tellu

hektiset pari päivää ollut.

eilisen otin vapaata, pidin "henkilökohtaisen talviurheilupäivän":) Kävin kolmen kamun kanssa laskemassa mäkeä, koko päivä meni, ai että oli kivaa:) se oli niinkuin telluilevat charlien enkelit + yks karvari:) oli kyllä mukavaa, tekee hyvää olla ulkona hyvien kavereiden kanssa tekemässä siitä mistä tykkää tosi paljon...:)
oli vaan aluks "blondi" liikeenteessä: kun laitoin monot jalkaan niin tuntui TOSI oudolta, ihan niinkuin ois ollu jonkun toisen monot jalas, ei istunu ollenkaan ja painoi ihan helekasti... inisin ja hiihdin siinä sitten pari tuntia kivussa ja ihmetellen ennenkuin tajusin, että ei jumalauta: mulla oli monojen sisäkengät väärin päin, siis vasen oikeassa monossa ja toisin päin (olin vissiin unessa laittanut kuivumassa olleita sisätossuja takas kuoriin....). ja kun kyseessä on lämpömuotoillut "tossut" niin ei ihme ettei isovarvas oikeen tykänny siitä pienestä tilasta mikä pikkuvarpaalle oli varattu;) Hitto nauratti, ja helpotti kans, mä olin jo ruvennu kelaamaan että ei kai tässä joudu pulittaan uusia monoja...
ja tapani mukaan menin sitten tietty kovaan ääneen selittään että mitä olin tehnyt... mun tellumate kyllä siihen tokas röhönauraen että tosta saan kyllä kuulla piiiiiiiiitkääään... noh=)

ja: melki kaikista paras juttu: keuhkot pelas kuin enkelit, ehkä mä oon nyt oppinu vähän paremmin tuota piipun käyttöä.

kolmen viikon päästä laskenkin sitten jo alpeilla, halleluujaa kuinka mahtavaa, en osaa edes tajuta:) kävin ostamassa kameraan suuremman muistikortinkin niin että saa sitte ottaa niin paljon kuvia kuin sielu sietää. olen vähän tuota noin vuorifriikki:), se on sanoinkuvaamattoman hyvä tunne, kun ensimmäisen kerran näkee jonkun korkeen näppylän:) onkohan se sitä että kun on sieltä plätty-pohjanmaalta kotosin, niin kaikki mikä on korkeeta on vaan sikasiistii:) jos voisin täysin valita minkälaisessa paikassa haluaisin elää (ja kaverit tietty siinä ympärillä), niin se ois joku paikka joka ois lämpöisen meren äärellä, ja sitten kuitenkin lumihuippuisten vuorten kupeessa... ajajajjj:)

tästä keväästä tulee kyllä telluttelun suhteen erinomainen: hiihtoreissu tiedossa loppiaisviikonlopullekin, sitten tosiaan sitten alpeille reiluks viikoks, ja sitten maaliskuussa vielä tonne lapin maisemiin:) mä oon nykyisin talvisin aika peeaa... mutta teenpä sitä mistä mulle tulee hyvä fiilis:)

tellu on mulle sellanen henkireikä: oli elämässä kaikki muu ihan poskellaan, niin kun pääsen mäkeen, niin en enää mieti niitä juttuja, enkä muutenkaan ehkä ihan hirveesti, nautin vaan siitä hetkestä. on kai se hieno ja hyvä juttu, että on joku juttu joka on mulle tärkeä johon kukaan muu, ei työ, ei henkilö, voi vaikuttaa. taas funtsaan, että jepjep, sinkkuna olen kyllä siellä rinteessä enemmän kuin ei-sinkkuna ollessa:) semmosta tää on, jostain sitä hankkii/on hankittava sisältöä elämään.

perjantai-illat on kivoja.

nyt painun kirjan kanssa tonne petiin.

jos en ehi huomenna kirjoittaa, niin HYVÄÄ UUTTA VUOTTA! toivottavasti sekä minulla että teillä on entistäkin parempi vuosi (mulla se ei ehkä ihan niin hirveesti vaadi...;))

itsekriittisyydestä

mun hieno joulukuusi "tippuilee" neulasia oikein urakalla jo... voivoi:(

joo. iski tänään pitkästä aikaa se että kun en ole tarpeeksi "nopea"/"tehokas"/"hyvä" työssäni, ja se tekee muka minusta huonomman ihmisen. teen omalta alaltani väitöskirjaa, ja tänä vuonna mun projektit on menny aika huonosti, johtuen enimmäkseen huonosta tuurista (ja vähän huonon ohjaajastakin), ja kai sitä jotain osaa itselläkin on, aina. nyt kuitenkin olen eräällä lailla aloittamassa alusta seuraavaa osajulkaisuprojektia, joten homma on todella hidasta ja odottelen että "hana aukeis", toisin sanoen että tulisi sellaisia tuloksia joista vois vauhdilla laajentaa ja jatkaa. ottaa koville välillä, kun muilla tuntuu homma etenevän suht kivasti ja itse on "jumissa" vielä. varsinkin kun viime keväällä oli vauhtia päällä, ja tälle vuodelle oli tosi kovat odotukset...
sitä tulee varmaan vähän sokeeksi/"epä-objektiiviseksi" kun pyörii tuolla töissä missä kaikki tekee sitä samaa, pyrkii jollain lailla samaan... siten sitä vaan erehtyy välillä vertaamaan itseään niihin muihin saman alan ihmisiin, eikä se tee hyvää, joku on aina parempi ja nopeampi ja tehokkaampi ja fiksumpi... itse asiassa, itsensä vertaaminen kannattais tietty jättää aina väliin, ei siitä tuu kuin paha mieli jos jotain tulee.

