Matkan päätepisteessä

Näyttäisi ja tuntuisi nyt siltä, että tämä blogi on kuihtunut kokoon. Aloitin tämän blogin aikoinaan silloin, kun oli pitkä terapiajakso loppumassa, ja koin, että on hyvä, jos pääsen johonkin muualle purkamaan tuntojani. Nyt kuitenkin asiat ovat jotenkin siirtyneet eri suuntaan, ja huomaan, että en osaa tänne enää kirjoittaa. Ajattelen kyllä, että voisin ehkä aloittaa jonkin uuden blogin, ikäänkuin puhtaalta pöydältä. Mutta sitä ennen tarvitsisi keksiä jokin uusi idea, uusi pohja, uutta tarvettakin, jonka pohjalta sitten alkaisin kirjoittaa.

Tämä blogi saa kyllä jäädä kellumaan tänne internetin ihmeelliseen maailmaan, ainakin toistaiseksi. Ehkä joku jossain saa siitä jotain iloa.

Toivon kaikille, minut itseni mukaan lukien, kaikkea hyvää :)

Elämän ytimessä

... se kuvaa ehkä jollain tavalla tämänhetkistä fiilistäni: se, että on joutunut tänä kesänä kohtaamaan läheisimmän ihmisen kuoleman lähestymisen, on jotenkin laittanut asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Hetkeksi luultavasti tosin, mutta silti. Tajuaa, että elämä, maailma ja ihmiset voivat olla ja ovatkin usein tosi raadollisia. Mutta. Tuntee myös ne hyvät asiat paljon tavallista kirkkaampana ja arvokkaampana: ystävät ja läheiset, oman keho ja hyvinvointi, luonto. Juuri nyt elämäni tuntuu arvokkaalta ja sellaiselta kuin sen kuuluu olla. Olen täällä maailmassa niin kauan kuin saan olla, ja se ei ole edes minun päätettävissä, vaan elämä menee omia polkujaan ja päättyy kun on päättymisen aika. Levähdän tässä hetkessä.

terpat pitkästä aikaa

Hengissä olen vielä, samoin äitee. Hän vaan joutu teholle tuossa kolmisen viikkoa sitten taas, kun olivat löytäneet hänet aamuyöstä tajuttomana kotoa. Joo, mutta en jaksa selittää siitä enempää. Tällä hetkellä hän on palannut samaan kuntoon kuin oli ennen tehojakso nro2:sta, joten silleen hyvä. Paitsi puhumaan hän ei pysty taaskaan kanyylin takia. Nyt vaan sitten TAAS tappelen kaupungin kanssa, että sais koko yöksi äiteelle apua kotiin. Joo. muuten ei äitee pääse sairaalasta pois, ja siihen mä en suostu, tappelen sitten vaikka kuinka kauan. Kahtellaan. Sen sanon vaan, että "hoivasysteemi" kusee Suomessa hyvinkin pahasti. Ellei sulla oo joku joka jaksaa puskea ja tapella niin voipi käydä ikävästi.

Oon ollut useamman viikon putkeen kotona, se on tehnyt hyvää, vaikka huono omatunto onkin välillä, ettei ole äiteen vierellä käynyt. Mä olin vaan niin rajoillani jo jaksamisen kanssa, että sovittiin äiteen kans, että oon nyt useamman viikonlopun kotosalla. Oikea päätös sinällään. Mutta mä onnistun jotenkin irrottautumaan viikonloppuisin vähän liian hyvin kaikista raskaista ajatuksista ja sen seurauksena maanantait ja tiistaitkin vielä pukkaavat olemaan aika ahdistavia kun ajatukset kaatuu taas takas päälle. Noh, mutta huomenna onkin jo onneksi keskiviikko =D

Muita juttuja: KM on hankkimassa koiranpennun ja hän tulee ekaksi viikoksi sen kanssa mun luokse asumaan, i-h-a-n-a-a :) Oon pitkään haaveillu itekin koirasta. Itse asiassa nyt perjantaina käydään hakemassa se karvapallo kotio :) Sitten viikkoa myöhemmin mä lähen ulkomaan työreissulle, ja KM ja karvapallo lähtevät kohti pohjoista, "kesätyöt" etelässä ovat loppu. Meillä, siis mulla ja KM:lla, meneepi hyvin ja olen siitä hyvin iloinen. Vuodenvaihteesta eteenpäin asustellaankin sitten kaikki kolme saman katon alla, tuskin maltan odottaa :)

Terapiakin alkoi kesätauon jälkeen, todella hyvä juttu. Tää nykyinen terapeutti on noin 100 kertaa sopivampi mulle kuin se edellinen. On semmonen olo, että hänen avustuksellaan osaan ehkä pikkuhiljaa kasvaa vähän aikuisemmaksi ja ahdistua hieman vähemmän asioista. Se ois niinkuin tavoite.

Mun touko-, kesä- ja heinäkuun suunnitelmista useimmat meni puihin äiteen tilanteen takia, mutta nyt sunnuntaina sain vähän revanssia niin sanotusti:) Kävin fillaroimassa Finlandia MTB:n, oli siistiä taas hieman rääkätä itteensä. Olin kuvitellut kehittyväni enemmänkin, mutta maaliin pääsin vain pari minuuttia nopeammin kuin viime vuonna;) (Siis mulla meni koko touhuun semmonen kolmisen tuntia) No, mutta selitykseksi löytyi kyllä sekin, että reitti oli vissiin pari kilsaa pidempi kuin viime vuonna:) Tarttee vaan muistaa ens kautena reenata vähän enempi helppoo, mutta mäkistä ja kovasykkeistä pyöräilyä, niin eiköhän se siitä. Tekniset pätkät meni kyl paremmin kuin viime vuonna, mutta niitä oli suhteessa kuitenkin vähemmän. Oon muuten saanu KM:kin innostumaan mettäpyöräilystä, hyvä niin:) Hän on kyllä siinä semmosen synnynnäinen lahjakkuus tai siis hullu;), ei paljon pelkää ja menee vaan, hyppy ylös ja alas, ja oho :)

nojoo. mä pirautan tässä jokailtaisen puhelin KM:lle ja sitten painun nukkumaan.

Siipi maassa, suru puserossa

heipä hei, työpaikalla taas. Olipa tosi virkistävä loma... NOT. Eka viikko meni tosiaan äiteen kaupungissa ja äiteen tarpeiden mukaan mennessä. Toinen viikko menikin sitten siihen että joka aamupäivä soittelin eri paikkoihin koskien äiteen kotiuttamista, ja hermothan meni JOKA päivä siihen, eikä huolesta päässyt varmaan missään vaiheessa irti. Joo. Mutta en jaksa siitä jauhaa enempää, kyl tän maan systeemit vaan osaa välillä kusta aikasta lujaa. Ja sitten tällä viikolla otin pari päivää vapaata auttaakseni äiteetä muuttamaan kotiin. Ei sekään taas ihan putkeen mennyt. Mutta äitee on nyt kotona, ja mun veli on siellä nyt tän viikon. Vähän vaan huolettaa, että pärjääkö se äitee nyt siellä sitten ittekseen ensi viikolla, häntä itteään kuulemma pelottaa. Kotisairaala käy kyllä tsekkaamassa äiteetä parikin kertaa yössä, ja arkipäivisin hän saa ruoka-, siivous- ja peseytymisapua. Ja turvapuhelin/rannekekin on laitettu äiteelle, että saa hälytettyä apua jos vaikka kaatuu. Ne vaan muutti sairaalassa hengityskoneen asetuksia viime viikolla, eivätkä idiootit (anteeksi kielenkäyttö) ees sen jälkeen missään vaiheessa tsekanneet, että sopiiko ne asetukset äiteelle. Nyt äiteetä kuulemma pyörryttää aamuisin aika pahasti, ja se ei nyt kuulosta oikeen fiksulta. Pitänee ensi viikolla soittaa sairaalaan. Ei tää tunnu koskaan loppuvan.

Oon väsynyt. Tosi väsyny. Ja mua pelottaa, että äitee menee huonompaan suuntaan, ja että häntä ei hoideta kunnolla. Hänelle on nyt annettu diagnoosi motoneuronirappeumatauti, tyypistä ei kuitenkaan vielä tietoa eli ei osata ennustaa kuinka nopeasti se tauti etenee. Motoneuronirappeumatauti tarkoittaa sitä, että lihaksia käskyttävät hermot pikkuhiljaa surkastuu/kuolee, ja lopputuloksena on väsymistä, heikkenemistä ja loppupeleissä vissiin jonkin sortin halvaantuminen. Jepujee. Vjittu. On vaan kauhian surullinen ja orpo olo. Kuinkas tätä nyt taas jaksaa. On niin hankalaa, kun en voi tehdä äiteen hyväksi juurikaan mitään, kattoa vaan vierestä, että miten tämä nyt etenee.

