Välittämisen osoittamisesta

Jos ystävällänne, tutullanne tai ihan vaan vaikka työkaverillanne on vaikea hetki/tapahtuma elämässä ja välitätte siitä, niin ilmaiskaa jollain tavoin, että tiedätte asian olemassaolosta ja että olette pahoillanne. Se riittää jo tosi pitkälle. Älkää ajatelko, että ignooraaminen on paras keino, että "ei se kuitenkaan halua, että mä sanon asiasta jotain". Älkää myöskään ruvetko kauhistelemaan tilannetta, se ei vjittu helpota kenenkään oloa, jonka siinä tilanteessa on kuitenkin oltava, se lähinnä vaan lisää ahdistusta.

Olen jotenkin nyt vain taas viime aikoina ihmetellyt ihmisten käytöstä vaikeissa tilanteissa, lähinnä suhteessa tähän meikäläiseen hieman rankkaan elämäntilanteeseen: viimeksi eilen olin melki koko illan seurueessa, jossa kaikki tiesivät äitini tilanteen, mutta KUKAAN ei sivunnut edes aihetta, katsoivat minua vain sillai vähän varoen. Se on vähän niinkuin yrittäisi olla huomaamatta norsua yksiössä, "ei täällä mitään ole, eihän ole?". Vaikka tiiän, että he eivät vain luultavasti tienneet, miten asiaa lähestyä, niin silti tuli sellainen olo, että eivät taida oikeen välittää tippaakaan.
Toinen "ihana" ihmisryhmä ovat nämä äidin tuttavat, vanhemmat ihmiset, jotka alkavat suureen ääneen päivitellä, että "voi kamala, voi kamala", onpa sinulle nyt annettu suhteettoman paljon kannettavaa, ja voivoi, miten sun veljes nyt käy ja kuinka sinä nyt sitten jaksat". Vjittu. Ei helpota oloa, sillä A) tää on nyt sellainen tilanne, josta on selvittävä ja joka on elettävä, ei ole vaihtoehtoja, B) ei kamalasti auta tsemppaamaan se, kun tilannetta kauhistellaan, alan itsekin miettimään, että ei piru, olenko mä väärässä kun musta välillä tuntuu, että kyllä tää tästä? C) Tää on kuitenkin niin luonnollinen osa elämää kuin syntyminen ja kasvaminen, on aika luonnollista, että kun tarpeeksi tulee ikää itselle, niin on luovuttava vanhemmistaan/tuettava vanhempiaan. JA MÄ HALUAISIN USKOA, ETTÄ PYSTYN JA SELVIÄN TÄSTÄ. JA ETTÄ ELÄMÄSSÄ TULEE MINULLEKIN VIELÄ SELLAISIA HETKIÄ, ETTÄ TUNTUU IHAN VAAN HYVÄLLE JA IHANALLE JA MUKAVALLE JA ILOISELLE.

edit: Mun lähimmät työkaverit ovat osanneet suhtautua tähän tilanteeseen aivan mahtavasti: ovat kyselleet suoraan, että miten äitee, ja sitten kuunnelleet jos minulla on ollut tarvetta kertoa. Muuten ovatkin sitten kohdelleet minua kuten normaalisti. Ah, ihanuus, sillä silloin pääsee välillä unohtumaan arjen normaaliuteen ja se tekee hyvää. Sellainen jonkin sortin säälivä tai pelokas asenne vain muistuttaa koko ajan, että ai niin, jokin asia on tosiaan aika pielessä

Paha mieli

Tulin taas viikonlopuksi äidin kaupunkiin, olemaan äiteen kanssa teholla, missä hän vielä onpi. Viikko on mennyt suht reippaissa merkeissä, mutta tänne äiteen kotiin kun tuli taas yksin niin alakulo iski. Ja kaikenmaailman muutkin negatiiviset fiilikset.

