tämän paikkakunnan taksivaraussysteemi...

on s-y-v-ä-l-t-ä.
ihan vaan noin niinkuin avautumisena. Jos mua joku asia ärsyttää, ja jumalattoman paljon, on se, kun samaan paikkaan jostain asiasta soittaessa ja sieltä eri ihmisten kanssa asiasta puhuessa, saa ihan vastakkaisia vastauksia ja palautetta. tjiiiiiiiiiiiiiisus. Enkä ole ennen tiennyt, että tilataksin varaaminen noin 24 tunnin varoituksella voi tämän kokoisella paikkakunnalla olla ongelma... Ok, myönnetään, että lähtöaika on kaikinpuolin, noh, sanoisinko "aikainen", mutta silti! Sanoivat (tai se kolmas tyyppi jonka kanssa puhuin, muut ennen sitä sanoivat että ei varmaan tule olemaan ongelmaa...), että juu, voidaan me se varmistaa, mutta vasta n. 15 MINUUTTIA ennen tilattua aikaa... Jepjep. Että sitten vaan todetaan, että juu ei oo, ja sillä tiedollahan mä teen silloin tosi paljon, mistähän kumman syystä mä edes haluan varata sitä taksia etukäteen!?!??!?!?!?!?!?!?!?!?!??!?

Kiitoksia R:lle, joka tässä vaiheessa alkoi sitten säätämään asiaa kuntoon kanssani!

ok. oon väsynyt, vähän kipunen ja äärettömän turhautunut.

kai mä jollain kampean itteni huomenna liikenteeseen, kai siellä jonkinsortin kulkuneuvo odottaa............................

blogi hiljenee loppuviikoksi, mukavat viikonloput jnejnejne.

pistää vähän miettimään omia harrastuksiaan...:

https://www2.helsinki.fi/bin/horde/util/go.php?url=http%3A%2F%2Fwww.iltalehti.fi%2Fuutiset%2F200702275797126_uu.shtml&Horde2=4a8b4189528f04ce7429f271d05ec839

minun suuntanahan on huomenna aamulla juuri Pyhä ja pöpelikkö ja rinteet siellä.....

hahhaaa

ainiin, vielä tiedoksi: saatiin vihdoin varmistettua Norjan reissun majoitus... Hahhahhaa, kaksi viikkoa huhtikuun auringossa Pohjois-Norjassa! Tulee varmasti hyvä kokemus.

kipusena

jepjep, tais iskeä jokin ihan pieni pöpö. Noh, johan tässä oli terveitä päiviä nähtykin jo tarpeeksi;) Fiilis ihan ok, paleltanu on vaan koko päivän, ja silmiä särkenyt. Tulin töistä kotiin puolenpäivän jälkeen. Huomenna on jokseenkin pakko mennä töihin, mutta eiköhän se tästä. Ja keskiviikkoaamuna olen viimeistään ihan terve...;)

tämmöinen kipuilu on ihan ok, onneks ei iskeny se töissä riehunu norovirus (koputan puuta)...

jännittämisestä

pitääkin kuitenkin kirjoitella tänään vielä vähän enemmän, kun tuli yks aihe niin selvästi mieleen...
niin, siis: jännittäminen.

Mä jännitän aika usein ja kaikennäköistä=D Aina mä olen sellainen ollut. Jännitin kouluun menemistä, ihmisten tapaamista, kilpailua, koetta, kavereitakin, uusia ihmisiä, jne.jne. Se on kuitenkin niin osa mua, että useimmiten siitä ei enää oo oikeestaan edes ollenkaan haittaa. Ja taidan mä siitä osittain nauttiakin, sehän on se jännityksen hakeminen mikä vie mut ehkä tuollaisiin hieman keskivertoa "vauhdikkaampiin" lajeihin, joissa kuitenkin sitten olen nynnyimmästä päästä=D Ihmiset kokevat monesti sanan "jännittäminen" jotenkin negatiivisena... mulle se on, jaa, olomuoto:) Kyllähän sitä jatkuvasti pyrkii vähentämään, ja kyllä se onnistuukin. Mutta olomuotona se pysyy:)

Mutta ihmisiä mä varmaan jännitän kaikista eniten (lukuunottamatta sitä tuolihissiä ja kilpailutilanteita;)). Siis jännitän vaan, en mä osaa sitä selittää. Ja hassuinta on se, että harvoinpa se jännittäminen musta näkyy, vaikka ois maha ihan kuralla jo melki. Silleenkin se on aina ollut. En mä sitä tietoisesti peitä, mutta jostain syystä se on sellaista piilossa-jännittämistä. Tästä tuli kyllä mieleen, että ehkä mulla on eri käsitys jännittämisestä kuin useimmilla: meinaan, että voihan se olla, että monet "jännittää" samalla tavalla ja yhtä paljon, mutta he eivät nimeä tai koe sitä samalla lailla kuin minä.