ja se on kumma kuinka mä aina vaan vaadin itseltäni enemmän kuin muilta, onkohan se yleistä? vai vain minä? ja sitten että on niin vaikea hyväksyä sitä välillä, että ihmisten elämät menee tahtomattakin eri vauhtia ja eri teitä, ei pitäis koskaan joo kuvitella pystyvänsä vertaamaan muihin... mäkin niin nopeesti aina unohdan sen, että kaks ekaa vuotta mun väikkäristä kävin 3 kertaa viikossa psykoterapiassa, olin ihan katki, ahdistunut ja panikoiva, ja mulle riitti se, että oli työ mihin mennä ja että pystyin tekemään sitä jollain lailla. terapia on rankkaa, sen tajuaa varmaan vaan sellanen joka on sen itse käynyt läpi. siinä itsestä revitään esille kaikki kaameudet, heikkoudet ja "traumat", joutuu kohtaamaan niitä joka viikko useamman kerran ja istuntojenkin välillä ajatukset pyörii niissä asioissa.
ja seuraavatkin kaks vuotta kävin vieläkin terapiassa, kerran viikossa kylläkin vaan. mutta siis pitäishän sitä pystyä suhteuttamaan "työssämenestymisensä" siihen, että kuinka asiat muuten ovat elämässä sujuneet. periaatteessahan mun pitäis olla ihan sikaylpeä siitä, että olen työskennellyt kovasti ja ollut rohkea sillä seurauksella että olen päässyt itseni ja heikkouksieni (paniikkieni ja ahdistuksieni) kanssa sinuiksi. ja että vielä kaiken lisäksi olen siinä samalla tehnyt kokopäivätyötä. mutta ei, osa musta haluais silti olla kans se tosi menestynyt ja blaablaa-ihminen.... hohhoijaa mun kanssa:)

joo. jotenkin kun on sinkku, niin tuo työpuoli ja miten siellä menee, painavat paljon enemmän ja vaikuttavat yleisfiilikseen enemmän. mikä on tosi turhaa, sillä mitä väliä sillä nyt onnellisuuden kannalta on loppupeleissä, tuleeko se väikkäri viidessä vai kymmenessä vuodessa vai ollenkaan.

seksisuhde

onpas väsy yhen päivän töiden jälkeen...:)

löysin sitten tänään vihdoin uudet saappaat... ja vielä puoleen hintaan:) onpas tyytyväinen olo. ja sitten kävin tänään myös kampaajalla, ja nyt en ole enää blondahtava vaan brunette, onnistunut valinta:), ei pahalta näytä, jeejee:)
eli sellanen "ole hyvä itsellesi, ja tyhjennä lompakko"-päivä:)

mä olin varmaan muuten tänään ainut töissä, joka ei valitellut, että joulu oli liian lyhyt...;) ihan ilolla menin töihin;)

äitee ja broidi lähtivät myös tänä aamuna, oli kiva kun tulivat mutta kivaa myös kun lähtivät:) nyt mä oon taas kotini kunkku ja mieleni rauhallinen:)

joo. mietin tossa muuten yks päivä joulun alla justiinsa, että voihan vitsi tähän saumaan sopis hyvin sellanen seksisuhde: seksiä vaan, eikä mitään muuta, ei muita odotuksia... kun tuntuu että itellä on vähän rahkeet tyhjät just nyt minkään uuden ihmissuhteen kypsään aloittamiseen, mutta silti on fyysisiä tarpeita. tekis ihan hyvää, tunteet ja pää sais levätä mutta silti sais ne fyysiset tarpeensa tyydytetyksi, ja sais nauttia omasta ja toisen ihmisen kropasta. ja eiköhän sellainen mieskin löytyis joka siihen suostuis (vai?). mutta homma on vaan se että en minä vaan sellaseen pysty, en osaa erottaa seksiä tunteista... en osaa enkä halua harrastaa seksiä jonkun kanssa, johon minulla ei ole mitään tunteita, ja sitten toisinpäin; seksin harrastaminen jonkun kanssa yleensä vielä vahvistaa niitä tunteita joita minulla on sitä ihmistä kohti... no, joo, kai se on ihan hyvä merkki toisaalta ettei sellaseen tunteettomaan seksisuhteeseen pysty. ja onhan se seksi ainakin minun mielestäni parempaa ajan mittaan saman ihmisen kanssa kuin joku eka "huitaisu" uuden ihmisen kanssa. mutta nyt ois vaan niin halauksien, halun, fyysisen kosketuksen ja seksin tarve.

jotain

käytiin äiteen kans vielä iltakävelyllä tuolla hautausmaalla... olipa kaunista, vieläkin tosi paljon kynttilöitä, ja ihanan kirpsakka ilta.

tuli vaan mieleen, että miks aina monet asiat vaan sattuu samaan aikaan, yleensä siis ne ikävät asiat: mulla tässä viikon sisään loppui jonkinlainen ihmissuhde (vaikka ei nyt hurjan vakavaa vielä ollutkaan), terapia loppui ja sitten tuli vielä se joulu... joten pitänee antaa anteeksi itelleen että ei oo ollu ihan hirveen sosiaalinen olo.

joulu-angstista

hohhoi. kai sen joulun voi nyt laskea olevan ohi... tai no ainakin enimmäkseen... huomenna PÄÄSEN töihin.

