Miehet rakastavat antaa neuvoja...

..jepjep... sain eilen mun "miesten neuvojen ristiriitaisuuksien ihanuus"-sarjassa annokseni täyteen, AINAKIN tämä viikon osalta:)

Niin siis kyseessä on mies/miehet + jokin "tekninen" tai käytännön juttu: tilannehan on aina se, että jokaisella asiaa ollenkaan tuntevalla miehellä on asiasta hyyyyyyvin selvä mielipide, ja se voi olla ihan päinvastainen kuin jonkin toisen "asiantuntevan" miehen, ja sitä on paasattava kuitenkin niinkuin sitä ainutta totuutta mun tapaiselle "tytönhupakolle";) (ja sen lisäksi joka toinen lause päivittelee paasauksen keskellä sitä, että miten sinä nyt noooooooooooooooin oot voinu sen aatella tehdä!??!?!?!?...)... Noh, siinä tilanteessa, kun meikätyttö vaan yrittää oppia asioita ja tehdä "niinkuin pitää", niin pää menee vähemmästäkin sekaisin.

Kyse oli eilen mun suksien huollosta. Viime vuonna telluliiton leirillä paikallinen suksihuoltamon pometsu opetti meikäläisiä kuinka huolletaan sukset ihan kanttien terottamisesta lähtien ja siitä sitten voiteluun... Aattelin, että otan pikkuhiljaa nää opit käytäntöön, ja viime kautena aloitin homman sillä, että tein voitelun ite (kiitos äiteelle vanhasta silitysraudasta!:)), ja hyvinhän sen suju ja sujuu vieläkin, siihen telineeksi riittää vaiks kaks tuolia. Noh, sitä kanttien terottamista olin aatellu sitten ruveta tekemään vasta sitten, kun ois jokin tarpeeksi hyvä teline suksien kiinnittämiseen. Nyt oli sitten sattunut niin mukavasti, että laskupiireistä on tullut tutuksi heebo (itse asiassa viime reissun adhd-tyyppi), jolla on kavereineen muista urheilusyistä verstas... Noh, mähän päätin sitten kutsua itseni sinne, hahaa:), huoltamaan mun omat sukset. Ja aluksi tuli vaan vastaus, että juu tule vaan, ei sen kummempia kysymyksiä. Noh. Sitten kun eilen olin hakemassa viilaa ja sitä tarvittavaa "kulmatukea" (vai mikä helekatti sen nimi nyt onkaan) paikallisesta mäenlaskukauppataivaasta;), niin siellähän sitten tuttu omistaja (jolla ennenkin on ollu jokseenkin isällinen asenne muhun:)) rupes paasaamaan, että eieieieieieieieieieiiiiiiiiii, ei saa ite ruveta viilaan niitä kantteja, sukset menee PILALLE!! siinä vaiheessa olin varmaan aika kysymysmerkin näköinen, ja selitin, että en mä oo asiasta muuta mieltä muuta kuin että mulle on kyllä asiaa opetettu ja oletan että se on tarkoitettu rohkaisuksi tekemään jotain niille suksille itse, mutta että (painotin!) enhän mä mitään asiasta oikeesti tiiä... Noh, paasausta jatkui varmaan noin reilu vartti yhteensä, välillä hän palveli muita asiakkaita, ja palasi sitten mun luo, ja piirteli kaavakuvia ja kaikkea siitä kuinka pieleen asia voipi mennä, että se on niin herkkää niin herkkää.... Luulen että ai gat thö point:) Kun setä siinä hiukka "rauhoittui", niin asia selvisi siinä määrin, että juu, noh, voi niitä sivukantteja vähän ite viilailla, mutta että pohjakantteihin ei kandeis ite koskea. Ok, fine by me:), ja lähdin reeneihin. Reenien aikana oli sitten adhd-tyyppi yrittänyt soitella, ja sitten kun soitin takas, niin sain kuulla jokseenkin kolmannen version asiasta:) Hän oli kuulemma ruvennu funtsimaan, että mitä mä sillä verstaalla teen suksia huoltaessa, nehän voi huoltaa vaikka kädellä tukien (siinähän sitä herkkyyttä ja tarkkuutta kerrakseen;))... ehheh... johon vastasin, että en mä ees enää oo varma, tarviinko mun ees yrittää olla itsenäinen nainen suksieni kanssa, ja että hiihtokaupan setä oli sanonut niin ja niin... Johon adhd sitten tokas, että jos se kyseinen setä on sanonut niin, niin sitä kannattaa uskoa, ja sain kuulla tästä jonkinsortin mini-paasauksen (vaikka en koskaan ollut ees vastaan väittänyt:)). Sitten sain kuitenkin vielä kuulla, kuinka "eihän siellä pöpelikössä mitään telineitä ole, sun tarvii oppia silleen kädellä tukien vähän viilaileen".... Ja sitten vielä: "ja mihin sitä toisaalta ees kantteja tarvii, sillä eihän käännöksiä kannata liian paljon tehdä, siinä katoaa vauhti"... josta puhe siirtyikin massaan ja vetovoiman lakiin, ja että kuulemma mustakin saisi helposti 10 kiloa raskaamman makkaraperuna-dieetillä=D, pääsisin lujempaa mäkeä alas=D Kieltäydyin kuitenkin kunniasta:)
Näin ne puheenaiheet vaihtuu.
Lopputulos: mä taidan nyt vaan taas voidella sukset ennen seuraavaa reissua (se on kuitenkin pöpelikköpainoitteinen), ja sen jälkeen vien sukset sedälle huollettavaksi... Ja kaikki voivat nukkua yönsä rauhassa;);)