Pienempänä kylläkin jännitin ihan sikana semmosia tilanteita, joissa mun oli mentävä ihan uuteen ryhmään mukaan (useimmiten se liittyi luistelujuttuihin). Kerran olin menossa kesäleirille (tais olla niitä mun ekoja), olin jotain yhdeksän vuotta vanha, ja mulla oli ekana aamuna niin kipeä maha, että en mä vaan pystyny menemään mukaan treenaamaan, makasin vaan äiteen läheisyydessä. (niin, siis mä jännitän mahalla:)). Nolottihan se tilanne mua ihan hirveesti, mutta en vaan voinu sille mitään, että mahaa kramppasi pahemman kerran... Nooh, kyllä se siitä sitten toisena päivänä. En oikeen tiiä mitä mä pelkäsin... Kai mä vaan koin itteni jotenkin "erilaiseksi" ja pelkäsin että en pääse joukkoon kunnolla mukaan... Vaikka ei siinä koskaan tainnu hirveen "huonosti" käydä:), kälissy mä oon aina sitten kun mä vauhtiin pääsen:) Kyllä mä vieläkin vähän aristelen yksin mennä uuteen porukkaan, tänään huomasin taas. Siis sillai, että jos mä en tunne siitä ketään ennestään, niin mua jännittää ja ujostuttaa, ja jättäydyn vähän taka-alalle. En mä vaan osaa ihan kylmiltäni mennä silleen paukauttaan, että "moi, mä oon memyi ja tehän _ihan varmasti_ tahdotte minuun tutustua";) En osaa tunkea itteäni väkisin mukaan, jotenkin aina mieluummin tulen kutsuttuna kuin sillai väen väkisin tunkemalla itse itseni porukkaan. Sillai se tilanne menee tosi mukavasti, jos siinä uudessa ryhmässä on ykskin tuttu ennestään, niin sitä kautta mä "uskallan" liittyä joukkoon aika kivuttomasti, silloin musta tuntuu, että mulla on "oikeus" liittyä joukkoon...

Joskus jännittäminen on kivaa, toisina päivinä ei sitten taas nappaa ollenkaan... Sen mukaan sitten mun käyttäytymismallit hiukka vaihtelee päivästä toiseen, ja se mulle suotakoon:)

kiirusta

...on jostain syystä. Ei mitään sellaista hirmu stressaavaa kiirusta, itse asiassa enimmäkseen päinvastoin:) Mutta kiirusta joka tapauksessa, nyt on taas viikko menny niin että huhhuh. Töissä on tosiaan opetusjakso menossa, mikä tarkoittaa että päivät on sellaisia "hackat-och-malet" (en keksi hyvää suomennosta tuosta), olo on sellanen että koko ajan on vähän kiire johonkin, ja mitään ei tunnu ehtivän tehdä loppuun asti. Ja täytyy kyllä sanoa, että opettaminen on huomattavasti enemmän voimia vievää kuin mun tavallinen työpäivä.
Ja hiihelty on tietty kanssa=D

tiettekö muuten sen ilmiön, kuinka silloin kun on yksin kotona ja ois aikaa ja on vähän tylsää, ja kukaan ei oikeen ees vastaa puhelimeen kun on niin kiire... Ja sitten taas kun itestä tuntuis, että huhhuh, pidänpä tässä hieman tarpeellista "laatuaikaa" itteni kanssa, että hetki itekseen vois tehdä hyvää, niin sitten puhelin pärisee milloin mistäkin syystä... (juu, en mä vaan osaa olla vastaamatta jos joku soittaa, ja puhelin on päällä...). Mun viikonloppu on ollut sitä jälkimmäistä osastoa. Ihan kivaa, varsinkin sitten kun luovuin "pakkomielteestä" saada olla hiukan omassa rauhassa, totesin, että ehtii sitä varmaan toistekin:) Sattuu ja tapahtuu; M loukkas perjantaina reenissä polvensa, kävin sitten hakemassa sairaalan päivystyksestä hänet ja vein kotiin siinä puolenyön jälkeen... Kun sen tietää, että tuollaisessa tilanteessa on kurja hoitaa ittensä kotiin itekseen, se tuntuu niin kivalta kun joku kaveri tulee hakemaan ja saa kyydin lisäksi vähän juttuseuraa... Mä olin kylläkin siinä vaiheessa aika zombie väsymyksestä, joten juttua ei riittänyt mutta kuuntelevaa korvaa kuitenkin. Lauantaina leikin invataksia;), käytiin mun reenien jälkeen M:n kanssa kaupassa ja niin edelleen. Ja sitten äitee soitti tosi surkiana kotoaan, oli norovirus nyt sitten iskenyt... ei kiva:( Joten yritin siinä vähän parannella hänen fiiliksiään puhelinlangan kautta. Ja sitten illalla alkoi ihme sumplaus tekstiviesteillä tämän päivän hiihto"reissun" tiimoilta... viimeinen viesti siitä asiasta tuli siinä yö yhden aikaan... Ja mä kun vaan yritin kattella leffaa omalta kotisohvalta =D Jotenkin ihan hassua. Väsyttää mua kyllä, joten TÄNÄÄN meen aikaseen nukkumaan.

keskiviikkona suunta on kohti Pyhää....

nörttiluuserisinkkutyttö:)

