Kehuja urakalla...

on ollut vähän kiire ja on jääny neljän päivän kehut väliin... Noh, en nyt keksi neljää (+ yhtä tälle päivälle), joten pidättäydyn siinä päivän kehussa, ja pahoittelen:)

6. kehu: Mun mielestä minulla on hyvä värisilmä.

5. kehu

Olen aika hyväsydäminen.

Tihih...:)

Minusta tuli eilen virallisesti avovaimo.

lisäys kriisailua-tekstiin

Tuntui, että täytyi lisätä seuraavanlainen asia: eihän tässä elämässä teoriassa ole mihinkään kiire, lapsiakin voin saada vielä ainakin seuraavat 9 vuotta... Mutta kun itse koen, että jos vaan mitenkään mahdollista, niin haluaisin ensimmäisen lapseni tyyliin ennen kuin olen 35-vee...
Tämmösiä mietelmiähän nämä ovat. Täytyy olla onnellinen, jos jossain vaiheessa elämää OIKEASTI onnistuu lisääntymään;), sehän itsessään on mahtavaa, minun prioriteettieni mukaan.

4. Kehu

Kaiken kriisailun keskellä on kuitenkin muistettava positiivisuusprojekti:

Hhhhmmm... Annas kun mietin.... Noh: Olen luotettava ihminen.

Kriisailua

Kelailen tässä elämää suurempia asioita... Mietin, että miten olisin toivonut että mun elämä olisi mennyt, sillai jotenkin aikataulullisesti... Vaan ei oo mennyt sinne päinkään:) Nyt just ahdistaa tää ikä, joka on jo niin "vanha", että olen siinä tilanteessa, että nyt tarttis tehdä monesta asiasta jonkin sortin päätös, ainakin tarttis jollain lailla suunnitella suurpiirteistä aikataulua asioista: töistä, perheen perustamisesta, elämän suunnasta. Kaikkea kun ei vaan voi saada samaan aikaan, valitettavasti. Tai jollain tavalla tietty varmaan voi, mutta siinä voipi sitten käydä vähän hankalaksi jossain vaiheessa elämä. Tavallaan ois kiva olla joku 25-vee: yhenkään asian kanssa ei ois kiire mihinkään, ja ehtisin vielä jotenkin "porrastaa" elämän suuret asiat. Lähinnä tässä nyt ahdistaa työuran etenemisen, harrastusten ja perheen perustamisen väliset ristiriidat täällä kotosalla. Harrastusten ja perheen perustamisen välillä se ristriita ei ole kovin hirveä, mutta sitten jos on haluja jonkin sortin "uraan" siinä vielä, niin sitten voipi mennä vähän takkuiseksi toi yhtälö.

Mutta elämä on mennyt kuten on mennyt. Eikä se ois mun kohdalla voinut mennä eri lailla, jos ottaa huomioon, mitä kaikkea olen kokenut. Jos mä oisin esim. ollut jo perheellinen siinä vaiheessa kun paniikkihäiriö iski, niin siinä ois perheen muut jäsenet kyllä kärsineet. Mutta silti toivoisin, että oisin ollut "valmis" monessakin mielessä vähän aikaisemmin (en tarkoita siis että täysin valmis ja ready ja sillai, vaan lähinnä sitä että en olisi ollut niin järkyttävän kaukana siitä "valmiista", vaan edes vähän lähempänä). Mutta en siis ole ollut. En nyt tosiaan tiedä olenko täysin "valmis" nytkään, mutta nyt osaan edes kuvitella mitä se "valmius" on:). Ei oo helppoa tää ei, eikä yksinkertaista. Blääh.

Ja vaikka mä oon kavereitteni puolesta iloinen, niin mua masentaa kyl vähän sekin, että monet muut jotka ovat olleet yhtä kauan töissä kuin minä samalla alalla viettävät jonkin sortin väitösbuumia: tohtoreita tulee enemmän kuin laki sallii...:) Ja mä vaan häsään aina vaan siel labras ja toimistopöydän ääressä, ilman että väitöskirjan etusivu edes häämöttäis...:( Blaah ja blääh. Surkimus maximus.

