epäonnistunut harjoitus

Viitaten edelliseen kirjoitukseen: harjoitus ei onnistunut. Kusta tuli enemmän niskaan ja hermo meni. Mussa on se "huono" puoli, että jos mua kohdellaan väärin niin en vaan voi olla turpa kiinni. En vaan voinut olla hiljaa ja katsella vierestä kuinka homma kusee.

Meidän työpaikassa kommunikaatio on nollassa, ja sitten tulee semmoisia "yllätyksiä": on päätetty pienessä piirissä asioita, jotka koskettavat minuakin ja tuottavat minulle selvästi enemmmän töitä, mutta mitään ei kerrota, vaan kuulen sen ikäänkuin vahingossa... Ja vaikka tiedän, että tämä ei ole henkilökohtaista (moni kokee vastaavaa meidän labrassa), niin mua rupee niin suoraan sanottuna vituttamaan. Ei se mitään, jos tämä jäisi yhteen kertaan, mutta kun se on enemmänkin tapa kuin poikkeus. Ja en ole sitä mieltä, että kyse on vaan siitä, että tuollaista ei saisi tapahtua juuri minulle, vaan kyse on siitä, että ei tuollaisia mokia/johtamisonnahduksia tulisi tapahtua kenellekään! Mutta kun se on vaan niin, että yliopistolla ei ryhmänjohtajan asemaan tarvita minkään sortin johtajakoulutusta, ja sen kyllä jumalauta huomaa. Mä tiedän, että ei se tilanne muutu miksikään mun sanomisesta, ja että omaksi hyväkseni mun kannattais olla nyt ihan vaan hiljaa ja ootella, että pääsen pois (ellei olis väikkäri kesken, niin lähtisin varmaan oikeestaan tältä istumalta kattelemaan muita työpaikkoja), meillä kun vastaansanojat leimataan usein riitapukareiksi. Monet ovat työpaikallani samaa mieltä kuin minä kommunikaation heikkoudesta/olemattomuudesta, mutta eivät uskalla/viitsi sanoa mitään, vaan eristäytyvät sitten ikäänkuin omiksi pieniksi yksiköikseen ja hääräilevät itsekseen. Todella hedelmällistä ja työpaikan henkeä parantavaa. Tämmöstä. Aika ristiriitaiset ja väsyneet fiilikset. Ainoa hyvä, mikä tästä tilanteesta seurasi, oli se että sain tarpeeksi tarmoa ja kysyin lisää palkkaa (jos ei työpaikalla saa minkäänsortin arvostusta muuten, niin olkoon sitten palkka ees perkule parempi), olen aikani sitä miettinyt että pitäisi kysyä, mutta ei vaan ole oikein luonnistunut. Vastausta ei tullut vielä, saa nähdä.

Ärtymystä

Olenko koskaan vielä kertonut, että pari mun työkolleegoista saa mut välillä todella ärtyneeksi ja vittuuntuneeksi, ihan vaan sillä että ovat omia omahyväisiä itseänsä (kyseessä on tietenkin kaksi naisihmistä eikä miestä). Noh, nyt kuitenkin kerroin.

Pitää ajatella, että tämä on hyvää harjoittelua minulle siihen, että oppisin ottamaan asiat vähemmän henkilökohtaisesti ja muut ihmiset vähemmän vakavasti. Joten ei kun treenaamaan!!! Nauran sisälläni heidän typeryyksilleen... Buahhahhahhaaa. Ja hakeudun samalla mukavampien ihmisten lähettyville ja nautin elämästä:)