Heh, jepjep, tässä sinkkutaloudessa eletään kyllä VILLIÄ aikaa... Olin sit tosiaan eilen sanonut kavereille, että juujuu, kyllä mäkin nyt kerrankin lähden baariin, jeejee... Vaan toisin kävikin: syötiin tosiaan hyvin tässä reenien jälkeen, punaviinin kera... Ruuan päälle siirryimme "olohuoneen puolelle" (siis soffalle ja lattialle lattiatyynyjen varaan köllöttelemään)... Ja en mä siitä lattialta oikeestaan sitten mihinkään enää noussut=D Puolen viinipullon jälkeen ajatus "laittautumisesta" kävi ylitsepääsemättömäksi, ja huonon omatunnon saattelemana voivottelin, että en määä nyt jaksa lähteä yhtään mihinkään, sorisorisori... Noh, onneks meitä oli useampi paikalla, joten kenenkään ilta ei mun takia peruuntunut. Loppujen lopuksi kolme lähti baariin, ja kaks meistä jäi sitten vielä tissuttelemaan kotio:) Ja puol yksitoista olin simahtanut... Että tämmöttiis, kerrassaan päätähuimaavaa menoa=D Mutta oli kyllä mukavaa: hyvää seuraa, hyvää ruokaa ja hyvää viiniä... Ei kai sitä muuta enää kaipaa.

Nyt tarvii lukea työjuttuja jotta tiiän mistä mä huomenna puhun=D Ja sitten laskiaissunnuntaimäkeen!

hyvä fiilis II

juu, aina vaan on hyvä fiilis=D Mulla on taas töissä opetusjakso menossa, ja perjantaina oli tosi hyvä opetustilanne päällä, kaikki osallistuivat ja tuli mielenkiintoista keskustelua. Kyllä mä siitäkin saan omanlaiset kiksit:)

Kylläpä nää päivät menevät nopeasti... Tänään nukuin pitkään (tai no, ysiin, mutta se on pitkään verrattuna kahden viime viikon aamuihin....), ja köllöttelin viel sen päälle hyvän kirjan kanssa sängyssä aika kauan... Mukavata:) Sitten tarvi ruveta tekemään jotain tälle huushollille, sillä se rupes jo olemaan siinä kunnossa, että muakin alkoi ärsyttämään: en ollut ehtiny tekemään sille mitään Ylläksen keikan jälkeen muuta kuin että aina vaan ladannut uuden satsin kamoja johonkin lattialle:) Noh, nyt on olkkari siivottu, makkari on viel kuin pommin jäljiltä, mutta sen siivoan sitten huomenna. Oven voi laittaa kiinni jos alkaa häiritsemään;) Äsken olin reeneissä, oli ihan hyvät, aika rankat fyysisesti, mutta teki hyvää. Nyt sitten on kohta pari kaveria tulossa mun luo tekemään ruokaa, pitkästä aikaa ehtii heitäkin näkemään, tosi kiva. Tilanne on nääs semmoinen, että mun vanhimmat ja siten eräällä tavalla lähimmät ystävät eivät laske mäkeä, eivät sitten millään vekottimella, joten tähän aikaan vuodesta näänkin heitä liian harvoin... Tästä taitaakin tulla jonkinsortin "ystäväviikonloppu": tänään tosiaan tehään parin ystävän kanssa ruokaa ja lähdetään varmaan johonkin kaupungille kattomaan sitten vielä meininkiä, muakin huvittaa, pitkästä aikaa... Joskus on vaan kiva hihhuloida kavereidensa kanssa:) Ja sitten huomenna tapaan yhden kolmannen ystävän, menen siel käymään, ja hän itse asiassa lupas leikata vähän mun hiuksiakin (pitkät, hiukka kiharat hiukset ovat hyvät: niistä ei huomaa, vaikka ei olisikaan pro ollut leikkaamassa:)), ne ovat jotenkin kasvaneet viime aikoina hillittömästi....
päläpäläpälä=D Tarvii lopetella....

hyvä fiilis

pakko kirjoittaa vähäsen, vaikka mun tarvis jo olla iltapuuhissa, että ei taas mee myöhäseks toi nukkumaan meneminen...

Onpa hyvä fiilis. Monesta asiasta yhteensä. Kävin tänään illal kiertämässä ekan kerran keppejä telluilla, kun pari tuttua oli kans menossa ekaa kertaa sinne, oli YLLÄTTÄVÄN mukavata, mä kun olin luullut, että ei oo ihan mun juttu. Taidanpa mennä vielä toistekin. Ei mun sukset nyt ihan soveliaimmat noihin juttuihin ole, kun ovat vähän liian leviät, mutta hälläkö väliä. Ja tekniikka kepin kiertoa varten ei kyllä oo hallussa ollenkaan, nyt kun tarttis saada sitten enempi painoa etujalalle, ja mä kun vietin melki koko viime kauden siten, että yritin saada painoa enempi myös takajalalle=D Ja varsinkin viime viikon offarisessiolla tuli taas harjoiteltua hieman takapainoisempaa menoa, että ei ois "sukeltanu"... Tämmöstä tää on, koskaan ei oo täysin hyvä;), mutta aattelin, että toi kepinkiertokin sitten taas puolestaan opettaa mua uudella tavalla ja uusia juttuja, ja se sitten tukee sitä pöpelikköpeuhaamista, joka kuitenkin on sitä mitä mä eniten haluan oppia ja kokea. Ja toi kepinkierto on sillai kans hyvä, että ei noi etelän rinteet muuten enää hirveesti houkuttele, mutta tuollainen tuo sitten siihen vähän uutta ulottuvuutta taas. Kiva olla ulkona tekemässä jotakin mieluista:)

