Vaihe 5

...Jippii!:) Eli tänään oloni on hyvä:) Ehkä siihen vaikuttaa se, että on viikonloppu alkamassa, ja tiedossa on hiihtoreissu:) Mutta uskon että muutenkin on hyvä olo. Valitettavasti täytyy myöntää, että tämä tunnemyräkkä-sekvenssini ei ole mitenkään suoraviivainen, vaan fiilikset aaltoilevat eri vaiheiden välillä. Mutta koko ajan aaltoilun keskipiste siirtyy kohti vaihetta 5), joten hyvinhän tässä menee:)

Tunnemyräkkäni vaiheet

1) jännittää ja ahdistaa vähän liikaa
2) sisältäni alkaa nousta kiukkua, tekee vaan mieli huutaa ja karjua sekä lyödä ja potkia esineitä
3) kiukku herättää turhautumista, siitä seuraa itku
4) katumus siitä, että olen kaikissa edellisissä vaiheissa ollut kanssaihmisille niin vaikea ja rasittava
5) hyvä olo (toivottavasti:))

Olen tällä hetkelle kohdan 3) ja kohdan 4) välimaastossa.

Ihan mukava viikonloppu

...vaikka jouduinkin viettämään siitä osan töissä.

Kävin kaverien kanssa pitkästä aikaa luistelemassa. Käytiin siellä rautatieaseman pikku jääpläntillä, yllättävän leppoisaa ja ihan mukavaa. Vielä se luistelukin ihan sujuu.

Tänään kävin ystävän kanssa kävelyllä, parannettiin maailmaa:) Ja hän toimi mulle koti-psykologina, tenttas reissusta ja fiiliksistä. Ja ymmärsi kuulemma täysin, että tuollainen, hänen mielestään tosi extreme, reissu voipi kyllä vähän koetella mieltä. Me ollaan tavallaan henkisesti ja tunteellisesti samantapaisia, mutta noi harrastus- sun muut tekemiset on sitten ihan erilaiset. Tuntui hassulta ko hän vaan hoki, että olipa teillä kyllä extreme-reissu:), ko itestä tuntui, että teki asiat kuitenkin aika "ei-extreemisti". Mutta se ehkä rukkasi mun tuota tällä hetkellä kieroutunutta perspektiiviäni taas vähän lähemmäksi sitä todellista:) Mutta ystäväni on kyllä sellainen ihan optimisti myös, ja hän oli vakaasti sitä mieltä, että tuollainen rankka reissu kyllä loppujen lopuksi opettaa itsestä paljon ja pidemmän päälle lisää varmuutta. Katsellaan...:)

Lopuksi pari kuvaa reissulta:

Aurinko on alkanut paistaa vähäsen Maanmatoselle

niin joo, reissussa keksin hyvän vertauskuvan sille fiilikselle, kun musta tuntuu, että olen minä pieni vain, enkä oikeen oo hyvä missään, enkä oikeen tunnu pärjäävän, ja kaikki vähän pelottaa: tällöin nimeni on Maanmatonen, hyvää päivää:) Kyllähän se välillä meni ihan hassutteluksi tuon nimen kanssa, mutta usein se kuvaa tuota kyseistä fiilistäni aika hyvin. Noh ja enivei, nyt tosiaan on alkanut Maanmatosellekin paistamaan aurinko: torstai meni taas paremmin kuin keskiviikko ja tänään meni paremmin kuin eilen torstaina. Ihan tuli se hassuttelu-puolikin esiin, olipas mukavaa. Mutta ihan vielä en uskalla ruveta tuulettamaan....:) Katellaan miten fiilikset kehittyy. Mutta tosi ihanaa kun ei jännitä sillai älyttömästi sosiaalisia tilanteita, ja töissäkin rupesin jo vähän relaamaan. Kyllä tuohon ahdistuksen määrään on varmaan vaikuttanut sekin, että kun menin reissun jälkeen töihin, sain heti ensimmäisen vartin sisään kuulla, että meidän labralla on sikahuonosti rahaa tänä vuonna, ja että moni on lähdössä muualle töihin. Tulihan siinä sellanen fiilis, että voihan vitsi, mitenhän tässä käy..? Mutta kai se tästä jotenkin päin, eihän muuta vaihtoehtoa ole. Mä ite muuten tipahdin sitten kans apurahalle (jeejee...:-/), ja sitäkin riittää mulle vaan kesäkuun loppuun... Joten eka viikko takaisin töissä menikin sitten apurahahakemuksia vääntäessä, kyllä tää suomalaisen tutkijan elämä on sitten Ihqua... NOT. Vuodeks täytyis palkka (lue: apuraha) löytää.... Semmottiis ja tämmöttiis.