Jeps. Mutta jollain tapaa koen, että miehet nauttivat siitä, että välillä pääsevät neuvomaan ja paasaamaan tuollaisesta minun kaltaiselleni oliolle, joten ehkä sekin on yksi tarkoitus miksi olen olemassa;););)

Edit: Haluaisin kuitenkin lisätä, että olen kuitenkin iloinen, että minun elämässäni on näitä hetkittäin kovinkin "neuvovia" miehiä, jollain takaperoisella tavalla se antaa mulle loppupeleissä sellaisen fiiliksen että minusta välitetään ja huolehditaan:) En mä ainakaan ite jaksa paasata ihmiselle, josta en tippaakaan välitä:)

Äh...

...mulla on vaikka kuinka monta hyvää kirjoitusaihetta päässäni aamupäivisin töissä ollessani, mutta sitten kun ois aikaa niitä kirjotella (eli siis nyt), niin pää lyö suht tyhjää... Harmi. Mutta elämä on.

Juu. noh, sen olen ainakin tässä viime päivien aikana lopullisesti tajunnut, että ehkä mun henkilöllisyys tässä blogissa on liian ilmiselvä yrittääkseen edes olla anonyymi... Noh, eipä se sen silloin marraskuisen oivalluksen jälkeen ole ihan hirveesti heilauttanut.... Jotenkin vaan tuntuis vaikeelta ruveta yrittämään kirjoittamaan siten, että ei kukaan vaan tunnistaisi, tämä nyt kun mulle tällainen arjen porina-boksi, joka tekee mulle gutaa. Vaikka kyllä mä tuossa eilen illalla hiukka selasin omia kirjoituksiani, että mitä kaikkea tänne onkaan tullut avauduttua:) Mutta en mä nyt mitään fataalia löytänyt;), ehkä mulla on joku ihme tarve avautua jonnekin, ja jos joku sitä haluaa lukea, niin eipä mua haittaa. Se ehkä hetken hämäs, kun aattelin, että harrastuksista tutut ihmiset saa lukea mun "heikkouksista", päällimmäisenä mielessä on tietty toi mun veri dier paniikkihäiriö, joista puolitutut ihmiset ei nyt ees yleensä tiiä tai arvaa mitään. Mutta ehkä olen päässyt sen pisteen yli, että jotenkin häpeisin elämääni... Jossakin vaiheessa tein sitäkin. Mutta joo. Mähän voin olla esimerkki ihmisestä, joka on kärsinyt pahastakin paniikkihäiriöstä, ja päässyt siitä kuitenkin yli ja eteenpäin, tekemällä työtä itsensä kanssa terapiassa. Ehkä haluaisin myös ihmisten ymmärtävän (jotka ei tällaista ole aiemmin kohdannut), että paniikkihäiriöön tai muuhun sellaiseen sairastuva on ihan tavallinen ihminen, ei siihen tarvitse mitään ihme merkittäviä "vikoja". Lisäksi haluaisin ehkä, jos mahdollista, olla sellainen "foorumi", jonka kanssa ja jossa voipi tämmöisistä "herkistä" asioista keskustella, se onpi minulle aika luontevaa, ihan omakohtaisten kokemusten kautta. Aina mä en noista asioista jaksa "jauhaa", tai edes kuunnella (esim. jos itellä on jotenkin ahistava ja stressaava kausi menossa esim. töissä), mutta se suotakoon minulle=D

niinjoo... mutta mitään mahdollisia heebo/mies-systeemeistä en ihan hirveesti viitti tänne tilittää, ne mua sitten jälkeenpäin kuitenkin nolotttaa:) Mutta jos joku päivä löydä itselleni parin, niin no worries, kyllä kaikki sen saa ihan varmasti kuulla;)

No nyt on...

...vihdoin ja viimein skinit eli nousukarvat leikattu muotoonsa... ei siinä menny kuin pari kuukautta ootellessa=D. Jotenkin aina lykkäsin sitä leikkausprosessia, kun en ole aikaisemmin moista tehnyt ja ne ovat kuitenkin sen verran arvokkaat, että ei ihan hirvittävästi kiehtonut ajatus mokaamisesta.... Noh, tänään tosiaan otin itseäni niskasta kiinni, ja luin ohjeet (!vau!;)), ja laitoin töpinäksi... Jonkin verran kesti se ähläys, kun nyt kerta halusin, että asia tulee hoidettua just eikä melkein... Suht tyytyväinen olen kyllä, katotaan nyt sitten parin viikon päästä miten ne käytössä toimii:) Aattelin kyllä, että pitäiskö mennä takapihan metikön pikkunyppylälle kaikki tamineet päällä testaileen, muttamutta... ei kestä nyt pokka:) Ja itse asiassa jonkin verran tänään laiskottikin:)

stressitasokin on laskenut huomattavasti, ihanaa oli tänään kun ehti vetästä tunnin tirsat! En oisi millään malttanu nousta sieltä lämpöisestä unikolosta enää mihinkään!:) Mutta. Skinien leikkaus odotti, niin eihän SILLE mitään mahda:)

mikä viikko...