Toinen juttu, joka tuntuu hyvältä, koostuukin sitten itsessään monesta "pienestä" seikasta. Olen nääs yllättävän moneen ihmiseen kuitenki tutustunut tässä viimeisen puolen vuoden aikana (enimmäkseen juu noissa hiihtohommissa), ja tutustunu ihan sillai, että yhteyttä pidetään tasaisen harvakseltaan. Ja se tuntuu jotenkin hyvältä. Tai siis kyseessä on sellaiset ihmiset, jotka ei varsinaisesti "saa" multa mitään eivätkä "hyödy" musta mitenkään, mutta silti molemminpuolisesti pitävät yhteyttä. Siinä tulee mulle nääs sellanen fiilis, että kappas vaan, mustahan tykätään ihmisenä=D Ja se tuntuu hyvältä. Täytyy nauttia siitä niin kauan kuin sitä kestää. Täytyypi täsmentää, että usea näistä ihmisistä on varattuja miehiä, joiden kanssa on sitten ollut tosi helppo jotenkin vaan "kaveroitua", mulle se on ainakin tosi selkee tilanne, että jos toinen on varattu, niin eipä sitten tarvii mitään kelailla koskaan, että mitä se miettii jos mä sanoin näin ja näin, vaan sitten voi "tykittää" ihan vapaasti;) Ja se onpi tällä hetkellä hauskaa:) Mä taidan kyllä olla varatuille miehille jotenkin hyvän tyyppinen kaveriksi, koska eipä mun kanssa tarvii koskaan miettiä, että mitähän toi meinaa. Tämä kuvio on toistunut useammassa otteessa mun elämässä, siis se, että oon varatuille miehille hyvä "naiskaveri". Oishan se tietty kiva, jos joku tuollainen mies, jonka kanssa juttu luistaa ja synkkaa, ois joskus jopa vapaa, mutta elämä on;) (toim.huom. ihan vaan tarkennuksena: en siis haikaile kenenkään varatun miehen perään, mutta kiva kuitenkin huomata, että kappas, löytyyhän tältä planeetalta mukavia miehiä:), se luo toivoa, että ehkä joku päivä mä törmään tosiaan samankaltaiseen synkkaukseen miehen kanssa, joka on sitten vapaa.)
Tähän hyvänmielen-kategoriaan kuuluu myös se, että menneisyys alkaa tosissaan olla menneisyyttä: esim. yhden entisen poikakaverin kanssa ollaan lähennytty tässä talven aikana sillai mukavasti kaverimielellä, mä kun hänen seuraansa olen välillä kaivannut ihan ihmisenä ja laskukaverina vaan. Nyt tuntuu kuluneen tarpeeksi aikaa siihen, että voidaan olla nyt sitten kavereita, ihan hyviäkin sellaisia.

HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ

KAIKILLE TASAPUOLISESTI!=D

(täytyy myöntää, että ei tämä ystävänpäivä-hösseli nyt oo ihan mun ominta alaa, mutta onhan se kiva toivotella mukavia asioita:)... Noh, mun asenteesta asiaan kertoo ehkä se, että mä muistin ystävänpäivän vasta siinä vaiheessa kun POMOLTA tuli hyvää ystävänpäivää-meili...:))

aforismi II

Elämä on kuin offari-hiihtoa ja offari-hiihto on kuin elämää: Olet itse vastuussa tekemisistäsi, reagoimisistasi ja "polun" valitsemisessa, kukaan muu ei voi "hiihtää" puolestasi. Muut voivat vain antaa vinkkejä.

aforismi

Elämä on kuin offari-hiihtoa ja offari-hiihto on kuin elämää: kummassakin olosuhteet muuttuvat jatkuvasti ja on pyrittävä sopeutumaan mahdollisimman nopeasti ja hyvin sen hetkiseen tilanteeseen ja samalla on pyrittävä nauttimaan mahdollisimman paljon jokaisesta hetkestä itsestään.

matkakertomus

helöy... Offarisessiot takana, ja tyttö vielä yhdessä paketissa... Niska jumissa (taas...), samoin selkä ja reidet ja... Mutta hymy ei:)

Väsyttää kyllä, ei käy kieltäminen, mutta se on itseaiheutettua ja -"haluttua", joten ei sovi valittaa:)