Voi kun mä nyt vaan toivon että se äiteen kotona oleminen lähtis sujumaan, edes hetkeksi. Saatais kaikki hetki iloita siitä vielä, jaksais sitten tulevat paskat paremmin. Niin, yksi hyvä asia tapahtui viime viikolla: äiteellä rupes taas yskänrefleksi toimimaan ja saivat vaihdettua trakeakanyylin sellaiseksi, että äitee pystyy puhumaan päivisin kun ei ole hengityskoneessa. Aivan helvetin hieno juttu, nyt voi soitella ja kysellä kuulumisia. Tai kaksipiippuinenhan tuo asia on: sen takia niitä asetuksia hengityskoneeseen jouduttiin muuttamaan, ja se ei nyt tunnu sopivan äiteelle niin hyvin. Elämä on. Kaksipiippuinen juttu.

Kai tää tästä taas pikkasen lähtee nousuun. Nyt oon vaan vähän jossain väsyneenä kuopan pohjalla, eikä tänne tunnu paistavan aurinko.

Onpas taas aikaa vierähtänyt

Hupsista vaan, tosiaan, ei siitä minusta ole näin kauan kun viimeksi tänne kirjoittelin. Vaan on se. Noh, ei se mitään. Updeittauslista:) on tässä:

-oon toista ja viimeistä viikkoa nyt kesälomalla. Eka viikko meni äiteen asioissa hyvin pitkälle, mutta ei mahda mitään (ja ehdin olla yötä möksälläkin, jee). Tämän viikon aattelin tehä mitä mieleen juolahtaa, luulen että tekee hyvää. Syyskuussa pidän varmaan lisää lomaa.

-äitee voi paremmin ja paremmin pikkuhiljaa. Yöt täytyy olla hengityskoneessa ja siten on trakeakanyyli ja siten ei pysty puhumaan. Ollaan treenattu kotona olemista pari yötä mun kanssa. Ei paljon tullut nukuttua, jännitin vissiin ja kone piippaili. Mutta muuten meni hyvin. Kotiuttamisprosessi on aloitettu ja voi jumalauta mitä byrokratiaa. Mutta en jaksa nyt siitä jauhaa, pakko äiteen on kohtapuoliin päästä kotiin, hän inhoaa jo sairaalassa oloa (ole nyt siinä sitten kun äiteetä itkettää kun vien hänet takas sairaalaan, voi itku itsekin sillon)

-auto meni kaupaks kahessa päivässä. Taisin pyytää liian vähän. Mutta ei se harmita, olen iloinen että se on nyt hoidettu.

-uutta käytettyä autoa ollaan katottu, vaan ei vielä ole löytynyt Sitä Oikeaa :) (tähän liittyy sellainen ulkopuolisten mielestä hyvinkin hassu järjestely, että ollaan ostamassa autoa puoliks ex-Miehekkeen kanssa. Treenattiin mun autolla sitä autoliittoa;) tossa eron jälkeen pari kuukautta, ja yllättävän hyvin meni, me ei kumpikaan sitä kuitenkaan koko aikaa tarvita, läheskään. Näin saadaan kummatkin isompi, ilmastoitu auto halvemmalla kuin yksin ostaessa. (KM on asian kanssa ihan ok, noh, hän asuukin eri kaupungissa. On mulla vaan ihanat entinen ja nykyinen kulta)

- KM:n kanssa oli taas tosi mukava viikonloppu + pari ekstra päivää yhdessä (KM tuli äiteen kaupunkiin kaveriksi mulle, yövyttiin möksällä). Ja me nyt sitten "virallisesti" seurustellaan. Tuntuu tosi hyvältä, koko ajan paremmalta. Aika mahtavaa. Levollinen ja onnellinen olo siitä. Eipä toi "seurustelujuttelu" nyt mitään varmaan käytännössä muuttanut, mutta henkisesti se jotenkin tekee yhdessäolosta mun päässä todemman. Haluaisin hehkuttaa tätä kaikille, mutta en halua pahoittaa kenenkään mieltä (pari läheistä ystävää ovat juuri eronneet....). Joten hehkutan sitä sitten täällä. Tuntuu h y v ä l t ä ja oikealta. =D

Heipatirallaa

Kevyempi olo on taas

Heippatirallaa. Viikko on ollut pähkäilyn ja levon aikaa:

-en sitten mennyt Tahkolle laisinkaan. Oli kyllä semmosta tahtojen taistelua mun päässä tuon asian tiimoilta: järki sanoi, että hyvä nainen sun tarvii levätä (maanantai meni taas ihan itkuksi silkan väsymyksen takia), mutta suorittaja-memyi kiihkoili, että mä haluuuuuun polkee sen 60 km. Noh, järki voitti, ihme kyllä, tai noh, ystävien avustuksella :) Yksin vähän vähemmän urheileva ystäväni kuunteli paasaustani, ja kysyi sitten että onko toi Tahko joku once in a lifetime-juttu? ja sitten kun vastasin että ei, kun joka kesä se on, niin seurasi silmienpyörittelyä ja huvittunutta ihmettelyä, että mikäs ongelma tässä sitten on, käyt vetämässä sen ens vuonna :) Niin, ja sitten muistin, että onhan niitä muitakin mettäpyöräilykisoja, joten osallistun sitten sen sijaan niihin.
Mutta ihan vaan selventääkseni: oisin mä sen 60 km jaksanut vetää, mutta se kaikki matkustaminen ja 10 hengen mökkeily ei vaan oikeen napannut. =D
Olin muuten poikain viimeistelylenkillä messissä tuossa viikolla, ja kylläpä vedin hyvin! Oli semmonen tekemisen meininki ja kunnon tsemppi päällä:) Kaaduinkin kaks kertaa, ja se on jotain se, mä mamoilen jo kaikki vaikeemmat kohdat yleensä etukäteen.

-viikolla olen tehnyt tavallista lyhyempiä työpäiviä, sekin tuntuu auttavan hyvin tähän loputtoman tuntuiseen väsymykseen. Ja näin kavereita, olipa mukavaa.

-Joo. Ja viikonloppu on mennyt kotosalla, aikasta jees. KM tuli taas kylään, ja ollaan nukuttu ja syöty hyvin ja viihdytty;) Teki hyvää meille, sillä riideltiin juhannuksena ekan kerran, ja siitä jäi vähän sellanen epävarma fiilis. Mutta nyt tuntuu taas kaikki olevan kohdallaan. Eilen sain siivottua ja imuroitua auton, onpa se nyt hienon näköinen! Tarkoitus ois nääs pistää kärri myyntiin. Kohta mennään KM:n kans viel vahaamaan se, ja avot! :)

viddu

ei menny ihan juhannus putkeen (ei äiteen liittyvää). Ja olen väsyneempi kuin ennen juhannusta. Koskashan tää olo kevenee? Eipä muuta tällä kertaa.

Onnellisen surullinen vai surullisen onnellinen

Jepujee, omassa kodissa taas, onpas mukavaa. Vaikka kova väsy vaivaa, tulipa taas reissattua ja häärättyä viikonloppuna.

Niin. On hyvinkin seesteinen ja onnellinen olo, mutta samalla kuitenkin surullinen. Hassu sekamelska. Äiteestähän mä oon surullinen ja kuitenkin hassulla tavalla onnellinen. Sellainen hyvin "jalat maassa"-fiilis. Tätä tää elämä on, tässä ja nyt. Hän laittoi niin kivan viestin tänään, kirjoitti että oli ollut tosi mukavaa kun olin siellä niin pitkiä pätkiä, että sillä elelee taas mukavasti jonkin aikaa. Voi minnuu ja voi häntä. No, teen sen minkä voin ja näköjään mä vähäsen voin piristää. Se on hyvä se.

Onnellisin olen KultaMussukasta. Ei vähene tai pahene fiilikset ei. Päinvastoin, tuntuu "loksahtavalta", sellaiselta tosi hyvältä vain. Tulin hänen kauttaan äiteen luota kotiin, latasin akkuja yhden yön ja jatkoin sitten matkaa omaan kaupunkiin ja töihin. Hyppään. Ja katson kuinka käy.

Autossa tulee vissiin tänä kesänä istuttua, sinne ja tänne. No, a woman's gotta do what a woman's gotta do. Tai jotain.