Post-Juhannus

Terve vaan, hengissä ollaan ja mukavaa oli=D Ihmiset säilyivät ehjinä, samoin auto, ei kolaroitu eikä tiputtu railoon tai muuhun koloon, eikä kukaan murhannut meitä yöllä telttaan...:) Reissu meni ihan mukavasti, olihan se yhteensä 2300 km viiden päivän aikana hiukka paljon, mutta yllättävän hyvin meni yöllä ajaminenkin, ja viimeiset vajaa parisataa kilsaa Turusta menivät jo ihan lauleskellen:) Sää oisi voinut yleismaailmallisesti ajateltuna olla parempi, mutta Norjan mittapuun mukaan tais olla suht tavallinen keli: ripsotteli vettä noin 40-50 % ajasta.... Vain vikana laskupäivänä puolet rinteestä oli ihan sinkissä eli pilvessä, joten silloin hiihdeltiin selvästi varovaisemmin ja vähemmän. Mutta tykkäsin kyllä kesälumesta, nastaa kamaa, semmosta tasasen kompaktia mössöä:) Sekä gotikset että skriimukat toimivat hyvin, eniten aikaa vietin kyllä gotamien päällä surffaten:) Hiihdossakin tuntui, että taasen olen vähän kehittynyt, kivakiva:) Kaukana on vielä se pro-meininki, mutta nyt mun lasku kuulemma on sellasta, että ei tartte hävetä;););) Hiki tuli kyllä laskiessa, enimmät ajat laskin pelkkä aluspaita ja ohut fleece päällä. Laskettiin koko ajan hisseiltä, ei lähetty skinnailemaan sen kummemmin, hyvin riitti laskettavaa ihan hisseiltäkin... Ja ehkä nyt muutenkin halusi vaan laskealaskealaskea, eikä käyttää sitä suht vähäistä aikaa nousemiseen. Tai no muuten, ekana iltana kun tultiin Strynin liepeille siinä ysin-kympin aikoihin, ja oltiin pystytetty teltta pusikkoon ja syöty, niin kävästiin me yks mäki kiipeemässä, jotta pääsi vähän fiilisteleen ennen nukkumaanmenoa... Ihanaa oli kun läpi yön oli niin valoisaa.

Telttakin piti kiitettävästi veden ulkopuolellaan, vanhasta iästään huolimatta. Varsinaista juhannusfiilistä mulle ei missään vaiheessa tullut, mutta eipä paljon haitannut, en ole koskaan kokenut juhannusta jotenkin erityiseksi... Juhannusaattoilta vietettiin teltassa kattellen läppäriltä "the italian job"-leffa...:) High tech-telttailua:) (ja syömällä noin kilo laivalta ostettuja karkkeja=D)

Strynin hiihtokeskuksessa pyöri kyllä eniten norjalaisia, seuraavaksi eniten ruotsalaisia, ja sitten kourallinen suomalaisia. Suomalaisia oli itse asiassa vähemmän kuin olin odottanut (kai se pääsiäisen tienoon suomalaisinvaasio Narvikissa oli jättänyt jonkin sortin ennakko-odotukset...:))

Jonkin verran oli mäessä semmoisia halkeamia lumessa, en ehkä kutsuisi niitä ihan railoiksi... Mutta kyllä ne herättivät varovaisuutta, oisi sattunut jos oisi tipahtanut sellaiseen. Pari äksidenttiä me tiedettiin, että siellä sattui: yksi me nähtiin kun istuttiin tuolihississä ja toinen bongattiin siten, että ensin meni ambulanssiauto telttamme ohi ja sitten ambulanssihelikopteri. Ekassa tyyppi ei huomannut aukeavaa kalliopudotusta tarpeeksi aikaisin, vaan yrittäisen jarruttaa kiepsahti selkä edellä alas... Onneksi vastassa oli parin metrin jälkeen jo tasanne, joten tyyppi tömähti siihen eikä kauemmaksi. Hurjan näköinen se tilanne oli, mutta kun tyyppi pääsi heti jaloilleen takaisin, niin tiesi että ei siinä pahasti käynyt. Ja kun vielä tyypin kaverit ottivat kuvia ja naureskelivat, niin tiesi, että ei siinä tosiaan onneksi mitään sattunut, kunhan tuli lapsenlapsille kerrottavaa:) Toisessa tapauksessa ajettiin sellaisen tilanteen ohi, jossa lumilautailijat olivat rakentaneet hyndan hypätäkseen tien yli, noin 1,5 m:n lumivallilta toiselle (viksua...:-/).... Siinä oli sitten vissiin jollain myöhemmin jääny hyppy liian lyhyeksi ja tömähtänyt asvalttiin ja loukannut selkänsä, siksi ambulanssa ja helikopteri.