Reissu oli kaikin puolin ihan ok-onnistunut.. Torstaina ja perjantaina hiihtelin enimmäkseen itekseni rinteissä, ja meinasin sään takia jo hiukka lannistua: -20 astetta ja IHAN kauhia viima, en oo ennen moista kokenut, rinteiden ulkopuolisetkin alueet olivat aika kovat siinä ilmassa... Rinteessä ei paljon muita näkynyt... Onhan se tietty kiva, että ei tarvinnu jonottaa mihinkään, mutta huonompi homma kun rupes aina hississä paleltamaan, varsinkin naama ja pää olivat kovilla... Päällä oli sekä kuoritakki, että sen päällä untsikka, sillon tarkeni.. pieni michelin-ukko-ilmiö, ei kyllä sattunut hirveesti kun kaatui;), hyvä ko taipui kyykkäämään;)

Perjantai-iltana alkoi sitten paikalle kerääntyä porukkaa viikonlopun offarisessioita varten, jotka "paikallinen" seura järjesti, ja joita varten minäkin varsinaisesti sinne tällä kertaa olin lähtenyt... Sattuipa joukossa olemaan muutama tuttukin, vaikka olin luullut, että en tunne sieltä ketään. Hauskaa. Piirit pienenevät edelleen:) Siinä sitten heti lauantaiaamusta porukka jaettiin tason mukaan ryhmiin, ja siitä sitten lähdettiin "mettään" (toim.huom: EN ollut alkeisryhmässä, hahaa, jotain edistystä on tapahtunut!!). Sää oli onneks lauhtunut, ja viima vähän hellittänyt, aurinkokin paistoi siniseltä taivaalta. Meidän ryhmä osoittautui kaikin puolin mukavaksi: porukka aika samantasoista ja -vauhtista, hyvällä fiiliksellä hiihteleviä, muita kannustavia ihmisiä, ja "opekin" oli tosi mukava ja hyvä. Kyllähän se eka lasku pöpelikössä oli aika heikkoa, mutta onneks se oli tasaisen heikkoa kaikilla, eipä tarvinnu ketään ootella erikseen kun kaikki lentelivät menemään tasaiseen tahtiin;) Siinä sitten päivä meni "hyviä" lumia etsiskellessä, ja löytyihän pieni pläntti puuteriakin, mettän keskeltä... Mulla vaan on jostain syystä antipatioita puita kohtaan, ja laskupasmat menee sekaisin viimeistään siinä vaiheessa kun puita tulee näkyviin:) Mutta puiden lomassa oli kyllä aivan mahtavaa lunta, ja siellä ei tuullut yhtään, ja aurinko paistoi: eräänlainen paratiisi. Päivän mittaan reenattiin myös lumivyörytilanteessa toimimista Ylläksen BCA-piipparikentällä (TODELLA opettavainen ja kiinnostava kokemus!). Launtaina koin kyllä parikin ahaa-elämystä, ja se tuntui kivalta.
Hiihtelyn jälkeen oli ohjelmassa pikku yhteenvetopalaveri, sauna ja ruokaa. sitten iltaohjelmassa lisää lumiturvallisuusjuttuja sekä juttua suksien huollosta (taas pääsi mies paasaamaan tästä asiasta...;););)). Ja sen jälkeen "vapaata" oleilua... Mä siirryin suht aikaseen nukkumaan, ei vaan enää pysynyt silmät auki.

Sunnuntaiaamusta taas sitten pöpelikköön, mulla tuntui opit menneet johonkin yön aikana hukkaan, oli aika hakemista taas, ja itseä rupes hieman veetuttamaan... Mutta sain fiiliksen käännettyä pirtsakaksi taas, tajusin, että ei voi mitään kun reidet on jo niin väsyneet.... Ihan ookoosti se sitten loppupeleissä meni, varsinkin lopussa kun jätettiin aivot enempi narikkaan, ja mentiin "vapaalla" tyylillä.... Aika loppuikin sitten ihan liian nopeasti, ja oli loppupuheenvuorojen aika, ja sitten matka taittui junalle ja siitä junalla. Haikea olo oli, niinkuin näköjään aina noiden reissujen jälkeen.... Aamulla sitten suoraan junalta töihin, toooooosiiii Fresh;)

Pari todella hyvää vinkkiä tuli viikonlopun aikana mulle, ja ne kun saan oikeasti siirrettyä offari-laskuun, niin kyllä se siitä! Suurin juttu on se, että yrittäis pitää rintamasuunnan koko ajan eteenpäin ja laskis vähän suorempaa linjaa niin ei tulis niitä mulle tyypillisiä kaaren ulkopuolelle lentoja.... Mutta kuten "opekin" sanoi, kyllä meillä kaikilla oli tekniikka hallussa, se pitäis nyt vaan oppia toteuttamaan offarireilla, se kun on tosi erilainen maailma kun rinteessä laskeminen. Eli "ongelma" on taas siellä pään sisällä: pitäis vaan uskaltaa taas vähän enemmän, "apinan raivolla"!!!!=D Kyllä se tästä, tarvii vaan jaksaa olla kärsivällinen

Ylläksellä on kyllä mahtavan isoja offari-"lakeuksia", jossa ei puista tarvii välittää, valitettavasti se lumi oli siellä vaan tosi vaihtelevaa: korpusta (au!) sellasen puolipehmoseen aaltohankeen... Mutta jos noissa olosuhteissa oppii laskemaan, niin pärjää sitten helpommissakin paikoissa.

Ylläkselle...

