskaakin (lukuunottamatta tosiaan sitä sparrausta) ja siellä on tutustunut mukaviin ihmisiin. Mutta tulin ehkä tässä siihen tulokseen, että voin mä varmaan löytää jotain yhtä tehokasta, mutta vähemmän pelkoa herättävää liikuntaharrastusta, jos vaan nään vähän vaivaa. Joudun ehkä taas kokeilemaan useampaakin juttua ennenkuin se uusi oma tapa treenata löytyy, mutta eiköhän sellainen löydy. Tänään jätin siis KB-reenit väliin ja olin vanhalla hyvällä puntilla:) Ihan jees oli, kohteena on tällä hetkellä toi keskivartalo, se on päässyt pikkasen lösähtämään....

Telemarkkia en nyt tietenkään ole "vaihtamassa" pois, tykkään siitä jatkuvasti:), tykkäämisen vivahde muuttuu, mutta se ei häviä:) Kesäksikin ois pienenä ajatuksenpoikasena lähteä kesämäkiin (jäätikölle) laskemaan tuonne Norjaan. Ja muutenkin talvelle mulla on jo uusikin harrastus ajatuksissa: meinaan ruveta treenamaan murtsikkaa: hankin kunnon kamat, ja käyn jonkun sortin tekniikkakurssin, joten eiköhän se siitä sitten lähde vähän paremmin sujumaan kuin ennen. Syy murtsikka-himoon:) johtuupi taas ihan telluista: nääs skinnatessa mulla kipeyty eniten noi nivuset, koska se liike otti niihin sillä tavalla kuin mikään muu mun reeneissä ei oikein ota... Ja paras liikehän skinnaus-kuntoa parannukseen on mun mielestä ainakin murtsikka-pertsa:) Toivottavasti vaan ensi vuonna talvi on hiukka pidempi täällä etelässä kuin tämän talven tynkäversio.
Kesäksi ja muuten niin harrastus-ajatukset eivät ole niin selkeät: ajatuksissa on käynyt melominen, patikoiminen (noh, se ei nyt oo säännöllistä, mutta kerran kesässä ois kiva käydä jossain vähän patikoimassa), kuntosali, ratsastaminen, purjehduksen kokeileminen, ultimate (työporukalla), uiminen, .... Spinningiäkin ois kiva kokeilla, en oo koskaan kokeillu. Ja sitten vakavasti ajatuksissa on käynyt käydä tuon yliopistoliikunnan kautta teettämässä itselleen kunto-ohjelma, se vois olla ihan motivoivaa. Nyt on kans toi pyöräilykausi alkanut: tänäänkin tuli rullattua jottain 20 kilsaa, kiva kun taas pääsee pyörällä helposti paikasta toiseen.

tekstiä reissun päältä

040407 Narvik

Terve vaan.

Neljäs reissupäivä menossa. Niska jumissa ja päätä särkee, mutta muuten menee kyl hyvin:)

Ulkona tuulee ihan pirusti, kaverit lähti skinnaileen yhelle matalalle huipulle, mä jäin tänään viettämään itekseni lepopäivää. Ohjelmassa tiskaamista, suksien voitelua, päikkäreitä, kaupassa käyntiä sekä pikku patikointia (saas nähä mitä mä ees kerkeen tehä oikeesti, aika kun tuntuu menevän tosi nopeesti….) Niin, ja sitten tietty kirjoittamista kanssa, vähä ois siistiä päästä nettiin kirjoittelemaan sähköpostia ja blogia, mutta kun en nyt pääse, niin kirjoitellaan sitten tähän.

Vähän ”laajat” tunneskaalat ovat jyllänneet. Sikasiististä yllättävänkin ankarasta vitutuksesta pikku pelonsekaiseen jännitykseen.