On tosi yksinäinen olo. Sillä olenhan mä tässä tilanteessa ihan yksin, ei kukaan voi sitä muu toinen ymmärtää eikä kukaan voi tätä tilannetta jotenkin poistaa tai tehdä edes helpommaksi kuin mitä se on. Tää on nyt vaan elettävä. Samaan aikaan olen helvetin kateellinen ihmisille, jotka eivät ole koskaan menettäneet ketään, ja jotka tänäkin hetkenä ovat elämässään jossain iloisina ja onnellisina, vailla huolen häivää. Niin joo, noh, onko sellaisia muuten edes? Noh, minä uskon että on heitä ja juuri nyt olen kovin kateellinen. Onpas aikuista:) Mutta olen aatellut, että parempi antaa eri tunteiden tulla ja elää niissä, rypemään ei kuitenkaan saa ruveta. Olen kateellinen myös heille, joilla on minun iässäni ja vanhempanakin terveet vanhemmat, ja jopa isovanhemmat. Vittu tätä meidän perhettä, vois nyt jokin asia mennä silleen keskimääräistä paremmin, eikä aina vaan huonosti tai keskimääräistä huonommin. Joo. Alakulo isolla A:lla.

Lounaalla tänään sanoin hyvälle työkaverilleni, että tulevaisuudelta ja vanhenemiselta toivon sitä, että en tulisi katkeraksi. Katkerana on rankkaa elää ja se pilaa jo eletyn elämän jotenkin.

Mä toivon, että voisin olla omassa kodissa ensi viikonlopun. Mietin just, että oon kuukauden sisällä jo neljättä kertaa tässä kaupungissa. Viimeksi olen ollut viikonlopun kotona enkä täällä joskus ennen vappua. Haluan, että minun ei tarvitsisi viikkoon huolehtia yhtään mistään, että mitään uutta ikävää tai suurta muutosta ei tulisi.

Kevyempi olo

Matkalla kohti etelää taas, yllättävän hyvin toimii tuo mokkulasysteemi junassa. Olin äiteen luona sairaalassa eilen ja tänään. Eilen oli itkupäivä, mua itketti matkalla pohjosempaan, ja sitten äitee rupes itkemään, kun mut näki, ja sitten mä taas itkin… Illallaki ko kävin lenkillä, niin itkin (kokeilkaapa juoksemista samalla, kun itkee... Yllättävän raskasta :)). Ei mitään akuuttia syytä, mutta kai nää asiat koko ajan enemmän uppoaa tajuntaan, ja itseni tuntien on parempi pillittää silloin kun pillityttää, muuten jää ongelmat muhimaan. Tänään olikin sitten kaikin puolin jotenkin kevyempi olo, ehkä jotenkin alkanut tilanne sulautua osaksi todellisuutta, eikä se vain enää ole sellainen epätodellinen kauhukuva. Äitee on paljon pirteämpi kuin alkuviikosta, mutta se hengitys ei ole parantunut. Juttelin pitkään myös lääkärin kanssa tänään, ja se aina jotenkin rauhoittaa, vaikka ei heillä mitään tuloksia ole vieläkään. Kyseessä voi kuulemma olla sellainen harvinainen jonkun sortin keskushermostouniapnea, jolloin potilas nukahtaessaan ”unohtaa” hengittää tarpeeksi tiheään à hiilidioksidipitoisuus nousee ja taju menee kankaalle. Oli sillä syndroomalla jokin hieno nimikin, mutta en muista tarkalleen mikä se oli, pitänee selvittää. Potilaita on äiteen asuinläänissä tyyliin kolme. Eikä sitä tautia voi testeillä selvittää, vaan on vain poissuljettava ensin kaikki muut mahdollisuudet ja sitten voidaan vasta vetää se johtopäätös, että tämä se tauti kuulemma on. Kyllä siinä taitaa niin mennä, ettei äitee kokonaan pääse hengityskoneesta irti koskaan enää, mutta kuulemma senkin kanssa oppii elämään ja voi elää sairaalan ulkopuolella. Jännä, kun tuo vaihtoehto tuntui aikaisemmin ihan hirveältä, mutta nyt tuntuu siltä, että ehkä tosiaan me ja erityisesti äitee voi osata elää sen kanssa. Ihminen tosiaan tottuu kyl vaikka mihin. Nyt äiteen pitäis vaan opetella syömään ja juomaan se kaula-avanteen ja hengityskoneen kanssa, ja lisätä lihaskuntoa, seistä ja istua tuolilla, jne. Elämä on tai jotain, on sitä vieläkin pahempia juttuja olemassa. Ihaninta on nyt vain se, että hän ei ole kuolemassa just nyt ja heti. Ja ihanaa, kun hän jaksoi kommunikoida eilen mun kanssa jopa neljä tuntia, kun siellä sairaalassa olin. Kyllä me ollaan äiteen kans tosi läheisiä, vaikka ei se siltä aina tunnukaan. Ja tuli sellainen olo, että ihan oikeita asioita mä oon äiteen suhteen tehny, vaikka välillä on ollut morkkis, kun ollaan tapeltu tai siitä kun en ole käynyt kovin usein kylässä. Se fiilis pitää muistaa.

