miksihän elämä tavallaan tuntuu pelottavammalta silloin kun kaikki on tosi hyvin? varsinkin silloin kun asiat juuri alkavat olla tosi hyvin? ehkä siksi, että sitä muistaa niin hyvin vielä, miltä tuntuu olla ilman niitä asioita mitä nyt on, ja tuntuu, että ei kestäisi, jos niitä nyt joku veisi pois...

olen juuri tullut siihen tulokseen, että etäsuhde taitaa olla oikeesti paras vaihtoehto mulle nyt: vaikka onkin joku, josta haluaisin kuulla joka sekunti jotakin, niin en voi kun se kerran on fyysisesti mahdotonta... siten minun on opittava tasapainoittamaan se ihana tieto, että mulla taitaa olla joku jossain, sen kanssa että on silti osattava elää omaa elämäänsä. enkä voi tukahduttaa suhdetta alkuunsa...