Laskupäiviä takana kaksi: maanantaina skinnailtiin jotain 4 tuntia ylämäkeen, eikä päästy ihan huipulle, koska näkyvyys meni ihan nollaan lumisateen ja tuulen takia… Siitä sitten laskettiin alas, ja oli vähän huonot olosuhteet ekalle kunnon offarilaskulle: korppua ja sitten tiheää tunturipuustoa… Siinä se vitutus nousi päälle, ko tais väsyttää aika kovaa ja energiat jo hiukka alhaalla, ja kun suht uudet sukset jalassa: tuntui että ei oo mitään hallintaa/ohjausta hommasta, mietti että oonko mä joskus osannu tällasilla suksilla mennä mitenkään päin, usko meinas mennä. Aika paljon oli mun lasku könyämistä: eli persuuksilleen/eteen kyljelle ja siitä sitten oli aika raskasta nousta kun persiis oli puol metriä alempana kuin sukset… Sen kun tekee noin 10 kertaa aika tiheeseen tahtiin, niin alkaa mulla ainakin voimat ehtyä. Parin puun kanssa tuli valitettavan läheistä kontaktia otettua, ja sen jälkeen meni entistä enempi pupu pöksyyn, ja silloin ei tunnetusti laskusta tuu enää yhtään mitään. Oli kyllä siipi jotenkin ihan maassa kun päästiin takasin autolle, ja aloitettiin matka kohti möksää takasin. Tuntui, että en mä mittään osaa. Vaiks tiesi, että en tietenkään osaa, kun toi nyt oli yks ensimmäisistä skinnailukeikoista ikinä. Ja kyllähän noi tyhmät sairastelut tuossa ennen reissua on vähän verottivat kuntoa, skinnaaminen oli raskaampaa kuin olin kuvitellut, varsinkin kun mulle kerrottiin, että toi oli helppo reitti. Noh. Tämmöstä tämä.

On täällä reissussa paljon mahtaviakin ja hauskoja hetkiä, niistä mä vaan saan hehkuttaa heti livenä, joten ei oo niin tarvetta kirjoittaa. Kun taas näitä vaikeampia ja ikävempiä asioita en ehkä halua näiden mun reissukavereiden kanssa keskustella. En halua pilata heidän fiilistä ja ruveta vatvomaan jotain henk. koht. juttuja, en usko että he siitä ihan hirmuisesti tykkäisivät.

Eilen oltiinkin sitten hisseillä liikenteessä: gondolilla ja ankkureilla ylös, ja offaria alas. Yöllä oli satanut jotain 15 cm uutta lunta, ja päästiin ihan korkkaamaankin joitakin pätkiä, ai että oli SIISTIÄJ:) Nyt sai laskutuntumasta taas vähän kiinni, hauskaa oli, vaikka välillä aikamoista räpeltämistä. Loppupäiväistä vetäsin ”supermanit” tai ”face-plantit”, ihan miten sitä haluaa kutsua: vauhdissa sukset edestä ristiin, suorin vartaloin eteenpäin kaatuminen, en ees ehtiny ottaa käsillä vastaan, ja otsa ja naama jysähti suoraan mäkeen… Kuului sellainen BONK vaan ja lasit liiskautuvat naamaan… jalka kiertyi jumiin kun suksen kärki jumittui mäkeen, kaverin piti tulla irrottamaan. Sattui kyl vähän päähän, onneks oli kypärä. Hetken jouduin haukkaan happea ennen kuin sain sanottua mitään… ja sitten mua rupes itse asiassa hihityttään, liekö joku shokkireaktio. Kaverit itse asiassa oli ehtiny vähän pelästyä, kun mä olin niin hiljanen siinä maatessani, ja polvi oli kuulemma näyttänyt siltä, että oli aika pahasti vääntynyt… mutta selvisin säikähdyksellä, onneksi. Jos ois ollu kivi alla niin ei ois ollu kivaa. Onneks myös ei ollut ihan jäinen rinne, vaan se antoi vähäsen periksi siinä yhteentörmäyksessä. Olen hassulla tavalla itsestäni ylpeä, sillä en varmaan yli vuoteen ole kaatunut niin rohkeasti, yleensä olen niin nynny-takapainoinen, että kaadunkin sivulle tai taakse. Eihän se nyt tietenkään hyvä ole, että pää on kipiä ja niska jumissa, mutta teki hyvä huomata, että eihän tuohon nyt kuollut… ja muisti taas että älä nyt helekatti rupea auraamaan senttiäkään vauhdissa, siinä käy just tuollai. Kyllä mä kaks viimosta laskua sitten vähän taas aristelin, mutta saahan sitä. Varsinkin kun rupes niska jo jäykistyyn ja päätä jomottamaan.