Trallallaa

Terveisiä taas äiteen kotikaupungista. Tulin tänne kuuden aikoihin ja ehdin vielä käväseen sairaalassakin moikkaamassa äiteetä. Äiteen on tosiaan siirretty teholta pois, keuhko-osastolle. Eivät ne vieläkään ole diagnoosia saaneet aikaiseksi, mutta oli mahtava nähdä, kuinka paljon äitee on edistynyt: nyt hän jo jaksaa nostaa itsensä istumaan ja seisomaan, ja käveleekin vähän. Hengityskoneessa toki on vielä, mutta mun oletusarvo on se, että ei hän siitä kokonaan pääse pois kuitenkaan. Mutta oli hienoa nähdä, kuinka hän ei hermoillut niin paljon niiden hengityskoneen tuubien kanssa, vaan siirteli niitä sujuvasti pois tieltä ja ei edes hätääntynyt, jos tuubi hetkeksi lähti irti, vaan osasi laittaa sen itse takaisin kiinni. Muahtavaa :) Toki on paljon vielä edessä, mutta nyt on hyvä nauttia edistysaskelista:). Aikaisemmin viikolla olikin sitten vähemmän hienoa, kun äitee oli jotenkin tosi hätääntynyt ja tekstaili mulle hieman paranoideja juttuja: hänelle oli vain sanottu, että hänet lähetetään kunnalliseen sairaalaan, koska hän ei voi asua yksin kotona: tästä äitee oli vetänyt sitten johtopäätöksen sujuvasti, että nyt hänet heitetään vanhainkotiin ja that's it. Homman nimihän oli oikeasti se, että on täysin normaali proseduuri lähettää potilas keskussairaalasta kunnalliseen sairaalaan, kun tilanne on stabiloitunut eikä akuuttia hätää ole, siellä sitten kuntoutus jatkuu. Noh, soitin sekä äiteelle (hän joutui nyt vaan kuuntelemaan mun rauhoitteluja kun ei itse vieläkään pysty puhumaan) että hoitavalle lääkärille, että mitvit? No lääkäriltä selvis, että ei mistään vanhainkodista ole kyse, vaan kuntoutuksesta ja että tavoitteena on loppupeleissä kotiuttaa äitee. Että sillai. Noh, tilanne saatiin rauhoittumaan, kun lääkäri kävi vähän paremmin selittämässä tilanteen ja nyt äitee tosiaan oli aika hyvällä tuulella, tai niin hyvällä tuulella kun tuossa nyt voipi olla. Ja hyvä niin. Äitee vaan sanoi, että fiilikset menee aika ylös ja alas, ja sanoin, että tuttu fiilis, tämmöstä tää nyt vissiin sitten on.

Mä oon muuten taas aloittanut terapiassa käynnin. Käyn kerran viikossa, ja eri terapeutilla kuin ennen, en ollut ihan niin ihastunut siihen mun edelliseen kallonkutistajaan, ja olen oivaltanut, että niitäkin on erilaisia, ja koska itse lystin kustantaa, niin saa myös valita sellaisen tyypin kuin haluaa. Tämä uusi terppa vaikuttaa, noh, selvältä psykologi"hörhöltä", mutta silti aika asiallinen, luulisin. Tässä on nyt tunnusteluvaihe menossa. Olen koko kevään funtsinu, että vois tehdä hyvää käydä keskustelemassa kaikista muutoksista (mm. elämäkriisailua, parisuhdekriisailua, ero, uusi suhdeviritelmä, äiteen sairastuminen) ja jutuista jonkun ulkopuolisen kanssa, ja nyt tää äiteen sairastuminen oli sen viimenen tippa: tajusin, että nyt vois olla hyvä mennä hoitamaan omaa päätään tässä vaiheessa, kun on vielä ihan hyvä olla, eikä oottaa sitä hetkeä, kun kaikki kevään muutokset ovat muhineet keskenään päässä sen verran, että ovat menneet ihan solmuun ja mä voin taas huonosti. Joten näin. Kallis valinta toki, mutta näen tämän nyt satsauksena omaan tulevaisuuteeni ja terveyteeni.

Joo. Taidan nukkua tänä yönä pitkästä aikaa oikein makoisasti :)

Tosi mukava viikonloppu

oli. Pitänee muistaa. Mitään tajunnanräjäyttävää ohjelmaa ei ollut, mutta tosi hyvää seuraa, lepoa, ulkoilua, leffoja ja hyvää ruokaa. Naurua ja vähän itkuakin, mutta pääasiassa naurua. Ajatukset aika pitkälti poissa kaikista huolista, olla möllötin ja möllötettiin vaan. Kyllä nyt taas jaksaa!!

Tiedoksi

Kyllä niitä aaltoja mahtuu ihan samaan päiväänkin: nyt on paljon paree fiilis, hyvä lenkki takana kaatosateessa, ja KM tulee huomenna ja on maanantaiaamuun asti :)

vielä vjitutuksen aiheita

En pysty juuri nyt kuuntelemaan, kuinka työkaverit juttelevat lapsistaan ja mahdollisista lapsenlapsistaan ja voi että kuinka perheen kanssa tehdään heikunkeikun sitä sun tätä. Mua harmittaa niin äiteen puolesta se, että meidän perhe on näin tynkä ja ollaan kaikki vähän sellasia hassuja "oman tien kulkijoita" ja etten mäkään ole 33-vuotiaana tän fiksummin osannut elämääni järjestää, jotenkin mä vaan haluaisin että äitee sais jotain hienoja juttuja vielä elämäänsä, kuten esim. jotain hienoja lapsenlapsia, eikä vaan ongelmaisia lapsia;). Vaan ei niitä taida näkyä eikä kuulua, ja jos nyt ihan totta puhutaan, niin just nyt mä en ees lapsia ite halua. Äiti, mä oon jotenkin kaikesta tosi pahoillani.

Terapiakirjoittelua

Eilen kun kaikki päähäni tunkevat tunteet eivät meinanneet millään enää mahtua sinne, ystäväni ehdotti, että kirjoittaisin niitä ylös. Kirjoitettuna kun ne asiat eivät enää ehkä vaivaisi niin paljon. Samainen ystävä muistutti, että valitettavasti ei kukaan voi mua kammeta täältä kuopan pohjalta ylös, se on tehtävä ite (mutta musta ei vielä ole siihen). (Ja vjittu, miksi tuohon ei ole kehitetty jotain kaupallista henkistä nosturipalvelua, häh!?!?!? ;) )

Joo. Melekosta aaltoliikettä tunnepuolella: maanantai oli IHAN paska päivä, mä olin ihan töötkin viel, ja lähdinkin aikasin töistä ja nukuin kunnon päikkärit. Tiistai olikin sitten taas parempi. Mutta eilen oli vaikee päivä, oli niin surullinen fiilis, huono omatunto, vitutus, kiukku, pelko, kateellinen fiilis. Kaikki yhtenä sekamelskana. Hiton rankkaa. On tosi vaikeeta, kun ei pysty äiteen kanssa kommunikoimaan kuin naamakkain tällä hetkellä. Hänet on nyt siirretty toiselle osastolle, teholta pois, ja sen seurauksena hänellä ei ole ns. omahoitajaa, jonka kanssa vois oikeesti keskustella siitä, millä fiiliksellä äitee on. Kun soitin eilen sinne osastolle, niin juttelin jonkun hoitsun kanssa, joka ei ollu äiteetä nähnykään, vaan luetteli vaan tietoja mitä joku muu oli kirjannut koneelle, tyyliin "äiti on syönyt tänään itse ja hänelle on annettu sitä ja tätä lääkettä"...joo-o. Tuntuu, että kontakti äiteen on kadonnut, ja kylläpä se ahistaa. On huono omatunto ikäänkuin oisin jättänyt hänet jotenkin heitteille, vaikka ei kai se niinkään ole. Toivon, että fiilis vähän paranee, kun äiti saa tänään kännykkänsä taas käyttöön, voi edes tekstailla jotain pientä ite. Tuli nääs sellanen paranoidi olo, että hoidetaanko äitiä siellä edes kunnolla? Se osasto on kuulemma niin täynnä, että osa potilaista joutuu makaamaan käytävillä ja osa on jopa lähetetty toiseen kaupunkiin hoidettavaksi. Nojoo. Äiteen ystävät käyvät siel säännöllisesti vierailulla,ja he kyllä sanoivat, että nyt en voi tehdä mitään juuri nyt, että kannattais nyt ihan vaan levätä. Ja meinaankin olla viikonlopun pitkästä aikaa kotosalla. Ja siitäkin onnistun saamaan huonon omantunnon, tjiisus... Onneks KM on tulossa kylään, ehkä välillä onpi sitten ihan kivaakin, ainakin hän saa minut hymähtelemään vaiks ois kuinka kurja olo, hassua :)

Joo. Mutta mä oon jotenkin nyt vähän vittuuntunut ja katkera, vaikka niin ei pitäis olla. On vaan jotenkin tosi vaikea olla iloinen toisten puolesta. En ole saanut edes vastattua yhen kaverin hehkutustekstiviestiin, kun hän kertoi uudesta ihastuksestaan. Kyllä mä järjelläni olen iloinen hänen puolestaan, mutta tunteet jyrää nyt aika lujaa: tekis mieli karjua, että vitsiäkös mua tollanen kiinnostaa ja että onko pakko tulla mun naamaan hieromaan onnellisuuttaan etikkahapon lailla, kun mun oma elämä tuntuu välillä niin lyijynraskaalta. Ja mietin, että miksi helvetissä mä en oo aikaisemmin vaan nauttinut elämästä enemmän, koska se oli silloin niin helekatin helppoa ja ongelmatonta. Niin. Sitä välillä tulevaa vitutuksen astetta voi vaan kuvailla siten, että huvittais karjua jonkun kanssa kilpaa ja sanoa rumia asioita. Noh, eilen korvasin tämän tarpeen ystäväni käskystä kävelyllä sateessa ja KM:n ehdotuksen mukaisesti potkin jopa voikukkia pientareella... Siinä vaiheessa rupes jo itteäkin hieman huvittamaan... :) Noh, kai nää fiilikset tästä laantuu, joku päivä. Siihen asti on muistettava, että onneks tää on kuitenkin kuten vuoristorata: on saatanan rankkaa välillä, mutta välillä mulle suodaan niitä helpompiakin hetkiä, ja niistä pitäis vaan hyvällä omalla tunnolla nauttia. Toivottavasti vaan ystävät jaksaa katella. Noh, kyl ne varmaan.