Mun veli on yllättänyt kaikki sillä, kuinka hienosti hän on jaksanut tämän todella ahdistavan tilanteen: hän kävi jopa itsekseen äiteetä moikkaamassa torstaina, ja se on jotain se, ottaen huomioon, että aluksi hän ei halunnut tulla sinne edes minun kanssani. Ja kovasti hän huolehtii siitä, että muistan maksaa äiteen laskut, jne. Ja lauantaina hän soitteli minulle ja sanoi napakasti, että haluaa nähdä mut ja äiteen sunnuntaina. Eipä ole ennen sellaista tapahtunut. Ja jo se, että hän soitta minulle, on aika hienoa, eipä ole ennen tapahtunut.

Niin. Ja mulla on tänään synttärit, onnea mulle vaan :). Enpä ole niitä hirveesti ehtinyt kelailemaan, mutta tuntuuhan tämä päivä taas omalla tavallaan erityiseltä kuten synttärit mulla aina. Lahjakin taitaa tulla tänään illalla, KultaMussukan muodossa :)

Helatorstai

Ja tulin juuri töihin. On menny sen verran sekasin tää mun työnteko, että aattelin tulla nyt tekeen vähän rästitöitä, rauhalliseen tahtiin kylläkin. Ja täällä töissä saapi ajatukset kulkemaan arkisempi ratoja kuin kotona yksin ja se tekee ihan hyvää.

Huomasin tänä aamuna valittavani kaverilleni jostain todella typerästä kuin siitä, että en tiiä pystynkö Tahkolla vetämään tänä vuonna ne suunnitellut 60 km, sillä näillä viikonloppureissaamisen määrillä en oikeen ehi reenata tarpeeksi. Jep. Mua siis tosissaan vitutti tämä asia. Noh, tuossa töihin pyöräillessäni se rupesi hävettämään, ja tajusin, että hölmöstäpä mä valitan, aika pieni asia tuo on, eikä se edes ole ongelma. Noh, elämä on tai jotain. Tajusin myös sen, että KAIKESTA huolimatta mulla on monet asiat aika hyvin: on ihmisiä, jotka välittävät ja huolehtivat minusta, olen tavannut uuden ihmisen josta olen hyvin onnellinen, olen terve ja hyvässä kunnossa, on työ joka elättää minut (ainakin vielä;)), on harrastuksia joista pidän ja joita voin harrastaa, on ajatuksia siitä mitä elämältä haluan. Ei huono.

Äiteetä yritetään ottaa hengityskoneesta pikkuhiljaa pois, mutta viime yönä tuli vähän takapakkia, kun he joutuivat taas lisäämään hengityskoneen tehoa. Diagnoosia ei vieläkään ole. Ehkä oloa helpottais, jos tietäis mikä hommeli on nyt kyseessä ja miten sen kanssa tulee toimia.

Ikävä

Äitiä. Tuntuu pahalta kun käy mielessä, että minäpä soitan hänelle ja tajuaa samalla sekunnilla, että en voikaan. Äitee kun ei voi nyt puhua kun on siinä hengityskoneessa. Voin toki soittaa teholle, ja jutella hänen hoitajansa kanssa, mutta se ei ole sama. Ja mietin: tämä on nyt harjoittelua itsenäisyyteen, luopumisen aloittamista. Ei sitä luopumista ole pakko heti nyt kokonaan tehdä, sillä äiteehän on elossa ja sillai, mutta joku päivä se tulee kuitenkin eteen, ja jotenkin tuntuu hyvältä ajatukselta jos vähäsen pystyis tekemään sitä luopumista pienin askelin. En tiiä onko tuossa mitään järkeä, mutta eipä tarvii ollakaan. Mutta ikävä on, eikä sille mahda mitään.

