Matkan päätepisteessä

Näyttäisi ja tuntuisi nyt siltä, että tämä blogi on kuihtunut kokoon. Aloitin tämän blogin aikoinaan silloin, kun oli pitkä terapiajakso loppumassa, ja koin, että on hyvä, jos pääsen johonkin muualle purkamaan tuntojani. Nyt kuitenkin asiat ovat jotenkin siirtyneet eri suuntaan, ja huomaan, että en osaa tänne enää kirjoittaa. Ajattelen kyllä, että voisin ehkä aloittaa jonkin uuden blogin, ikäänkuin puhtaalta pöydältä. Mutta sitä ennen tarvitsisi keksiä jokin uusi idea, uusi pohja, uutta tarvettakin, jonka pohjalta sitten alkaisin kirjoittaa.

Tämä blogi saa kyllä jäädä kellumaan tänne internetin ihmeelliseen maailmaan, ainakin toistaiseksi. Ehkä joku jossain saa siitä jotain iloa.

Toivon kaikille, minut itseni mukaan lukien, kaikkea hyvää :)

Elämän ytimessä

... se kuvaa ehkä jollain tavalla tämänhetkistä fiilistäni: se, että on joutunut tänä kesänä kohtaamaan läheisimmän ihmisen kuoleman lähestymisen, on jotenkin laittanut asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Hetkeksi luultavasti tosin, mutta silti. Tajuaa, että elämä, maailma ja ihmiset voivat olla ja ovatkin usein tosi raadollisia. Mutta. Tuntee myös ne hyvät asiat paljon tavallista kirkkaampana ja arvokkaampana: ystävät ja läheiset, oman keho ja hyvinvointi, luonto. Juuri nyt elämäni tuntuu arvokkaalta ja sellaiselta kuin sen kuuluu olla. Olen täällä maailmassa niin kauan kuin saan olla, ja se ei ole edes minun päätettävissä, vaan elämä menee omia polkujaan ja päättyy kun on päättymisen aika. Levähdän tässä hetkessä.

terpat pitkästä aikaa

Hengissä olen vielä, samoin äitee. Hän vaan joutu teholle tuossa kolmisen viikkoa sitten taas, kun olivat löytäneet hänet aamuyöstä tajuttomana kotoa. Joo, mutta en jaksa selittää siitä enempää. Tällä hetkellä hän on palannut samaan kuntoon kuin oli ennen tehojakso nro2:sta, joten silleen hyvä. Paitsi puhumaan hän ei pysty taaskaan kanyylin takia. Nyt vaan sitten TAAS tappelen kaupungin kanssa, että sais koko yöksi äiteelle apua kotiin. Joo. muuten ei äitee pääse sairaalasta pois, ja siihen mä en suostu, tappelen sitten vaikka kuinka kauan. Kahtellaan. Sen sanon vaan, että "hoivasysteemi" kusee Suomessa hyvinkin pahasti. Ellei sulla oo joku joka jaksaa puskea ja tapella niin voipi käydä ikävästi.

Oon ollut useamman viikon putkeen kotona, se on tehnyt hyvää, vaikka huono omatunto onkin välillä, ettei ole äiteen vierellä käynyt. Mä olin vaan niin rajoillani jo jaksamisen kanssa, että sovittiin äiteen kans, että oon nyt useamman viikonlopun kotosalla. Oikea päätös sinällään. Mutta mä onnistun jotenkin irrottautumaan viikonloppuisin vähän liian hyvin kaikista raskaista ajatuksista ja sen seurauksena maanantait ja tiistaitkin vielä pukkaavat olemaan aika ahdistavia kun ajatukset kaatuu taas takas päälle. Noh, mutta huomenna onkin jo onneksi keskiviikko =D