olen pahoillani, mutta ei ollu oikeen kivaa. jännä, että musta tuntuu että mun pitää pyydellä anteeksi sitä, että minulla vaan tulee jouluna paha mieli. tulee sellanen olo, että jotenkin pettää läheisensä kun just silloin kun ollaan pyhät yhdessä, niin mun on vaikea olla iloinen ja pirtsakka (semmonen jollanen mä yleensä kait sitten olen). en mä sitä pahaa mieltä hakemalla hae joka joulua, se vaan tulee vaiks kuis yrittäisin olla reipas eikä mikään just nyt ole sen pahemmin vialla. kaikki ikävät tunteet hyppää mun niskaan just silloin. jos saisin valita, niin deletoisin pariks vuodeks joulun kokonaan mun elämästä, häipyisin aina joulun aikaan jonnekin kauas pois, ehkä siten saisin huonon "joulukierteen" pysähtymään. mutta ei voi, ei voi, ei raaski, ainakaan vielä, sillä se särkis mun äiteen sydämen, se on ainut asia jota hän pyytää, että jouluna oltais yhdessä, ja tuntuu liian itsekkäältä sitten kieltää se häneltä kun se ei nyt kerran vaadi multa ihan hirveesti järjestelyjä...
en mä tiiä mistä se johtuu, siis tää jouluangstini mun, en haluais syyttää "historiaa"... mutta ehkä se vaan on se joka vaivaa. katsokaas, kun mun iskä sairastu syöpää kun olin 8-vee, ja sairasti sitä sitten kaks vuotta ennenkuin kuoli. ja ei mun äiti tietenkään voinut olla aidon iloinen jouluisin, ei silloin kuin isä sairasti, eikä sitten isän kuolemankaan jälkeen moneen vuoteen. äiti on mun elämäni aikana itkeny useampana jouluna kuin ollu itkemättä. kyllä hän sitä aina on yrittänyt peitellä, mutta kait sitä vaan muksu tajuaa. ja eikä mulla tietenkään ollut myöskään hauskaa, ikävä on isää vieläkin välillä, vaiks hänen kuolemasta on kohta jo 20 vuotta. noh, sit kun luulin, että nyt taidettiin selvitä siitä iskän kuolemasta niin veli otti ja sairastu. perkkkele... siinä meni sitten varmaan 7 joulua silleen, että veljeä piti mennä jouluna mielisairaalaan tapaamaan, sillä äitee ei tietenkään halunnut jättää mun veljeä yksin. ja sitten kun veli osas elellä itekseen ja oli meidän kanssa joulun, niin pinna on ollu kireellä kaikilla osapuolilla. hohhoi. välillä on kyllä niin helvetin vihainen olo, että miks on käyny näin että tahtomattani oon joutunu hankaliin ja vaikeisiin tilanteisiin mun läheisieni kanssa niin paljon jo minun elämäni aikana, olisivat nyt hetken aikaa "NORMAALEJA". mä oon se, jonka oletetaan olevan ihan ok, sillä eihän MULLA oo mikään pahasti pielessä. ja seuraavalla sekunnilla onkin sitten taas huono omatunto, sillä eihän mun pitäis valittaa kun kaikki on suht ok mun omassa elämässä, tässä ihan lähellä, omalla reviirilläni. kovin on ristiriitaiset tunteet. oon vaan niin pirun väsynyt kestämään asioita joita en ole mitenkään tähän elämääni halunnut enkä pyytänyt... joojoo, ELÄMÄ ON. ehkä tää kaikki selittää sen, että osa musta haluais taas muuttaa ulkomaille, ikäänkuin "kadota" vaan, vähäks aikaa. vaikka tiiän, että ei tunnejuttuja voi paeta mihinkään fyysisesti siirtymällä paikasta toiseen, ei ainakaan lopullisesti.

summary mua ahistavista ajatuksista tänä jouluna: miten mä oon taas yksin, haluaisin jo oman perheen, miten on niin vaikeata löytää se elämänkumppani, löydänköhän sellaista koskaan, mitäs mä veljeni kans teen kun äitiä ei ole enää olemassa pitämässä veljestä jonkinlaista huolta, ei kai äiti kohta kuole, helvetti kun toi astmakin tuli enkä ehkä siks voi koskaan saada sitä koiraakaan (=onko mut tuomittu elämään AIVAN yksin koko lopun elämääni), huono omatunto kun ei jaksa omaa veljeään, välillä hän jopa inhottaa minua, olenpas minä luuseri kun ei ole elämä tässä oikeen edennyt mihinkään.
jepjep, joo, kyllähän ne taas on vähän kärjistettyjä fiiliksiä, mutta kun on tämä luonne joka välillä vajoaa tosi syvälle huoliin, ja sitten tämä pirkule JOULU....

ja kuten aina, taas minä ajattelen nyt: ehkä ens jouluna on vähän parempi fiilis/elämäntilanne, ehkä ensi jouluna minulla on jo rinnallani joku, jota rakastan ja jolle olen erityinen, ja että se tilanne saa minut sietämään paremmin mun veljeä ja hänen tilannettaan ja omaa menneisyyttäni.

näyttää siltä, että kaikesta huolimatta, ja vieläkin, minussa asuu pienen pieni optimisti...

skitsofreniasta

olen työpaikan kuningatar...sillä olen täällä viimeisenä paikalla:), muut ovat lähteneet jo joulua viettämään... mulla kun on se armas äitee ja veli paikalla siellä kotona, niin ei mulla nyt mikään hirvee kiire kotiin ole vielä... anteeksi jos kuulostan tylyltä. en vaan meinaa ruveta kiertelemään. kyllä mä ehdin heidän kanssa tarpeeksi oleilla seuraavien 3 vuorokauden aikana=) toinen hyvä juttu tässä on se, että täällä töissä on välillä tosi mukava olla ihan yksin ja rauhassa, nyt otan mukavan rauhallisesti. täällä kun on semmosta tohinaa arkipäivinä. nyt voin kirjotella vaiks blogia;)

ensimmäinen "yhteinen" jouluyö äiteen ja mun veljen kans mun kämpäs meni ihan ookoosti. veli vaan tapansa mukaan heräs aamuneljältä, ja alkoi tallustella ympäriinsä... siinä sitten mä heräsin ja sitten äitee... oltiin hetki koko perhe tokkuroissamme hereillä... sitte mä laitoin vaan korvatulpat korviin ja jatkoin unia, sen kummemmin funtsimatta. kaikkeen outoon sitä tottuukin:)
mun veli ei tosiaan ole ollut pääkaupunkiseudulla käymässä sen jälkeen kuin 10 vuotta sitten sairastui skitsofreniaan. hän itsekin asui täällä kun sairastui... en osaa edes kuvitella miltä hänestä tuntuu nyt olla täällä. toisaalta, hänen ajatusmaailmansa on niin kovin erilainen, että ihan turha edes yrittää ymmärtää mitäs siellä päässä pyörii. mutta mun mielestä on tosi hienoa, että hän suostui tulemaan jouluksi tänne äidin kanssa!!!

on se surullista ja vaikeaa, että mä vielä osittain pelkään mun veljeä... hän nimittäin pahimmissa vaiheissaan oli tosi aggressiivinen ja uhkaava, yritti äitiäkin kerran kuristaa kun hermostui jostain ihan ihmeellisesti ja kuvitteli että häntä uhataan... äiti juoksi takapihalle pakoon ilman kenkiä... ja mä en vaan sitä pysty kunnolla karistamaan mielestäni... viime yönäkin kävi mielessä että mitä jos veli herää kesken yön eikä tajua missä on ja hätääntyy ja kuvittelee että häntä uhataan...? että mitä jos hän joskus kävisi kimppuun kun nukun... rankkaa, vaikka tietää, että ei sitä nyt ainakaan tapahdu, veli vaikuttaa olevan sen verran suht "tajuissaan" tällä hetkellä. olen näistä asioista vaan puhunut terapiassa, en mä näistä halua kavereilleni hirveesti mainita, ehkä en edes itse halua siitä puhua. jännä tunne kun kirjoittaa siitä.