Miks musta usein tuntuu tosi vaikeelta olla jossain ryhmässä huonoin? Siis en tajua kyllä en. Sillä enhän minä kaikessa ole huonoin, joten miks se ottaa niin koville olla huono joissain asioissa?

Pitäis tajuta, että ihan silleen kuin että minä elän itseäni varten enkä ketään muuta, niin mä hiihdän itteäni varten enkä ketään muuta varten. Jos mä ite tykkään ja viihdyn, niin sen pitäis riittää… Miksi mä huolehdin niin paljon siitä, että kuinka paljon muut ”kärsii” mun huonoudesta, että mitenhän iso riippakivi mä oikein olen? Sillä jonkunhan on oltava porukan huonoin, ja mikäs siinä. Jotenkin mä vähän väliä haen jotain hyväksyntää sille, että en mä nyt vaan oo niin hyvä ja ”peloton” kuin te muut. Ja se on pönttöä, mitä se ketään auttaa, rupeaa vaan lähinnä ärsyttämään. Mulla itellä riittää aina ymmärtämystä kovastikin sille ihmiselle, joka sattuu olemaan ryhmässä heikoin. Toisaalta, tiedän myös sen ikävän piirteen itsessäni, että joissain tilanteissa mä ”halveksin” ”heikkoja” tai ”tyhmiä” tai ”huonoja” ihmisiä…. Ja samalla pelkään niitä tilanteita, joissa mahdollisesti joku halveksii minua. Hohhoi. Yllättävän kirpakoita fiiliksiä ja ajatuksia on täällä lomalla noussut. Mutta ei kai se mitään. Ei kai loma aina voi olla onnellista autuutta?:) Harvoin se itselläni ainakaan on, siis ainaista autuutta. Lomalla, samalla lailla kuin arjessa, ehtii kokea monenlaisia fiiliksiä. Mutta onneksi lomalla on kuitenkin se LOMAfiilis, jota ei arkena saa, ja se on kiva. Ehkä lomalla ehtii miettiä sellaisia asioita ja kohdata sellaisia juttuja, joita ei arkena ehdi tai muuten vaan ei tule vastaan.

Tää on muuten eka visiitti Norjaan sen jälkeen kun mä olin täällä vuoden vaihdossa, ja olin siinä onnettomuudessa, josta toi paniikkihäiriökin tuntuu saaneen alkunsa (= ei hyvä vuosi…). En hokannu sitä vasta kun ekana aamuna kun heräsin täällä. Kylhän se vähän sekalaisia tunteita herätti nähdä taas nää tutunlaiset vuonomaiset; vaikea itse asiassa niitä on selittää tai eritellä. Jossain päin päätä varmaan heräs ajatuksia, joita en ole aikoihin ajatellut ja muistellut. On ehkä hieman epävarmempi olo itsestäni kuin kotoSuomessa… Mutta kyllä se tästä, päivä kerrallaan, tässä on vielä puolitoista viikkoa aikaa tsiigailla maisemia ja tunnustella fiiliksiä. Norjan kieli alkaa kyllä mukavasti palautua muistiin...

