Minoon mukava ihminen:)

Pitkästä aikaa tuollainenkin fiillis, ja vielä kirkas sellainen. Tämä "työleiri" pohjoisessa on kyllä tehnyt hyvää, on ollut tasaisen fiilis koko ajan, ja välillä sellaisia onnellisuuden piikkejä:)

Täällä on kyllä tosi mukavia ihmisiä!:) Ja hienoa muistaa ja huomata taas, että mä oon kyllä siinä ihmeellinen, että kun olen jossain vieraahkossa paikassa yksikseni osaan tutustua ihan ventovieraisiin ihmisiin tuosta vaan, vaikka ujostuttaisikin:) Eihän siinä useimmitenkaan ole kyse elämän ajan kestävien ystävyyssuhteiden luomisesta, mutta sellaista erilaisista ihmisistä nauttimisesta. Mutta täytyy myöntää, että ihmiset täällä ovat yllättäneet todella mukavalla tavalla. Siis en odottanut mitään pahaa, lähinnä en odottanut mitään, ja sitten kävikin niin, että tauolla istuskellessani porukat alkaa pikkuhiljaa jutella minullekin. Hassu fiilis:), ja tekee hyvää se, että ainakin kerran päivässä näkee ihmisiä ja pääsee juttelemaan, muuten olisi varmaan se mökkihöperyys iskenyt. Täällä on kyllä tosi hiljasta tällä hetkellä, joten siellä tauolla/affessa ei juurikaan ole ollut muita kuin minä ja paikan ja rinteen henkilökuntaa, ja siinä on sitten samojen naamojen kanssa istuskeltu jo kohta viikko. Ja sain jopa kuulla, että joo sä oot se sen-ja-sen värisissä housuissa telluileva tyttö:) Hassua, sitä kun tuntee välillä olevansa aika näkymätön. Tämän päivän onnen pirskahdus tuli siitä, että baarimikko mitään kysymättä oli laittanut jo teen valmiiksi, kun näki, että tulen sisään. Hän kuulemma muisteli, että sellaisen mä useimmiten haluan, tekee sen kuulemma kaikkien kanssa, jotka tuntee. Lämmitti mieltä, tuli fiilis, että mähän tässä hetkessä ikäänkuin kuulun tänne. Ja siitä johonkin kuulumisen fiiliksestä meikäläinen tykkää, en sitä jotenkin hirveen usein tunne (mikä nyt on sitten kyllä ihan omasta päästä kiinni;)). Nojoo, täytyy myöntää, että olen minä itsekin hieman ottanut ihmisiin rohkeasti kontaktia, sillä kun olen yksin täällä, niin tuntuu paremmalta mennä suksihuollon pojille ilmoittamaan, että mä menen nyt mettään laskeen, ja jos ei neljään mennessä ole kuulunut takaisin, niin mut voipi mielellään tulla hakemaan sieltä ja sieltä suunnalta. Sillä jos mulle jotain sattuis, niin ei kukaan mua varmaan pariin päivään muuten osais kaivata. Hyvin on toiminut tämä "lapsenvahtisysteemi", ovat olleet kovin ystävällisiä ja huolehtivaisia, tekis jo mieli maksaa jotain tästä palvelusta, mutta ei kuulemma käy päinsä.

Semmosta. Hyvä mieli. Nyt tarvii kohta tehdä ruokaa, ja sitten jatkaa työjuttuja. Metsähiihto sujui muuten tänään aika mallikkaasti mun asteikolla, ja kiva fiilis, kun uskaltaa yksinkin lähteä sinne metsään. Lunta vois olla enemmän, mutta sitten toisaalta puurajan alapuolelta löytyy tosi namia lunta, parikyt senttiä pehmosta kovan pohjan päällä, nam:) Yhden puun kanssa on tullut otettua vasta kontaktia, en saanut suksia samalla puolelle tarpeeksi nopeasti:)

Onhan tässä apurahatutkijan elämässä puolensa;)

