ei uutta...

... mun maan ja taivaan välillä. Ehkä hyvä niin, tai sitten ei, mielipidekysymys;)

äitee on vielä täällä. Viimeistä iltaa kuitenkin. Menee jo paremmin kuin silloin kun viimeksi kirjoitin... Kaikkeen tottuu, tai jotain... Mekin nähdään kuitenkin aika harvoin, ja silloin se jälleennäkemisen "shokki" taitaa olla aika iso:) Ja nyt mä oon tainnu alistua vain kohtalooni;)

Ultimate-"kausikin" alkoi. Oli kivaa, oli niin lämmintäkin vielä, ihan uskomatonta. Niin, siis pelataan enemmän tai vähemmän hupi-mielellä semmosella sekalaisella sakilla ultimatea kerran viikossa. Homma alkoi aikanaan, taitaa olla jo viisi vuotta sitten, työporukalla, mutta on sitten muuttunut suht sekalaiseks seurakunnaks: on samassa talossa töissä olevia sekä kaveria ja kaverin kaveria ja kaverin kaverin vaimoa jne.:) Enivei, mukavaa on. Eilen reenattiin vähän kämmenheittoa, se on mulla ainakin ollut ihan hakusessa. Nyt yks osas neuvoa aika hyvin, ja kämmenheitto alkoi jopa sujumaan.

äitisuhde

aaaaaaaaaaaaaarrrrrrrrrgggggggggggghhhhhhhhhhhhhhh.
Miten tää voikin olla näin pirun hankalaa, ärsyttää noin 70% ajasta (johon ei lasketa nukuttua aikaa)... Niin, siis ÄITEE on kylässä. Tarviiko mun sanoa hirveesti enempää? Tai, en mä tiiä onks tää yleistä että omien vanhempiensa kanssa samassa kolossa oleminen voi tuntua näin hankalalta? Mä toivoisin, että äitee tulis vaikka useammin kylään, mutta ei sitten jäis näin kauaks aikaa, mua jo varmaan se jo alkoi itessään ahistamaan, että äitee sanoi olevansa kylässä torstaihin asti.... Siis hän tuli eilen (lauantaina) päivällä. Kyl mä tavallaan ymmärrän, että jos hän kerta ajelee sen 450 km, niin tulee sitten pidemmäksi aikaa, muttamuttamutta... Meidän "suhteelle" oisi huomattavasti parempi vaihtoehto, että nähtäis sillai vaiks päivän kerrallaan tai jotain. Mulla on jotenkin sellanen "sidottu" olo täällä ihan omassa kodissani nyt kun hän on täällä. Hassuahan se on, oon 31 vee, ja tarttis olla jotenkin "äiti-ärsytyksen" yläpuolella jo.......

Eipä taas vähään aikaan oo oottanu tälleen että viikonloppu ois ohi;););)

Vanhetessa meissä kaikissa taitaa korostua ne omat piirteet, äiteessäkin on käynyt niin (varmaan niinkuin minussa itsessänikin). En enää fundeeraa, että miksi minussa asuu sellainen huolehtija kuin asuu, sillä nyt näen tosi selvästi, kuinka yli-huolehtiva, pelokas ja osittain negatiivinenkin mun äitee on, ja kuinka hänkin osaa "yllyttää" itsensä huolehtimaan vaikka mistä. Sieltä minä sen olen perinyt ja oppinut. Oon itse jotenkin vähäsen päässyt noista fiiliksistä eteenpäin itse, joten ehkä sen takia mua ärsyttää äiteessä ne piirteet. Hän valittaa mielestäni ihan liikaa, ja osittain liioittelee (minun mielestäni) omaa oloaan: "nyt pyörryttää, nyt mä en saa happea", jne... Ennen hätäännyin vähän itsekin, mutta en oikeastaan enää, tiedän, että hänen pitäisi kaiken tietoni mukaan olla kuitenkin suht terve ikäisekseen, eikä mitään vakavaa ole vialla. Joten yritän olla sen näköinen että kuuntelen ja puren hammasta etten sano pahasti takaisin, että relaa ja rauhoitu nyt, sillä mitä se nyt ihan hirveesti auttais.