Fiiliksen paranemiseen on varmaan vaikuttanut mahottoman hyvät yöunet (ainakin 3 viimestä yötä olen ollut jotenkin ihanan unessa..:)), liikunta ja ittensä jonkin sortin psyykkaus (en oo ihan varma millainen, mutta ainakin olen tehnyt mielikuvaharjoituksia vaikeista tilanteista, joissa mä sitten saan mielessä kuitenkin hyvän fiiliksen). Mun olkapää sai muuten hyvän "arvosanan" tuossa loman jälkeen fysiojumpparilta, ja nyt pääse reenaamaan jo ihan normipunttista, tosi ihanaa, puntilla reenaaminen tekee hyvää meikäläisen päälle!!!

tää viikonloppu menee vähän työmerkeissä ja varmaan jossain muussakin... Kaverit houkutteli luistelemaan, tarttis ehkä mennä... Sunnuntaina puntille taas, huomenna on lepopäivä. Viikon päästä mennäänkin sekalaisella seurakunnalla Himokselle valloittamaan mäkeä:), odotan sitä, siitä tulee varmaan mukavaa, rentoa hengailua kivojen ihmisten kanssa. Ja tietty vähän telemarkkia:). Toivottavasti rinteessä laskukin sujuu!:)

Siemailen tässä vähän vielä Fantonet:ia, ja menen nukkumaan. Heipulis!

Pikkariikkisen parempi päivä

Tänään on ollut hieman ja pikkaisen parempi päivä... Ihmiset eivät ole tuntuneet ihan niin ahistavilta:) Nukuin kyllä viime yönä sillai megahyvin, ei ois millään halunnut herätä siitä leppoisasta fiiliksestä... Ehkä tää tästä taas, oon mä ihan hyvä (pieni epäilys näkyy kyl tekstissäkin;););)). Eihän mun tartte kaikkeen pystyä, kai se on enemmän kuin normaalia, että kaikki asiat tässä maailmassa ei suju luontevasti yhdeltä ja samalta ihmiseltä.

Mietin tässä, että kylläpä ihmiset jotenkin "kypsyy" ja tulee valmiiksi eri asioille hyvin erilaisella aikataululla... Viisi vuotta nuorempi kolleega miettii jo lasten hankintaa, kun taas minä, vaikka lapsista tosi paljon pidän ja niitä jossain vaiheessa haluan, tunnen että en ole vielä valmis, se vastuu siinä pelottaa, että pärjäänkö mä vai onnistunko mä ihan pilaamaan mun kakrut... Katsellaan. Täytän tänä vuonna 32 vee, ja sosiaalinen paine on kai sellainen, että tarttis jo lisääntyä. Mutta en ole vain valmis. Kai se on parempi, että mun lapsella on vanha, mutta vähän tasapainoisempi mutsi, kuin tämän ikäinen sekopää=D

Itkeskelyä ja helpotusta

Menin sitten täällä työpaikalla "piiloon" ja soittelin äiteelle, teki vaan mieli itkeä. Ja teki se vähän hyvää. Oon vissiin viikon ollut vähän "jumissa" ko ei oo tehnyt mieli jutella kenenkään kanssa tästä mun ahistumisesta, mutta nyt tuli sellainen olo, että vitsi ko sais avautua jollekin läheiselle (yhdelle ja samalle läheiselle en vaan viitti olla vaivaksi koko ajan:)). Soittelin sitten äiteelle, jota voipi häiritä koska vain ja joka nyt tietty tuntee mun nää ongelmat aika pitkältä aikaa. Enkä ollut "häirinnyt" häntä pitkään aikaan. Teki hyvää kuulla, kun äitee sanoi, että kyllä se siitä, vähitellen taas itsevarmuus palautuu. Ja että ei mun kaikki pelot oo edes hassuja, sain kuulla, että mun mummo ei ollut pystynyt olemaan auton kyydissä Oslosta Bergeniin, koska hänelle oli tullut isoista vuorista paha olo, sanoi kuulemma että ne tuntuvat kaatuvan päälle:), vaari oli joutunut ajamaan takaisin Osloon ja laittamaan mummo lentokoneeseen takaisin Suomeen... Että tämmönen suku meillä, ja sitten kuitenkin osa musta himoitsee vuoria=D

Edit: tulikin sitten mieleen joo, että osasyy tähän itseni moittimiseen on se, että mulla on jotenkin se mun rima tai "mittakaavio" ihan väärällä kohdalla monessakin asiassa......