Ja joo, kirosanojen määrä on kasvanut, sorke vaan.

over and out.

Välittämisen osoittamisesta

Jos ystävällänne, tutullanne tai ihan vaan vaikka työkaverillanne on vaikea hetki/tapahtuma elämässä ja välitätte siitä, niin ilmaiskaa jollain tavoin, että tiedätte asian olemassaolosta ja että olette pahoillanne. Se riittää jo tosi pitkälle. Älkää ajatelko, että ignooraaminen on paras keino, että "ei se kuitenkaan halua, että mä sanon asiasta jotain". Älkää myöskään ruvetko kauhistelemaan tilannetta, se ei vjittu helpota kenenkään oloa, jonka siinä tilanteessa on kuitenkin oltava, se lähinnä vaan lisää ahdistusta.

Olen jotenkin nyt vain taas viime aikoina ihmetellyt ihmisten käytöstä vaikeissa tilanteissa, lähinnä suhteessa tähän meikäläiseen hieman rankkaan elämäntilanteeseen: viimeksi eilen olin melki koko illan seurueessa, jossa kaikki tiesivät äitini tilanteen, mutta KUKAAN ei sivunnut edes aihetta, katsoivat minua vain sillai vähän varoen. Se on vähän niinkuin yrittäisi olla huomaamatta norsua yksiössä, "ei täällä mitään ole, eihän ole?". Vaikka tiiän, että he eivät vain luultavasti tienneet, miten asiaa lähestyä, niin silti tuli sellainen olo, että eivät taida oikeen välittää tippaakaan.
Toinen "ihana" ihmisryhmä ovat nämä äidin tuttavat, vanhemmat ihmiset, jotka alkavat suureen ääneen päivitellä, että "voi kamala, voi kamala", onpa sinulle nyt annettu suhteettoman paljon kannettavaa, ja voivoi, miten sun veljes nyt käy ja kuinka sinä nyt sitten jaksat". Vjittu. Ei helpota oloa, sillä A) tää on nyt sellainen tilanne, josta on selvittävä ja joka on elettävä, ei ole vaihtoehtoja, B) ei kamalasti auta tsemppaamaan se, kun tilannetta kauhistellaan, alan itsekin miettimään, että ei piru, olenko mä väärässä kun musta välillä tuntuu, että kyllä tää tästä? C) Tää on kuitenkin niin luonnollinen osa elämää kuin syntyminen ja kasvaminen, on aika luonnollista, että kun tarpeeksi tulee ikää itselle, niin on luovuttava vanhemmistaan/tuettava vanhempiaan. JA MÄ HALUAISIN USKOA, ETTÄ PYSTYN JA SELVIÄN TÄSTÄ. JA ETTÄ ELÄMÄSSÄ TULEE MINULLEKIN VIELÄ SELLAISIA HETKIÄ, ETTÄ TUNTUU IHAN VAAN HYVÄLLE JA IHANALLE JA MUKAVALLE JA ILOISELLE.

edit: Mun lähimmät työkaverit ovat osanneet suhtautua tähän tilanteeseen aivan mahtavasti: ovat kyselleet suoraan, että miten äitee, ja sitten kuunnelleet jos minulla on ollut tarvetta kertoa. Muuten ovatkin sitten kohdelleet minua kuten normaalisti. Ah, ihanuus, sillä silloin pääsee välillä unohtumaan arjen normaaliuteen ja se tekee hyvää. Sellainen jonkin sortin säälivä tai pelokas asenne vain muistuttaa koko ajan, että ai niin, jokin asia on tosiaan aika pielessä

Paha mieli

Tulin taas viikonlopuksi äidin kaupunkiin, olemaan äiteen kanssa teholla, missä hän vielä onpi. Viikko on mennyt suht reippaissa merkeissä, mutta tänne äiteen kotiin kun tuli taas yksin niin alakulo iski. Ja kaikenmaailman muutkin negatiiviset fiilikset.

On tosi yksinäinen olo. Sillä olenhan mä tässä tilanteessa ihan yksin, ei kukaan voi sitä muu toinen ymmärtää eikä kukaan voi tätä tilannetta jotenkin poistaa tai tehdä edes helpommaksi kuin mitä se on. Tää on nyt vaan elettävä. Samaan aikaan olen helvetin kateellinen ihmisille, jotka eivät ole koskaan menettäneet ketään, ja jotka tänäkin hetkenä ovat elämässään jossain iloisina ja onnellisina, vailla huolen häivää. Niin joo, noh, onko sellaisia muuten edes? Noh, minä uskon että on heitä ja juuri nyt olen kovin kateellinen. Onpas aikuista:) Mutta olen aatellut, että parempi antaa eri tunteiden tulla ja elää niissä, rypemään ei kuitenkaan saa ruveta. Olen kateellinen myös heille, joilla on minun iässäni ja vanhempanakin terveet vanhemmat, ja jopa isovanhemmat. Vittu tätä meidän perhettä, vois nyt jokin asia mennä silleen keskimääräistä paremmin, eikä aina vaan huonosti tai keskimääräistä huonommin. Joo. Alakulo isolla A:lla.

Lounaalla tänään sanoin hyvälle työkaverilleni, että tulevaisuudelta ja vanhenemiselta toivon sitä, että en tulisi katkeraksi. Katkerana on rankkaa elää ja se pilaa jo eletyn elämän jotenkin.

Mä toivon, että voisin olla omassa kodissa ensi viikonlopun. Mietin just, että oon kuukauden sisällä jo neljättä kertaa tässä kaupungissa. Viimeksi olen ollut viikonlopun kotona enkä täällä joskus ennen vappua. Haluan, että minun ei tarvitsisi viikkoon huolehtia yhtään mistään, että mitään uutta ikävää tai suurta muutosta ei tulisi.

Kevyempi olo

Matkalla kohti etelää taas, yllättävän hyvin toimii tuo mokkulasysteemi junassa. Olin äiteen luona sairaalassa eilen ja tänään. Eilen oli itkupäivä, mua itketti matkalla pohjosempaan, ja sitten äitee rupes itkemään, kun mut näki, ja sitten mä taas itkin… Illallaki ko kävin lenkillä, niin itkin (kokeilkaapa juoksemista samalla, kun itkee... Yllättävän raskasta :)). Ei mitään akuuttia syytä, mutta kai nää asiat koko ajan enemmän uppoaa tajuntaan, ja itseni tuntien on parempi pillittää silloin kun pillityttää, muuten jää ongelmat muhimaan. Tänään olikin sitten kaikin puolin jotenkin kevyempi olo, ehkä jotenkin alkanut tilanne sulautua osaksi todellisuutta, eikä se vain enää ole sellainen epätodellinen kauhukuva. Äitee on paljon pirteämpi kuin alkuviikosta, mutta se hengitys ei ole parantunut. Juttelin pitkään myös lääkärin kanssa tänään, ja se aina jotenkin rauhoittaa, vaikka ei heillä mitään tuloksia ole vieläkään. Kyseessä voi kuulemma olla sellainen harvinainen jonkun sortin keskushermostouniapnea, jolloin potilas nukahtaessaan ”unohtaa” hengittää tarpeeksi tiheään à hiilidioksidipitoisuus nousee ja taju menee kankaalle. Oli sillä syndroomalla jokin hieno nimikin, mutta en muista tarkalleen mikä se oli, pitänee selvittää. Potilaita on äiteen asuinläänissä tyyliin kolme. Eikä sitä tautia voi testeillä selvittää, vaan on vain poissuljettava ensin kaikki muut mahdollisuudet ja sitten voidaan vasta vetää se johtopäätös, että tämä se tauti kuulemma on. Kyllä siinä taitaa niin mennä, ettei äitee kokonaan pääse hengityskoneesta irti koskaan enää, mutta kuulemma senkin kanssa oppii elämään ja voi elää sairaalan ulkopuolella. Jännä, kun tuo vaihtoehto tuntui aikaisemmin ihan hirveältä, mutta nyt tuntuu siltä, että ehkä tosiaan me ja erityisesti äitee voi osata elää sen kanssa. Ihminen tosiaan tottuu kyl vaikka mihin. Nyt äiteen pitäis vaan opetella syömään ja juomaan se kaula-avanteen ja hengityskoneen kanssa, ja lisätä lihaskuntoa, seistä ja istua tuolilla, jne. Elämä on tai jotain, on sitä vieläkin pahempia juttuja olemassa. Ihaninta on nyt vain se, että hän ei ole kuolemassa just nyt ja heti. Ja ihanaa, kun hän jaksoi kommunikoida eilen mun kanssa jopa neljä tuntia, kun siellä sairaalassa olin. Kyllä me ollaan äiteen kans tosi läheisiä, vaikka ei se siltä aina tunnukaan. Ja tuli sellainen olo, että ihan oikeita asioita mä oon äiteen suhteen tehny, vaikka välillä on ollut morkkis, kun ollaan tapeltu tai siitä kun en ole käynyt kovin usein kylässä. Se fiilis pitää muistaa.

