Do I dare to be on optimist?!?!?

Jag är ju inte riktigt klok

Ja, jag tänkte skriva på svenska den här gången, hoppas det inte stör någon. Mitt modersmål är ju altså egentligen svenska, pappas-och skolspråk är finska. Och om man har gått skolan på finska så blir det språket klart starkare så här skriftligt. Men förra veckan måste jag skriva en stipendieansökan på svenska, och det tydligen liksom hällde lite olja i det svenskspråkiga maskineriet i hjärnan:)

Nåja, men back to business: jag är inte klok. Saker och ting är helt bra, och så söker jag bara ändå nya saker som kan gå galet. Jag har nog varit sådan ganska länge. Det är som om jag skulle vänta på att himlen rasar ner i nacken på mig, när egentligen har det gjort det redan i mitt liv en gång och det klarade jag mig igenom, på något vis i alla fall;) Med att himlen rasade ner redan en gång menar jag pappas död, insjuknande av min brorsa och sedan sist och slut det att jag fick panikångest.

Förra veckan fick jag veta, att jag får ett av de stipendierna som jag hade sökt! Visserligen är den den minsta av dom som jag har sökt men hej ändå!:) 3000 euro, det tänker jag kitkuttaa åtminstone 3 månader med nästa vår:) Och jag hoppas ännu att jag får något av de andra stipendierna också, det får jag veta först senare. Nåja, saker och ting såg altså ut att bli bättre och ett par dagar kändes det ganska bra och lugnt. Men sedan började jag söka nya problem tydligen, och sådana hittar man ju alltid om man vill. Jag har undervisat ganska mycket den sista månaden och då har ju mitt eget arbete stått ganska så stilla. Och nu då förra veckan förstod jag att min tidtabellsplan för mina egna projekt och doktorsavhandlingen skiter i sig lite... Det vill säga, fast jag arbetar alla dagar, så kommer jag till exempel inte att hinna slutföra den artikel som jag skriver på just nu före slutet av oktober, som jag hade planerat. Och det känns illa. Är besviken på mig själv och samtidigt rädd för att alla andra planer skiter i sig också, att jag inte slipper bort från den labben jag jobbar i nu på våren som planerat. Det är inte så viktigt när jag disputerar, men jag tål inte att tänka på att jag hamnar och vara längre i den här labben än jag hade planerat. Nu när jag skrev det där här så låter de som en ganska liten sak. Och jag vet att det är en liten sak, men ändå kan jag inte låta bli att stressa, idioten jag. Jag bara tycker att den här doktorsavhandlingdprojektet tar för länge. Fast det finns ju orsaker till det också; 4 år på terapi samtidigt, dålig handledning, dålig tur, osv. Elämä on, eller något. Jag försöker komma ihåg att det är nog om jag klarar av att sköta om mig själv och håller mig vid livet och hålls dessutom frisk. Och jobb är jobb, något måste man ju försörja sig med, i bland i alla fall:)

Hoppas ni hängde med så här på svenska också. Oroa er inte, jag kommer nog säkert att skriva på finska för det mesta i fortsättning också.


Och till slut: jag har ingen aning om vem jag ska rösta på på söndag....

Ylpeä ja onnellinen

Minusta tulee kummitäti:) Ja se on minulle iso juttu, isompi varmaan kuin monelle muulle. Jotenkin olin jossain vaiheessa elämääni saanut päähäni, että minusta ei varmaan tule koskaan kummia: oma veli nyt tuskin hankkii lapsia missään vaiheessa, ja parhaimmilla ystävilläni on paljon hyviä ystäviä, joista useimmat luultavasti halutumpaa kummi-kamaa kuin minä. Tää ajatus pohjautuu myös mun pahimpiin paniikkivuosiin: siinä oppi aika hyvin, että olen tässä maailmassa kovin yksin ja omillani ja enkä kovin ehjä tapaus. En tarkoita, että olin ihan ilman ystäviä, en todellakaan, mutta silloin joutui oppimaan sen, että ei minua kukaan muu voi tukea jatkuvasti kuin minä itse ja että itse joudun tsemppaamaan elämäni eteen. Sellainen olo oli/on vieläkin välillä, että olen jotenkin erillinen saareke, joka ei oikein kuulu vahvasti mihinkään. Ei minusta niinä vuosina oisikaan ollut kummiksi, eli ymmärrän hyvin, että varsinkin silloin ei semmoiseen kunniatehtävään tullut kutsua. Joka tapauksessa on usein sellainen fiilis, että olen aika korvattava pakkaus, ihan niinkuin kaikki muutkin tietysti, ja ehkä hieman myös hankala pakkaus:). Mutta siis, että en ole kenellekään sillai tosi tärkeä, muuta kuin nyt tietty äiteelle. Ja miehekkeelle toki, mutta uskoni siihen kasvaa kokoa vasta tässä ajan myötä, pikkuhiljaa, ihan kertarysäyksellä tai toisellakaan sitä en vaan osaa uskoa:), vika on ihan mun omassa päässä. No ja joka tapauksessa, itkuhan ihan meinas tulla, kun kummikutsu kävi. Totta helekatissa mä kummiksi rupean, ja aion olla parempi kuin ainakin mun omat kummit (minkä ei pitäisi olla kovinkaan vaikeaa...)(Niin, paitsi että se uskonto-puoli voipi jäädä vähän vähemmälle, mutta se on kuulemma ihan ok:)) Tuli sellainen olo, että vitsi, joku haluaa, että kuulun heidän elämäänsä, pidemmälläkin aikavälillä. Hienoa, upeeta ja mahtavaa.