..huhhelihuh, onpa ollut kiire viikko......... pitääpä tähän listata kaikki asiat mitkä ovat mahtuneet tälle viikolle, ehkä sen jälkeen ei ihmetytä että hiukka väsyttää;)

-en kertonut aiemmin sitä, että tosiaan viime viikonlopun hiihtoreissun aikana autostani hajosi vilkku --> vilkku vilkutti vasemmalle ilman että mihinkään koski... oli kuulemma "vilkkuviiksi" mäsä, eikä varaosia löytynyt tietenkään tien päältä...pikku stressiä pukkasi, mutta teippasin vilkkutikun kiinni hiukka "yläasentoon", silloin se ei vilkuttanut vasemmalle eikä onneksi oikeallekaan... Sitten ajeltiin se vajaa 300 kilsaa ilman vilkku himaan... tooooosi turvallista. mutta eipä ollut ihan hirveesti vaihtoehtoja. Tilannetta helpotti se, että toinen autokunta ajoi koko ajan mun perässä, niin että motarilla pystyi lähteä ohittamaan ilman vilkkua silloin kun ketään muuta kuin se tuttu auto ei ollut takana... se tuttu autokunta kun tiesi tilanteen ja osasi "varoa"... kaupungissa olikin sitten hiukka vaarallisempaa, mutta ajelin tosi varovasti ja ennakoivasti, ihan hyvin päästiin perille... Noh, henkisesti oli kyl rankempi ajoreissu kuin yleensä... no, enivei, paikallinen huoltoliike oli tosi avulias, ja sai hommattua varaosan jo tiistaiksi, joten silloin olin aamuseiskan jälkeen jo pikahuollossa venaamassa. Ja nyt vilkku toimii taas kuin unelma: elämän pieniä iloja;)

-niska jymähti sitten oikeen kunnolla sen venakko-törmäyksen jälkeen: ma-ke päätä särki koko ajan vähäsen, ei edes hieromalla&venyttämällä oikeen helpottanut. Opin sen, että kun päätä särkee vähäsen jatkuvasti, olen suht kireä ihminen... YLLLLättävää... Noh, keskiviikon reeneissä vihdoin paikat lämpeni sen verran, että kipukin lakkas-

-keskiviikkona mokasin yhden viikon eksperimentin , ihan loppuvaiheessa... tänk juu veri meni. pitkästä aikaa veetutti töissä oikeen olan takaa.

-keskiviikkona oli hammastarkastus-käynti. Ja voivoi, nyt sitten löytyi elämäni eka reikä:( Olin jo luullut olevani hampaideni kanssa invinsible;) Joten porattiin sitten eka kerta... ei ollu niin paha kuin olin kuullut=D
Mutta. tästä sä hampaiden alamäki alkaa...............................;)

-torstaina olin vaatimattomat 11 tuntia töissä: oli perjantaiaamuna esitys, jota oli sitten valmisteltava, ja siihen tuli niin paljon juttuja

-torstai-myöhäisillan päätteeksi kylppärin lattiakaivo meni yhtäkkiä ihan tukkoon --> suihkun aikana oli kylpyammeen alle ja muualle lattialle kerääntynyt noin pari senttiä vettä ilman että huomasin mitään... voi viddu! siinä sitten lappasin vettä pois vähän ennen puoltayötä... Onni onnettomuudessa oli, että vesi ei mennyt kylppärin lattiaa pidemmälle... Mutta silti... Ite olin ihan katkipoikki, joten en ottanut tuota kovin kevyesti....

-perjantaiaamuna oli tunnin esitys, joka meni kai ihan ok, mutta koska olin niin väsynyt, niin jännitin tilannetta aika paljon --> ei ollut mieluisin esitys historian aikana.

-perjantai-illan korjailin opetuskeikan vikat tentit...

phiuuu. juuh, jotenkin on vieläkin vähän stressi-olo, vaiks varsinaista syytä ei oikeen enää ole... noh, eiköhän se tästä;)

pidempi matkakertomus:)

Heips keikkuu, ääni on mennyt ja väsyttää, mutta muuten on hyvä fiilis:) Toivon että en ole tulossa kipeeksi, vaan että tää äänen käheys johtuu siitä, että on 3 päivää huutanu ja puhunut pakkasessa, ja tottumattomalle se voi käydä koville:) Tää väsymys on tuttua: tältä se aina tuntuu kun tulee hiihtoreissulta: ei siellä kuiteskaan ihan tarpeeksi nuku, ja sitten painanut vauhdilla koko ajan, ettei ees sitä väsymystä huomaa... Vasta sitten kun tulee takaisin arkeen niin se pamahtaa päälle. Mutta eipä voi nyt valittaa, ihan oma valinta;)