Uusia mutkia matkaan

... Äitee on sitten ollut teho-osastolla hoidossa viime ti-ke-yöstä asti... Ehdin siis yhden päivän ja yhden yön olla rauhassa kotona. Sitten tuli soitto klo 4 yöllä, että nyt äitee on löydetty osastolta tajuttomana ja viety teholle. Kun yhdistivät puhelun teholle, he siellä eivät osanneet sanoa, miten tilanteessa kävisi, eivät edelleenkään saaneet kontaktia äitiin. Lähdin aamukoneella takaisin äiteen kaupunkiin ja teholle. Matkan aikana äitee oli stabiloitunut hengityskoneessa sen verran, että osattiin sanoa, että ei hän nyt kuole heti. Äitee ei voinut puhua se tuubi suussaan ja oli muutenkin vain niin väsyneen oloinen, että hän vain makasi siinä. Ja minä istuin vieressä, luin kirjaa. Sitten tuli vielä komplikaationa keuhkokuume, joka ymmärtääkseni tuossa tilassa voi olla tappava. Yhden illan ehdin siinä jo ajatella, että tää oli sitten nyt tässä, kun ei meinannu antibiootit auttaa ollenkaan. Pelotti ihan saatanasti. Sitten tauti lähtikin taittumaan, ja nyt äitee on piristynyt päivä päivältä, kommunikoi osoittamalla kirjaimia ja mä kirjoitan sen mukaan, tai sitten välillä jaksaa kirjoittaa itse. Ei vain vieläkään hengitä tarpeeksi hyvin itse, tänään tehtiin kaulaan avanne, jonka kautta äitee liitettiin hengityskoneeseen, se on vähemmän kivulias tapa kuin se, että on suun kautta tuubi. Lääkäreillä ei ole vieläkään diagnoosia, kyseessä on siis vissiin joku hyvinkin harvinainen tauti.

Mutta joo. Ei ollut äitee masennuksesta väsynyt, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että ei ollut tarpeeksi happea kropassa, eipä oo ihme. On hän jo useamman vuoden valitellut hengitystään/hengästymistään, mutta lääkärit eivät terveyskeskuksessa osanneet mitään löytää. Noh. Jos en oisi saanut äiteetä sinne mielisairaalan osastolle, hän olisi ollut kotona yksin ja kuollut.

Oon ehtinyt ajatella tämän menneen viikon aikana vaikka mitä kaikkea. Myös sitä, että olisiko äidin parempi kuolla vai elää loppuelämänsä hengityskoneen varassa? Hän kun ei halua olla muista riippuvainen. Nyt ei osata vielä sanoa, kuinka tässä käy, mutta pelkään pahoin (ja lääkärit ovat puhuneet samaan suuntaan), että kyseessä on jokin pitkäaikainen sairaus, ja että sitä tuskin pystytään parantamaan.

Joo. Mä olen nyt matkalla taas omaan kotiin, käyn vähän omassa arjessani, ja palaan sitten viikonloppuna äiteen luo. Oon aikas poikki. Mutta eletään päivä kerrallaan ja teen niin paljon kuin jaksan. Se riittää.

Olosuhteisiin nähden mä voin aika hyvin. Mulla näyttäis olevan maailman parhaan ex-Miehekkeen lisäksi maailman paras uusi mieskandidaatti :) Nimettäköön hänet vaikka nyt sitten KultaMussukaksi=KM. KM tuli mun seuraksi torstaina ja viipyi aina tähän päivään asti seuranani. Nostan hänelle hattua jaksamisesta ja olen ihmeissäni siitä, että rankasta tilanteesta huolimatta, meillä menee jollain tavalla tosi hyvin. Toivon, että se jatkuu ja ettei tämä soppa, jossa joudun uimaan, tuhoa rankkuudellaan tätä uuden suhteen nuppua. Minä tykkään hänestä ihan kauhiasti, ja tunne taitaa olla molemminpuolinen.