Huomenna lähdetään oppaan kanssa päivä-skinnaus-retkelle. Toivottavasti on parempi sää kuin nyt (nyt sataa räntä-vettä ja tuulee ihan sikana…….:( ). Vähän jänskättää, että kuinkas mä taas jaksan ja pysyn matkassa, mutta pitää nyt vaan uskoa itteensä, muulla ei väliä. Ja jos ihan mahottomaksi menee, niin ei sekään ole mitään noloa, vaan se on sitä elämää. Muistutan itseäni siitä, että tämä on tosiaan sen ensimmäinen kunnon offariloma, tätä ennen kaikki on ollut muutenkin paljon helpompaa.

110407

Jepjep, taitaa olla edellisestä tekstistä viikko aikaa, ja fiilis suht erilainen:) Itsevarmuutta ja laskutaitoa on tullut lisää, eikä siellä offeilla enää ikävästi jännitä vaan sillai kivasti kutkuttaa vain:)

Reissukavereidenkin kanssa homma alkoi skulaamaan tosi kivasti sen parin päivän ”alakulon” jälkeen, meillä oli kyllä monta aika hassua ja hauskaa hetkeä, mm. opittiin mitä ”tunnaria” kukin hyräilee kun on mahtava fiilis: biisivalinnat olivat vähintäänkin yllättävät;), esim. ainoa miespuolinen reissukaveri kun rupesi hyräilemään häämarssia aina onnellisimmillaan... todella hämäävää ekalla kerralla=) Mulla taas rupes päässä soimaan ”Joulumaa…”… että näin meillä;) Yllättävänkin hyvin sujui yhteiselo, ihan tähänkin hetkeen asti, ja varmaan loppuajankin. Yhtenä päivänä huomas, että kaikki haki jotenkin omaa tilaa ja aikaa: kukin oli kävelyllä/kahvilla/oluella ties missä, niin no, mä vetelin itse asiassa päikkäreitä:)

Sillai meni vähän loppureissu nyt huonosti, että reissukaverilla paukahti eilen kaatuessa polvi jotenkin. Kyllä hän pystyi jotenkuten sillä seisomaan ja kävelemään, mutta sivuttaisliikkeitä oli mahdoton tehdä, polvi ei sitä kestänyt, muljahti vain vähäsen. Joten legevaktille lähettiin sitten näyttämään jalkaa, ja aika nopeasti päästiinkin lääkärin puheille (mä olin tulkkina, ko lääkäri ei oikeen osannu englantia ja reissukaveri kyllä ymmärtää ruotsia/norjaa suht hyvin, mutta ulosanti on aika heikkoa). Eipä siinä polvessa vissiin mikään pahasti ollut mennyt rikki, onneksi, venähtänyt vain toi ”sivuside” vai mikä lie. Mutta laskut loppuivat siihen. Mikä on tietty hänen puolestaan ikävintä, mutta myös minun kantiltani hieman ikävää, sillä tämän viikon olemme reissussa kahdestaan (ne kaks muuta kaveria joutuivat lähtemään maanantaina), ja suunnitelmissa oli vielä pari huippuhyvältä kuulostavaa ”huiputusta”… vaan eipä niitä nyt sitten tosiaan tehdä, sillä mä en lähde sellaiselle reissulle yksin, en ole tarpeeksi kokenut lähimainkaan. Joten tänään sitten laskin itekseni noita hissien läheisiä pöpelikköjä, tulipahan treenattua jotain kuitenkin. Mutta siis harmittaa. Toisaalta mä oon tainnu johonkin paukauttaa mun oman jalan kanssa, joten tänään painoi mono aika inhasti yhteen mustelmaan laskiessa. Joten huominen mun ois pitänyt joka tapauksessa pitää välipäivää. Ja sitten oiskin ollut enää yks mahdollinen laskupäivä, mutta senkin olisin ”joutunut” viettämään hissien tuntumassa… Joten me sitten tultiin siihen tulokseen, että me lähdetään huomenna jo maitojunalla kotiin, kaksi päivää aikaisemmin kuin mitä etukäteen oli suunniteltu. Harmittaa, mutta ihan pikkasen tuntuu kivaltakin mennä takasin kotiin.