...huomenna=D Blogi hiljenee siksi aikaa...

työpaikka-avautumisia

alkaa taas eräs kolleega kypsyttämään... Ollaan hyvin tultu juttuun nyt jo vuosi (ekat vuodet oli hiukka hankalia), mutta nyt mua on alkanut taas ärsyttämään tyypin asenne... Mä en jaksa sellasta, että ollaan silleen "piilotylyjä" ja "piilonokkavia", joka v.tun asiasta. Varsinkin jos hän on väsynyt, niin hänen tuntuu olevan vaikea sietää sitä, että toinen on iloinen ja onnellinen ja yrittää keventää tilannetta... Se tyyppi vois silloin olla vaan hiljaa, eikä vittuiluillaan pilata toisenkin päivää. Kaikilla meillä on huonoja päiviä, mutta pakkoko sitä on mennä tahalleen toistenkin päivää pilaamaan. Enkä mä jaksa sitä, että jos mä oon iloinen jostain pienestä asiasta tai jotain, ja niin hänen on ilmoitettava jollain tavalla, että asia on hänen mielestään turhanpäiväinen asia. Tulee sellanen tunne, että hän on taas ruvennut käyttäytymään vähättelevästi, ja sekös saa mut raivoihin. En ees viittiny tänään mennä kahvitunnilla porukkaan istumaan, sillä en vaan jaksa katella hänen naamaansa, ja pelkään osittain että sanoisin jotain mitä ei kannattaisi sanoa... Sillä sen olen oppinut, että turha hänen kanssaan on ruveta kinaamaan, se on ihan yhtä tyhjän kans, tai pahempikin. Hän ei nimittäin kovin helpolla ota kritiikkiä vastaan omasta itsestään, vaan suuttuu sitten noin vuoden ajaksi... Ja se ei ole kiva juttu, sillä hän on mestari puhumaan paskaa toisista selän takana..

Vituttaa kun tulee tollasen ääliö-ihmisen takia paha mieli.

paniikista

tere. teen sen nyt, mitä olen kovin kauan aatellut tehdä, mutta en oo saanut aikaseks. Nimittäin yritän nyt kuvailla miltä tuntuu saada paniikkikohtaus. Sitä on vaikea selittää sillai "uskottavasti", siis sillai että tekstistä oikeesti ymmärtää vähäsen edes miltä es tuntuu... Sanat ovat jotenki liian pliisuja kuvaamaan sitä fiilistä. Mutta yritetään.

mulla on onneks jo se vuosi aikaa edellisestä "kunnon" paniikkikohtauksesta, joten ei oo ihan tuoretta tapausta muistissa... Mutta toisaalta, se on niin kamala ja niiiiiin tuttu fiilis, että en mä varmaan sitä kokonaan koskaan unohda. ja hyvä niin toisaalta, osaanpa arvostaa hyvää oloa=D

Jeps. Mistäs mä aloittaisin... Noh, aluks ne paniikkikohtaukset tuli näennäisen yllättäen (jälkeenpäin opin tunnistamaan tietyn kuvion/fiiliksen tilanteessa, joka toimi laukaisijana), sehän siinä varmaan pelotti kans tosi paljon, sillä itselläki oli tosi vaikeuksia ymmärtää että mitä on tapahtumassa...

Noniin.

Sydän alkaa tykyttää yhtäkkiä tosi lujaa, kropan ja mielen valtaa sellainen fiilis, että nyt pitää PAETA jotain järkyttävää. Hyperventilointia, jonka seurauksena tuntuu, että ei saa kunnolla happea ja että sydän pysähtyy... Puhuminen pelottaa, ja tuntuu mahdottomalta, on täysin lamaantunut olo, vaikka toisaalta pelkää tekevänsä jotain hullua ja hallitsematonta. Mulla fiilikseen liittyy kuolemanpelon lisäks pelko hulluksi tulemisesta: loogista kun tietää millanen broidi mulla on ja että se hulluksi tuleminen oli aikoinaan se mun suurin pelko. Ja se paniikkifiilis vaan tuntuu niin "hullulta": siinä jotenkin kontrolli omasta itsestään _tuntuu_ häviävän johonkin ihan kokonaan, ja se on pelottava fiilis. Kyllä siihen liittyy myös itsensä nolaamisen pelko, häpeää sitä kontrollin häviämistä ja epätodellista fiilistä. Tämä pahin piikki fiiliksissä kestää ehkä korkeintaan minuutin, mutta omassa päässä ja kropassa se tuntuu paremminkin puolelta tunnilta. Sitten seuraa sellanen henkinen "tärisevä" fiilis, joka johtuu siitä, että täytyy palautua kauheesta adrenaliini- ja pako-reaktiosta. Kaikki tämä tapahtuu mun pään ja kropan sisällä ja se on aivan sanoinkuvaamaton tunteiden vyöry... Ja ihmeellisintä sitten on kuulla toisilta, että ei sitä kuulemma huomaa muusta kuin että musta tulee tosi hiljainen, ja sanon ehkä että hei, mulla on nyt paha olo. Ja silti mua aina nolottaa/nolotti jälkeenpäin... Se täytyy myös mainita, että ei siinä paniikkikohtauksen aikana toinen ihminen pysty auttamaan mitenkään, varsinkin semmonen ylenmääräinen "hei mikä on, onks sulla joku hätä, voinko mä auttaa"-kyselyt vaan pahensi tilannetta. Siinä tarvii olla hetki itekseen ja yrittää hieman rauhoittua. Hyvää tekee jos joku läheinen ihminen vaan on siinä ja jatkaa hommiaan, ja tosiaan on vaan siinä vierellä. Näin jälkeenpäin vasta tajuan, että jokainen niistä, varmaan sadoista, eri "kokoisista" paniikkikohtauksista mitä mullakin on ollut, niin kesti vaan tosiaan sen vähän aikaa... Mutta siihen "toipumiseen" menee paljon kauemmin, ja oikeastaan se "rajoittavin" tekijä siinä paniikki-ihmisessä on nimenomaan sen itse paniikkikohtauksen pelko.... Monet alkavat rajoittaa elämäänsä sen mukaan, missä tilanteissa/paikoissa heille tulee paniikkikohtaus. ja tavallaan ymmärrän sen. Mutta mä taistelin/taistelen aina sitä vastaan, se on jotenkin aina ollut itsestäänselvyys, enkä osaa itse nähdä sitä hienoutta siinä. Onneks ystävät välillä aina muistuttavat siitä mun sitkeydestä, kun itse on kärsimätön ittensä kanssa. Joskus on itellensä annettava "löysää liekaa", eli jos joku tilanne väsyneenä ahdistaa liikaa, niin siitä voi antaa itsensä silloin tällöin luistaa, KUNHAN SIITÄ EI TULE TAPA.

