yksi seinä takana, kolme edessä

noniin... kolmas maalauskerta toden sanoi, ja todellisuus ei ole täydellinen:) jäi siis vielä vähän epätasaisuuksia, mutta parempi se on nyt kuin ennen, saa kelvata:) huomenna maalailen toisia seiniä sitten vauhdilla jo, kaveri tulee vielä maalaustalkoisiin iltapäivästä, saadaan homma nopeasti varmaan hoidettua. kiva juttu:)

sain jopa hankittua uudet kesärenkaat tänään autoonikin, hyvä minä! tuollaiset asiat kun multa jää välillä roikkumaan. oli kyllä aika kiva ajella taas kesärenkailla, on aika paljon hiljaisempaa kuin talvirenkaat.

jep. semmosta:)

laikukas seinä

voihan viturallaa... yritän tässä maalata makkarin "tehosteväriseinää", siis sitä yhtä joka tulee tummemmalla värillä kuin muuta, ja voi helekatti kun siihen jää aina jotain semmosia laikkuja, niinkuin semmosia enemmän mattapintaisia kuin muuten... perkule. joudun varmaan käydä hakemassa lisää maalia, ja maalata VIELÄ kerran. sitten saa kyllä olla, vaiks ois vielä pahemman näköinen kuin nyt.

tämmöstä. lievää remppa-ahdistusta: kun olen vajaassa puolessa välissä ja tuntuu ettei homma etene... argh. noh, tällasta tää remppaus on aina mulla: ekaks sikasiistii, sitten hiustenrepimisfiilis kun ei tuukaan niin kuin olin aatellu, ja sitten lopuksi taas sikasiistii.... sitä tokaa sikasiistiä tässä ootellessa.....

näin ne fiilikset muuttuu

hohhoi tämän naisen tunteiden vuoristorataa...:) ihan mahoton olen.

tais eilisen kirjeen kirjoittaminen ja kavereiden kanssa puhuminen tehdä ihmeitä, sillä mulla on nyt tosi paljon rentoutuneempi ja iloisempi olo kuin eilen. onneksi:) luin tuon eilisen juttuni uudelleen, ja ei voi muuta kuin todeta, että juu, vaikka asia onkin noin, eikä vieläkään ihan kohdallaan (onko se koskaan?), niin olen minä aikamoinen draama-queen välillä... ihan punastuttaa. no, onneks tänne purkautuminen on suht vaaratonta:)

mä sain tänään ehkä jotenkin taas otetta omaan elämääni... tajusin että olen ollut aika apaattinen ja laiska, jäänyt liian helposti sohvalle tuijottaan teeveetä... mutta tänään kävin taas moikkaamassa kavereita, ja sitten aloitin kauan ajattelemani seinänmaalausurakan täällä kotona, ja vaikka tiiän, että onhan se työlästä ja en mä saa sitä kovin nopeasti tehtyä, niin silti tuntuu aivan sikasiistiltä:)
ja huomenna meen mun vakkarilaskukaverin kans mäkeen viimesen kerran tänä vuonna, tuonne keski-suomea kohti. "pellonkyntokelihän" siellä mäessä taitaa olla, mutta ihan hubaa, sitten vielä jos aurinko paistaa ja on lämmin. aika jeesjees ja suomessa harvinaista hubaa. sitten joutaa sukset melkein kesälevolle, mutta ei ihan vielä, sillä vappuna on yks keikka vielä lappiin=)=)

joten tällä hetkellä itsensä niskasta ottaminen ja patistaminen toimii!!!!:) pitää vaan tehdä juttuja, eikä jäädä ihan liikaa miettiin asioita.

blogissa on muuten ihanaa se, että mä voin olla miten pateettisen masentunut ja tilittää ihan mistä vaan. en mä osaa sellanen olla enää mun ystäville, ei ne sitä jaksais, eikä siitä ois hirveesti varmaan hyötyäkään. mä oon nääs varmaan aika kaamee kun mä oon näin maassa. mä jotenki vedän itteni aika alas. musta tuntuu että näillä negatiivisilla ajatuksillani pilaan myös tulevat päiväni, ja se pelottaa. mutta jotenkin en osaa nyt itseäni muuttaa....

piru, mitenhän tästä olotilasta taas pääseekään ylös? tiiän, että itsensä kiireisenä pitäminen varmaan auttais, ainakin hetkittäin, mutta tiiätkö mitä: mä en nyt vaan jaksa.

huoment.

tuli mieleen. mä tosiaan laitan liikaa painoa muihin ihmisiin mun elämässä, siis tarvitsen jotenkin sen että voin luottaa heihin ihan täysin. mutta sehän ei ole edes mahdollista, siis eihän koskaan voi tietää. mun tarttis ruveta luottaan samalla lailla itseeni, uskaltaa luottaa. sillä tajusin, että perkule, mulla taitaa olla kykyä luovia jollakin lailla ihmisten seassa ja löytää niitä mulle hyviä ja sopivia ihmisiä aina tasaisin väliajoin. siis: elämä ei lopu tähän päivään, tähän ihmiseen tai tähän "epäonnistumiseen": suurella todennäköisyydellä kaikkea kolmea tulee vielä uusia eteen elämäni aikana...

miksihän elämä tavallaan tuntuu pelottavammalta silloin kun kaikki on tosi hyvin? varsinkin silloin kun asiat juuri alkavat olla tosi hyvin? ehkä siksi, että sitä muistaa niin hyvin vielä, miltä tuntuu olla ilman niitä asioita mitä nyt on, ja tuntuu, että ei kestäisi, jos niitä nyt joku veisi pois...

olen juuri tullut siihen tulokseen, että etäsuhde taitaa olla oikeesti paras vaihtoehto mulle nyt: vaikka onkin joku, josta haluaisin kuulla joka sekunti jotakin, niin en voi kun se kerran on fyysisesti mahdotonta... siten minun on opittava tasapainoittamaan se ihana tieto, että mulla taitaa olla joku jossain, sen kanssa että on silti osattava elää omaa elämäänsä. enkä voi tukahduttaa suhdetta alkuunsa...

kynnys

ohhoh... onpas mennyt aikaa edellisestä kirjoituskerrasta... oli siinä reissua välissä ja muuta, sekä hieman ehkä ahdistunut fiilis, kun niin monta fiilistä myllersi sisälläni, ja silloin on vähän vaikea jotenkin kirjoittaa. kai se on sitä kun on tottunut, että on voinut terapiassa purkaa tunteitaan, miten "tyhmiä" tahansa, säännöllisesti, niin nyt kun sitä ei ole, niin on välillä vähän "avuton" ittensä kanssa kun liian monta tunnetta on pinnassa samaan aikaan.

mutta juu. tästä se taas lähtee nousuun, niin olo kuin blogin kirjoitus:)

mutta otan tässä pehmeän laskun, joten heippa!...:)