Mun veli on yllättänyt kaikki sillä, kuinka hienosti hän on jaksanut tämän todella ahdistavan tilanteen: hän kävi jopa itsekseen äiteetä moikkaamassa torstaina, ja se on jotain se, ottaen huomioon, että aluksi hän ei halunnut tulla sinne edes minun kanssani. Ja kovasti hän huolehtii siitä, että muistan maksaa äiteen laskut, jne. Ja lauantaina hän soitteli minulle ja sanoi napakasti, että haluaa nähdä mut ja äiteen sunnuntaina. Eipä ole ennen sellaista tapahtunut. Ja jo se, että hän soitta minulle, on aika hienoa, eipä ole ennen tapahtunut.

Niin. Ja mulla on tänään synttärit, onnea mulle vaan :). Enpä ole niitä hirveesti ehtinyt kelailemaan, mutta tuntuuhan tämä päivä taas omalla tavallaan erityiseltä kuten synttärit mulla aina. Lahjakin taitaa tulla tänään illalla, KultaMussukan muodossa :)

Helatorstai

Ja tulin juuri töihin. On menny sen verran sekasin tää mun työnteko, että aattelin tulla nyt tekeen vähän rästitöitä, rauhalliseen tahtiin kylläkin. Ja täällä töissä saapi ajatukset kulkemaan arkisempi ratoja kuin kotona yksin ja se tekee ihan hyvää.

Huomasin tänä aamuna valittavani kaverilleni jostain todella typerästä kuin siitä, että en tiiä pystynkö Tahkolla vetämään tänä vuonna ne suunnitellut 60 km, sillä näillä viikonloppureissaamisen määrillä en oikeen ehi reenata tarpeeksi. Jep. Mua siis tosissaan vitutti tämä asia. Noh, tuossa töihin pyöräillessäni se rupesi hävettämään, ja tajusin, että hölmöstäpä mä valitan, aika pieni asia tuo on, eikä se edes ole ongelma. Noh, elämä on tai jotain. Tajusin myös sen, että KAIKESTA huolimatta mulla on monet asiat aika hyvin: on ihmisiä, jotka välittävät ja huolehtivat minusta, olen tavannut uuden ihmisen josta olen hyvin onnellinen, olen terve ja hyvässä kunnossa, on työ joka elättää minut (ainakin vielä;)), on harrastuksia joista pidän ja joita voin harrastaa, on ajatuksia siitä mitä elämältä haluan. Ei huono.

Äiteetä yritetään ottaa hengityskoneesta pikkuhiljaa pois, mutta viime yönä tuli vähän takapakkia, kun he joutuivat taas lisäämään hengityskoneen tehoa. Diagnoosia ei vieläkään ole. Ehkä oloa helpottais, jos tietäis mikä hommeli on nyt kyseessä ja miten sen kanssa tulee toimia.

Ikävä

Äitiä. Tuntuu pahalta kun käy mielessä, että minäpä soitan hänelle ja tajuaa samalla sekunnilla, että en voikaan. Äitee kun ei voi nyt puhua kun on siinä hengityskoneessa. Voin toki soittaa teholle, ja jutella hänen hoitajansa kanssa, mutta se ei ole sama. Ja mietin: tämä on nyt harjoittelua itsenäisyyteen, luopumisen aloittamista. Ei sitä luopumista ole pakko heti nyt kokonaan tehdä, sillä äiteehän on elossa ja sillai, mutta joku päivä se tulee kuitenkin eteen, ja jotenkin tuntuu hyvältä ajatukselta jos vähäsen pystyis tekemään sitä luopumista pienin askelin. En tiiä onko tuossa mitään järkeä, mutta eipä tarvii ollakaan. Mutta ikävä on, eikä sille mahda mitään.

Uusia mutkia matkaan

... Äitee on sitten ollut teho-osastolla hoidossa viime ti-ke-yöstä asti... Ehdin siis yhden päivän ja yhden yön olla rauhassa kotona. Sitten tuli soitto klo 4 yöllä, että nyt äitee on löydetty osastolta tajuttomana ja viety teholle. Kun yhdistivät puhelun teholle, he siellä eivät osanneet sanoa, miten tilanteessa kävisi, eivät edelleenkään saaneet kontaktia äitiin. Lähdin aamukoneella takaisin äiteen kaupunkiin ja teholle. Matkan aikana äitee oli stabiloitunut hengityskoneessa sen verran, että osattiin sanoa, että ei hän nyt kuole heti. Äitee ei voinut puhua se tuubi suussaan ja oli muutenkin vain niin väsyneen oloinen, että hän vain makasi siinä. Ja minä istuin vieressä, luin kirjaa. Sitten tuli vielä komplikaationa keuhkokuume, joka ymmärtääkseni tuossa tilassa voi olla tappava. Yhden illan ehdin siinä jo ajatella, että tää oli sitten nyt tässä, kun ei meinannu antibiootit auttaa ollenkaan. Pelotti ihan saatanasti. Sitten tauti lähtikin taittumaan, ja nyt äitee on piristynyt päivä päivältä, kommunikoi osoittamalla kirjaimia ja mä kirjoitan sen mukaan, tai sitten välillä jaksaa kirjoittaa itse. Ei vain vieläkään hengitä tarpeeksi hyvin itse, tänään tehtiin kaulaan avanne, jonka kautta äitee liitettiin hengityskoneeseen, se on vähemmän kivulias tapa kuin se, että on suun kautta tuubi. Lääkäreillä ei ole vieläkään diagnoosia, kyseessä on siis vissiin joku hyvinkin harvinainen tauti.

Mutta joo. Ei ollut äitee masennuksesta väsynyt, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että ei ollut tarpeeksi happea kropassa, eipä oo ihme. On hän jo useamman vuoden valitellut hengitystään/hengästymistään, mutta lääkärit eivät terveyskeskuksessa osanneet mitään löytää. Noh. Jos en oisi saanut äiteetä sinne mielisairaalan osastolle, hän olisi ollut kotona yksin ja kuollut.

Oon ehtinyt ajatella tämän menneen viikon aikana vaikka mitä kaikkea. Myös sitä, että olisiko äidin parempi kuolla vai elää loppuelämänsä hengityskoneen varassa? Hän kun ei halua olla muista riippuvainen. Nyt ei osata vielä sanoa, kuinka tässä käy, mutta pelkään pahoin (ja lääkärit ovat puhuneet samaan suuntaan), että kyseessä on jokin pitkäaikainen sairaus, ja että sitä tuskin pystytään parantamaan.

Joo. Mä olen nyt matkalla taas omaan kotiin, käyn vähän omassa arjessani, ja palaan sitten viikonloppuna äiteen luo. Oon aikas poikki. Mutta eletään päivä kerrallaan ja teen niin paljon kuin jaksan. Se riittää.

Olosuhteisiin nähden mä voin aika hyvin. Mulla näyttäis olevan maailman parhaan ex-Miehekkeen lisäksi maailman paras uusi mieskandidaatti :) Nimettäköön hänet vaikka nyt sitten KultaMussukaksi=KM. KM tuli mun seuraksi torstaina ja viipyi aina tähän päivään asti seuranani. Nostan hänelle hattua jaksamisesta ja olen ihmeissäni siitä, että rankasta tilanteesta huolimatta, meillä menee jollain tavalla tosi hyvin. Toivon, että se jatkuu ja ettei tämä soppa, jossa joudun uimaan, tuhoa rankkuudellaan tätä uuden suhteen nuppua. Minä tykkään hänestä ihan kauhiasti, ja tunne taitaa olla molemminpuolinen.

Pakko pärjätä.