Pakkasta oli tosiaan la ja su sellaset 16-12 astetta... Tuntui kyllä raikkaalta:), eikä se kylmyys oikeestaan haitannut yhtään, päällä oli asianmukaiset vermeet... Aamupäivällä kyllä pukkas varpaat kylmenemään, mutta sekin korjautui kahvitauolla. Rinteitä oli auki vähemmän kuin yleensä tähän aikaan, mutta jostain on aloitettava;) Populaa oli puoleltapäivin rinteessä yleensä ihan liikaa, joten me pidettiin siinä sitten pitkä ruokatauko ja palattiin asiaan vähän myöhemmin taas. Perjantaina varsinkin paikalla oli oikeestaan venäläisiä, virolaisia ja me... oikeesti hämäs, varsinkin kun noiden venäläisten rinnekäyttäytyminen ei oo ihan kohdallaan: kuinkas ollakaan, tällä kertaa oli mun vuoro jäädä holtittomat venäläisen yliajamaks: siinä lasken rinnettä alaspäin, ympärillä on tilaa vaiks kuinka, ja vauhti on jopa hitaampi kuin yleensä (sillä olin pysähtynyt katsomaan oliko kaatuneelle kaverilleni sattunut mitään), ja sitten yhtäkkiä kuuluu takaa kirkaisu ja sitten sekunnin sadasosan jälkeen muhun törmää joku ja kaataa mut ihan mullinmallin... Niska hiukka venksahti, mutta ei pahasti. Ei siinä mitään, mutta sitten tyyppi ei ees vaivaudu pysähtymään!!! Herranpieksut ko mä hermostuin, toi on niin edesvastuutonta ja tyypillistä: saivat kyllä sellasen sanallisen paasauksen osakseen, että tuskinpa jättävät toista kertaa ihmistä rinteeseen makaamaan.

No enivei, sen insidentin jälkeen ei sitten pahemmin ikäviä juttuja sattunut, pari "lentelyä", mutta sehän kuuluu asiaan:)... Lauantaina saimme porukkaamme yhden väliaikaisen ja kaksi pysyvää vahvistusta, suht ex tempore: lähialueilla asuva tellukaveri tuli laskemaan meidän kans päiväks, ja sitten törmäsin yhteen uuteen tuttavaan ja tämä tyttöystävään, ja monen käänteen kautta he päätyivät sitten meidän möksään:) Oli kyllä mukavata, juttua riitti niin että huhhuh:) Tämä uusi tuttava on adrenaliini-narkkari ja lievästi adhd, joten tylsää ei ollut eikä vauhtia puuttunut:) Kaikki kyllä taisivat viihtyä oikein hyvin:) Se on kyllä jännä kun noilla reissulla kaikki, hyvinkin erilaiset ihmiset, tulevat hyvin juttuun:), kun on se yksi iso yhdistävä tekijä: mäenlasku=)
Se oli kiva, että sain laskukavereiltani kuulla, että meikätyttö on kuulemma kehittynyt huimasti viime aikoina, meno kuulemma alkaa jo näyttää ihan oikeelta telemarkilta:) Jonkinlaisen ahaa-elämyksen taisin kokea silloin marraskuussa... Meno on kyllä omastakin mielestä pehmeämpää, tulee ihan sellanen surffausfiilis:) välillä.

miten reissu meni:

=D

pitkä viikonloppu edessä...

...mahtavaa!:) Ja pakkasta ja lunta tiedossa, ja mä vietän sen kolme päivää mäessä, eipä nyt parempaa voisi olla tiedossa;) Tulee tekemään hyvää päästä vähän omasta arjestaan irti, ja syödä hyvin, saunoa, olla kamujen kans ja laskea mäkeä ja olla ulkosalla. Paikassa ei oo ihan hirveen montaa rinnettä vielä auki, mutta eipä tuo mitään, tällä hetkellä tosiaan kelpaa KAIKKI:) Ohjelmassa on myös skinnailua ihan reenin vuoksi, sekä piipparin opettelua paremmin, kun kerta on varmasti luppoaikaa....

Meillä on töissä vähän ikävä ja raskas tunnelma tällä hetkellä: yks sai potkut, sillai aika yllättäen, tuli kaikille jonkinmoisena shokkina... Huhhelihuh. Ja vaikka oma työpaikka ei ole uhattunua, niin silti tuollainen syö sitä hyvää ilmapiiriä....

joten. Hyvä saada pikku breikki nyt, kaikesta. Mukavaa viikonloppua!!!

ONNI

taidan mä kaikesta huolimatta olla aika optimistinen ja onnellinen ja toiveikas ihminen... Se siemen on juurtunut muhun onneks jonnekin syvälle tosi tiukasti, ei se ole vielä ainakaan mistään täysin tuhoutunut, ja olen siitä tosi onnellinen, eihän sitä ilman toivoa jaksais. Ja mä rakastan olla iloinen, se on aivan mahtava fiilis:)

sunnuntaita!

terpat vaan kaikille.

Tänään oli ekan kerran rinteessä talvi-olo tälle kaudelle:) Pari astetta pakkasta, ja rupes luntakin tupruttaan, aika jees, tuntui hyvältä olla ulkoilmassa.

luntahahaaaaa!:)

hehee, olipa kiva herätä ja nähdä verhon takaa pilkistävän valkoisen maan ja sateen:) Vaikka juu, taitaa se olla osittain loskaa, mutta alku on aina hankalaa, kyllä se siitä:)

mä taidan lähteä huomenna mäkeen, jonnekin.