Tuntuu samaan aikaan siltä, että ollaan oltu kauan poissa kotoa ja sitten kuitenkin samaan aikaan tuntuu myös siltä, että vastahan me ollaan päästy laskemaan, ja että ei me olla paljon ollenkaan laskettu. Ja kuitenkin minullakin on alla 9 päivää suksilla, yks taukopäivä oli vain välissä. Joten mun mittakaavassa olen kuitenkin ihan mukavasti saanut hiihellä.

Säät vaihtelivat parhaalla norjalaisella tyylillä vesisateesta lumisateeseen, tuulettomasta päivästä myrskyyn. Näkyvyys oli välillä nolla, ja sitten seuraavassa hetkessä paistoi aurinko siniseltä taivaalta… hämäävää sekin, oppiipahan seuraamaan kartalta että missä ja mihin mennään, eikä vaan tallustella sen mukaan että mitä edessä näkyy.

Lumiolosuhteet olivat vissiin parhaita miesmuistiin täällä: päästiin parinakin päivänä ihan korkaamattomalle puuterille… oikeesti, siinä meikäläisen märkä uni: aurinko paistaa, edessä korkkaamaton, sopivan jyrkkyinen lumikenttä, jossa noin 20 cm uutta pehmeää lunta (=täydellinen määrä: ei liikaa jolloin vauhti hidastuis liikaa, ja kuitenkin niin paljon, että lumi kivasti PÖLÄHTÄÄJ, mäkin sain aikaseks aika kivat lumipölähdyskaaret joka käännöksellä), joka on kuitenkin pakkautunut jo hieman, eli ei mitään ihmeellistä lumivyöryvaaraa… siitä sitten vain veteli omat S:t, ai että!!!!!=D Sitä muistellessa. Ja kehittyi se taitokin, viimesillä reissuilla kuulemma meikäläisen laskeminen näytti jo telemarkilta;), siitä on jopa kuva todisteena.

Kyllähän osa taas tykkää eniten siitä puiden seassa vetelemisestä, että kuulemma tollanen lumikentällä surffailu on jotenkin ”liian helppoa” ja jotenkin ehkä jopa ”latteaa”… mutta mä en todellakaan oo siinä pisteessä vieläJ, on se vaan kivaa kun voi surffailla rauhassa oikeen pitkän pätkänJ

Skinnauskin vaati näköjään opettelua: ekalla skinnauskeikalla sain nivuset ihan jumiin ja itseni ihan puhki, ja nyt sitten toissapäivänä kun skinnattiin yhen tötterön huipulle, niin meni suht hyvin, vaikka aika rivakasti kuulemma edettiinkin. Hikihän siinä hommassa tulee, mutta sehän on osa sitä hienoutta;) Ja vitsit sitä tunnetta, kun skinnataan ylöspän, lähellä huippua jo, eikä ketään muuta näy, ei edes kenenkään muun jäljet. SiistiäJ Ja sitten huipulla tuntee olevansa maailman laella kun ympärillä näkyy vaan toinen toistaan kauniimpia vuoren huippuja ja yhdessä suunnassa avoin meri vuonon muodossa.

Yhtenä päivänä oltiin muuten alkupäivä hisseillä liikenteessä niin, että ylin tuolihissikin oli auki. Ei se niin kauheasti enää pelottanut mennä siihen, kun hyvän kaverin kanssa menin. Jouduin kyllä koko ajan keskittymään siihen, että pysyn rauhallisena, mutta ei kai siinä mitään kun kerta sitten ei tullut paha olo. Joten jihaa… en vaan tajua taas, että miksi siitä ei osaa tän enempää iloita, on jotenkin lattea fiilis siitä… hohhoijakkaa=D