Tuolihississä istuminen meni ihan hyvin mun standardien mukaan, vaikka alku-kauhu oli kyllä päällä kun näin kuinka pitkä se tuolihissi oli, ja kuinka perkuleen hitaasti se eteni, itkua tuli vähän väännettyä ennen ensimmäistä nousua. Mutta eipä sitten missään vaiheessa tullut hississä varsinaista pahaa oloa, osasi keskittyä muuhun eikä sen tuolihissin korkeuden ja matkan ajattelemiseen. Pystyin jopa höpöttelemään sitä sun tätä. Joten kyllä tämä tästä. Hissiseura oli hyvää, sekin helppas tilannetta.

NYT on hiihtokausi 2006-2007 ohi...

Mukavaa Juhannusta kaikille!

...vietittepä sitä miten ja missä tahansa, tai vaikka ette sitten viettäisi sitä ollenkaa!!!

Mä yritän olla tippumatta railoon jne. =D, palataan asiaan ensi viikolla!

heh...

niin joo, ja kun nyt sitten päinvastoin "valitan" siitä, että on melki jopa liikaa tekemistä näin kesällä, niin mua saa sitten tästä tilanteesta muistuttaa ensi toukokuussa taas, kun poden "kaudenloppumisahdistusmasennusta" :) Meinaan, olin aika totaalisen surkea enkä nähnyt mitään missään ja kesä tuntui tyhjältä, ja kappas vaan, nyt onkin sitten taas kaikkea kivaa:)

Sekalaista

Kiirettä onpi pukannut... Itse asiassa oli tuossa töistä stressiä viimeset kaksi viikkoa, ei hyvä...:( Hommannut itselleen vähän liikaa töitä, ja sitten on ollut koko ajan sellainen fiilis, että kaikki on ihan levällään ja mitään en saa loppuun tehtyä. Se rassaa. Lisäksi kun olen eksperimenttien takia joutunut ravaamaan joka lauantai JA sunnuntai töissä viimeiset kolme viikkoa, niin se edesauttaa sitä, että työt pyörii päässä koko ajan, ja tuntuu, että ei oo sieltä poissa laisinkaan. Nyt yritän aktiivisesti hidastaa tahtia, mutta pari viikkoa siihen menee, että saa jo aloitetut jutut loppuun. Nooh. Mutta ikävää silti, mun mielestä kun ei töistä ainakaan kannattais/sais stressata: ensinnäkään työn ei sais olla niin tärkeetä että siitä koko ajan stressais, ja sen lisäksi eipä se stressaaminen ketään auta, pahentaa vain. Musta kun tulee vielä nihkeä ja takakireä ja kärsimätön ja ymmärtämätön ihminen stressaantuneena, en siedä kanssaihmisiltäni paljonkaan mitään, vaan otan liian herkästi itseeni. Yök. Mutta tämmöttiis, eiköhän se tästä.

Hyvän breikin töistä tarjoaa tähän väliin reissu Stryniin, Norjaan, mennään sinne viettämään vähän pidennettyä juhannusta. Ollaan ihan telttameiningillä liikenteessä, joten toivon, että tämän hetken sääennustukset eivät pidä paikkaansa, sillä luvassa on sadetta, sadetta ja sadetta;) Noh, kahtellaan, jos nyt joka helekatin päivä sataa, niin otetaan varmaan joksikin yöksi mökki. Geimplääni on seuraavanlainen: yölautalla Tukholmaan, sieltä ajellaan sitten Stryniin, ja takaisin samoin keinoin... Joten persuuksillaankin ehtii istua tänä juhannuksena:) Ehkä hieman daijua hommaa, mutta kun huvittaa tämäkin kokea, niin mikäs tässä. Jos ei muuta, niin tuleepahan ainakin seikkailu:)