heh, mun ikkuna on olkkarin puolella aika maan tasalla, kun tää talo on mäessä, ja tuosta ikkunan ohi menee jonkin matkan päässä pyörätie/polku... Äsken huomasin kun yks tuttipullo (n.2 vee-lapsi) oli jääny äidista ja rattaista jälkeen, ja tuijotti mua tuosta ikkunan läpi... Mulla on tää tietska ihan ikkunan vieressä ja sisällä on valot päällä, joten mut varmaan näkee nyt aika hyvin... Noh, heilautin tälle tytölle sitten kättä, ja takaisin tuli reipas vilkutus=) Ihanaa, heh:) Siinä sitten vilkuteltiin aikamme, ja sitten yritin osoitella, että menepä nyt äiteen perään... Hetken tämä pikkutyttö näytti funtsailevan maailman menoa tuijottamalla ilmaan, ja sitten hän lähti kipittämään "juoksu"jalkaa äiteen perään, mutta pysähtyi aina välillä katsomaan minua taas. Hih:) Mun mielestä tuon ikäiset on just sellasia ovelan hauskan ikäisiä, ovat niin omia itseään, että voivoi (toim. huom. olen ollut tuollaiselle vain hyvin väliaikainen hoitotäti, joten todellisuus voi olla minulle vielä pimeän peitossa;)), ottavat asiat sillä tahdilla kuin haluavat:), ei tunnu olevan kiire mihinkään:)

kolmannen ja viimeisen tentin teko on työlistalla tänään... Ja reenit:) Muuta en sitten tiiäkään... Mutta ehkä sitä illaks keksii jotain kivaa!:)

Missä se huomio luuraa!??!?!?!?!??!?!?!?!!:)

Kaksoset - 13.1.2007

Saat paistatella huomion keskipisteenä, mikä on itsetunnollesi mannaa. Sekä rakkaus- että työelämässä on oivallien hetki antaa uusien tuulien puhaltaa.

ote sähköpostista ystävälle tänään:

"Mua väsyttää tänään aika paljon, ja työt ei nyt justiinsa jaksais kiinnostaa, hutsittais vaan olla joko A) nukkuus B) löhöämässä sohvalla kirjan kans C) hiihtääs;)joo.

No, ehkä lähden tänään hyvissä ajoin kotiin... Tää on vaan niitä hetkiä että miten "lapselliset" ihmiset jaksaa tässä olotilassa hoitaa arkea, päivästä toiseen???"

ainiin..

se ON punainen=)

tsippadaa

no TERVE:) Nyt tulee POSITIIVINEN POSTAUS tähän väliin:) Ihan rupes tuntuun tuon edellisen avautumisen jälkeen, että huhhuh, tarttiskohan vähän rajoittaa, teki ihan mieli ruveta pyytämään anteeksi paasaustaan... Mutta eihän sitä minun tarvitse tehdä, sillä tämä on MINUN blogi, ja lukijat on täällä kuitenkin ihan omalla vastuulla=) Täällä jos missä mä voin tunteilla ja masistella ja paasata niin paljon kuin tarvitsen ja haluan.

Nyt on muuten fiilis menossa ylöspäin... Eilen alkoi tämä fiilis parantua, vaikka: perkule, eiköhän se pyörän takakumi TAAS puhjennut... viimeksi viime viikolla... Että näin. Mutta eipä siinä mittään, ihmeen hyväntuulisena kävelin ja puskin pyörää viimeiset 3 kilsaa kotiin. Sateessa. Jepjep:) Mutta tänään käytin taas naisellisia avujani;) ja sain takakumin fiksattua: vein sellaiseen yhteen pyöräliikkeeseen (samaan minne viime viikolla, ei edelleenkään ollut uutta sisäkumia kotona...) sen takapyörän kädessäni, ja sama setä siellä oli: vienosti nostin renkaan silmien korkeudelle ja päivittelin hennosti että miten tässä taaaaaaaas on päässyt näin käymään, voielivoi...:) "Kun te osaatte sen niiiiiiiiin paljon nopsempaa vaihtaa kun minä, ja onkohan siinä nyt joku VIKA kun se taas puhkes, voivoi...";) Toi on oikeesti aika hauskaa, ja se toimii, varsinkin auto- ja pyöräjuttujen suhteen;) No mutta sitten back to business: keskusteltiin sitten ihan asiaakin, että tarttiskohan sitä vaihtaa sitä ulkokumia... vaan ei nyt (vielä) vaihdettu, kun on se kuulemma ehjä... Ihme homma. En tiiä onko toi pyöräteille levitettävä sora jotenki terävämpää kuin ennen...? Mutta voipi olla, että jos ens viikolla taas puhkee rengas, niin en pysykään enää niin heissulivei-hyväntuulisena:)

oli muuten kivat reenit tänään:)

ja: olen ollut aika tehokas viime päivinä, ihana kun on vähäsen päässyt siitä apaattisesta fiiliksestä eroon: Nyt on kahen hiihtoreissun matka- ja majoitusjärjestelyt sumplittu, jihaa:) Viikon päästä ensimmäinen, kuukauden päästä toinen, ja siitä sitten 3 viikon päästä sitten vielä kolmas, HAHAAAAAA=)

Ja huomenna on toivottavasti ees YKSI aste pakkasta!!!

seonmoro

vielä

Tulikin tuosta omasta tekstistä mieleen, että semmoinen henkinen arpi noista ikävistä "yllätyksistä"/kertomattomuuksista mun elämässä on jäänyt, että mun on ihan hirmu vaikea sietää sitä fiilistä, kun aavistan, että jokin on vähänkään pielessä... Sillä silloin alan automaattisesti odottomaan sitä pahinta. Ja usein ehkä sitten "pakotankin" sen tilanteen hieman liian nopeasti päätökseen, mikä voipi joskus johtaa negatiivisempaan tulokseen kuin muuten olisi käynyt.... Mun on vaan hirmu paljon helpompaa ottaa ihan mitä vaan negatiivista vastaan suorana palautteena, sillä semmoinen "arvuuttelu" ja negatiiviset "vibat" saa mut voimaan tosi pahoin. Ja se taas johtaa siihen, että jotta mä voisin luottaa johonkin, niin minulla pitää olla se tunne, että toinen kertoo asiat silloin kun on jotain kerrottavaa, eikä vain ole hiljaa ja odota että mä jotenkin tajuan... Tämä pitää paikkansa niin huonojen kuin hyvienkin asioiden suhteen.
En mä tiiä, ehkä tuon takia mä oon vaikea ihminen parisuhteessa ja ystävyydessä, ainakin joidenkin mielestä.