Pohjoisessa taas

Heippa vaan, mä olen viikon "kirjoitusleirillä" pohjosen mökillä. Aika jees:) Kyllähän toi kirjoittaminen vähän tökkii (aloitin kolmannen artikkelin intron väsäämisen), mutta niin se kyllä tökkii joka paikassa:) Tosi hiljasti täällä on näin tammikuussa, varsinkin viikolla, mutta tykkään. Heräilen aamulla, kirjoittelen, sitten käyn vähän hiihtelemässä ja moikkaamassa puolituttuja affessa (ujostellen, mutta kuitenkin:)) ja sitten tuun takasin möksälle, kirjoitan ja käyn saunassa ja kirjoitan taas. Just ennen nukkumaanmenoa katson läppäriltä jonkin leffanpätkän, saa ajatukset mukavasti pois töistä. Viime yö oli hieman hassu: Nukun eräänlaisen kerrossängyn alakerrassa, ja näin elävästi unta, että yläsänky oli jotenkin huonosti kiinni ja että se oli tippumassa. Siirryin näköjään sitten puoliunissani sohvalle nukkumaan=D Ja kaikista huvittavinta oli, että kun siirtelin tyynyjä ja tavaroita sohvalta pois, niin mietin, että toivottavasti ei Mieheke herää tähän häslään:) Sama juttu aamulla, kun herätyskello soi aika pitkään: "hops, ei kai Mieheke herännyt tuohon";). Ollaankohan me oltu kyllä liian paljon yhdessä, kotona ja reissussa!?!?;) No, herra itse on kaukomailla tällä hetkellä, saapi kummatkin vähän levähtää arjesta:) (herätyskello on muuten herättämässä ysiltä siks, että muuten viikossa mun koko vuorokausirytmi heittäis häränpyllyä:))

Meillä olikin vähän, tai ei niin vähääkään, kriisin poikasta viime viikolla, olipa aika rankkaa. Yksitoiskohdat jääköön sikseen, mutta onneksi selvittiin samalle puolelle. Kai noi kriisailut jollain ihme tavalla jopa lähentää, sitten loppujen lopuksi. Oltiin tosiaan aika tiiviisti oltu yhdessä montamonta kuukautta, ja mä luulen, että se ei sovi meille kummallekaan pidemmän päälle, pitää saada vähän omaa aikaa. Vaikka eihän sitä omaa aikaa kukaan kiellä ottamasta, tosiaan, mutta aina sitä ei osaa ajoissa ottaa. Noh, asiat on ihan hyvin taas, mutta tuli hyvään rakoon nää kumpaisenkin reissut, tuleepi vähän nautittua omasta laatuseurasta:)

Ton kriisin aikana tulipa taas todettua, että naisten on helpompi jutella tuollaisista ongelmistaan hyvien ystävien kanssa, ja että se ainakin mulla auttaa ihan hirveesti: tajuaa, että kaikissa ihmissuhteissa on omat kipupisteensä, jotka sitten aika ajoin tulevat taas pintaan, ja sitten niitä käydään taas läpi. Että ei se tilanne nyt ole mitenkään erityisen erityinen. Mietin vaan, että säilyykö ne kipupisteet yhtä vahvoina, vai heikentyykö ajan ja oppimisen myötä? Miehet vissiin vähän heikommin saa puhuttua noista parisuhdekriisailuista ystäviensä kanssa (vai olenko väärässä, ja tunnen vain tietynlaisia miehiä?), ja kai ne ongelmat sitten omassa päässä paisuu ihan kamalasti kun ne siellä itsekseen pyörii. Noh, me ollaan erilaisia. Opettelua, opettelua. Ollaan asuttu yhdessä jo yli vuosi, eikä me olla kumpikaan asuttu aikaisemmin jonkun kanssa yhdessä näin pitkään, joten uusilla vesillä ollaan kummatkin. Noh, tässähän sitä tulee reenattua:)