toi skitsofrenia on pahana versiona kyllä ihan hirveetä: siinä ihmisen luonne ja ajatukset muuttuvat, persoonallisuus ikäänkuin "hajoaa"... ei minusta tunnu että minulla enää on jäljellä sitä isoveljeä, joka oli mulle tosi tärkeä ekat 18 elinvuotta, vaiks tosi erilaisia oltiinkin. se veli vaan katos jonnekin. nyt siinä on joku muu, johon hitaasti totun enemmän tai vähemmän. mun veljellä kävi huono tuuri siinä mielessä, että hänellä on skitsofrenian sellainen "versio", josta ei palaudu oikeastaan koskaan täysin toimintakykyiseksi, vaiks lääkkeitä vetääkin lopun elämäänsä. kyllä hän pärjää itekseen, asuu ja elää ja silleen (ja siitähän pitää olla kiitollinen), mutta ei hän pysty tekemään töitä, keskittymään, eikä hän oikein pärjää sosiaalisissa jutuissa. ja tämä ihminen oli aikoinaan viiden L:n ylioppilas ja teekkari... ajattele nyt, hirveän dramaattinen muutos.
kamalan neuroottinen ja paranoidi hän on aina vaan: jääkaapin ovikin pitää tsekata viisi kertaa, että meniks se nyt oikeesti kiinni... hohhoi, aika hermoja kiristävää seuraa, voin todeta, vaikka tiedän ettei hän tee sitä tahallaan. huumorilla noista tilanteista aina yrittää selvitä.

joo. kyllä elämä on epäreilua. itkettää, vieläkin, näin monen vuoden jälkeen. en mä tohon veljen sairauteen varmaan koskaan ihan täysin totu. sitä kun ei voi ymmärtää hirveesti vaiks yrittäis.
mulla oli aikaisemmin jotenkin hirmu huono omatunto/syyllinen olo, että kun mulla on elämä mennyt paljon "helpommin" ja onnellisemmin (silleen kokonaisvaltaisesti ajateltuna) kuin mun veljellä, mä pystyn tekemään työtä josta ihan tykkään, mulla on kavereita ja mä tuun ihmisten kans hyvin toimeen. vasta viime vuosina (varmaan terapian ansiosta) on sitä syyllisyydentunnetta saanut pois, on ymmärtänyt, että minulla on oikeus olla onnellinen ja terveellä tavalla itsekäs, eikä se ole minun veljeltäni pois. ei se ole minun vikani että homma on "kussu".

joo. kaikesta huolimatta tämä joulu tuntuu selvästi vähemmän ahdistavalta kuin viimeset kymmenen joulua... se on jo jotain se:)

HYVÄÄ JOULUA!!!

Eka oma joulukuusi

hehee, mulla on nyt ihan oikea joulukuusi mun kodissa, ekan kerran:) muut joulut on aina tullut vietettyä muualla, tää on eka joulu mun kotona. tuntuu tosi kivalta:) mun äitee toi ton pienen joulukuusen mun luo meidän mökiltä, ja toi vielä kuusenkoristeetkin mukana, kun tiesi että ei mulla ole yhtäkään koristetta. sitten laitettiin tuossa kuusta asentoon ja kynttilät ja koristeet paikoilleen, tulipa komia:) tuossa on kuva todisteeksi:)
velikin asettui heti rauhassa kotoisaksi, meni sohvalle makaamaan ja alkoi veteleen hirsiä...:)

oikeesti, kun on itellä viimeset kymmenen joulua olleet jollain lailla surkeita, vaikeita ja surullisia, niin tää tuntuu niin mahtavalta kun voi jollain lailla tuntea positiivisia fiiliksiä joulu kohti.

juu, kai mun pitää "seurustella" nyt mun "vieraiden" kanssa, eikä hengata iltaa täällä...

keuhkoista, joulusta, perheestä

nyt on ollu vähän liian kiirusta tänään, että ois tullut mitään syvempiä ajatuksia mieleen... toisaalta, mikäs siinä, pintaliidellään sitten tässä vähän aikaa ennen kuin uni tulee.

mun keuhkot ovat tänään tuntuneet paremmalta kuin viimeiseen kuukauteen, aivan mahtavaa. huitomis-reeneissäkin oli ihan erilainen fiilis kuin maanantaina. sitten kun vielä mun uus tuttu, huitomis-pari, tuolta salilta tokas heti minut nähtyään, että missäs olet ollut, et kai sinäkin sairaana. pieni juttu, mutta olipa kiva että joku on siellä mua odottanu:) Sitten vedettiinkin kunnon astma-pari-reenit, sillä yllätykseni hänelläkin on astma ja flunssakin oli sattunut olemaan. miten ne pienet asiat yhdistävätkin;) Vetäjällä oli muuten joku kauhee vimma tehdä "kinkulle tilaa", oli menevät reenit, vauhtia riitti. kivaa. nyt ollaan sitten viikko joululomalla.