tajunnanvirtaa

minä taas täällä, YLLÄTTÄVÄÄ;)

mielessä pyörii monenlaisia ajatuksia, joista haluaisi kirjoittaa, mutta jotenkin tuntuu vaikealta saada ne sellaiseen kuosiin, että niistä olisi helppo kirjoittaa... Noh, kirjoitetaan sitten vaikka tajunnanvirtana...

Tänään vietin mukavan sunnuntaiaamun: heräsin 10 tunnin yöunien jälkeen, aah, ja keitin teetä, ja sitten join sitä ja luin hesaria sängyssä... Oli muuten hyvä hesari tänään, jotenkin tosi paljon kiinnostavia juttuja.

Kyllä mua vielä vaivaa se yksinäisyys-masis hieman, mutta ei kai sitä voikaan olettaa, että simsalabim, yhtäkkiä kaikki tuntuu taas hyvältä. Kai mä vaan jotenkin pelkään sitä _ihan_ yksin jäämistä. Meinaan, että kun muilla (no juu, tiiän, että ei kaikilla, mutta monilla kuitenkin) elämään on tullut ja tulee muita juttuja, jotka ovat tavallaan tärkeämpiä kuin ne kaverit... Ja mä niinkuin pelkään sitä, että vähitellen kaveritkin osittain häviää, jos ei muuta, niin eri "piireihin" ja aallonpituuksille. Olettamuksena siis on, että meikäläinen jatkaa tätä yksin-tallustelua, eikä löydä itelleen sitä elämänkumppania. Niin, että sitä niinkuin pelkää, että tuon yksinäisyyden osalta tiedossa on vaan alamäkeä ja lisää yksinäisyyttä. Ja jotenkin mä yritän miettiä, että tarviiko mun nyt vaan tottua tähän fiilikseen? Ja mietin myös sitä, että miten voin "varautua" semmoisen elämäntilanteen varalle...? Nyt kun kirjoitin tuon, niin johan tuntui pöhköltä:) Mä oon vaan sellanen, että jotenkin haluaisin pystyä valmistautumaan elämän ikäviin asioihin etukäteen... vaikka ehkä se ei ole edes mahdollista. En vaan haluaisi, että jokin tosi ikävä asia taas sais mut jotenkin pois raiteiltani... Nyt kun olen tavallaan ne raiteet taas jossain määrin löytänyt, niin haluaisin pitää niistä kynsin hampain kiinni...
Tän yksinäisyyden kohdalla se varautuminen tarkoittais sitä, että keksisin jonkun plään B:n, joka "takaisi" mulle ees jonkinsortin onnellisen elämän, vaikka en ikinä löytäisi elämänkumppania, en saisi sitä perhettä,ja muutenkin olisin yksinäisempi kuin nyt.
Että en sitten vain olisi kateellinen muille.
Jonkun mielestä tämmönen ajattelu on ihan turhaa 30 vee-naiselle, mutta kun musta vaan tuntuu, että aika menee kauheeta vauhtia, ja ennenkuin huomaankaan, olen 45 vee ja lapsensaannin ja perheen perustamisen voipi unohtaa... Kun musta tuntuu, että siitä on iäisyys, kun minulla viimeksi oli "pysyvä" kumppani ja seurustelusuhde (>2kk), noh, itse asiassa siitä on jo 3 vuotta... Niin on vaikea kuvitella, että asiat nyt sitten nopeesti ja yhtäkkiä muuttuis (vaikka pieni osa musta sitä toivoo ihan järkyttävän kovasti).

Toi huonoihin asioihin varautumis-juttu taitaapi olla peruja sille, että kaikista ikävimmät asiat mun elämässä ovat tulleet tosi yllättäen, ja myös mun terapeutti oli silloin sitä mieltä, että siitä johtuu se "katastrofi-pelko-pelkään-pahinta-fiilis" joka mussa on, vieläkin, nykyään vaan tosi paljon laimeampana kuin ennen. Mulla ne ikävät asiat oli se, että mun isän sairastuminen ja varsinkin kuolema tuli mulle ihan puun takaa, mun äitee oli valinnut (mielestäni niin väärin kuin olla ja voi, tästä ollaan kiivaasti keskusteltu jälkeenpäin nyt viime vuosina) sen, että ei esim. kertonut minulle (8 vee) että isällä on syöpä ja että isä mahdollisesti kuolee (hänen mielestään tuollainen käytös suojasi mua.... tjiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiisuuuuuussss)... Elä nyt siinä sitten turvallisella mielellä, kun itsekin kuitenkin aistit ja ymmärrät, että jokin on pahasti pielessä, mutta kun ei tiedä tarkalleen mitä, eikä kukaan kerro mitään. Samantapaisesti kävi kun mun veli sairastui skitsofreniaan: olin silloin vuoden vaihdossa (17 vee) ulkomailla, ja äitee oli vaan jotain sanonut, että veli käyttäytyy oudosti... Noh, mun mielestä mun veli on aina käyttäytynyt oudosti;), joten en mä oikeen tajunnu mistä on kyse... Sitten tuun vuoden poissaolon jälkeen suoraaan keskelle soppaa, jossa mun veli on psykoosissa, kuulee ja näkee omia juttuja, on outo ja agressiivinen, ja äitee yrittää saada häntä väkisin hoitoon, sillä seuraukselle, että mun veli "karkaa" ja sitten poliisien kanssa häntä lähdetään etsimään, ja mua pelottaa ihan saatanasti... Ja sitä ennen mulle oli kerrottu moneen kertaan, että kotiin takaisin sopeutuminen on muutenkin usein vaikeampaa kuin sinne ulkomaille sopeutuminen... juuu-u.
Kyllä äitee noilla teki mulle karhunpalveluksen, mutta eipä sille voi enää yhtään mitään. Ja hän aidosti kuvitteli toimivansa parhain päin.... Kunhan tiiän, että itse en koskaan tee samoin, ainakin yritän parhaani mukaan olla tekemättä!