Kiitos

Minulla on maailman paras ex-Mieheke =D Kiitos vaan ja terkkuja :)

Huh

ja Äitee on nyt osastolla, joka on erikoistunut masennukseen/ahdistuneisuushäiriöihin. Ei ois paremmin tää päivä voinu mennä.. Tai no, ehkä se 6 tunnin lääkärikiertue ois voinu jäädä väliin. Mutta mä en siitä välitä, pääasia on että nyt kaikki tajusivat äidin hädän ja homma laitettiin vihdoin eteenpäin. Minulla on niiiiin paljon helpompi olla, koska kelailin koko viime yön, että mitä helvettiä mä teen, jos äitee ei edelleenkään pääse vielä hoitoon. Äitee oli itse ihan poikki ja helpottunut, vaikka sanoi, että onhan se vähän outoa, että hän on nyt osastolla hoidossa, ollaan totuttu että siellä onpi minun velikultani. Ja sanoi hiljaa, että ei hän ole ennen ymmärtänyt että voi mennä niin eksyksiin itsensä kanssa. Mutta. Uskon vakaasti, että nyt ei ole suunta kuin ylöspäin, paskemmaksi tilanne ei vaan voi enää mennä. Äitee sanoi miettineensä, että miten hän jaksaa, jos ei pääse hoitoon ja mun on pakko lähteä jossain vaiheessa kotiin. Mutta nyt äiteetä hoivataan kaikin puolin, katotaan että syö tarpeeksi, aloitetaan lääkitys ja terapia. Huh. Kuun lopussa meen taas käymään ja aiemminkin jos tarve tulee. Vannotin äiteetä, että oikeesti soittaa nyt jos minua tarvii, kyllä minä tulen...

On sellainen olo, että olen tehnyt sankariteon, kun sain tiukasti hoidettua homman kotiin, meinas vieläkin aamulla vähän vastustaa, ramppasin kaks terveysasemaa plus mielisairaalan polin läpi. On semmonen olo, että kerrankin tietää varmasti, että on tehny jotain oikein ja jotain tärkeää. En tiiä koskas äitee ois ilman tuota rumbaa päässyt hoitoon. Kai se aiempi kokemus noista asioista ja puljuista antaa hieman itsevarmuutta ja tietoa miten toimia. Ja olen niin mahottoman kiitollinen heille, jotka tekevät työtä henkisesti väsyneiden ja sairaiden ihmisten kanssa, olette korvaamattomia!!!! Minä en pystyisi äitiäni auttamaan, mutta uskon vakaasti, että he pystyvät!

Sitten hain vielä äiteelle vaatteita kotoa, pistin hänen kotinsa siihen malliin, että siellä ei tarvii käydä, tyhjäsin jääkaapin, vein postilaatikon avaimen naapurille, jotta he ottaisivat postin talteen, jne. Ja sitten ajoin vielä 5,5 tuntia kotiin, pikkaasen meinas väsyttää. Huh. Kohta nukkumaan omaan sänkyyn (tai noh, siis patjalle, en oo ehtinyt vielä hankkia sänkyä...), aivan mahtavaa:)

Elämän kaikki värit tänä keväänä juu

terpat vaan. Onpas ollut kummallinen kevät... Vaikeuksia ex-miehekkeen kanssa (kai sitä tuoksi pitää kutsua nyt sit), sekava tila siitä mitä haluaa, sitten löytyi punaisen langan pää, ero, uusi ihastus ja nyt sitten viimeiseksi se, että äitee on vakavasti masentunut ja yritän saada häntä parhaillani sisään mielisairaalaan. Huh. Toi vika kuulostaa omassakin korvassa vähän keksityltä, mutta tjiisus, olisipa se. Homma lyhyesti: äitee on kyl valitellut oloaan vähäsen kevään mittaan, ja juossut terveyskeskuksessa, jossa hän on vain leimattu luulosairaaksi (vjittu!!!). Mä olen yrittänyt puhua joulusta asti, että menis terapiaan, kun selvästi mieltä painaa monikin ja hyvinkin vanha asia. Mutta ei hän ole mennyt. Onhan hän aiemmin ollut hieman masentunut, mutta on saanut siihen jotain lääkkeitä (joiden käyttöä ei sitten millään lailla seurattu, oujeeeee), ja luulin/luulimme, että asia alkaa siitä ehkä parantua. Noh, nyt sitten täti kävi täällä äiteen luona muista syistä viime viikonloppuna (äitee asuu siis noin 450 km päässä minusta ja tädistä) ja soitti minulle ja sanoi, että nyt on hätä: äitee on laihtunut tyyliin 10 kg joulun jälkeen, ei meinaa päästä sängystä aamuisin ylös ollenkaan ja on silloin hieman sekava, ruoka ei maistu oikeen, ja hän ei juurikaan tee yhtään mitään muuta kuin makoilee sohvalla/sängyllä. (Puhelimessa äitee on kuitenkin meidän molempien mielestä kuulostanut suht normaalilta) Ja sitten ihan selviä paniikkikohtauksia, käy ihan ylikierroksilla, tärisee välillä, välttelee ulosmenoa, yksin ei ainakaan suostu menemään yksin. Nyt sitten tällä viikolla äitee itse ehdotti, että hän haluaisi sairaalaan hoidettavaksi, että hän ei jaksa. Mä tulin tänne eilen, ja olen hieman järkyttynyt siitä mitä oli vastassa. Ja olen samaa mieltä: ei tässä muu auta kuin osastohoito, mä oon ihan avuton tässä tilanteessa, en minä hänen oloaan osaa parantaa. Tiedän, että minun olisi pitänyt jollain tavalla tajuta tää tilanne aikaisemmin, mutta en ole. Äitee ei ole missään vaiheessa pyytänyt apua minulta (mikä on tietty tyypillistä, äitee kuuluu sukupolveen, jonka mielestä ei saa olla vaivaksi, jne.). Nojoo, mutta kuten yksi kolleega sanoi: ei pidä miettiä mitä oisi pitänyt tehdä vaan tehdä nyt se mitä tarvitaan. Joo. Äiteen yks ystävä on viime aikoina käyttänyt äiteetä lääkärissä ja torstaina he kävivät hankkimassa äiteelle lähetteen mielisairaalan osastolle. Nyt tarvii sitten ootella, että jotain siellä mielisairaalassa tapahtuu, ajattelin mennä huomenaamulla sinne puhumaan, että jotain tarttis tapahtua ja äkkiä. Sillä äitee joko kuihtuu pois tai sitten sen ylikierroksilla oleva kroppa sanoo ittensä irti. Mun veli-raukkahan on äiteetä käyny tasaisin väliajoin tsekkaamassa ja tekemässä jopa ruokaa, mutta ei sitten osannut soittaa minulle tai kenellekään muulle ja kertoa huolistaan. Jep. Toukokuun lopulla toivottavasti molemmat muut mun perheenjäsenet on mielisairaalassa: äitee akuutisti ja veli intervallihoidossa (joka toistuu joka puoli vuosi, sillä lailla pidetään hänet "aisoissa" ja kunnossa, on kyl toiminut hyvin!)

Voi kiesus mikä tilanne. Toivon vain, että kohta alkaa homma toimimaan ja päästään hoitamaan äiteetä kuntoon. Masennuksesta mulle ei ole ollutkaan ennen kokemusta, skitsofreniasta ja paniikki/ahdistushäiriöstä "vain". Oma fiilis? Turta, huono, hieman ahdistunut. Siinä mennään. Mutta eilen illalla jo mietin, että maanantaina soitan myös johonkin ja varaan itelleni ajan terapiaan. Vaikka nyt olo on suht vahva, niin kyl se taas tietää että en mä osaa näitä asioita kuitenkaan käsitellä tarpeeksi itekseni ja kohta mäkin alan taas voimaan huonosti.

Elämä on. Taas.

Elämä on ihmeellistä

Mopo karkasi. Täysin. Ja olen asiaan hyvin tyytyväinen =D

lyhyesti

Minä ja mieheke erosimme. Yhteisestä päätöksestä, suhteellisen tasapainossa, pitkään ollaan molemmat asiaa mietitty. Luultavasti oli hyvinkin oikea päätös. Tänään autoin häntä muuttamaan pois kämpästämme. Elämä on tämmöstä. Ihmeen tasainen olo, en edes nyt viitsi ajatella tai pelätä, että tuleeko se tosi paska fiilis myöhemmin vai ei ollenkaan.

vittu ko vituttaa

eipä muuta. ja joo, ei ole mitään akuuttia vakavaa syytä ja olen vielä lomalla. Mutta silti. Nyt vaan vituttaa. Piste. Ja minulla on oikeus siihen. Lomallakin.

Ristiriitainen Norjassa

heippa Norjasta. Kohta kaksi viikkoa lomaa takana, aika jees. Tähän on jo jotenkin tottunut, ja tänään on ensimmäinen sellainen huonompi-fiilis-päivä. Kai niitä päiviä lomallakin tulee.