tänään pitikin kämppää siivota hiukkasen, sillä huomenna mun äitee-kulta ja veli saapuvat mun luo, tulevat jouluksi. kerrankin näin päin, musta tuntuu tosi kivalta ettei mun tarvii lähtee mihinkään sätkiin tänä jouluna. kyllähän varmaan kaikilla meillä jossain vaiheessa hermot toisiimme menee;), mutta ei kai siinä mitään. äiteekin naureskeli että tulee tytölle urheilullinen joulu kun harva se hetki pitää päästä vaikka lenkille hetkeks omaan rauhaan:)
meillä on ehkä hieman "erilainen" perhe (tai noh, mikä sitten onkaan "tavallinen" perhe....?): iskä kuoli jo kun olin pieni, joten meitä on vain me kolme. ja sitten mun velikin on skitsofreeninen, siis "aidosti", ei vain adjektiivina, joten siinä on sitten välillä vähän homma kireenä puolin ja toisin... mutta ollaan me jo kehitytty jonkun verran, enää ei tunnu niin pahalta. ihme vitsitkin meillä on: äitee vitsaili, että joutuu tyttö takas terapiaan kun on suku ollut joulun kylässä;) nojoo... kai noi asiat on vaan välillä niin vaikeita, että ei niihin voi suhtautua kuin huumorilla. ehkä tästä joulusta tulee taas pikkasen parempi kuin edellisestä. pitäishän sitä olla kiitollinen, että on joitakin läheisiä ihmisiä joiden kanssa joulu viettää, monet ovat jouluna yksin. sitä vaan tyhmästi on eräällä lailla "luuseri-olo", kun sitä tässä iässä sinkkutyttönä viettää joulunsa äiteen ja veljen kans... ois niin kiva jo rakennella omaa perhettä ja omaa joulua. mutta kaikki aikanaan, jos onni käy...=)

joo. rupesin muuten lukemaan kolmatta kertaa Erlend Loen Naiv. Super-kirjaa (suomeks taitaa olla Supernaiivi)... siinä on oikeasti hyvä kirja elämän suurista pienistä asioista...

rauhallinen mieli

ensimmäinen päivä "terapia-aikakauden" jälkeen on mennyt ihan mukavasti, mikäs tässä, kriisistä kriisiin sanoi ismo;)

hohhoi. on tainnut olla viime päivinä sen verran tunnekuohuja, että nyt riitti:) ei jaksa "innostua/tulistua/huolestua/tuntea hirveesti" mistään mitään just nyt. mutta eipä mua haittaa, tekee ihan hyvää. töissäkin meni oikein sopuisasti, ihmeellisen sopuisasti, kun vertaa siihen mikä kilpailuilmapiiri siellä usein on... opetin "uutta" tyyppiä mun hommien saloihin, meni ihan mukavasti, vaikka tyypillä tais olla kyselyikä, tai siltä se ainakin tuntui:) en ees jaksanu hirveesti hermostua tai huolestua siitä, kun yks konekin tais taas töissä hajota, ja sitten tarvii soitella ulkomailta paikalle korjaajia... aattelin vaan että voivoi, noh, teenpä sen huomenna, ja parhaassa tapauksessa nakitan vielä jonkun muun tekemään sen:)

kävin kaverin luona glögillä. oli mukava hiukka istuskella, höpistä ja olla vaan. se on mun "tellukaveri", ja se sai mut piristymään kun ruvettiin funtsiin kaikki laskureissuja, jotka on ihan tässä just edessä. sikamakeeta. keuhkot vaan tarvii saada messiin... perkule kuinka ovat vähä kiukutelleet taas tänään... argh. elämä on. tai jotain.

niin. sitä kyllä itse asiassa mietin tänään, että oon ehkä ollut ihmissuhteissani viime aikoina vähä liian "äkkijyrkkä"... meinaan, että jos alkaa homma nyppimään/tuntumaan liian riskaabelilta, niin olen tavallaan ottanut ihan hirveesti etäisyyttä, tai sitten ihan katkassu homman kokonaan... oon ehkä ollut vaan niin kamalan väsynyt "ottamaan turpiini" (toisaalta, ei sekään nyt ole niin yksiselitteistä). ja toisaalta samalla on vasta vähitellen voimistunut se tunne itsestä, että pirulainen kuinka mä oonkin tosi jees, ja että ansaitsen minäkin hyvää, eikä mun tarvii kaikkea sietää.
mutta hoksasin tänään, taas, varmaan monen asian summana, että jepjep, kun se elämä ei vaan oo niin yksinkertaista: en voi itse päättää millä lailla ihmiset haluavat elämässäni olla, eikä se heidän "asemansa" ole staattista. tietenkin voin eräällä tasolla päättää, kenet päästän lähelleni ja kenet en mutta vaikeata sekin on. jotkut ovat kuin jojoja: tulevat lähelle, sitten häipyvät kauemmaksi, ja sitten ne taas yhtäkkiä on siinä sun edessä, ja ite on että "täh?". tää elämä on yhtä tasapainoilua ja ihmettelyä: "jaa, nytkö se onkin tollai, enkä mä ymmärrä miks"... kai mulla on vähä liian suuri tarve ymmärtää juttuja ja ihmisiä, kun se nyt taitaa olla monessa tapauksessa ihan mahdotonta kuitenkin. eihän sitä itekään monia omia juttujaan pysty oikeen selittämään tai ymmärtämään, niin miten sitten muiden.
yks hyvä puoli tässä joulun ajassa on: kuulee ihmisistä, joista ei ole piiiiiiiitttkkkääään aikaan kuullut mitään. silleen yllättävästi. pieniä juttuja, mutta piristäviä.

vaikka juuri ihmiset tekevät elämän hankalammaksi kuin se oikeasti on, niin mun mielestä elämässä yksin/ilman muita ihmisiä ei ole mitään mieltä. tää mun kannattaa muistaa kun joku seuraavan kerran onnistuu ärsyttämään mua/kohtelemaan mua "väärin";)

semmosta. taidan saada tänä yönä oikein mukavasti nukuttua, semmonen fiilis mulla on. toivottavasti sullakin, jos joku tätä lukee.

rankka päivä II

sama päivä. vähän myöhemmin.