Pakko pärjätä.

Kiitos

Minulla on maailman paras ex-Mieheke =D Kiitos vaan ja terkkuja :)

Huh

ja Äitee on nyt osastolla, joka on erikoistunut masennukseen/ahdistuneisuushäiriöihin. Ei ois paremmin tää päivä voinu mennä.. Tai no, ehkä se 6 tunnin lääkärikiertue ois voinu jäädä väliin. Mutta mä en siitä välitä, pääasia on että nyt kaikki tajusivat äidin hädän ja homma laitettiin vihdoin eteenpäin. Minulla on niiiiin paljon helpompi olla, koska kelailin koko viime yön, että mitä helvettiä mä teen, jos äitee ei edelleenkään pääse vielä hoitoon. Äitee oli itse ihan poikki ja helpottunut, vaikka sanoi, että onhan se vähän outoa, että hän on nyt osastolla hoidossa, ollaan totuttu että siellä onpi minun velikultani. Ja sanoi hiljaa, että ei hän ole ennen ymmärtänyt että voi mennä niin eksyksiin itsensä kanssa. Mutta. Uskon vakaasti, että nyt ei ole suunta kuin ylöspäin, paskemmaksi tilanne ei vaan voi enää mennä. Äitee sanoi miettineensä, että miten hän jaksaa, jos ei pääse hoitoon ja mun on pakko lähteä jossain vaiheessa kotiin. Mutta nyt äiteetä hoivataan kaikin puolin, katotaan että syö tarpeeksi, aloitetaan lääkitys ja terapia. Huh. Kuun lopussa meen taas käymään ja aiemminkin jos tarve tulee. Vannotin äiteetä, että oikeesti soittaa nyt jos minua tarvii, kyllä minä tulen...

On sellainen olo, että olen tehnyt sankariteon, kun sain tiukasti hoidettua homman kotiin, meinas vieläkin aamulla vähän vastustaa, ramppasin kaks terveysasemaa plus mielisairaalan polin läpi. On semmonen olo, että kerrankin tietää varmasti, että on tehny jotain oikein ja jotain tärkeää. En tiiä koskas äitee ois ilman tuota rumbaa päässyt hoitoon. Kai se aiempi kokemus noista asioista ja puljuista antaa hieman itsevarmuutta ja tietoa miten toimia. Ja olen niin mahottoman kiitollinen heille, jotka tekevät työtä henkisesti väsyneiden ja sairaiden ihmisten kanssa, olette korvaamattomia!!!! Minä en pystyisi äitiäni auttamaan, mutta uskon vakaasti, että he pystyvät!

Sitten hain vielä äiteelle vaatteita kotoa, pistin hänen kotinsa siihen malliin, että siellä ei tarvii käydä, tyhjäsin jääkaapin, vein postilaatikon avaimen naapurille, jotta he ottaisivat postin talteen, jne. Ja sitten ajoin vielä 5,5 tuntia kotiin, pikkaasen meinas väsyttää. Huh. Kohta nukkumaan omaan sänkyyn (tai noh, siis patjalle, en oo ehtinyt vielä hankkia sänkyä...), aivan mahtavaa:)

