Pohjoisessa taas

Heippa vaan, mä olen viikon "kirjoitusleirillä" pohjosen mökillä. Aika jees:) Kyllähän toi kirjoittaminen vähän tökkii (aloitin kolmannen artikkelin intron väsäämisen), mutta niin se kyllä tökkii joka paikassa:) Tosi hiljasti täällä on näin tammikuussa, varsinkin viikolla, mutta tykkään. Heräilen aamulla, kirjoittelen, sitten käyn vähän hiihtelemässä ja moikkaamassa puolituttuja affessa (ujostellen, mutta kuitenkin:)) ja sitten tuun takasin möksälle, kirjoitan ja käyn saunassa ja kirjoitan taas. Just ennen nukkumaanmenoa katson läppäriltä jonkin leffanpätkän, saa ajatukset mukavasti pois töistä. Viime yö oli hieman hassu: Nukun eräänlaisen kerrossängyn alakerrassa, ja näin elävästi unta, että yläsänky oli jotenkin huonosti kiinni ja että se oli tippumassa. Siirryin näköjään sitten puoliunissani sohvalle nukkumaan=D Ja kaikista huvittavinta oli, että kun siirtelin tyynyjä ja tavaroita sohvalta pois, niin mietin, että toivottavasti ei Mieheke herää tähän häslään:) Sama juttu aamulla, kun herätyskello soi aika pitkään: "hops, ei kai Mieheke herännyt tuohon";). Ollaankohan me oltu kyllä liian paljon yhdessä, kotona ja reissussa!?!?;) No, herra itse on kaukomailla tällä hetkellä, saapi kummatkin vähän levähtää arjesta:) (herätyskello on muuten herättämässä ysiltä siks, että muuten viikossa mun koko vuorokausirytmi heittäis häränpyllyä:))

Meillä olikin vähän, tai ei niin vähääkään, kriisin poikasta viime viikolla, olipa aika rankkaa. Yksitoiskohdat jääköön sikseen, mutta onneksi selvittiin samalle puolelle. Kai noi kriisailut jollain ihme tavalla jopa lähentää, sitten loppujen lopuksi. Oltiin tosiaan aika tiiviisti oltu yhdessä montamonta kuukautta, ja mä luulen, että se ei sovi meille kummallekaan pidemmän päälle, pitää saada vähän omaa aikaa. Vaikka eihän sitä omaa aikaa kukaan kiellä ottamasta, tosiaan, mutta aina sitä ei osaa ajoissa ottaa. Noh, asiat on ihan hyvin taas, mutta tuli hyvään rakoon nää kumpaisenkin reissut, tuleepi vähän nautittua omasta laatuseurasta:)

Ton kriisin aikana tulipa taas todettua, että naisten on helpompi jutella tuollaisista ongelmistaan hyvien ystävien kanssa, ja että se ainakin mulla auttaa ihan hirveesti: tajuaa, että kaikissa ihmissuhteissa on omat kipupisteensä, jotka sitten aika ajoin tulevat taas pintaan, ja sitten niitä käydään taas läpi. Että ei se tilanne nyt ole mitenkään erityisen erityinen. Mietin vaan, että säilyykö ne kipupisteet yhtä vahvoina, vai heikentyykö ajan ja oppimisen myötä? Miehet vissiin vähän heikommin saa puhuttua noista parisuhdekriisailuista ystäviensä kanssa (vai olenko väärässä, ja tunnen vain tietynlaisia miehiä?), ja kai ne ongelmat sitten omassa päässä paisuu ihan kamalasti kun ne siellä itsekseen pyörii. Noh, me ollaan erilaisia. Opettelua, opettelua. Ollaan asuttu yhdessä jo yli vuosi, eikä me olla kumpikaan asuttu aikaisemmin jonkun kanssa yhdessä näin pitkään, joten uusilla vesillä ollaan kummatkin. Noh, tässähän sitä tulee reenattua:)