kävin huitomassa, siis nyrkkeilemässä:) kyllä se on kumma kuinka teki taas hyvää. mieluisat liikuntamuodot ovat ne jotka pitävät minut vireessä, niin mieleltäni kuin fyysisesti. en ollut käyny reeneissä kolmeen kokonaiseen viikkoon sen pirulaisen flunssan takia, ja nyt olo oli kuin ois tullu hyvän ystävän luo ikuisuuden jälkeen:) ihan jees meni, itse asiassa paremmin kuin odotin. kunto on räsähtänyt alas, odotetusti, mutta keuhkot kesti, tosi jees:)

poksautin tuossa auki samppanjapullon... pitää sitä terapian loppumista nyt oikeesti jotenkin juhlia, vaikka sitten ihan itekseni täällä kotona. on muuten hyvää:) reenien päälle samppanjaa, sitä ei joka päivä tässä taloudessa tapahdu:)

joo. tuli eilen sitten ihmissuhdekiemuroissakin takkiin... ei vaan menny fiilikset yhteen: ite olin ja olen tietty vieläkin tykästyny yhteen kivaan ihmiseen, mutta eilen hän sitten sanoi suoraan, että nyt tästä ei tuu yhtään mitään... mikshän noi jutut niin harvoin on silleen tasapainossa, että molemmat haluaa samaa ja yhtä paljon? sattuu. elämä jatkuu, joo, mutta mä taidan olla hetken piilossa omillani. baariin mua nyt muutenkin nykyään tympii lähteä. ois kiva tietää, onko tuolla ulkona joku, johon mä ihastun, ja johon mä teen niin pysyvän "vaikutuksen", että se jää vierelle, eikä taas vaan jatka matkaansa. mutta sitähän ei voi tietää, aika näyttää (ärsyttävä fakta..). ongelma ei ole se, etteikö ihmisiä tapaisi, oon kuulemma niin avoimen oloinen (ja kai mä jollain tasolla olenkin). jostain niitä aina ilmestyy. mutta tähän asti ovat sitten olleet kai "vääriä". on aika rankkaa uudestaan ja uudestaan tutustua uuteen ihmiseen ja tunnustella fiiliksiä, ja sitten pettyä. nyt en semmoista vaan jaksa, tuntuu että rahkeet on ihan tyhjät nyt. katellaan sitten hetken päästä taas. haluaisin vaan saada rauhassa ja turvassa tykätä jostakin niin paljon kuin sielusta ja kropasta lähtee.

nojoo. mutta on niitä pieniä ilon aiheitakin tässä elämässä. sain entiseltä poikakaverilta joulukortin:) hymyilytti ihan. meillä meni poikki jo kolmisen vuotta sitten. mutta silloin tällöin soitellaan, paitsi itse asiassa nyt ei olla juteltu vuoteen, siks kai se kortti olikin kiva ylläri. että oli jonkun mieleen jääny musta edes joulukortin kokoinen jälki:) (sori marttyyriasenne, mä oon nyt vähän maassa...). tämä mies on ainoa "entinen", jonka kanssa voisin kuvitella olevani kaveri... muiden kanssa homma meni varmaan niin risaseks että siitä on vaikea jatkaa. ja mä oon aatellu, että ei sitä nyt väkisin kannata pitää yhteyttä, jos ei tunnu hyvältä.

mutta joo. pitäisköhän mennä skumppapullon kanssa kylpyyn?;)

tää kirjoittaminen muuten tuntuu hyvältä.

rankka päivä

nyt taitaa tulla aikamoista tilitystä...

psykoterapia loppui tänään. neljä vuotta takana, herranjestas. olotila on moninainen: vapaa, haikea, hämmentynyt, hieman pelokas, surullinen, iloinen, ylpeä, kiitollinen, väsynyt. saman tätin kanssa siellä on viikottain istuttu NELJÄN vuoden ajan, aluksi useamman kerran viikossa, sitten vain kerran viikossa... tosi outoa, ettei sitä tätiä ehkä välttämättä enää näe koskaan... tosi outoa tosiaan. sisimmässäni oon niiiiiiiiiiiin ylpeä itsestäni, mä selvisin siitä, tein rankan työn, taputan itseäni selkään. haluaisin jakaa tän fiilarin jonkun toisen kanssa, musta vaan tuntuu ettei kukaan oikeen tajua että kuis iso homma tää on ollu mulle, vaiks mä oon yrittänyt sitä selittää. nää tällaset jutut taitaa olla niitä juttuja, joita ei oikein voi sisäistää ellei oo ite kokenu jotain samankaltaista. oikeesti, kun astuin tänään "terapiatalosta" viimeisen kerran ulos, niin jotenkin tuntui, että hei kamoon, kai mulle nyt ees joku mitali annetaan, vaiks ei taivas aennutkaan eikä fanfaareja kuulunut... (täs kohtaa hymylyttää....). mä hain apua paniikkihäiriöön silloin neljä vuotta sitten kun olo oli niin kauhee että en vaan enää jaksanu, kohtauksia tuli harva se päivä.... ja siitä koko fiiliksestä oon tullut aivan järkyttävän paljon eteenpäin elämässä, ja mä tein sen itse, en lääkkeillä, en niihin kertaakaan turvautunut. ei lääkkeissä oo periaatteessa mitään vikaa, ja ne ois voineet silloin alussa tehdä asioista vähän helpompia, mutta mulle oli vaan tärkeetä, että selviän tästä omin keinoin, en lääkkeiden avulla, sillä haluan pärjätä itseni kanssa itseni avulla, en lääkkeiden avulla. ja tässä mä nyt olen. saas nähdä kuinka tytön käy... voihan se olla että joku päivä tarvii taas mennä vähän jutustelemaan jonkun kanssa, kun mä oon nyt vaan sen luontoinen että tunteet on kovat ja ajatuksia miljoona, välillä on niitä vaikea pitää itekseen järjestyksessä. mutta mä toivon, että yhtä vaikeeta ei olis enää tässä elämässä ittensä kans kuin oli silloin alussa.... mutta elämän ikävä puoli tässä asiassa on se että ei voi tietää. parhaani olen tehnyt tähänkin asti. mutta nyt siis. omin askelin eteenpäin, voi olla aluks vähän hataraa, mutta eiköhän se usko omiin "terapia-taitoihin" sitten askel askeleelta vahvistu. toivon näin. enhän minä "täydellinen" ole vieläkään, mutta ehkä siihen ei edes tarvitse pyrkiä. tiedän aika hyvin mun omat heikkoudet, ja osaan antaa itelleni niiden suhteen vähän tilaa, ei tarvii pystyä kaikkeen, ja varsinkaan heti.... päivä kerrallaan.
terapeutti toivotteli vielä lopuksi kaikkea hyvää, ja siihen mä sanoin, että sitähän minä itsekin toivon=)

ehkä mun elämä lähtee nyt muutenkin nousuun. toivottavasti. ei mulla nyt huonolla mallilla ole asiat nytkään, mutta tietyillä elämän saroilla kaipaan kovasti asioita.

mä meinaan nyt tehdä "huonon" jutun: meen "huitomis"treeneihin, vaiks ei vielä varmaan pitäis, kun avaavaa piippua oon vielä joutunut veteleen pitkin päivää... mutta kun mun pää tarvitsee nyt sen että kroppa pääsee "revittelemään"...