Lopuksi mainittakoon, että juu tiiän että minulla on asiat nykyään pirun hyvin ja ihanasti, mutta just nyt en vaan ihan osaa nauttia niistä, sillä ei ne ihanat asiat nekään aina yksinkertaisia ole.

Peace ja yo ja sillai.

kehu 3)

Olen hyvä pienten lasten ja koirien kanssa:)

2 ääripäätä

...löytyy minun persoonastani. Ja se tuottaa välillä tuskaa. Toisessa ääripäässä oleilee henkilö, joka on aika rauhallinen, hiljanen, kärsivällinen, positiivinen, yksinäisistä hetkistä ja arjen toistuvuudesta tykkäävä. Kun taas toisessa päässä riehuu levoton, vaihtelunhaluinen, kärsimätön, äänekäs, sosiaalinen, seikkailunhaluinen hurjapää. Tuntuu, että sitten yhdessäkään tilanteessa eivät nämä molemmat tyypit ole tyytyväisiä. Pitää tasapainoilla niiden välillä jatkuvasti: on saatava rauhallisia ja "turvallisia" hetkiä jotta tyyppi 1 pysyy kunnossa, kun taas tyypille 2 pitää järjestää säännöllisin väliajoin jotain tekemistä ja kokemista ja puhumista, muuten tylsistyttää pahasti. En tiiä kummasta tykkään enemmän, taidan viihtyä molempien puolien kanssa, mutta yhteiselo on välillä tosiaan vähän vaikeeta.

Tämä oli nyt tämmönen rehellisesti skitsahtava kirjoitus, mutta mulla taitaa olla siihen jonkin sortin "oikeus", kuuluu vissiin sukuvikoihin;)

ärgh, onpa vaikiaa heti aamusta keksiä jotain kehumista....

2) Osaan olla hauska.

"Kehu päivässä, kaksi parhaassa."

Luin Mymskän positiivisuusprojektista, ja ajattelin, että osallistuminen siihen voisi tehdä hyvää ja olla kivaa, joskin tietty aika ajoin hieman hankalaa...:)

Tarkoitus on siis kehua omia hyviä piirteitään ja puoliaan, ilman selittelyä tai vähättelyä, ainakin yksi kehu per päivä.

Tästä se lähtee:

1) Olen hyvä pitämään esityksiä/esitelmiä.

(tekipä mieli kyllä joo lisätä jotain, että "en aina, välillä jännittää liikaa", jne., mutta enpä saa lisätä, en;))

Täällä taas

Loma meni. Mukavasti. Mutta way too fast. Harmitti tulla takaisin. Paikka oli kaunis: sekä vuoria että vettä: my cup of tea=D (no kylläpä englantia nyt pukkaa...noh, annataan kielien virrata:)) Pikkasen oli p*ska kunto kaiken sairastelun jälkeen, mutta ei se nyt ihan karmeesti harmittanut. Oli mukavaa vaikka ei pystynytkään/jaksanutkaan tehdä kaikkea mitä oisi tehnyt mieli. Nukuttua tuli hyvin ja paljon:) Nyt voin muuten nimetä harrastuksekseni myös purjelautailun, nyt sitä on nääs tehty ja opittu edes jotain: jokaisena päivänä käytiin vähän "lautailemassa": välillä opastuksen kanssa ja välillä ilman. Ensi kesänä sitten lisää.

Hartiakin pysyi messissä... Parina viimeisenä päiväni se alkoi hieman lonksumaan taas, eikä rinkan kantaminen (edes ne lyhyet pätkät) ollu ihan nannaa sille, mutta nyt alkuviikosta kun taas vähän jumppasin, niin johan tuntui taas paremmalta. Hyvä siitä vielä tulee, kuin uusi;)

Voin ylpeänä todeta myös sen, että tämän kesän aikana olen enemmän kuin kiitettävästi kesyttänyt minun vesipelkoani, joka paheni silloin paniikkiaikana aika paljon. Nyt ei alkanut kuin vasta tosi väsyneenä jännittää vähän liikaa=pelottaa. Silloin piti vaan hankkiutua rantaan ja huilaamaan ja siitä se sitten taas. Onneks osaan jo vähän antaa ymmärrystä itselleni silloin kun olen väsynyt ja/tai nälkäinen: ei pidä pakottaa silloin itseään sellaiseen, mikä ei tunnu hyvältä. Ja täytyy hyväksyä se piirre itsessäni, että väsyneenä/nälkäisenä en vaan ole kovin vahva henkisesti.

katkipoikki

Snap. Yksi asia ja koko kulho kaatuu ja vesi valuu yli. Eilen tuli jonkinsortin tsemi-raja ylitettyä, ja itku ja luovuttamisen fiilis tuli.