Muita juttuja: KM on hankkimassa koiranpennun ja hän tulee ekaksi viikoksi sen kanssa mun luokse asumaan, i-h-a-n-a-a :) Oon pitkään haaveillu itekin koirasta. Itse asiassa nyt perjantaina käydään hakemassa se karvapallo kotio :) Sitten viikkoa myöhemmin mä lähen ulkomaan työreissulle, ja KM ja karvapallo lähtevät kohti pohjoista, "kesätyöt" etelässä ovat loppu. Meillä, siis mulla ja KM:lla, meneepi hyvin ja olen siitä hyvin iloinen. Vuodenvaihteesta eteenpäin asustellaankin sitten kaikki kolme saman katon alla, tuskin maltan odottaa :)

Terapiakin alkoi kesätauon jälkeen, todella hyvä juttu. Tää nykyinen terapeutti on noin 100 kertaa sopivampi mulle kuin se edellinen. On semmonen olo, että hänen avustuksellaan osaan ehkä pikkuhiljaa kasvaa vähän aikuisemmaksi ja ahdistua hieman vähemmän asioista. Se ois niinkuin tavoite.

Mun touko-, kesä- ja heinäkuun suunnitelmista useimmat meni puihin äiteen tilanteen takia, mutta nyt sunnuntaina sain vähän revanssia niin sanotusti:) Kävin fillaroimassa Finlandia MTB:n, oli siistiä taas hieman rääkätä itteensä. Olin kuvitellut kehittyväni enemmänkin, mutta maaliin pääsin vain pari minuuttia nopeammin kuin viime vuonna;) (Siis mulla meni koko touhuun semmonen kolmisen tuntia) No, mutta selitykseksi löytyi kyllä sekin, että reitti oli vissiin pari kilsaa pidempi kuin viime vuonna:) Tarttee vaan muistaa ens kautena reenata vähän enempi helppoo, mutta mäkistä ja kovasykkeistä pyöräilyä, niin eiköhän se siitä. Tekniset pätkät meni kyl paremmin kuin viime vuonna, mutta niitä oli suhteessa kuitenkin vähemmän. Oon muuten saanu KM:kin innostumaan mettäpyöräilystä, hyvä niin:) Hän on kyllä siinä semmosen synnynnäinen lahjakkuus tai siis hullu;), ei paljon pelkää ja menee vaan, hyppy ylös ja alas, ja oho :)

nojoo. mä pirautan tässä jokailtaisen puhelin KM:lle ja sitten painun nukkumaan.

Siipi maassa, suru puserossa

heipä hei, työpaikalla taas. Olipa tosi virkistävä loma... NOT. Eka viikko meni tosiaan äiteen kaupungissa ja äiteen tarpeiden mukaan mennessä. Toinen viikko menikin sitten siihen että joka aamupäivä soittelin eri paikkoihin koskien äiteen kotiuttamista, ja hermothan meni JOKA päivä siihen, eikä huolesta päässyt varmaan missään vaiheessa irti. Joo. Mutta en jaksa siitä jauhaa enempää, kyl tän maan systeemit vaan osaa välillä kusta aikasta lujaa. Ja sitten tällä viikolla otin pari päivää vapaata auttaakseni äiteetä muuttamaan kotiin. Ei sekään taas ihan putkeen mennyt. Mutta äitee on nyt kotona, ja mun veli on siellä nyt tän viikon. Vähän vaan huolettaa, että pärjääkö se äitee nyt siellä sitten ittekseen ensi viikolla, häntä itteään kuulemma pelottaa. Kotisairaala käy kyllä tsekkaamassa äiteetä parikin kertaa yössä, ja arkipäivisin hän saa ruoka-, siivous- ja peseytymisapua. Ja turvapuhelin/rannekekin on laitettu äiteelle, että saa hälytettyä apua jos vaikka kaatuu. Ne vaan muutti sairaalassa hengityskoneen asetuksia viime viikolla, eivätkä idiootit (anteeksi kielenkäyttö) ees sen jälkeen missään vaiheessa tsekanneet, että sopiiko ne asetukset äiteelle. Nyt äiteetä kuulemma pyörryttää aamuisin aika pahasti, ja se ei nyt kuulosta oikeen fiksulta. Pitänee ensi viikolla soittaa sairaalaan. Ei tää tunnu koskaan loppuvan.