"hukkasin" nääs eilen yhden uuden ystävänkin, ja on tosi surullinen olo....

tärisevät kädet ja nimen vaihdosta ja joulutekstin puutteesta ja taiteellisesti lahjakkaista ihmisistä.

aurinko paistaa. energiaa antavaa. tykkään ihan talvesta, mutta tää pimeys on silti vähän hankalaa.

taidan olla "outo", kun en tota joulua nyt edes jotenkin ihan hirveesti noteeraa... toisaalta se on parannus siihen, että monta vuotta joulu on vain ja ainoastaan ahdistanut, monestakin syystä. vietän jouluni samojen ihmisten kanssa kuin aina, mutta tällä kertaa eri paikassa ja hieman eri lailla, ja se jotenkin tuntuu tosi kivalta ja helpottavalta. meillä kun ainakin pukkaa tulemaan joulu jotenkin tunteet pintaan ja siitä seurauksena hieman riitaa. ihan kiva että tänä vuonna noi joulun pyhät on noin lyhyet.... pienenä joulu oli ihan jees, mutta siihen se sitten jossain vaiheessa jäikin.

mulla on eräs tuttava joka tekee taidetta työksensä, ja joka on siinä vielä lahjakas ja menestynyt... olen ylpeä että tunnen hänet. hassua. minä kun en sellaisista "status-" tai "ulkoisista" merkeistä yleensä ole välittänyt tai hätkähtänyt. kai se on sitä, että ihailen sellaisia ihmisiä jotka ovat jotenkin lahjakkaita, se on niin hienoa. ei se että on kuuluisa tai rikas jne.. itse kun koen olevani sellainen kivan keskinkertainen kaikessa:), missä nyt ei siinäkään ole mitään vikaa, mutta ois tosi makee olla selvästi lahjakas jossakin ja jättää historiaan käden jälkensä.... noh, ehkä se ei ole pelkkää autuutta:) no, nyt saan kuitenkin iloita hänen taidoistaan ja hänestä ihmisenä.

mulla on astmaattiset keuhkot, ja näin kovan flunssan jälkeen ne on vieläkin vähä yliherkät, tarkoittaen sitä, että vetelen avaavaa lääkettä pitkin päivää... se avaava lääke taas aiheuttaa sivuoireina hieman sydämentykytystä ja sitten käsien pientä tärinää... se käsien tärinä ärsyttää, varsinkin töissä kun pitäis pystyä tekemään hienomotorista työtä... noh, se hassu puoli on siinä, että olo on kuin vanhalla tätillä jolla on kahvikuppineuroosi:) ja se hyvä puoli on, että se lääke toimii siellä keuhkoissa: pari päivää sitten tuntui vielä siltä että elefantti ois istunu mun rinnan päällä kun niin ahisti keuhkoista, mutta nyt on jo tosi pirtsakka olo. kiitos ja kumarrus nykylääketieteellä!:)

jostain syystä ollaan tässä viime aikoina kaverin kanssa keskusteltu siitä, että jos joskus menee naimisiin, niin vaihtaako silloin sukunimeä... musta näin äkkiseltään tuntuu, että en vaihtais, miksi vaihtaisin. (ellei tietty sen toisen nimi ois joku Von Blaablaa... tihi;)) mun sukunimi on niitä harvoja asioita joita mulla jäljellä mun isästä, ja jotenkin sitä on niin kasvanu jo siihen nimeen kiinni. ja sitten omasta mielestä se ei nyt voi olla merkitystä ottaako toisen nimen vai ei. en minä kyllä sitäkään olisi vaatimassa, että mies ottais mun nimen, en todellakaan, se tuntuis jotenkin hassulta. tää mun kaveri vaan valaisi mua, että sitten jos tulee lapsia ja niillä on vaikka sitten iskän nimi (mikä ois ihan jees, mikäs siinä), niin sitten kuulemma tulee outoja tilanteita mm. neuvolassa, kun aina pitää sanoa, että juu, mun lapsia ovat vaikka erinimisiä ovatkin.... onkohan se oikeesti niin? noh, ei tunnu nyt niin isolta ongelmalta. varsinkaan kun ei oo häitä eikä muksuja näkyvissäkään:)

Hyvä mieli

Onpa tänä aamuna hyvä mieli, kauhiasti energiaa:). monta hyvää asiaa lämmittää mieltä: kauan odotetun matkan viimeinen "järjestelykysymys" hoidettiin tänään, nyt on kaikki kondiksessa, ei kun reissuun vaan, jeejee:) . sitten olo on jo niin terve, että mä pääsen tänään pelaamaan, jeejee2! (kyllä, olen hieman urheiluhullu, mutta sekin piirre on lieventynyt iän myötä;)). ja kuulin tosi hyvä biisin, ah, siitä sain kunnon kiksit:) ja sitten sain kutsun yheltä mun sukulaiselta katsomaan työtään, se tuntuu arvokkaalta, sillä haluaisin olla paremmin yhteyksissä pienen sukulaisjoukkoni kanssa, varsinkin samanikäisten kanssa. tämä asia on tullut tärkeämmäksi iän myötä, nuorempana ei ois voinu vähempää kiinnostaa:)

kaikki järjestyy. nyt tuntuu siltä. ai kun se on kiva fiilis, tarvii nauttia siitä nyt:)
on kai mun elämässä aikaisin tapahtunut kaikenlaista ikävää, että jotenkin on syvällä se ajatustapa, että kaikessa vähän pelkää pahinta.... mutta nyt on kyllä homma skulannu jo jonkin aikaa niin kivasti, että ehkä mustakin jossain vaiheessa tulee yltiöoptimisti;) toisaalta, ehkä se on vaan omasta asenteestakin kiinni, siis se fiilis että miten menee itsellä.