Lomaa on yhteensä noin kolme viikkoa, kolmisen päivän päästä suuntaamme nokkamme kohti Suomen Lappia, ja vietämme siellä pidennetyn pääsiäisen vielä. Tää Norja-osuus on ollut tällainen tyttöjen reissu, ja hyvä niin, tekee välillä tällaset ihan hyvää. Ollaan kaikki vielä suht koht ehjiä, mitä nyt pientä fyysistä väsymystä, jäykkiä niskoja:) ja yksi lievästi venähtänyt olkapää. Kyseessä on siis tellu-offi-reissu: sukset on leviät, mäet korkkaamattomia ja enimmäkseen olemme myös nousseet mäkien päälle ihan omin voimin eikä hissein. Oppinut on taas kovasti, ja taas on se fiilis, että ois pitänyt jotenkin reenata paljon enempi ennen reissua että ois jaksanu paremmin. Toisaalta, en tiiä miten sitä about 3-4 tunnin skinnaamista harjoittelis kuivaharjoitteluna: painot nilkkoihin ja rappuja ylös tuo sama aika? =D Noh, joka tapauksessa, skinnausrytmi alkoi vihdoin tosissaan löytyä eilen, aika jees. Säät ovat olleet mahtavat: aurinkoa ja pientä pakkasta, välillä jopa ihan tyyntä. Lunta ois tietty voinu tulla enempi, mutta tällai ainakin mua jännittää lumivyöryaspekti vähemmän. Laskut ovat menneet tosi hyvin, viime vuoden kuukauden Alppi-koulusta on kyl ollut hyötyä.

Niin, sitten tuohon otsikon toiseen sanaan: ristiriitainen: mä jotenkin ajelehdin ees-taas mielessäni monestakin asiasta elämässä, siitä mitä mä haluan: fiilikset vaihtelee laidasta laitaan, ja jos totta puhutaan niin se on rasittavaa. Vaikka tavallaan taidan aavistaa, että se on ihan ok, jopa välillä hyvä fiilis olla, varsinkin kun ei tässä nyt ole kauhea kiire mihinkään, on ihan ok hiukan pyöriä hetken kuin väkkärä paikallaan ja fundeerata että mitäs sitten. Tuleepahan kerrankin tehtyä sitä mitä haluaa. Ehkä:). Mä kun en aiemmin ole tällaista fiilistä näin kauan sietänyt vaan olen pyrkinyt siitä pois hinnalla millä hyvänsä sillä seurauksella, että olen päätynyt ottamaan sen lähimmän vaihtoehdon, joka ei kuitenkaan varmaan useimmitenkaan ole ollut se paras. Joo. Joten nyt aattelin olla tässä ja fundeerailla, kunnes jokin suunta tuntuu omimmalta. Ainut mitä tiiän varmaksi nyt jo on se, että ensi talven haluaisin tehdä työkseni jotain ihan muuta hetken kuin mitä "omaan alaani" kuuluu, projekti on työn alla. Toivottavasti se toive toteutuu, ja jatketaan siitä sitten =D

mietintöjä

oonpa aika jumissa, auts: käsivarret, nivuset, perse, selkä... jepjep:) Mutta se tuntuu vaan hyvältä, tietääpä tehneensä taas jotain kunnolla. Joskus tekee näköjään tosi hyvää mennä oman "fyysisen tekemisen mukavuusalueen" rajoille, kokeilla jotain, mitä oma kroppa ei vielä hiffaa. Joo, mutta tänään taidan levätä telemark-session parissa iltapäivällä, ennen sitä tarttis saada vähän töitä tehtyä.

Mietin, että tuleeko nää useat hyvät fiilikset täällä pohjosessa vaan siksi, että olen hetken poissa normaalista arjestani, ja että ei nää fiilikset näin hyvänä vois pysyä, jos tästä elämästä täällä tulisikin sitä arkea? Siis, ei mun tavallisessakaan arjessa nyt mitään vikaa ole (nojoo, tämänhetkinen työpaikka on kylläkin iso HUOKAUS), mutta kun se on sitä samaa tavalla tai toisella päivästä toiseen (=arki;)), niin siihen jollain tasolla turtuu. Sitten kun pääsee uusille urille hetkeksi, tuntuu hyvältä. Mutta tosiaan epäilen, että jos näissä uusissakin urissa istuisi tarpeeksi kauan, sitä turtuisi, eikä tulisi enää kicksejä tällä lailla. Alkaisin ehkä jopa kaivata sitä vanhaa arkeani ja ihmisiä siellä? Nythän sitä ei tartte miettiä, että kaipaako sitä omaa arkea vai ei, koska tietää, että sieltä se kuitenkin kohta taas tulee vastaan:) Joopajoo, tajunnanvirtaa tai jotain. Nyt töiden kimppuun!!

hyvä hetki

mää oon ihan puhki ja onnellinen:) Tänään on ollut mun vapaapäivä. Kohta saunaan ja sitten nukkumaan! Pohjosen taika on tepsinyt taas, harmittaa jo valmiiks, että maanantai-iltana tarvii aloittaa reissu takas etelään, täällä on aika kotoinen olo. Mutta elämä on. Mutta oikeesti mietin, että oispa ihanaa pitää "välivuosi" ensi talvena ja olla täällä duunissa: mukava ympäristö ja mukavat ihmiset, sopivanlainen mentaliteetti, ei puhuta mistään "urasta"... Kahtellaan. Vaiks pitäishän tässä iässä jotenkin olla jo "jossain". Mutta ko ei jaksais:)

Kokeilin tänään toista kertaa elämässäni lumilautailua (viime kerrasta on vaatimattomat 9 vuotta tai jotain...). Täällä kun ei oo tullut hetkeen lunta, joten rinteiden ulkopuolella kaikki on jo koluttu aika tarkkaan, eikä telluilla se rinnehiihto nappaa sillai tuntikausia. Ihmeen vaikeeta se lautailun yritys oli taas joo, olin ehtinyt unohtaa. Aluksi ei meinannu käännös takakantilta etukantille onnistua millään, mutta lopuksi kurvailin jo vähä jyrkemmätkin kohdat kumpaankin suuntaan, jee! Pää ja perse on vaan kipeenä:) Perse kaikesta kaatumisesta, ja pää siitä ko yhen kerran satuin rojahtamaan suoraan häntäluulle ja se isku tuntui välittyvän päähän asti. Nooooh:) Mutta oli hyvää ja mukavaa ja kärsivällistä opetusseuraa!

Mieheke on reissun päällä vielä, ja elossa ja koossa, ja onnellisen oloinen hänkin. On kyllä ikävä, mutta ei enää mikään ihan kauhia, kun aina voi soittaa kuitenkin kun siltä tuntuu.

Onnellinen. Pidän tästä fiiliksestä nyt kiinni!

ajatuksia

kunpa osaisi:

- Olla murehtimatta asioita etukäteen. Kohdata asiat sitten kun ja jos ne kohtaa, ei sitä ennen.
- Oppia relaamaan elämän kanssa: elämän polun liika ohjailun ja kontrolloimisen yrittäminen on hemmetin raskasta. Oppia luottamaan, että kyllä se elämä antaa iloja sen kummemmin yrittämättä, eikä vain p*skaa.

jaa, ja eikun harjoittelemaan.

Masistelua

Jep, pitäis tehdä töitä tällä hetkellä, mutta päivä on mennyt muutenkin ihan muiden asioiden järjestelyyn, joten aivan sama....

Harmittaa, että en saa tänne kirjoitettua kuin enää harvoin. Yritän parantaa tapani, ihan itseni takia, sillä mä luulen, että tää kirjoittelu tänne tekee elämän mukavammaksi minulle ja ympäristölleni:) Jotenkin silloin, kun Mieheke on kotona ja iltaisin on seuraa, niin nopeampaa kaataa hänen niskaansa ajatuksensa. Mutta kun ei se ole reilua, siis tuossa minun mittakaavassani:), joka välillä on aika hurja:( Nyt mieheke lähti melki kolmeks viikoks reissuun, niin täällä blogissa olen sitten taas:)

jep, eli on tässä vajaan viikon ollut melkoisen masentunut fiilis, nyt onneksi jo vähän parempi. Olen nukkunut huonosti ja stressannut töistä ja PMS on ollut kanssa hoodeilla, joten siinäpä kai tämän tilanteen syypäät ovat. Ja sitten sellainen hassu juttu, että kun sain tietää, että minulle on myönnetty toiseksi puoleksi vuodeksi mukava apuraha, niin sen sijaan, että oisin puhkunut tarmoa entistä enemmän, minulta loppui jotenkin puhti ihan kokonaan, työt eivät nappaa juuri nyt OLLENKAAN. Onko se sitten sitä, että on elänyt kohta vuoden todellisessa epävarmuudessa, että milläs tässä kohta elellään ja painanut töitä aika tehokkaasti, jotta saisin runnottua väikkärin kasaan siinä ajassa, jolle minulla oli rahaa, niin nyt sitten kun lähitulevaisuus onkin taloudellisesti turvattu, niin pystyy vähän antamaan periksi väsymykselle. Viikonloppuna en tehnyt yhtään mitään, paino sanalla YHTÄÄN. Ja vaikka se tuntui hyvältä, niin sitten sain sen jälkeen itelleni aikaiseksi kauhean morkkiksen, kun en muka saa mitään koskaan ikinä tehtyä. Ja siitä se alamäki sitten tosissaan lähti, joopajoo. Tällä hetkellä mielestäni olen: aikaansaamaton stressaaja, joka tosiaan stressaa ihan turhista asioista, ihmissuhteita solmuun saava murehtija, helposti ärsyyntyvä kiukkupussi, jolla ei ole elämää. Tuntuu, että odotan kovasti että asiat etenisi tästä tämänhetkisestä tilanteesta pois, ja kun tosiaan aikataulut vähän aina venähtää, niin ahdistaa. Ja ei osaa nauttia tästä hetkestä, kun tuntuu, että mitä nautittavaa tässä hetkessä nyt olisi. Mikä on niiiiiiiiiiiiiin typerä asenne. Päällä on myös ihme vertailukausi: mielessäni vertaan muiden saavutuksia/elämäntilannetta omiini, ja tulen siihen tulokseen, että olen huonompi, epävarmempi, huonotuulisempi, vaikeampi ja hitaampi kuin kaikki muut ja että mun elämä vaan liukuu ohi.