Elämän kaikki värit tänä keväänä juu

terpat vaan. Onpas ollut kummallinen kevät... Vaikeuksia ex-miehekkeen kanssa (kai sitä tuoksi pitää kutsua nyt sit), sekava tila siitä mitä haluaa, sitten löytyi punaisen langan pää, ero, uusi ihastus ja nyt sitten viimeiseksi se, että äitee on vakavasti masentunut ja yritän saada häntä parhaillani sisään mielisairaalaan. Huh. Toi vika kuulostaa omassakin korvassa vähän keksityltä, mutta tjiisus, olisipa se. Homma lyhyesti: äitee on kyl valitellut oloaan vähäsen kevään mittaan, ja juossut terveyskeskuksessa, jossa hän on vain leimattu luulosairaaksi (vjittu!!!). Mä olen yrittänyt puhua joulusta asti, että menis terapiaan, kun selvästi mieltä painaa monikin ja hyvinkin vanha asia. Mutta ei hän ole mennyt. Onhan hän aiemmin ollut hieman masentunut, mutta on saanut siihen jotain lääkkeitä (joiden käyttöä ei sitten millään lailla seurattu, oujeeeee), ja luulin/luulimme, että asia alkaa siitä ehkä parantua. Noh, nyt sitten täti kävi täällä äiteen luona muista syistä viime viikonloppuna (äitee asuu siis noin 450 km päässä minusta ja tädistä) ja soitti minulle ja sanoi, että nyt on hätä: äitee on laihtunut tyyliin 10 kg joulun jälkeen, ei meinaa päästä sängystä aamuisin ylös ollenkaan ja on silloin hieman sekava, ruoka ei maistu oikeen, ja hän ei juurikaan tee yhtään mitään muuta kuin makoilee sohvalla/sängyllä. (Puhelimessa äitee on kuitenkin meidän molempien mielestä kuulostanut suht normaalilta) Ja sitten ihan selviä paniikkikohtauksia, käy ihan ylikierroksilla, tärisee välillä, välttelee ulosmenoa, yksin ei ainakaan suostu menemään yksin. Nyt sitten tällä viikolla äitee itse ehdotti, että hän haluaisi sairaalaan hoidettavaksi, että hän ei jaksa. Mä tulin tänne eilen, ja olen hieman järkyttynyt siitä mitä oli vastassa. Ja olen samaa mieltä: ei tässä muu auta kuin osastohoito, mä oon ihan avuton tässä tilanteessa, en minä hänen oloaan osaa parantaa. Tiedän, että minun olisi pitänyt jollain tavalla tajuta tää tilanne aikaisemmin, mutta en ole. Äitee ei ole missään vaiheessa pyytänyt apua minulta (mikä on tietty tyypillistä, äitee kuuluu sukupolveen, jonka mielestä ei saa olla vaivaksi, jne.). Nojoo, mutta kuten yksi kolleega sanoi: ei pidä miettiä mitä oisi pitänyt tehdä vaan tehdä nyt se mitä tarvitaan. Joo. Äiteen yks ystävä on viime aikoina käyttänyt äiteetä lääkärissä ja torstaina he kävivät hankkimassa äiteelle lähetteen mielisairaalan osastolle. Nyt tarvii sitten ootella, että jotain siellä mielisairaalassa tapahtuu, ajattelin mennä huomenaamulla sinne puhumaan, että jotain tarttis tapahtua ja äkkiä. Sillä äitee joko kuihtuu pois tai sitten sen ylikierroksilla oleva kroppa sanoo ittensä irti. Mun veli-raukkahan on äiteetä käyny tasaisin väliajoin tsekkaamassa ja tekemässä jopa ruokaa, mutta ei sitten osannut soittaa minulle tai kenellekään muulle ja kertoa huolistaan. Jep. Toukokuun lopulla toivottavasti molemmat muut mun perheenjäsenet on mielisairaalassa: äitee akuutisti ja veli intervallihoidossa (joka toistuu joka puoli vuosi, sillä lailla pidetään hänet "aisoissa" ja kunnossa, on kyl toiminut hyvin!)

Voi kiesus mikä tilanne. Toivon vain, että kohta alkaa homma toimimaan ja päästään hoitamaan äiteetä kuntoon. Masennuksesta mulle ei ole ollutkaan ennen kokemusta, skitsofreniasta ja paniikki/ahdistushäiriöstä "vain". Oma fiilis? Turta, huono, hieman ahdistunut. Siinä mennään. Mutta eilen illalla jo mietin, että maanantaina soitan myös johonkin ja varaan itelleni ajan terapiaan. Vaikka nyt olo on suht vahva, niin kyl se taas tietää että en mä osaa näitä asioita kuitenkaan käsitellä tarpeeksi itekseni ja kohta mäkin alan taas voimaan huonosti.

Elämä on. Taas.

Elämä on ihmeellistä

Mopo karkasi. Täysin. Ja olen asiaan hyvin tyytyväinen =D