Mulla alkoi paniikkikohtaukset ollessani Norjassa vaihtarina 24-vuotiaana: mä olin onnettomuudessa, jossa loukkasin pääni (paha aivotärähdys) ja niskani (niskanimat menivät jollain tavalla "lyttyyn", niin että hermot jäivät väliin--> tunto käsivarsissa oli vähän aikaa vähän niin ja näin, ja niskalihakset ihan jumissa, ja päätä särki aika paljon ja usein). Se oli ensimmäinen kerta, kun tajusin, että ei perkule, mäkin voin kuolla ihan tuosta noin vaan. Siihen mennessä vaan läheisille ihmisille oli sattunut ikäviä asioita, olin kuitenkin aina voinut luottaa itseeni: päähäni ja kroppaani... Ja sitten kävikin tosiaan niin, että sekä kroppa että pää antoivat "periksi"...: terapiassa puhuttiin, että ehkä se oli vaan se viimeinen pisara, joka sain kokemani vaikeuksien/ikävien asioiden summan menevän yli "viivan"... Aluks en tajunnut että minulla oli paniikkikohtauksia, laitoin sen vaan niskan ja kipeän pään piikkiin... Vasta ollessani takaisin Suomessa ja sairasloman ollessa ohi ja kun minut oli julistettu olevan "fyysisesti kuosissa" taas, tajusin että jotain oli pielessä kun niitä pelkotiloja ja "lamaantumis-fiiliksiä" tuli edelleen... Silloinkaan en tajunnut asian vakavuutta, vaan kävin varmaan vaan jotain 6 kertaa YTHS:n terapeutilla juttelemassa, ja aattelin jotenkin että tämä tästä lutviutuu itekseen ajan myötä... Muutin toiseen kaupunkiin tekemään lopputyötä ja gradua, ja silloin olotila muuttui tosi huonoksi: paniikkikohtauksia joka päivä, useampikin, ja rupesin välttelemään monia ihmisiä kun taas toisia (hyviä ystäviä ja äitiä) kuormitin ahdistuksellani ihan liikaa. Äiti sitten vihdoin sanoi, että pitäiskö sun tyttökulta hakea apua... Ja olin samaa mieltä, mutta olin niin häpeissäni ja suruissani, että en "selviä" omasta elämästäni omin avuin... Mulla meni sillai vauhdikkaasti hommat, että kun kerroin YTHS:llä skitsofreenisestä veljestäni ja isästäni joka kuoli ollessani lapsi vain, niin pääsin aika vikkelään terapiaan... jotain hyötyä kaikesta kaaoksesta;););) Kelaltakin herui tukea aika kivasti, taisin olla kyllä aika screwed up, burnt out, jne.... Olen kiitollinen kaikille ja kaikelle, että asiat meni niinkuin ne meni... Sitten meni seuraavat 4 vuotta terapiassa.................