Oon väsynyt. Tosi väsyny. Ja mua pelottaa, että äitee menee huonompaan suuntaan, ja että häntä ei hoideta kunnolla. Hänelle on nyt annettu diagnoosi motoneuronirappeumatauti, tyypistä ei kuitenkaan vielä tietoa eli ei osata ennustaa kuinka nopeasti se tauti etenee. Motoneuronirappeumatauti tarkoittaa sitä, että lihaksia käskyttävät hermot pikkuhiljaa surkastuu/kuolee, ja lopputuloksena on väsymistä, heikkenemistä ja loppupeleissä vissiin jonkin sortin halvaantuminen. Jepujee. Vjittu. On vaan kauhian surullinen ja orpo olo. Kuinkas tätä nyt taas jaksaa. On niin hankalaa, kun en voi tehdä äiteen hyväksi juurikaan mitään, kattoa vaan vierestä, että miten tämä nyt etenee.

Voi kun mä nyt vaan toivon että se äiteen kotona oleminen lähtis sujumaan, edes hetkeksi. Saatais kaikki hetki iloita siitä vielä, jaksais sitten tulevat paskat paremmin. Niin, yksi hyvä asia tapahtui viime viikolla: äiteellä rupes taas yskänrefleksi toimimaan ja saivat vaihdettua trakeakanyylin sellaiseksi, että äitee pystyy puhumaan päivisin kun ei ole hengityskoneessa. Aivan helvetin hieno juttu, nyt voi soitella ja kysellä kuulumisia. Tai kaksipiippuinenhan tuo asia on: sen takia niitä asetuksia hengityskoneeseen jouduttiin muuttamaan, ja se ei nyt tunnu sopivan äiteelle niin hyvin. Elämä on. Kaksipiippuinen juttu.

Kai tää tästä taas pikkasen lähtee nousuun. Nyt oon vaan vähän jossain väsyneenä kuopan pohjalla, eikä tänne tunnu paistavan aurinko.

Onpas taas aikaa vierähtänyt

Hupsista vaan, tosiaan, ei siitä minusta ole näin kauan kun viimeksi tänne kirjoittelin. Vaan on se. Noh, ei se mitään. Updeittauslista:) on tässä:

-oon toista ja viimeistä viikkoa nyt kesälomalla. Eka viikko meni äiteen asioissa hyvin pitkälle, mutta ei mahda mitään (ja ehdin olla yötä möksälläkin, jee). Tämän viikon aattelin tehä mitä mieleen juolahtaa, luulen että tekee hyvää. Syyskuussa pidän varmaan lisää lomaa.

-äitee voi paremmin ja paremmin pikkuhiljaa. Yöt täytyy olla hengityskoneessa ja siten on trakeakanyyli ja siten ei pysty puhumaan. Ollaan treenattu kotona olemista pari yötä mun kanssa. Ei paljon tullut nukuttua, jännitin vissiin ja kone piippaili. Mutta muuten meni hyvin. Kotiuttamisprosessi on aloitettu ja voi jumalauta mitä byrokratiaa. Mutta en jaksa nyt siitä jauhaa, pakko äiteen on kohtapuoliin päästä kotiin, hän inhoaa jo sairaalassa oloa (ole nyt siinä sitten kun äiteetä itkettää kun vien hänet takas sairaalaan, voi itku itsekin sillon)

-auto meni kaupaks kahessa päivässä. Taisin pyytää liian vähän. Mutta ei se harmita, olen iloinen että se on nyt hoidettu.