t. Tuleva Maailman Paras Kummitäti:) (tai noh, jos lapsi ei sitten tykkääkään yhtään legoista/palloista/pyöräilystä/telluilusta/laskettelusta/lumesta/pulkalla laskemisesta, niin homma ei ehkä menekään ihan putkeen;);))

Viime viikonloppuna...

...olin ulkomailla ystävän kanssa tapaamassa siellä asuvaa ystäväämme. Oli mukava nähdä molempia ja viettää aikaa heidän kanssaan, tämä sanottakoon pohjaksi. Mutta jäi mietityttämään se, että taidan olla vielä enemmän erilainen kuin he kuin ennen. Tai ehkä me kaikki ollaan erilaistuttu omaan suuntaamme. En tarkoita, että se on ystävyyden este, ei todellakaan, mutta sen vaan huomaa, että pitää hyvin erilaisista asioista. Nämä erilaisuudet ovat muuten aika pinnallisia, mutta jäivät vissiin kuitenkin vähän vaivaamaan: Mä nimittäin huomasin, että välitän shoppailemisesta/kaupungissa kiertelemisestä/baareilusta yömyöhään vieläkin vähemmän kuin ennen.

Shoppailu: noh, olen tässä varmaan puoli vuotta opetellut elämään vähän pienemmällä rahalla taas, kun olen säästänyt ensi kevään "köyhyys-ajalle" hieman rahaa etukäteen (koska haluaisin tehdä minulle tärkeitä asioita silloinkin rahapulasta huolimatta eli haluaisin telluilla), ja se on laittanut miettimään, että mitäs sitä nyt oikeasti tarvitsee elääkseen ja mitä oikeasti haluaa. Vaikka en mä ole koskaan tainnut olla mikään himoshoppaaja. En ole päässyt edes lähelle sitä opiskeluaikani nuukuutta, eikä se ole välttämättä edes tarpeen, mutta silti on rahaa mennyt selvästi vähemmän, kun vähän pysähtyy miettimään asioita. Esimerkiksi en tarvitse uusia vaatteita: olen sellaisessa työssä, ettei kukaan arvioi minua vaatteitteni perusteella, kunhan ne nyt ovat suht ehjät ja puhtaat:) Ja jos tosiaan ensi kevään enimmäkseen istun kotona/mökillä kirjoittamassa, niin ei todellakaan ole väliä mitä on päällä:) Lisäksi uskon, että saan rapistua "vaatetasoltani" melko paljon, ennenkuin mieheke älähtää tai edes huomaa (ei, en ole niin julmetun hyvännäköinen:), vaan mieheke ei vaan kiinnitä sellaisiin asioihin ihan kauheesti huomiota). Olen sitä paitsi sillä kannalla, että minulle on tärkeämpää, että se vaatteiden alla oleva kroppa on suht kuosissa kuin että vaatteet siinä päällä ovat ykkösluokkaa. Ulkonäkötarpeiden lisäksi olen miettinyt shoppailun jonkinsortin ekologisuutta (ihan vähäsen): onko siinä nyt järkeä vaan ostella tavaraa sen ostamisen takia, ja sitten on tavaraa kaapit pullollaan? Tämän litanian lopuksi mainittakoon, että jep, kyllä minä rahaa laitan tavaroiden ostamiseen ja että ne voivat aika paljon sitten maksaakin, mutta useimmiten silloin on kyse tavarasta, joka liittyy rakkaaseen harrastukseen joka tuo mun elämään mukavaa ja tarvitsemaani energiaa:) = eli ostan tavaraa, josta olen haaveillut pitkään ja joka kesto- ja käyttöaste ovat korkeat. Niin, ja siis tämä kaikki tuli sen takia mieleen, että reissussa käytimme melkein puolet ajasta vaatekaupasta toiseen juoksemiseen... Ei vaan sen ekan tunnin jälkeen tuntunut enää niin mielekkäältä ja painuinkin hetkeksi puistoon lukemaan kirjaa.