Viihdytin eilen muuten naapureita parvekkeella siklaamalla suksista kesävahat pois...=D Varmaan miettivät, että mitä helekattia... Vähän niinkuin meidän äitee, joka reissusta kuultuaan sanoi:"Ettekö te keksi SOPIVAMPAA tekemistä juhannukseksi?"=D Sopivampi tarkoittaa tässä tapauksessa esim. mökille menoa tai purjehdusta. Mutta ei, emme keksi mitään sopivampaa tekemistä:)

Niin, sen lisäksi että oli viime viikolla töissä kiirettä, niin kävin melontakurssin... Olen kyllä aikaisemminkin, joku neljä vuotta sitten, käynyt melontakurssin, mutta en oikeen innostunut kauheesti siitä hommasta silloin. Osasyy siihen oli varmaan se, että paniikki oli jotakuinkin pahimmillaan, ja koin kajakin jotenkin ahdistavana, tuntui että oon jotenkin jumissa siinä, ja että jos kajakki kaatuu, jään kiinni ja hukun.... Pari paniikkikohtaustakin tuli kajakissa koettua, joten EHKÄ se ei vaan sitten miellyttänyt silloin:) Noh, ja enivei: nyt sitten oli erilainen fiilis, ja itse asiassa ylitin itseni siinä mielessä, että kaadoin itseni tahallaan kajakista veteen. Se kaatuminen on ollut minun suurin pelkoni tuossa melomisessa, ja ennen tätä en ollut edes pystynyt kaatamaan itseäni, pelotti liikaa. Mutta nyt tuolla kurssilla oli jotenkin hyvä fiilis (ja lämmintä vettä:)), joten aattelin että piru nyt tai ei koskaan. Huijasin kyllä vähäsen, sillä avasin aukkopeitettä ennenkuin kaaduin.... Mutta jostainhan se on aloitettava, nyt kyllä kynnys aleni aika paljon. Sitten vielä kun huomasi, että on suhteellisen helppo päästä kajakkiin takaisin toisen melojan&kajakin avulla, niin ei enää "avomerikään" niin paljoa pelottanut (ennen olen aina halunnut pysytellä suht lähellä rantaa). Että kymmenen pistettä ja papukaijamerkki minulle, noin!:) Niin joo, ja onhan se kiva kun ei tarvii huolehtia/varoa rilleistä tai piilareistakaan, aivan mahtavaa, niin eipä se veteen tippuminen ole niin ongelma ei. Joten toiveissa on tänä kesänä meloa jonkin verran ja ehkä vähän retkeilläkin kajakilla, mukavaa:)

Niin, ja mahtui viime viikkoon sekin, että kokeilin purjelautailuakin. Se oli kyllä jotenkin ihan sikakivaa, harmi, että kokeilu jäi hyvin lyhyeen. Mutta onnistuin jo kääntymäänkin useampaan kertaan siinä kaatumatta. Kokonaan kaatumatta en tietenkään selvinnyt:), varsinkin se ihan alku, purjeen nosta ylös, on jotenkin hatarantuntuista hommaa:) Nyt on vaan semmonen tilanne, että rahaa on nolla euroa, ja Strynin reissunkin teen Visan voimalla, joten eipä tähän väliin nyt just ainakaan luonnistu purjelautailun aloittaminen, ne kamat kun maksaa selvästi enemmän kuin mihin mulla rahkeet riittää, kattelipa asiaa miltä kantilta tahansa... Mutta jos pääsis ees pari kertaa tänä kesänä vielä testailemaan sitä, niin ois aika siistii:) Ystävän kans puhuttiin, että semmoinen joka puoli vuosi annettava "toimintatonni", jonka avulla vois sitten hankkia kaikkea kivaa harrastusvälinettä, ois ihan suotava juttu:) (mistä se tulis, jaa-a, noh, ihan sama mulle, vaikka taivaasti tippuis sylkkyyn:))

Stryniiiiiiiiiiiiiiin

juhannuksena:):):) hahaa hahaa.