Että näin. Nyt kun tota luen, niin aika hyvin mä oon vissiin kuitenkin elämästäni sutviutunut tähän asti, kun suht selkojärkinen olen..............
tulipa taas tilitystä... noh, omapa on blogini=)

Sitten olen kai jonkinsortin suorittaja/fiksaaja-tyyppi, ja mulle on välillä tosi vaikea elää sellaisten asioiden kanssa, jotka ovat jotenkin "pielessä" ja joille en kuitenkaan voi yhtään mitään... Mulle tulee aina parempi fiilis, jos mä edes voin _yrittää_ tehdä kyseiselle asialle jotakin, jotta se "korjaantuisi"... Niin siksi nää parisuhde-jutut tai niiden puute ovat mulle hankalia tilanteita: kummassakaan tilanteessa väkisin tekemällä ei tule mitään hyvää, vaan tarvii vaan elää ja "katella", ja jollain tasolla yrittää uskoa siihen, että asiat lutviutuu itekseen ja just silleen kuin pitää... Ja toi on ihan HEMMETIN vaikeeta.....

Hohhoi. Tämmöstä täällä.

välihuomautus:

kuten huomata saattaa, masis on selvästi jo helpottamaan päin=) Jeejee:) Voi minnuu vuoristorataihmistä:) Teki muuten eiliset reenitkin hyvää osaltaan helpottaakseen sitä olotilaa.

onpa ihanaa olla nainen

:) patsastelen kämpillä uusissa korkkareissa=) Hahaa... Kävin alessa, eikä nyt ajatuksissa olleet varsinaisesti tuollaiset kevät/kesä-korkkarit, mutta kun ne sattui silmään ja istuivat ihanasti jalkaan, niin mikäs siinä, ja kun vielä reilussa alessa olivat... Hihii... Mä oon vasta viime vuosina "löytänyt" naisellisuuteni kunnolla tuossa vaatepuolella, ja se on vieläkin siistiä kun tajuaa, että haahaa, onhan niitä mukavantuntuisiakin korkkareita, jotka vielä näyttävät hyvältä, minunkin jalassani:). Joka päivä ei ole mun mielialassa korkkaripäivä, mutta välillä on, ja sillon on kiva vetästä päällensä jotain "feminiinistä" kenkää, hametta, jne:) Mä oon muuten vissiin ihan mukavan pitkä korkkareissa, joutuu katselemaan osaa ihmiskuntaa silloin silleen alaspäin;)
Mutta oon mä tuossa pukeutumisessanikin aika "ääripää"-ihminen: tarkoitan, että minussa on monesti kaksi eri "puolta", jotka sitten sattuvat olemaan vielä kaukana toisistaan. Pukeutumisessa tämä tarkoittaa sitä, että esim. tänään olin vaelluskengissä, kuoritakissa, rennoissa farkuissa ja pipossa liikenteessä (kun kerta sää oli mitä oli, ja fillaroin) ja päädyin tesmailemaan siroja korkkareita....Hih:) Ei nyt ollut ihan hyvä yhdistelmä mutta who cares! Välillä olen "itse nainen", välillä jossain rapakossa rämpivä virnistävä hikipää=)

Sitten: Kävin tsiikailemassa uusia sykemittareita, kun vanha tosiaan sanoi ittensä irti tuossa ennen joulua, ja äitee antoi sitten lahjaksi rahaa uutta varten. Luulen että päädyn hankkimaan Suunnon T1-sykemittarin... Se on sellainen mahdollisimman yksinkertainen treenivehje, juuri mitä tarvitsen: eli mittaa sykkeen, säätää ja valvoo sykerajoja, jne... Ei tarvii olla mitään ihmesysteemejä, mä oon lähinnä käyttänyt sitä sykemittaria "mukavana" ja kestävänä kellona, sekä sykemittarina silloin kun käyn juoksemassa --> en juokse liian lujaa (sitä tein ennen vanhaan). Nyt on vaan tenkkapoo, että haluanko sen punaisena vai mustana...? se oliivinvihreä ja beige vaihtoehdot ei hirveesti napannut... Siinä punaisessa oli kylläkin aika tyhmä valkoinen kellotaulu..... Tai ehkä sittenkin se oliivinvihreä...?;) No, mä mietin vähän aikaa:)

tilitystä

tiettekö sellaisia kaikki-tietäviä, uusille ihmisille tylyjä olevia henkilöitä!??! Jepjep, tänään sain hieman esimakua uudesta sellaisesta...