Tää oli nyt tällaanen avautuminen:) Loppukaneetiksi täytyy sanoa, että kyllä äitee on ollut minulle niin hyvä äiti kuin vain mitenkään on osannut olla.

pikainen tervehdys

Elossa oon vielä:), en vaan oo ihan hirveesti ehtiny kirjoitella.

Synttäritkin tuli ja meni, oli mukava päivä: kävin ystävien kanssa syömässä namia ruokaa ja sitten vielä pari olusta siihen päälle (keskellä viikko, HURRRRRJAA;)). Ei mitään ihmeellisiä kriisituntemuksia siitä, että taas tuli yksi vuosi plakkariin lisää. Siihen vuoteen kun mahtui paljon mukavia reissuja, uusia tuttuja ja ystäviä, ja jopa tasapainoisia fiiliksiä;) ja entistäkin vähemmän paniikkia=D

Töissä oli henkisesti hurja viikko, mikä on aiheuttanut "Aaltoja, vittu!"-ilmiön. Pitänee muuten jossain vaiheessa ehtiä hakemaan tuollainen sopiva paita kyseisestä kaupasta, suosittelen kokemusta muillekin: Ainakin minun vuosia vanha "panic attack"-paita on ollut kovassa käytössä, ja herättänyt varsinkin töissä hilpeyttä ja hämmästystä ihmisissä, jotka tietävät paniikkihäiriöstäni:)

Remppafirma

Tulipas mieleeni, että kokeilen tätäkin foorumia kautta seuraavanlaista kyselyä: Onko jollakin hyviä kokemusta jostain pääkaupunkiseudun remppaliikkeestä/firmasta? Edessä on kylpyhuoneremontti, ja se on teetettävä ammatti-ihmisillä, mä en rupee noissa kosteissa tiloissa yrittämäänkään sohimaan itse....

paremmin menee

jepjep, pahin eksynyt fiilis tuntuu menneen ohi... Pari päivää on jo ollut aika tavallisen hyvä olo, kiva juttu!:) Kai tarttin taas hieman angstifiilistä potkimaan minua liikkeelle, sain otettua taas itseäni hiukan niskasta kiinni ja "ryhdistäydyttyä":). Kiitos Jasulle ja Simpalle harrastusehdotuksista, laitoin sekä riippuliidon ja surffauksen muistiin kyllä:)

Sain vähitellen taas sitä fiilistä, että onhan tässä munkin vapaa-ajan elämässä kaikennäköisiä kivojakin mahdollisuuksia;). Ei siihen ihan hirveesti ees sitten loppupeleissä tarvita, pari juttua, ja johan vaaka alkaa keinahtaa sinne positiivisemmalle puolelle. Hoksasin, että kesän ultimate-pelitkin alkavat tässä kohta puoliin; pelataan ihan kunnon ja hauskuuden takia sekasakilla kerran viikossa ultimatea. Sitten ystäväni kesäinen uimakaveri on muuttanut muille maille, ja ystäväni kyseli huvittaisiko minua ruveta käymään stadikalla kerran viikossa nyt kesällä uimassa. Ja se kuullostaa hyvältä idealta, mäkin voin taas tykätä uimisesta kun NÄKEE JOTAKIN (se "sokeus" oli yks juttu mikä sai uimisen tuntumaan vähemmän mieluisalta). Joten siinähän jo kaks viikottaista juttua, en mä oikeen lisää ees tarvi, käyn sitten itsekseni kuitenkin pyöräilemässä ja juoksemassa, ja eksyn ehkä puntillekin (kesäaikana mua on vaan vaikea saada sisätiloihin reenaamaan..) Ja sitten haluan käydä vähän melomassa ajoittain, ja sitten meinaan opetella purjehduksen saloja, kunhan säät vähän lämpenevät (joten jos tuossa Helsingin edustalla näkyy vene, joka tuntuu olevan jatkuvasti kumollaan, ja kuuluu kiroilua, niin that's me;))

Joten eiköhän näissä merkeissä kesä mene oikein mukavasti, varsinkin kun tuohon lisätään vielä kavereiden kanssa hengaillu mukavassa säässä:)

ihan nolottaa kun olin niin maassa tuossa viikko sitten, tavallaan aika pienistä asioista... Mutta tämmöistä tän NAISEN elämä vaan on, ei ainakaan tuu monotonista tai tylsää...;)

hanki elämä!

hohhoijakkaa. toi otsikkon komento oli ihan itselleni.