En taida olla kaupunki/keskustaihminen: Jos lähden lomalle, niin tuskin kohteena on jokin kaupunki ainoastaan. Kolmantena ja viimeisenä päivänä kävimme rannikolla kääntymässä autolla, ja aah, siellä oli niin kaunista ja mielenkiintoista. Siellä oisin voinut olla mielelläni koko päivän, mutta emme ehtineet siellä kovin kauan olla.

Baarissa yömyöhään oleilu: en vaan jaksa/huvita. Ei ole tarkoitus moralisoida, tosiaankaan, mutta kun mun mielestä siinä ei vaan ole mitään hirmu hauskaa yrittää yökahden jälkeen pysyä vielä väkisin hereillä, kun metakka on niin kova, ettei kuitenkaan kuule yhtään mitään mitä muut sanoo ja tungos alkaa olla jo ahdistava. Mua voisi kutsua tylsäksi, mutta mun tekee silloin vaan mieli mennä nukkumaan ja nauttia siitä:) Järkytyin myös juomien hinnasta: olut tai siideri siinä 6 euron paikkeilla... Ihan hirveetä (joo musta on tullut aika pihi vissiin viime aikoina, olosuhteiden pakosta), mietin vaan, että mitä kaikkea muuta kivempaa voisi tehdä esim. kolmen oluen hinnalla.

Nyt kun mä kirjoitin nuo mun ajatukset esille (hieman ehkä sekavasti, mutta kuitenkin), niin tulee se fiilis mikä reissussakin välillä oli: mä oon vaan vähän erilainen kuin keskivertonainen (jos sellaista nyt edes on olemassa) , ja vaikka se on itelleni ihan ok ja hyväkin, niin mietin, että pitävätköhän minun ystäväni minua tylsänä/takakireenä? Njaa, no sehän jää nähtäväksi:) Mutta kai kaikki on kondiksessa, jos elän omaa elämääni haluamallani tavalla?:)

lauantaiaamu

On pitänyt mennä joka päivä tällä viikolla kasiks tai puoli kasiks töihin, niin enköhän mä tänäkin aamuna heränny jo puoli kasilta. Mutta eipä tuo mitään, on suht pirtee olo.

Viime viikkoina on ollut paljon ja kaaosmaista:) opettamista. Yliopistolla opettaminen on ihan aliarvostettua yliopiston piirissä: opetusviroissa/-viransijaisuukissa (that would be me) on ihan liian vähän jengiä (ainakin meidän laitoksella) samalla kun opiskelijoiden määrää lisätään vuosi vuodelta, ja siitä seuraa se, että jokaisella näillä raukkaparoista on ihan liikaa opetusnakkeja = omat hommat kärsii. Tällä viikolla oon opettanut labraa yhteensä noin 15 tuntia, valmistellut näitä labraharjoituksia noin 4 tuntia, ja tehnyt pienryhmäopetusta noin 4 tuntia + valmistautunut näihin sessioihin noin 3 tuntia (lukemalla minulle ennestään tuntematonta aineistoa). Eli opetushommiin on mennyt noin 26 tuntia rapiasti tällä viikolla, kun mun pääasiallinen duuni ois skraapata toi väitösprojekti kasaan. Elämä on, tai jotain. Toi opettaminen on vielä raskaampaakin kuin mikään muu osanen duunistani: opettaessa tarvii olla ihan koko ajan hereillä ja aktiivinen ja keskittynyt, parhaimmassa/pahimmassa tapauksessa estää 26 aloittelijaa labrassa tappamasta itseään ja samalla saada heidän työt etenemään. Not so nice. Ei sitä jaksa kuin max sen 8 tuntia päivässä, ja sen jälkeen on turha kuvitella keskittyvänsä johonkin muuhun vielä. Ei voi mitään. Viikko vielä opetusta ja sitten tentin sun muiden raporttien korjaamista. Ja sitten ONNEKSI tän kuun lopulla loppuu palkka ja viransijaisuus --> ei tuu enää opetusnakkeja!:) Tykkään sinällään opettamisesta, mutta en silloin, kun se tuntuu olevan se asia, joka estää kiireellisempien asioiden viemistä loppuun, silloin on vain stressi ja kaikesta huono omatunto. Ja silloin, kun opiskelijoita on liian monta ja aikaa liian vähän: ei ehdi oikeasti opettaa asioita, vaan energia ja aika menee siihen, että yrittää saada asiat etenemään ajallaan.

valivali. Enivei, en uskonut, että sanoisin tämän, mutta olen tosi iloinen, kun vuoden lopussa loppuu rahantulo töistä, ja olen omillani: olen silloin luultavasti akuutisti köyhä, mutta olen ainakin vapaa eikä mua voida nakittaa mihinkään:) Saan tehtyä väikkärin loppuun ja siirtyä elämässä seuraavaan Lukuun:)