Takapakkia

On loman jälkeen ollut vähän vaikeuksia sopeutua arkielämään ja töihin... Vanhoja pelkoja noussut pintaan, samoin kaikenlaiset ahdistusta aiheuttavat ajatukset. Noh, edistystä on, että saan tänne tämän asian kirjoitettua, sillä viime viikolla en varmaan ois halunnu tai pystynyt, tuntuu vaan sen verran vaikeelta kohdata nää omat vanhat demonit taas. Pelottaa, että mitä jos se alamäki alkaa taas, ja mitä jos mä joudun taas tsemppaamaan terapian avulla monta vuotta. Itkettää, olen pettynyt itseeni, enkä jaksais tätä nyt enää. Harmittaa, sillä nää mun pelot on niin pöhköjä, että ei järjellisesti tunnu yhtään fiksulta tuhlata aikaa ja energiaa niihin... Mutta minkäs teet, ko ne popahtaa päähän takas.

Kun olen tätä yrittänyt selvittää, että mistä kaikki nää ikävät fiilikset johtuu, niin perimmäiseksi syyksi minä näen sen, että usko itseeni on tosi heikolla just nyt, eikä ole helppoa parantaa uskoani itseeni, ko itestäni tuntuu että käyttäydyn/reagoin/ajattelen just nyt hölmösti. En usko että pärjään missään yksinkertaisimmassakaan asiassa, ja tuntuu että kaikki muut on jotenkin fiksumpia ja pärjäävämpiä ja "normaalimpia". Ihmisten seura jännittää, menen jotenkin vähän lukkoon, tai ainakin pelkään sitä. En tiiä, miksi se on niin pelottavaa se lukkoonmeneminen, kai mä jotenkin pelkään sitä, että mitä jos ihmiset näkee kuinka heikko ja outo mä oikeesti olen. Tai mitä jos mä vaan pelkään itse, että mä jotenkin hajoon.

Nyt tarttis saada uskoa takaisin. Uskoa siis siihen, että minä pärjään ja minä olen hyvä ja että minä olen ihan tarpeeksi vahva. Lomaa edeltävä itsevarmuus tuntuu ihan epätodelliselta...

Erilainen loma

Jepulis. Täällä taas. Tergui Tallinkin Superfastilta;), onpas tää nopia;) Ollaan matkalla Rostockista Helsinkiin.

Lomalla tuli sellainen fiilis, että ehkä en olekaan kasvanut tästä blogista ulos vielä...

Jep. Neljä viikkoa ollaan oltu reissussa. Oli, miten sen nyt sanoisi, erilainen loma, ainakin erilainen kuin mitä odotin. Oli kovempi henkisesti kuin odotin. Fyysisesti nyt osasin odottaa, että koville tulee ottamaan välillä, mutta toi totaalinen henkinen väsymys yhdessä vaiheessa yllätti ja masensi... Ei oo pitkään aikaan ole ollut luottamus itseensä niin katkolla... Reissussa tuli kohdattua ja ylitettyä omia rajojansa vähän liikaa, väsähti vaan. Oli jänniä hissireissuja (minä kun vaan pelkään niitä, ja tuolla ne oli aika "ikäviä" vielä, mun asteikolla), helevetin isoja vuoria, ja jännitystä aiheuttavaa lunta välillä. Kroppa oli parina iltana aika ylikierroksilla ja oli vaikeata pitää hengitystä kuosissa eikä hyperventiloida. Joten pitkästä aikaa oli paniikkikohtauksen hajua ilmassa, ja mä olin vaan niin väsynyt ja pettynyt itseeni. Mä tiiän, että ei mun pitäis tuosta nolostua, mutta musta vaan tuntuu nololta "myöntää", että aina vaan mussa on toi paniikkipiirre, kun vaan tarpeeksi viedään omille rajoille... En olekaan edes niin vahva ja rohkea kuin olin jo ruvennut kuvittelemaan. Pieru:( Kyl mä haluaisin olla rohkeampi ja uljaampi ja vahvempi ja pelottomampi ja vähemmän herkkä. Kovasti haluaisin. En ihan kauhiasti fanita itseäni justiinsa vieläkään, mutta kai se tästä taas. Pitää tsempata kehumaan itseään, se on ollut kovin vaikeaa viime viikkoina. Ja kun ei ihan kympillä pidä itsestään, ei ole kaikista mukavin ihminen ja on vaikea kuvitella että joku oikeasti tykkää.

Mutta elossa ollaan, ja keho koossa ja mieli kai kanssa. Ja vaikka mun puheesta sais ehkä sellaisen kuvan, että olipa kauhea loma;), niin en silti kadu sitä että tämmöinen tuli tehtyä, päinvastoin. Perkuleen kaunis paikka se oli, ja hienoja hiihto-olosuhteita. Mua vaan kaduttaa ja harmittaa, että en ehkä siinä kaikessa jännittämisessä osannut nauttia paikasta ja lomasta niin paljon kuin olisi "pitänyt"... Arki ainakin ajatuksena tuntuu ihan mahottoman helpolta just nyt:)

Kyllä mulle taitais tehdä hyvää kirjoitella tätä blogia vielä.....