kavereista

mietin tässä tänään, ja olen kyseistä asiaa kyllä ennenkin miettinyt, että jännä miten mun sellaiset kaverisuhteet, jotka ovat syntyneet silloin kun olen ollut paniikkihäiriöni kanssa pahimmassa jamassa, ovat monet jotenkin vain hiipuneet pois ja hävinneet elämästäni nyt kuin voin paremmin ja hyvin. En ole ihan varma, mistä se johtuu, mutta tuntuu, että minulla on siihen jonkin verran osaa ja arpaa. En oikein tiedä, johtuuko se vähän vaivalloinen/ei-sujuva fiilis tällaisten ihmisten kanssa nykyään siitä, että he oppivat tuntemaan minut silloin kun olin heikoimmillani, ja oppivat tavallaan kohtelemaan minua sen mukaan, ja nyt kun voin paremmin, niin se jonkinlainen kaverisuhteen "tasapaino" on minusta vinksallaan, ja se saa asiat tuntumaan hankalilta. Tai sitten se on vain se, että tällaisten ihmisten seurassa minulle tulee ikäviä juttuja mieleen, ja sen takia vähän epävarmempi ja epämukavampi olo kuin yleensä, ja siten en viihdy heidän kanssaan niin hyvin. Mene ja tiedä. Ystäväni kehotti tänään minua kokeilemaan palauttamaan yhtä "sen ajan" kaverisuhdetta, mutta jostain syystä ajatus ei innosta minua ihan hirveästi, vaikka ehkä pitäisikin... Ehkä jotenkin haluan ajatella, että se hankalin paniikkihärdelliajanjakso on takanapäin, enkä halua kerätä ympärilleni asioita, esineitä tai ihmisiä, jotka muistuttavat minua siitä jatkuvasti... Minä kun olen niin kauhian iloinen, että elämä on jatkunut näinkin mukavaan suuntaan:) Mutta ehkä kuitenkin pitäisi rohkaista ja kokeilla, että syntyisikö vanhan kaverisuhteen tuhkasta jotain uudenlaista? Miksi minulle tulee vaan tuosta edellisestä lauseesta jotenkin negatiivinen fiilis???

Sellaiset ihmiset, jotka ovat olleet kavereitani ja ystäviäni kauan, eivät tunnu "hankalilta", päinvastoin, tuntuu, että nykyään olen heidän kanssaan entistä läheisempi... Onko se sitten sen takia, että he tietävät enemmän minun monista puolistani, eivätkä vain siitä heikosta, näkevät tavallaan sen koko paketin, ja siksi minulla on heidän kanssa hyvä olla?

Uudet tuttavuudet (< 2 vuotta vanhat) tuntuvat myöskin suht "kivuttomilta", siinäkin tapauksessa, että tietävät paniikkihistoriani.

en nyt oikein ihan täysin ymmärrä itseäni... (onpa yllätys;););))

kiirettä pukannut

jep, onpa ollut jotenkin aika hoppu tässä viikon päivät jo... Launtaina tarttis vähän helpottaa... Tai itse asiassa nyt se pahin kiire tuntuu menneen ohi jo. Kiire oli pitkälti työpainoitteista: sunnuntaina alkoi yks konferenssi ja se loppui vasta eilen... Paljon tuli istuttua persuuksillaan ja kuunneltua puhujia, hyviä sellaisia kylläkin. Ja iltaisin oli sitten jotain gettogetheriä sun muuta. Mutta on se kumma kuinka tuollainen kuunteleminen ja keskittyminen uusiin juttuihin ja stooreihin on paljon raskaampaa kuin tavallinen työpäivä. Oon kyllä ollu ihan älyttömän puhki joka ilta tällä viikolla, tänään tuntuu jo onneks vähän erilaiselta. Sitten meiltä töistä väittelee yks kolleega huomenna, ja onpi sen ympäriltä ollut kaikenlaista tohinaa kanssa. Huomenna siis tiedossa taas persuuksilla istumista (=väitös;)), ja sitten illalla pihpalot, kivaa... Voipi olla lauantaina pieni krapula, tai sitten ei, mutta samapa tuo, toivottavasti tulee mukavat pilleet:)