Ei vissiin kannata lopettaa samoihin aikoihin kaksi eniten aikaa vievää harrastusta (no okei, en mä telluilua ole lopettanut, mutta kausi nyt vaan sattumoisin päätti loppua...:()... Meinaan on aika tyhjän päällä olo tällä hetkellä. Olo on jotenkin eksynyt, yksinäinen, ulkopuolinen, saamaton ja tylsistynyt, vaihdellen masentuneesta hieman kiukkuiseen. huokaus. Sellanen "tarttis tehdä jotakin"-olo on, mutta kun ei oo hajuakaan mitä tässä nyt sitten tarttis tehdä. Kaipaan niitä säännöllisiä ihmiskontakteja, jotka värittivät mun elämää potkunyrkkeilyssä ja telluillessa.

kriisistä kriisiin. kai mä jotenkin saan taas elämäni "raiteilleen" (lievästi vahva sana;)), mutta pitää nyt vaan hyväksyä, että se ei ihan nipsnaps taida käydä, voipi kestää hetki, ennenkuin löydän uuden uomani.

uudet silmät

...toimivat hienosti. Kaikki meni hyvin, ja silmiä kutittaakin enää vähäsen. Näkö tuntuu paremmalta kuin rilleillä... Aika hurjaa ja ihmeellistä. Olen aika onnellinen:) Iisisti pitää nyt ottaa vähän aikaa, mutta eipä tuo hirmusesti haittaa.

ystävät ovat ihania

Juu. On tässä tosiaan vähän työt pukanneet aiheuttamaan ahdistusta sen Norjan reissun jälkeen... Ihan syystäkin ja vähän ilman syytäkin, juu nou, silleen itselleni ominaiseen tapaan:) Kai se ahdistavin juttu on ollut se, että olen jotenkin "jumissa" tuon työn kanssa, projektit ovat tuntuneet ihan mahottoman loputtomilta, ja on tuntunut siltä, että jotenkin ei ole mitään eri vaihtoehtoja miten asiat voisi järjestää, vaan "joudun" vaan menemään mihin putki näyttää... Se vaihtoehtojen puute tukalalta tuntuvassa tilanteessa ei oo musta jees. Noh, perjantaina tuli sellanen fiilis, että nyt tarttis kyllä jutella ihmisen kanssa, joka oikeasti tietää tän työahistusfiiliksen. Sain sitten sovittu hyvän ystäväni E:n kanssa treffit tälle päivälle, tehtiin ruokaa ja käytiin kävelyllä. On ollut muutenkin vähän E:tä ikävä, sillä hän on "ei-hiihtävä-ihminen", joten viimeisen kuukauden aikana ollaan nähty aika hintsusti mun reissujen takia. E on samalla naista-syövällä-alalla;) töissä kuin minäkin, eikä hänelläkään ole ollut mitenkään järin helppoa projektiensa kanssa. Joten toisin sanoen, me ollaan IHAN SAMALLA AALTOPITUUDELLA tässäkin asiassa:) Teki tosi hyvää jutskata ja olla vaan E:n kanssa, eipä ne työjuttelut niin kauaa edes kestäneet kuin olin luullut, sillä aika nopsaan E sai mut näkemään mun tilanteessa aika selkeitä eri vaihtoehtoja. Aikas siistiä:) Tuli vähän helpottunut olo, eiköhän ne asiat tosiaan järjesty!:) Mä en näistä mun kaikennäköisistä aatoksista ole vielä omalla työpaikallani puhunut enkä aio nytkään vielä, haluan ensin tietää vähän enempi varmuudella mitä haluan ja mitä meinaan, ennenkuin saan pomon hiukka huonolle tuulelle:) (mun aatokset ei nyt oo ihan varmaankaan niinkuin herra on asiat itse aatellu). Mutta nyt oli ja on siis tärkeintä, että saan itselleni ihan vaan omaan päähän enempi "liikkumatilaa" ja valinnanvaraa tuon työn suhteen, silloin minulla on hyvä olla.