Joku pöpö iski taas (voi veturallaa) ja lähdin eilen töistä kesken pois kun huippas ja hikoilutti ja yskitti...

Viimeinen pisara tuli tiskikoneen asennuksen muodossa. Tiskikone siis hajosi, hankin uuden, maksoin kuljetuksesta ja asennuksesta. Ja kerroin myös kysyttäessä, että paikalla ei tule olemaan kantajia omasta takaa, sillä olkapää on nyt mikä se on vieläkin. Noh. Yksi nuori, hintelä mieshän sieltä sitten tuli sitä tiskikonetta tuomaan. Ei auttanut kuin yrittää vähän auttaa häntä saamaan vanha kone kämpästä ulos ja rappusia alas, ja uusi ylös. Olin laittanut suojaksi pahvia lattialle, vaan 20 cm:n kaistale oli jäänyt suojaamatta... ja siihenhän se poika sitten ketkutti sitä tiskikoneen nurkkaa: puuparketissa on mukavan kokoinen kolo. Veetu. Noh, asennus oli hieman hankala, kun tiskoneen putket tartti vetää keittiökaappien alta, ja sitten ne oli vielä liian lyhyet, joten niitä tartti pidentää. Mutta paikalle saatiin. Siis se tiskikone. Tyyppi lähti pois, kiitos hei. Minä menin nukkumaan huonoa oloani pois. Illalla aattelin, että pitäähän toi nyt sitten testata toi tiskikone, vaiks vähän epäileväinen fiilis oli jotenkin jo etukäteen... Jäin katsomaan kuis kone toimis. Ja loiskis, sieltähän se vesi tuli poistoletkun jatkoputken liitoksesta suoraan lattialla. Tänk juu veri meni... Tässä vaiheessa tuli iso itku, soitin läheisillä, rääyin suoraan sanottuna, tuntui, että mä en nyt vaan jaksa enää näitä kaikenmaailman asennu/putki/sähkömiehiä, jotka tulee rikkoon paikkoja ja tekeen asiat huonosti. Voihan video. Noh, jaksoin vielä soittaa liikkeeseen, josta masinan ostin, ja kerroin lannistuneena tilanteesta ja sanoin, että asia on hoidettava, mutta mä en nyt jaksa soitella enää yhtään kenellekään, että josko te hoidatte homman nyt vaan kotiin. Olivat kyllä ihmeen ymmärtäväisiä. Lupasivat, että homma hoituu ennen perjantaita... katsotaan nyt.. ja millä lailla? Sitten painuin nukkumaan... Unen päästä en kyllä heti läheskään saanut kiinni, fundeerailin asioita liian paljon. Tässä on nyt viime aikoina ollut kaikin puolin paljon sulateltavaa.

Tänään oli vielä päivällä melkein yhtä ikävä fiilis kuin eilen, mutta sitten illaksi helpotti, kun sain juteltua parinkin kaverin kanssa. Paras keinohan olon paranemiseen ois tietty lenkille lähtö tai muu liikunta, vaan ei nyt se käy, en kolmatta tautia haluais enää tähän putkeen.

Joku paha karma mua nyt seuraa, mutta ehkä se loppuis tähän?

Jos nyt jaksais vielä vähän aikaa, ja paranis toi fyysinen olo ainakin... Viikon päästä olen jo mukavimmalla mailla, ilman ikäviä remppajuttuja ja arkihuolia. Paitsi. Voihan olla, että koneeni myöhästyy tai tippuu taivaalta, tai vain yksinkertaisesti kaikki tavarat ovat koko viikon hukassa..........=D