Sen Norjan äksidentin jälkeen mulla kesti toooooooooooooooooosi kauan että aloin luottamaan omaan kehooni taas ja sen jaksamiseen... Mua varoitettiin kovasti sen onnettomuuden jälkeen, että ei saanut nostaa pulssia kauheesti, ja muutenkin kovat äänet aiheutti päänsärkyä... Seurauksena oli se, että sitten kun kropan piti olla kuosissa jo, niin tuntui pelottavalta alkaa "käyttää" kroppaa taas... Aluksi en uskaltanut lähteä yksin lenkille tai puntille, kuvittelin, että tapahtuu jotain pelottavaa, tyyliin päässä poksahtaa verisuoni jne... siitä pelosta eteenpäin pääseminen meni hitaasti....Ja sitten oli tietty se pointti, että koska paniikkikohtauksessa syke nousee korkeaksi, niin koin kaikki tilanteet joissa sydämen syke (urheilu) nousi pelotaviksi... Urheile nyt tosiaan siinä sitten:) Mutta pikkuhiljaa, todella PIKKUhiljaa tein enempi ja enempi juttuja ja kovempaa ja kovempaa... ja nyt täytyy sanoa, että nykyään ei enää oikeestaan joudu himmailemaan omien pelkojen takia. ja se tuntuu niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin siistiltä, varmaan siks mä oon pahempi "liikkumis-narkkari" kuin ikinä ennen.

Se täytyy myöntää, että KB-reeneissä mulla on vaikeata tottua ottamaan päähän lyöntejä "vastaan" vaikka päässä on pääsuoja, mä säikähdän vieläkin, säikähdän, että ei kai taas sattunut jotakin... Koska sen oon sisäistänyt, vähän liiankin hyvin, että pää on tärkeä paikka, ja yllättävän herkkää kamaa ja että sen kustannuksella ei kannata leikkiä...
Mutta katellaan... luulen että tarviin siinäkin vaan enempi aikaa kuin "normi"-reenailija, kokemuksen ja ajan kanssa opin, että ei se mun pää nyt edelleenkään poksahda pienistä kolhuista..... Siihen asti vetelen "pää"sparrireenejä vaan "tuttujen ja sopivien" tyyppien kanssa (siis tyyppien, jotka osaavat hallita lyöntejään ja voimiaan, että ei tarvii pelätä että sieltä tulee liian lujaa), ja sitten muiden kanssa sparrataan "ilman päätä", tänk juu veri meni.... Vaikka kyllähän mua nolottaa, että mä oon se nynnerö... mutta tää kasvattaa mua henkisesti. taas;)

huh, tulipa tekstiä...

HYVÄ MINÄ!!!

tapahtui tänään: "viimeisiä voittoja paniikista": mulla on ollut tässä vuoden ajan jonkin sortin tuolihissikammo (pitkä stoori, kerron vaikka huomenna pidemmin). Lyhyt versio: viimeinen todella selvä paniikkikohtaus sattui vuosi sitten Alpeilla pysähtyneessä tuolihississä lumipyryssä. Sen jälkeen on ollut tosi hankala mennä tuolihissiin, ja se istuminen siellä ei ole tuntunut mukavalta. Se paniikkikohtauksen pelko oli koko ajan hyvin vahvasti esillä. Menin kyllä, mutta aina tutun kanssa ja itku kurkussa ja paha olo kropassa ja päässä, sekä lievä hyperventilaatio päällä, ja jälkeenpäin aina nolotti. Mutta tänään: menin ekan kerran tälle kaudelle tuolihissiin, jännitin mahan kuralle jo hissijonossa, ja pelkäsin sitä, että mitä jos taas tulee huono olo.. Mutta ystäväni Kaima oli messissä, ja sain pitää hänen kädestä kiinni (varmuudeks), ja iloiseks yllätykseks se hissireissu ei tuntunut enää ollenkaan niin pahalta... en mä nyt ihan rela vieläkään tietty ole, mutta varsinaisesti pahaa oloa ei tullut vaikka jännitti... On kyllä ihan pirun hienoa, vaikea selittää miten hienoa oikeesti!=D

nyt. öitä!

hiihtokuume...

...alkaa olla jo aivan valtava! piru kun töissäki ollessa pitää miettiä, että EI mennä surffaileen niitä hiihtojuttuja, nyt täytyy tehdä näitä töitä... Nyt tajuan, miksi viime toukokuussa iski jonkin sortin masis kun kausi oli ohi... Noh, siitä en nyt rupia huolehtimaan, kuinka tänä loppukeväänä käy... Nautin nyt tästä, virtaa on paljon ja samoin innostusta:) Ihanaa sekin, että näkee ja kuulee taas hiihtotutuista, puoli vuotta meni aika hissukseen sillä rintamalla. Jännä, miten tän fiiliksen aina unohtaa, ja sitten se iskee taas yhtäkkiä ihan täysiä... Ei sitä itsekään tajua kauden ulkopuolella täysin kuin MAHTAVA tää fiilis on=D About kolme viikon välein päivää pidempiä hiihtoreissuja, ei paha:) Viikonloppuna kaiman kanssa Himokselle hiihtobussilla vähän ottamaan tuntumaa taas päiväksi (mulla on toisetkin sukset lainassa tällä hetkellä, tesmailen vähän kaposempia suksia, jos vaikka pääsis entistä enemmän kantillensa, makeeta!) (niin, ja mitä sitä sijainteja enää hirveesti piiloittelemaan, kyllä tutut kuitenkin tietää missä mä painan menemään=D)

Toim. huom.

sukset on nyt VOIDELTU vaan ei kantteja teroitettu, itse=D Joten kaikki voivat nukkua yönsä rauhassa, moimoi;)