aaaaaaaaaaaaaarrrrrrrrrgggggggggggghhhhhhhhhhhhhhh.
Miten tää voikin olla näin pirun hankalaa, ärsyttää noin 70% ajasta (johon ei lasketa nukuttua aikaa)... Niin, siis ÄITEE on kylässä. Tarviiko mun sanoa hirveesti enempää? Tai, en mä tiiä onks tää yleistä että omien vanhempiensa kanssa samassa kolossa oleminen voi tuntua näin hankalalta? Mä toivoisin, että äitee tulis vaikka useammin kylään, mutta ei sitten jäis näin kauaks aikaa, mua jo varmaan se jo alkoi itessään ahistamaan, että äitee sanoi olevansa kylässä torstaihin asti.... Siis hän tuli eilen (lauantaina) päivällä. Kyl mä tavallaan ymmärrän, että jos hän kerta ajelee sen 450 km, niin tulee sitten pidemmäksi aikaa, muttamuttamutta... Meidän "suhteelle" oisi huomattavasti parempi vaihtoehto, että nähtäis sillai vaiks päivän kerrallaan tai jotain. Mulla on jotenkin sellanen "sidottu" olo täällä ihan omassa kodissani nyt kun hän on täällä. Hassuahan se on, oon 31 vee, ja tarttis olla jotenkin "äiti-ärsytyksen" yläpuolella jo.......
Eipä taas vähään aikaan oo oottanu tälleen että viikonloppu ois ohi;););)
Vanhetessa meissä kaikissa taitaa korostua ne omat piirteet, äiteessäkin on käynyt niin (varmaan niinkuin minussa itsessänikin). En enää fundeeraa, että miksi minussa asuu sellainen huolehtija kuin asuu, sillä nyt näen tosi selvästi, kuinka yli-huolehtiva, pelokas ja osittain negatiivinenkin mun äitee on, ja kuinka hänkin osaa "yllyttää" itsensä huolehtimaan vaikka mistä. Sieltä minä sen olen perinyt ja oppinut. Oon itse jotenkin vähäsen päässyt noista fiiliksistä eteenpäin itse, joten ehkä sen takia mua ärsyttää äiteessä ne piirteet. Hän valittaa mielestäni ihan liikaa, ja osittain liioittelee (minun mielestäni) omaa oloaan: "nyt pyörryttää, nyt mä en saa happea", jne... Ennen hätäännyin vähän itsekin, mutta en oikeastaan enää, tiedän, että hänen pitäisi kaiken tietoni mukaan olla kuitenkin suht terve ikäisekseen, eikä mitään vakavaa ole vialla. Joten yritän olla sen näköinen että kuuntelen ja puren hammasta etten sano pahasti takaisin, että relaa ja rauhoitu nyt, sillä mitä se nyt ihan hirveesti auttais.
Tää oli nyt tällaanen avautuminen:) Loppukaneetiksi täytyy sanoa, että kyllä äitee on ollut minulle niin hyvä äiti kuin vain mitenkään on osannut olla.
Prenumerera på:
Kommentarer till inlägget (Atom)
2 kommentarer:
Meillä on tuo murehtiminen myös opittuna sukuperintönä, joten kuulostaa niiiin tutulta.
Ymmärrän hyvin. Olin viime keväänä äitini kanssa kahdestaan lomareissulla ulkomailla ja mulla meni hermot hyvin nopeasti. En päässyt minnekään ilman äitiä, äiti valitti koko ajan ja tunsin oloni hyvin sidotuksi. Päätin, etten ikinä enää lähde kahdestaan reissulle. Tosin hän päätti ihan samoin. Ja me tulemme ihan oikeasti hyvin toimeen.
juu, ei meidän perhe taida olla ainut suomalainen perhe, jossa on opittu murehtimista:)
toi reissu-kokemus kuullostaa kyllä mullekin tutulta:) Oltiin mun opiskeluaikoina viikko kahdestaan reissussa Madeiralla: Hieno paikka, vaan seura väärä, äiteellä ja mulla on niiiiiiiiiiin eri intressit, että vaikka vakaa tarkoitukseni oli jaksaa olla ystävällinen ja kärsivällinen ja sopeutuva, niin ei onnistunut kovin hyvin, ihan hävettää sanoa. En myöskään sitten sen jälkeen ole tosissani edes ajatellut lähteväni hänen kanssaan reissulle... Paitsi, totta, että silloin kun olin Italiassa duunissa hetken, niin hän tuli käymään ja reissattiin sitten reilu viikonloppu pitkin välimeren rannikkoa.. Mutta enivei. Hän puolestaan kyllä varmaan vieläkin joskus haluaisi mut matkakaveriksi, mutta se johtunee siitä, että hänellä kyllä aika kultaa aika totaalisesti välillä muistot (esim. mä en ollu kuulemma hankala teini!??!?!? täh, missä kodissa hän on asunut!?!??!;)) Mutta joo, mekin tullaan oikeasti suht hyvin toimeen, jos kyse ei ole pitkästä ajasta saman katon alla. Varsinkin puhelimen välityksellä synkkaa tosi hyvin.
Skicka en kommentar