-uutta käytettyä autoa ollaan katottu, vaan ei vielä ole löytynyt Sitä Oikeaa :) (tähän liittyy sellainen ulkopuolisten mielestä hyvinkin hassu järjestely, että ollaan ostamassa autoa puoliks ex-Miehekkeen kanssa. Treenattiin mun autolla sitä autoliittoa;) tossa eron jälkeen pari kuukautta, ja yllättävän hyvin meni, me ei kumpikaan sitä kuitenkaan koko aikaa tarvita, läheskään. Näin saadaan kummatkin isompi, ilmastoitu auto halvemmalla kuin yksin ostaessa. (KM on asian kanssa ihan ok, noh, hän asuukin eri kaupungissa. On mulla vaan ihanat entinen ja nykyinen kulta)

- KM:n kanssa oli taas tosi mukava viikonloppu + pari ekstra päivää yhdessä (KM tuli äiteen kaupunkiin kaveriksi mulle, yövyttiin möksällä). Ja me nyt sitten "virallisesti" seurustellaan. Tuntuu tosi hyvältä, koko ajan paremmalta. Aika mahtavaa. Levollinen ja onnellinen olo siitä. Eipä toi "seurustelujuttelu" nyt mitään varmaan käytännössä muuttanut, mutta henkisesti se jotenkin tekee yhdessäolosta mun päässä todemman. Haluaisin hehkuttaa tätä kaikille, mutta en halua pahoittaa kenenkään mieltä (pari läheistä ystävää ovat juuri eronneet....). Joten hehkutan sitä sitten täällä. Tuntuu h y v ä l t ä ja oikealta. =D

Heipatirallaa

Kevyempi olo on taas

Heippatirallaa. Viikko on ollut pähkäilyn ja levon aikaa:

-en sitten mennyt Tahkolle laisinkaan. Oli kyllä semmosta tahtojen taistelua mun päässä tuon asian tiimoilta: järki sanoi, että hyvä nainen sun tarvii levätä (maanantai meni taas ihan itkuksi silkan väsymyksen takia), mutta suorittaja-memyi kiihkoili, että mä haluuuuuun polkee sen 60 km. Noh, järki voitti, ihme kyllä, tai noh, ystävien avustuksella :) Yksin vähän vähemmän urheileva ystäväni kuunteli paasaustani, ja kysyi sitten että onko toi Tahko joku once in a lifetime-juttu? ja sitten kun vastasin että ei, kun joka kesä se on, niin seurasi silmienpyörittelyä ja huvittunutta ihmettelyä, että mikäs ongelma tässä sitten on, käyt vetämässä sen ens vuonna :) Niin, ja sitten muistin, että onhan niitä muitakin mettäpyöräilykisoja, joten osallistun sitten sen sijaan niihin.
Mutta ihan vaan selventääkseni: oisin mä sen 60 km jaksanut vetää, mutta se kaikki matkustaminen ja 10 hengen mökkeily ei vaan oikeen napannut. =D
Olin muuten poikain viimeistelylenkillä messissä tuossa viikolla, ja kylläpä vedin hyvin! Oli semmonen tekemisen meininki ja kunnon tsemppi päällä:) Kaaduinkin kaks kertaa, ja se on jotain se, mä mamoilen jo kaikki vaikeemmat kohdat yleensä etukäteen.

-viikolla olen tehnyt tavallista lyhyempiä työpäiviä, sekin tuntuu auttavan hyvin tähän loputtoman tuntuiseen väsymykseen. Ja näin kavereita, olipa mukavaa.

-Joo. Ja viikonloppu on mennyt kotosalla, aikasta jees. KM tuli taas kylään, ja ollaan nukuttu ja syöty hyvin ja viihdytty;) Teki hyvää meille, sillä riideltiin juhannuksena ekan kerran, ja siitä jäi vähän sellanen epävarma fiilis. Mutta nyt tuntuu taas kaikki olevan kohdallaan. Eilen sain siivottua ja imuroitua auton, onpa se nyt hienon näköinen! Tarkoitus ois nääs pistää kärri myyntiin. Kohta mennään KM:n kans viel vahaamaan se, ja avot! :)

viddu

ei menny ihan juhannus putkeen (ei äiteen liittyvää). Ja olen väsyneempi kuin ennen juhannusta. Koskashan tää olo kevenee? Eipä muuta tällä kertaa.