Tästä on siis hyvä jatkaa;)

Minoon mukava ihminen:)

Pitkästä aikaa tuollainenkin fiillis, ja vielä kirkas sellainen. Tämä "työleiri" pohjoisessa on kyllä tehnyt hyvää, on ollut tasaisen fiilis koko ajan, ja välillä sellaisia onnellisuuden piikkejä:)

Täällä on kyllä tosi mukavia ihmisiä!:) Ja hienoa muistaa ja huomata taas, että mä oon kyllä siinä ihmeellinen, että kun olen jossain vieraahkossa paikassa yksikseni osaan tutustua ihan ventovieraisiin ihmisiin tuosta vaan, vaikka ujostuttaisikin:) Eihän siinä useimmitenkaan ole kyse elämän ajan kestävien ystävyyssuhteiden luomisesta, mutta sellaista erilaisista ihmisistä nauttimisesta. Mutta täytyy myöntää, että ihmiset täällä ovat yllättäneet todella mukavalla tavalla. Siis en odottanut mitään pahaa, lähinnä en odottanut mitään, ja sitten kävikin niin, että tauolla istuskellessani porukat alkaa pikkuhiljaa jutella minullekin. Hassu fiilis:), ja tekee hyvää se, että ainakin kerran päivässä näkee ihmisiä ja pääsee juttelemaan, muuten olisi varmaan se mökkihöperyys iskenyt. Täällä on kyllä tosi hiljasta tällä hetkellä, joten siellä tauolla/affessa ei juurikaan ole ollut muita kuin minä ja paikan ja rinteen henkilökuntaa, ja siinä on sitten samojen naamojen kanssa istuskeltu jo kohta viikko. Ja sain jopa kuulla, että joo sä oot se sen-ja-sen värisissä housuissa telluileva tyttö:) Hassua, sitä kun tuntee välillä olevansa aika näkymätön. Tämän päivän onnen pirskahdus tuli siitä, että baarimikko mitään kysymättä oli laittanut jo teen valmiiksi, kun näki, että tulen sisään. Hän kuulemma muisteli, että sellaisen mä useimmiten haluan, tekee sen kuulemma kaikkien kanssa, jotka tuntee. Lämmitti mieltä, tuli fiilis, että mähän tässä hetkessä ikäänkuin kuulun tänne. Ja siitä johonkin kuulumisen fiiliksestä meikäläinen tykkää, en sitä jotenkin hirveen usein tunne (mikä nyt on sitten kyllä ihan omasta päästä kiinni;)). Nojoo, täytyy myöntää, että olen minä itsekin hieman ottanut ihmisiin rohkeasti kontaktia, sillä kun olen yksin täällä, niin tuntuu paremmalta mennä suksihuollon pojille ilmoittamaan, että mä menen nyt mettään laskeen, ja jos ei neljään mennessä ole kuulunut takaisin, niin mut voipi mielellään tulla hakemaan sieltä ja sieltä suunnalta. Sillä jos mulle jotain sattuis, niin ei kukaan mua varmaan pariin päivään muuten osais kaivata. Hyvin on toiminut tämä "lapsenvahtisysteemi", ovat olleet kovin ystävällisiä ja huolehtivaisia, tekis jo mieli maksaa jotain tästä palvelusta, mutta ei kuulemma käy päinsä.

Semmosta. Hyvä mieli. Nyt tarvii kohta tehdä ruokaa, ja sitten jatkaa työjuttuja. Metsähiihto sujui muuten tänään aika mallikkaasti mun asteikolla, ja kiva fiilis, kun uskaltaa yksinkin lähteä sinne metsään. Lunta vois olla enemmän, mutta sitten toisaalta puurajan alapuolelta löytyy tosi namia lunta, parikyt senttiä pehmosta kovan pohjan päällä, nam:) Yhden puun kanssa on tullut otettua vasta kontaktia, en saanut suksia samalla puolelle tarpeeksi nopeasti:)

Onhan tässä apurahatutkijan elämässä puolensa;)

Pohjoisessa taas

Heippa vaan, mä olen viikon "kirjoitusleirillä" pohjosen mökillä. Aika jees:) Kyllähän toi kirjoittaminen vähän tökkii (aloitin kolmannen artikkelin intron väsäämisen), mutta niin se kyllä tökkii joka paikassa:) Tosi hiljasti täällä on näin tammikuussa, varsinkin viikolla, mutta tykkään. Heräilen aamulla, kirjoittelen, sitten käyn vähän hiihtelemässä ja moikkaamassa puolituttuja affessa (ujostellen, mutta kuitenkin:)) ja sitten tuun takasin möksälle, kirjoitan ja käyn saunassa ja kirjoitan taas. Just ennen nukkumaanmenoa katson läppäriltä jonkin leffanpätkän, saa ajatukset mukavasti pois töistä. Viime yö oli hieman hassu: Nukun eräänlaisen kerrossängyn alakerrassa, ja näin elävästi unta, että yläsänky oli jotenkin huonosti kiinni ja että se oli tippumassa. Siirryin näköjään sitten puoliunissani sohvalle nukkumaan=D Ja kaikista huvittavinta oli, että kun siirtelin tyynyjä ja tavaroita sohvalta pois, niin mietin, että toivottavasti ei Mieheke herää tähän häslään:) Sama juttu aamulla, kun herätyskello soi aika pitkään: "hops, ei kai Mieheke herännyt tuohon";). Ollaankohan me oltu kyllä liian paljon yhdessä, kotona ja reissussa!?!?;) No, herra itse on kaukomailla tällä hetkellä, saapi kummatkin vähän levähtää arjesta:) (herätyskello on muuten herättämässä ysiltä siks, että muuten viikossa mun koko vuorokausirytmi heittäis häränpyllyä:))

Meillä olikin vähän, tai ei niin vähääkään, kriisin poikasta viime viikolla, olipa aika rankkaa. Yksitoiskohdat jääköön sikseen, mutta onneksi selvittiin samalle puolelle. Kai noi kriisailut jollain ihme tavalla jopa lähentää, sitten loppujen lopuksi. Oltiin tosiaan aika tiiviisti oltu yhdessä montamonta kuukautta, ja mä luulen, että se ei sovi meille kummallekaan pidemmän päälle, pitää saada vähän omaa aikaa. Vaikka eihän sitä omaa aikaa kukaan kiellä ottamasta, tosiaan, mutta aina sitä ei osaa ajoissa ottaa. Noh, asiat on ihan hyvin taas, mutta tuli hyvään rakoon nää kumpaisenkin reissut, tuleepi vähän nautittua omasta laatuseurasta:)

Ton kriisin aikana tulipa taas todettua, että naisten on helpompi jutella tuollaisista ongelmistaan hyvien ystävien kanssa, ja että se ainakin mulla auttaa ihan hirveesti: tajuaa, että kaikissa ihmissuhteissa on omat kipupisteensä, jotka sitten aika ajoin tulevat taas pintaan, ja sitten niitä käydään taas läpi. Että ei se tilanne nyt ole mitenkään erityisen erityinen. Mietin vaan, että säilyykö ne kipupisteet yhtä vahvoina, vai heikentyykö ajan ja oppimisen myötä? Miehet vissiin vähän heikommin saa puhuttua noista parisuhdekriisailuista ystäviensä kanssa (vai olenko väärässä, ja tunnen vain tietynlaisia miehiä?), ja kai ne ongelmat sitten omassa päässä paisuu ihan kamalasti kun ne siellä itsekseen pyörii. Noh, me ollaan erilaisia. Opettelua, opettelua. Ollaan asuttu yhdessä jo yli vuosi, eikä me olla kumpikaan asuttu aikaisemmin jonkun kanssa yhdessä näin pitkään, joten uusilla vesillä ollaan kummatkin. Noh, tässähän sitä tulee reenattua:)