Kesävahassa

ovat sukset... Toivottavasti vain väliaikasesti:)

(tellu)vinkki I

Jep, tää on ollut tarkoitus kirjoittaa tänne aikaisemminkin, mutta parempi myöhään kuin milloinkaan. Eli:

Mm. kuorivaatteiden korjaamiseen/paikkaamiseen on oiva apu: Bostik Fortissimo (sori, en löytänyt suomenkielistä tai englanninkielistä selkeää linkkiä). Tämä liima muodostaa kestävän, pehmeän ja huomaamattoman paikan kuluneisiin ja rikkoutuneisiin kohtiin gore-tex:ssa. Kuivuu suht nopeasti Kestää pesun. Tässä juuri paikkailin laskuhousujeni lahkeita, kumma kun ne aina pitää välillä viiltää auki telluilla...
Tätä liimaa saa mm. Etolasta, maksaa jonku kaheksan euroa, ja yhdestä tuubista riittää moneenmoneen paikattavaan kohtaan

Tää vinkki ei varmaan konkareille oo mikään uutinen, mutta uskon että "out there" on muitakin meikäläisiä:)

tämä vinkki ja apu oli t.c.:ltä, tänk juu veri meni.

vinkki

kun ja jos luet aamulehteä sängyssä puolimaaten, nauttien samalla kupillisesta teetä, niin paras mahdollinen teekupin alusta ei ole oma maha.... Tai jos on, niin älä tönäise kuppia kumoon, tulee kuumat paikat, enkä tarkoita sillä hyvällä tavalla.....=D

Uusi ajatus

Tuleepa tänään tekstiä:)

Heh, mietin tuossa, että pitäisikö päivittää blogini kuvausta, ja mieleeni tulivat sanat "paniikkihäiriöstä toipuva". Ohhoh, ensimmäinen kerta, kun tuollaiset sanat tuntuvat oikeasti siltä, että ne voisivat kuvata minua. Siis, että ihan TOIPUVA, eikä mikään "paniikkihäiriön kanssa EDELLEEN taisteleva"... Kai se on osittain sitäkin, että olen hyväksynyt vähän paremmin itsessäni ne tietyt heikkoudet ja myös sen että nämä heikkoudet vaativat sen, että niissä hankalissa tilanteissa minun vaan tarvii "valmistella" itseäni jollain lailla rauhassa. Niissä vaikeissa tilanteissa vaadin myös enemmän aikaa ja keskittymistä kuin "normi-ihminen". Mutta hälläköväliä;) Kai sitä jotenkin siis on oppinut enemmän ja enemmän itsestään.

Halaan tässä itseäni:), hienoa:) Tsemiä myös kaikille kohtalontovereille!!!

Uudet silmät

Juu-u. Seuraava asia, joka tässä elämässä vähän jännittää, tai itse asiassa aika paljonkin, että olen ensi viikon torstaina menossa
silmäleikkaukseen. Jännää ja hurjaa ja ihanaa, tuskin maltan odottaa, että parikymmentä vuotta mukana kulkeneet rillit ja piilarit jäävät unholaan, jeejeee:) Päätös kypsyi tuossa vihdoin ja viimein talven aikana, ja nyt sitten on hyvä mennä leikkaukseen, kun hiihtokausi on aika paketissa, eikä oo semmosia reissuja, joissa vois sattua jotakin, haluan kuitenkin pitää taukoa sen kuukauden tai jotain ennenkuin alan taas riehumaan ihan täysillä=D Urheilla voi tietty, mutta omasta mielestäni vaan offari-hiihto esmes ei oo oikeen fiksuu, voipi laskulasit mennä rikki ja oksa silmään tai jotain vastaavaa, ja se ei ehkä oo jees kun on silmä palautumassa leikkauksesta. Haluan nyt vaan ottaa varman päälle:) Esitutkimuksessa mainitsin kyllä lääkärille, että mulla on paniikkihäiriöhistoria, ja että huolehdin pikkasen siitä, että mitä jos hätäännyn liikaa. Tähän lääkäri sitten vaan tokas, että ok, annetaan esilääkitys niin kyllä se siitä:) Joten saan vissiin hyvän "tripin" leikkauksen lisäksi;)

tsemejä otetaan muuten mielellään vastaan, sen verran jänskättää:), vaikka tietää, että hyvin se varmaan menee!

