Minoon mukava ihminen:)

Pitkästä aikaa tuollainenkin fiillis, ja vielä kirkas sellainen. Tämä "työleiri" pohjoisessa on kyllä tehnyt hyvää, on ollut tasaisen fiilis koko ajan, ja välillä sellaisia onnellisuuden piikkejä:)

Täällä on kyllä tosi mukavia ihmisiä!:) Ja hienoa muistaa ja huomata taas, että mä oon kyllä siinä ihmeellinen, että kun olen jossain vieraahkossa paikassa yksikseni osaan tutustua ihan ventovieraisiin ihmisiin tuosta vaan, vaikka ujostuttaisikin:) Eihän siinä useimmitenkaan ole kyse elämän ajan kestävien ystävyyssuhteiden luomisesta, mutta sellaista erilaisista ihmisistä nauttimisesta. Mutta täytyy myöntää, että ihmiset täällä ovat yllättäneet todella mukavalla tavalla. Siis en odottanut mitään pahaa, lähinnä en odottanut mitään, ja sitten kävikin niin, että tauolla istuskellessani porukat alkaa pikkuhiljaa jutella minullekin. Hassu fiilis:), ja tekee hyvää se, että ainakin kerran päivässä näkee ihmisiä ja pääsee juttelemaan, muuten olisi varmaan se mökkihöperyys iskenyt. Täällä on kyllä tosi hiljasta tällä hetkellä, joten siellä tauolla/affessa ei juurikaan ole ollut muita kuin minä ja paikan ja rinteen henkilökuntaa, ja siinä on sitten samojen naamojen kanssa istuskeltu jo kohta viikko. Ja sain jopa kuulla, että joo sä oot se sen-ja-sen värisissä housuissa telluileva tyttö:) Hassua, sitä kun tuntee välillä olevansa aika näkymätön. Tämän päivän onnen pirskahdus tuli siitä, että baarimikko mitään kysymättä oli laittanut jo teen valmiiksi, kun näki, että tulen sisään. Hän kuulemma muisteli, että sellaisen mä useimmiten haluan, tekee sen kuulemma kaikkien kanssa, jotka tuntee. Lämmitti mieltä, tuli fiilis, että mähän tässä hetkessä ikäänkuin kuulun tänne. Ja siitä johonkin kuulumisen fiiliksestä meikäläinen tykkää, en sitä jotenkin hirveen usein tunne (mikä nyt on sitten kyllä ihan omasta päästä kiinni;)). Nojoo, täytyy myöntää, että olen minä itsekin hieman ottanut ihmisiin rohkeasti kontaktia, sillä kun olen yksin täällä, niin tuntuu paremmalta mennä suksihuollon pojille ilmoittamaan, että mä menen nyt mettään laskeen, ja jos ei neljään mennessä ole kuulunut takaisin, niin mut voipi mielellään tulla hakemaan sieltä ja sieltä suunnalta. Sillä jos mulle jotain sattuis, niin ei kukaan mua varmaan pariin päivään muuten osais kaivata. Hyvin on toiminut tämä "lapsenvahtisysteemi", ovat olleet kovin ystävällisiä ja huolehtivaisia, tekis jo mieli maksaa jotain tästä palvelusta, mutta ei kuulemma käy päinsä.

Semmosta. Hyvä mieli. Nyt tarvii kohta tehdä ruokaa, ja sitten jatkaa työjuttuja. Metsähiihto sujui muuten tänään aika mallikkaasti mun asteikolla, ja kiva fiilis, kun uskaltaa yksinkin lähteä sinne metsään. Lunta vois olla enemmän, mutta sitten toisaalta puurajan alapuolelta löytyy tosi namia lunta, parikyt senttiä pehmosta kovan pohjan päällä, nam:) Yhden puun kanssa on tullut otettua vasta kontaktia, en saanut suksia samalla puolelle tarpeeksi nopeasti:)

Onhan tässä apurahatutkijan elämässä puolensa;)