Oon menossa yhelle semmoselle kurssille tuossa ensi kuussa, enkä tunne siitä poppoosta ketään oikeastaan ennestään (se muuten jo valmiiksi vähän jännittää...)... noh, kun kerta majoitus kimpassa on yli puolet halvempaa kuin yksin, niin mietiskelin, että mitenköhän pääsis johonkin kimppakämppään, hyvin tietäen että varmasti sellaisia järjestellään. Noh, koska poppoolla on sähköpostilista, johon minäkin (maksaneena jäsenenä!) kuulun, niin aattelin, että onkohan vallan hirveetä jos sieltä suoraan kyselis... Noh, tulin siihen tulokseen, että ei yrittänyttä laiteta, ja laitoin mielestäni todella kohteliaan kyselymeilin kyseiselle postituslistalle, lisäsin siihen heti aluksi, että en tosiaan tiedä onko se "sallittua" käyttää sitä postituslistaa tuollaiseen, mutta kun en nyt sieltäpäin ketään oikeen tunne, ja että jos tämä nyt on huono idea, niin kertokaa vaan... Noh, eiköhän sieltä aika sukkelaan tullut yheltä heebolta viesti, että "koko jäsenistöä ei moinen varmaankaan kiinnosta", ja että "tällä tavalla "spämmäten" koko postituslistan käyttö vaarantuu"... tjiiisus. Taas niitä tilanteita, jossa mietin, että ois se toinen voinu hiukka ystävällisemmin asiansa toimittaa, ihan oikeesti tuli vähän paha ja nolo mieli, mietin, että teinkö mä nyt sitten jotain todella typerää, ja oonko mä nyt jotenkin "leimaantunut" siksi typeräksi eteläsuomalaiseksi kun mä sitten tulen paikalle:( Ikävää. Kun tosiaan uuteen porukkaan on muutenkin vaikea mennä itekseen...

yksi laskupäivä lisää ja masistelua

jepjep ja kyllä kyllä: totta se on, meikätyttö oli tänään vihreiden peltojen ympäröimässä mäessä vesisateessa laskemassa tellua... Oli ehkä sarjassamme hieman järjettömiä tekoja;), mutta kun oli vaan pakko päästä ulos ja tekemään jotain mieluista. Omasta mielestäni oli kannattava reissu. Sitten kävin hakemassa krapulaisen M:n kyytiin matkalla kotiin, sillä hänen autonsa oli jäänyt mun luo yökylään;) Sitten käytiin kiinalaisessa dinnerillä:), se on yksi ystäväni M:n parhaita puolia: hänen kanssaan voi tehdä asioita tuosta vain, ilman että siitä pitää sopia/"varata aikaa" rutkasti etukäteen. Hänen kanssaan osaan olla myös vähän alakuloinen jos siltä tuntuu, muiden ihmisten seurassa yritän tsempata silloinkin olemaan pirteä, ja se on välillä aika raskasta.

Olen tosiaan tämän pitkän viikonlopun ollut jotenkin tosi alakuloinen. Syynä voipi olla "se" aika kuukaudesta (mulla se toisinaan vaikuttaa mielialaan ihan kamalasti), tämä mielettömän masentava ja ahdistava keli, nämä juhlapyhät, tai sitten cocktail noista kaikista. Fiilis vaihtelee toivottomasta ikävän passiiviseen... Tuo toivoton fiilis nyt on sitä, että kun mä oon niin väsynyt olemaan yksin, ja jotenkin tuntuu, että vaikka mä vuosi toisensa jälkeen toivon sitä "oikeata" parisuhdetta, josta vois mahdollisesti jonain päivänä tulla se mun kovasti kaipaamani perhe, niin se kaihtaa mua kuin ruttoa:( Kun tuntuu, etten mä ees voi sille mitään, siis yritän kyllä yleensä olla reipas ja iloinen, ja avoin uusille ihmisille, ja pyrin käyttämään kaikenlaisia tilaisuuksia tutustua uusiin ihmisiin... ja silti mä en vaan tapaa sitä mun mahdollista elämänkumppania. Tapaan ihmisiä, jotka ovat mukavia, mutta ei mua varten. Tapaan ihmisiä, joista minä kiinnostun hieman ja jotka jostain syystä ihastuvat muhun aluksi ihan hirveesti (taitavat ihastua johonkin mielikuvaan jota minä heidän mielestäni muistutan), mutta sitten parin kuukauden sisällä muuttavat mieltänsä ihan täysin... Itse asiassa nykyään mun on jo vaikea ottaa kohteliaisuuksia vastaan uusilta tuttavuuksilta, tekis mieli sanoa heille vaan, että noh, tulepa ja sano toi parin kuukauden kuluttua, niin sitten saatan jo uskoa.
Mä tiiän, että en oo ainut tällä planeetalla, jolla asiat on näin, ja monet muut asiat on mun elämässä hyvin... mutta kun mä nyt oon vaan täällä pienessä kuopassa, niin vaikea täältä on nähdä just nyt valoa.

toiveeni vuodelle 2007

Toivon tältä alkavalta vuodelta:

luottamusta. aitoutta . ja rakkautta.