kesäloma

Heips vaan, pitkästä aikaa taas täällä. Onpi ollut aika kiireinen kesä, ehkä vähän liiankin kiireinen. Mutta tällä viikolla helpotti; olen ollut lomalla. Tätä lomaa onkin nyt vaan sitten viikko, omasta tahdostani ja osittain olosuhteiden pakosta: Töissä hääräilee pihalla oleva opiskelija, jota mä ohjastan tän kesän, ja toivottavasti sitten loppuvaiheessa itse hyödynkin hänen tekemästä työstään. Suurin syy lyhyeen lomaan on se, että mä en kuitenkaan saa väikkärijuttuja päästäni pois, ennenkuin koko homma on ohi, joten aattelin, että paree nyt tehdä töitä jos vaan jaksan. Toki on olemassa vaihtoehto, että jos seinä tulee jossain vastaan, niin sitten painun uudestaan lomalle. Mutta se siitä.

Onpi tehny hyvää tää lomanpätkä, vaikka tietty voisin jäädä lomailemaan pidemmäksikin aikaa:) Loman aluksi kävin miehekkeen kans Tallinnassa, mun eka visiitti sinne (hehee, tosi on:)). Sattui ihan mukavat kelit, vaikka välillä satelikin. Lepäsin, luin, turistelin ja vähän surffasinkin:) Onpas Suomenlahden siellä puolen mahtavat hiekkarannat! Tallinnan jälkeen suuntasin matkani äiteen luo ja mökille, ja sieltä palasinkin jo eilen illalla. Tuli vaan sellainen fiilis siellä äiteen luona ja entisessä kodissani, että ahistaa, tarvii päästä jo pois. Äiti siis asuu vieläkin siinä talossa, mihin me muutettiin kun olin vuoden vanha... Käyn aika harvoin nykyään siellä, äitee käy useamminkin täällä. Ja joka se harva kerta, kun siellä käyn, niin kasa tunteita ryöpsähtää niskaan, ja niitä ei sitten jaksa kanniskella näköjään kuin pari-kolme päivää. Siinä kaupungissa ja siinä kodissa on vain tullut koettua niin monia asioita, sekä hyviä että huonoja. Ja sitten sekin, että siellä kaikki ovat jotenkin niin kovasti vanhentuneet: naapurin sedälläkin on jonkinsortin dementia ja se on jotenkin surullista. Mahtaa naapurin tädillä olla raskasta juuri nyt, hänen veljensäkin kuoli juuri. Ja äiteehän vanhenee koko ajan, ja se on surullista sekin... Hän oli ennen niin kovin itsevarma, ja nyt hän jännittää oikeastaan kaikkea. Kävelyvauhtikin on hidastunut, ja hän on ikäänkuin vähän kutistunut. Elämäähän se on, mutta surullista silti. Muistuttaa siitä, että ei äitee täällä meikäläisen seurana ole koko elämääni. Veli oli ihan ok-kunnossa, pärjäilee itsekseen. Surullistahan hänenkin elämä vähäsen on, niin tavallaan jämähtänyttä. Mutta minkäs teet. Se on muuten hassua, että visiitti kotipuolessa saa aina hereille huonon omantunnonkin: tuntuu, että pitäisi olla parempi tytär ja käydä useammin kylässä ja olla ahdistumatta, ja pitäisi olla parempi sisar ja yrittää pitää paremmin yhteyttä veljeen.... Pitäisipitäisipitäisi. Tjaa, vaikka mitään muuta ei taida "pitää tehdä" kuin kuolla.

Lomalla ehtii kelailla asioita vielä enemmän kuin yleensä, kai se aika ajoin on tarpeellista. Mutta se on myös sekin hiukka ahdistavaa. Viime aikoina mun mieltäni on vaivannut enemmän kuin ennen tän planeetan kohtalo: kuis kaun tätä menoa voidaan jatkaa, ja miten sen jälkeen pärjätään? Sen lisäksi huolettaa pienemmällä mittakaavalla se, että kun hinnat vain nousevat nousemistaan, vaan ei ainakaan tee minun palkkani samaa.... Eli mistä kaikesta on tulevaisuudessa luovuttava, ja tuleeko minusta ihan oikeasti köyhä?

Tämmöttiis. Vähän ehkä surumielinen ja sekava postaus. Mutta olo on silti nyt aika hyvä, olen tänään nauttinut siitä, että olen tehnyt ja ollut tekemättä asioita sillai tajunnanvirtamaisella tavalla:)

Tänään illalla vielä surffaamaan, ellei toi tuuli nyt ihan hyydy...