vappu-kuulumiset

Juu, vappu tuli ja meni. Ei nyt ihan hirveesti vapulta tuntunut, mutta eipä se todellakaan tainnut haitata:) Tiistai-iltana kun saavuin takaisin pääkaupungin rautatieasemalle ja vastassa oli "vapputunnelmallinen" kaupunkiskenario, niin joo ei ihan hirveesti harmittanut että vietin vapun jossain muualla, paremmissa merkeissä;)

Pohjoisen vappukeli ei samalla lailla hellinyt kuin viime vuonna: tuuli joka päivä aika kovaa, yhtenä päivänä jopa niin kovaa, että kaikki hissit paitsi yksi pidettiin kiinni Aika hurja. Pilvistä oli myös, ja rinteet suht jäässä/kovat, loppua kohden alkoi onneksi hiukan pehmetä, mä en todellakaan oo mikään jäärinteen master....

Mutta siis, joka tapauksessa, mukavaa oli. Seura oli mukavaa, tekeminen kivaa ja ympäristö mieluisa. Ja näki taas paljon tuttuja. Mikäs siinä ollessa. Nukuttuakin tuli ihan riittävästi useimpina öinä, kun aamulla ei ollut kiire jäisiin rinteisiin, halusi odottaa, että josko päivä vähän lämpenis ja pehmittäis.

Kisaan en osallistunut, kun ei kertakaikkiaan innostanut. Yleistä painostusta oli jonkin verran, mutta onneksi ei häiritsevästi. Hiukka harmittaa, että en kisasta paljon edes nähnyt, mutta minkäs teet kun uni maistuu:)

Tällä reissulla innostuin muuten oikein kunnolla kumpareiden laskemisesta:) Pari rinnepäivää meni melko puhtaasti kumpareita hinkatessa; kumparerinnettä ja sitten kisaa vartavasten rakennettua kumpareränniä. Kumpareränni oli vaikeampaa, kumparerinteessä kun voi laskea "turistikumpareita", eli kääntyä silloin kun sopii: jos on käännöksen jälkeen olo epästabiili, voi ennen seuraavaa käännöstä ylittää yksi ylimääräinen kumpare=D Sanoisin, että kehityin:), mutta ehkä se ei ollut niin vaikeata kun lähtötaso oli se mikä se oli:) Hauskaa oli, mä tykkäsin jotenkin aivan valtavasti, jotenkin sillai lapsen lailla, jaksoin toistaa ja toistaa. Se äheltäminen ja tsemppaaminen on vaan kivaa, älä kysy miks:) Mun menoa katselevalla oli varmasti ihan melki yhtä hauskaa:) Näin mä pari kuvaa, jossa mut on ikuistettu kumpareissa, ja nauratti melkoisesti, ykskin kuva on sellainen, että ei musta näy kun suksen kärki, tyyppi ite on kumpareikon montussa persuuksillaan;) Ei mua yhtään samalla lailla innosta tavallinen rinnelasku, vaikka on sekin kivaa ja vaikka siinäkin on roimasti kehittymisen varaa.

Sinä päivänä kun hissit oli kiinni, kapusin poikien kanssa kumparerinnettä ylös sukset selässä repussa kiinni, ja sieltä sitten laskettiin alas. Jaksoin tehdä sen jotain viisi kertaa:). Heitinkin, että jospa mut sais joskus arkielämässä motivoitumaan reenaamaan noin kovaa:)

Jep. Vieläkin tekis mieli aina vaan päästä hiihteleen vähän lisää taas:) Voipi olla että jossain vaiheessa kesää mut löytää jostain Norjasta äheltämässä lumisessa rinteessä=D Yks kaveriporukka on lähdössä Stryniin kesäkuun alussa, mutta se ei mulle passaa, mutta eiköhän semmonen reissu muutenkin järjesty:)

havainto

Suuri osa tellu-ihmisistä ovat jonkinsortin insinöörejä. Diplomi- tai muita insinöörejä. Tai jotain sellaista alaa opiskelevia. Mikä homma??????