mietin, että uskaltaisinko pistää tämä blogini jollekin listalle... tulis varmaan suuremmalla todennäköisyydellä jotain lukijoita, mutta sitten on taas se tunnistamisen vaara... en tiiä miksi se mua vähän pelottaa, siis se että joku minut tekstistäni tunnistaisi. noh. ei kun eteenpäin vaan, antaa palaa!:)

mietiskelin tossa sitä, että joskus mä vielä kuvittelin, että elämä menee silleen, että jossain vaiheessa sitten kun on "kypsynyt ja oppinut" tarpeeksi, niin elämä on tasaista ja "hallittua"... (se kun on ollut alusta asti varsinaista vuoristorataa...ylös huipulle ja sieltä ryminällä pohjalle...jne.) Nyt olen oivaltanut sen, että valitettavasti ei voi tietää mihin elämä kuljettaa, ja
että monelle asialle ei mahda itse yhtään mitään, eikä niihin voi valmistautua mitenkään. ja että tulee niitä ikäviäkin asioita vielä vastaan vaikka joskus itsekkäästi tuntuukin, että mä oon jo niistä saanut osani kiitos. kai tärkein on se fiilis, että hei, tuli mitä tuli, kyllä minä jaksan ja voin ottaa vastaan, selviän.

sitä kans funtsin, että ite olen oppinu tosi hyvin sen, että omaa olotilaa ei voi muut hirveästi parantaa, pysyvä muutos on tultava itsestä. totta kai hetkittäin toiset ihmiset voi saada sut todella hyvälle mielelle, mutta se pysyvä perusfiilari tulee ihan omasta itsestä. mä varmaan ennen jotenkin odotin ihmisiltä liikaa, siis sitä että heidän tuki minulle riittää fiksaamaan asian kuin asian... ei se vaan ole niin. tavallaan tosi karu ajatus, että ollaan kaikki niin yksin loppupeleissä, mutta sitten kun sen ajatuksen kans on ok, niin se on itse asiassa aika vapauttava fiilis: oma elämä ja fiilis ei olekaan niin kovasti muiden ihmisten (välillä niin arvaamattomien) tempausten armoilla.

perjantai-ilta

perjantai-illat on jotenkin varmaan mukavimpia iltoja viikossa: viikonloppu on edessä eikä vielä ajatustakaan ensi työviikosta päässä. aah. ja sitten on sen verran väsyny olo, että itekseen löhöäminen tuntuu ihanalta.

paitsi: mä kävin tänään tunnin kävelyllä, olipa makeeta!:) ehkä toi flunssa on nyt kaadettu kohta kokonaan. onko se muuten niin, että kun kolmekymppiä tulee lähelle, niin kroppa sanoo ittensä irti ja alkaa luhistuva fyysinen alamäki?... siltä nimittäin tuntuu, tää vuosi on menny jotenkin "sairaasti".

jeps. tuosta iästä vielä: silleen on kiva kun iän myötä on tunteiden voimakkuus hieman laantunut, ei enää esim. hermostu tai pety niin tulisesti kuin ennen vanhaan. mutta jotkut teini-jutut jää kyllä päälle: esim. miksi tuntuu että aika menee niin kovin hitaasti kun odotat että näkisit taas ihmisen johon olet vähän jo ihastunut??? ja miksi silloin odottaessa ei ne asiat jotka ennen ovat jostain syystä olleet tärkeitä, niin merkkaa ihan niin paljoa enää??? pelottavaa. saas nähdä kuinka tällä kertaa käy...

elämä itessään ei ole kovinkaan vaikeata, ihmiset vaan tekee teoillaan ja tunteillaan ja vuorovaikutuksillaan siitä vaikeata... kumma homma.

taidan tästä painua nukkumaan... väsyttää. huomenna saa nukkua piiiiiiitttkäääään:)

Toinen Kerta on ohi...

Noniin...

... onpa jännittävää, minä olen kohta netissä. tai siis en ehkä minä itse, mutta tekstini kuitenkin:)

eka kerta.

nyt tuntuu ehkä hieman keinotekoiselta tämä tilanne, mutta ehkä tämä tästä. ei tunnu niin luontevalta, ja sen takia kai kaikki ne miljoona ajatusta, jotka päässäni yleensä liikkuu ovat lähteneet kävelemään...

noh, voisin ainakin kirjoittaa siitä, kuinka ikävä on sairastella ihan tavallista flunssaa...:( on se kumma, ettei voi pysyä aloillaan sen vertaa, että ehtisi kunnolla parantua, vaan iskee vielä toinenkin pöpö kun ei kroppa saa levättyä loppuun asti. Kyllähän tämä taas tästä, tulen vain niin kärsimättömäksi ja huonotuuliseksi kun en pääse liikkumaan.

Miksi minäkin nyt haluan tekstini kaikkien ulottuville, mutta anonyymisti. Noh, kai ajattelin, että tämä olisi oiva tapa tuulettaa kaikenlaisia ajatuksiaan, varsinkin ehkä niitä, joita ei syystä tai toisesta halua naamakkain tutun ihmisen kanssa käydä läpi. Ajattelin olla suhteellisen avoin, ei kai minua täällä kukaan tunnista? Ja vaikka tunnistaisikin, niin mitä väliä, eipä minulla nyt hirveästi ole salattavaa:) Mutta jos jossain vaiheessa minut tunnistat, niin en tiedä haluaisinko edes sitä tietää...
Niin, ja vaikka nyt itse asiassa tuntuukin oudolta kirjoittaa tähän henkilökohtaisia asioita, niin ehkä minun nyt vain pitäisi yrittää. Katsos, kun varmaan yksi syy tähän kirjoittelemisen aloittamiseen on se, että minulla loppuu neljän vuoden psykoterapiajakso tässä piakkoin. On tässä ollut vähän paniikkihäiriön poikasta historiani aikana, mutta nyt tosiaan alkaa olla hallinnassa homma, ja tarttis lähteä porskuttamaan ihan itekseen... pelottavaa mutta samalla superihanaa:) Enivei. Niin, kun nyt kuitenkin olen tottunut avautumaan kerran tai pari viikossa omista fiilareistani, niin ajattelin että tällainen avautuva kirjoittaminen ehkä sopii pehmeänä laskuna "itsenäisyyteen"..... eräänlainen päiväkirja.

Mutta juu. Lopetetaan Eka Kerta tähän...