sunnuntaiahdistus

Jepulis ja mukavaa sunnuntai-iltaa. Onpi ollut vähän ailahteleva viikonloppu: välillä on ollut tosi tasapainoinen ja hyvä fiilis, sitten yhtäkkiä onkin ahdistanut joku iso möykky mahassa (tuntematonta alkuperää) ja sitten kohta olen taas äärimmäisen huonolla tuulella. Beats me. Noh, onkohan se sitten vaan myöhästynyt PMS tai jotain, ken tietää. Ei se kuitenkaan niin kivaa ole, tänäänkin oli niin mahtava ilma ulkona, että vähemmästäkin tarttis olla onnellinen.

Tämä viikonloppu oli hitusen erilainen kuin sellainen normiviikonloppu. Ei ollut yhtikäs mitään ennalta suunniteltua tai sovittua. Mulla on ollut vähän köhää koko viikon, joten aattelin, että pitää ottaa iisisti. Joka tapauksessa kuitenkin oli jotenkin päästävä liikkeelle, sillä viikon pyllyllään istuminen/sängyssä makaaminen rupes vähän ottaa aivoon. Lauantaiaamuna brainstormattiin, että mitäkös sitä tekis, ja me päädyttiin sitten kaupungille kävelemään ja siellä tarkemmin sanottuna kasvitieteelliseen puutarhaan. Olin ollut siellä viimeksi varmaan reilu kymmenen vuotta sitten, joten en muistanut hirveästi paikasta. Mutta olimme molemmat sitä mieltä, että olipa erilainen ja mukava kokemus, rento paikka kyllä, ja ihania tuoksuja. Värejä oli vähän vähemmän kuin tuoksuja, ei taidettu osua ihan kukkimisaikaan;) Keskellä synkintä kaupungin talvea vois tehdä tosi nannaa mennä istuskelemaan "lummehuoneen" taianomaiseen ja hyvin kosteaan ja lämpimään tilaan:) Pitääpä muistaa.

Illalla kokeiltiin tehdä uutta ruokaa. Joka oli pahaa. Eipä tartte toiste kokeilla=D

Huomasin, että en ole viime aikoina ollut ollenkaan johdonmukainen näissä mun teksteissä. Eipä siten että tarttis ollakaan, mutta sen verran aattelin kertoa, että äiteen kaihileikkaus meni kovin mallikkaasti, vaikka hän kovasti kyllä pelkäsi ennen ja jälkeen ja operaation aikanakin. Oli se suurempi leikkaus kuin meikäläisen laserleikkaus. Seuraavana päivänä äiti näki jo paremmin kuin vuosiin. Ihmetteli, kun ajeltiin jälkitarkastukseen, että kappas, hän näkee taas rekkarit ihan edessä liikkuvasta autosta... tjiisus. Hieman pelotti tajuta, kuinka huonosti hän oli nähnyt viimeisen puolen vuoden aikana, ONNEKSI ei sattunut esim. auton ratissa mitään. Mutta ja enivei. Tuntui hyvältä, että pystyin olemaan oikeasti äiteen tukena sekä henkisesti että fyysisesti, ja että kaikki meni niin hyvin ja että äitee vaikutti onnellisemmalta kuin vuosiin. Mun lähtiessä pois, veli tuli tilalle "vahtimaan" äiteetä, ja hyvin vahtikin: ei ollut kuulemma antanut äiteen keittää edes kahvia itse, vaan sekin tuotiin valmiina pöytään:)

Saman viikon lopulla osallistuin tosiaan sitten kans yhteen massa-metsäpyöräkisaan, oli mukavaa mutta haastava reitti. 35 km siinä kolmen tunnin paikkeilla. Häntäpuolella tuloksissa olin tietty, mutta eihän sillä saa olla väliä:) Ja yhden uuden kaverinkin sain sieltä, aika siistiä:), ja vanhojakin tuttuja näkyi. Vuorokausi ennen kisaa oli kylläkin hieman kaaosta: tulin väsyneenä pohojanmaalta kotiin, itse asiassa töiden kautta, ja unelmoin siitä, että pääsen kohta ottamaan nokoset. Jaa jo vain, mutta ei se ollutkaan niin yksinkertaista: mieheke nääs oli saanu jostain syystä päähänsä laittaa oven turvalukon kiinni (jota hyvin harvoin käytetään) ja mullahan ei ollut avainta mukana ja mieheke avaimineen oli jossain länsisaaristossa purjehtimassa... Hermothan mulla meni:) Outo fiilis, kun ei pääse omaan kotiinsa sisään, vaikka on avaimet tallella;) Luojan kiitos taloyhtiöltä kuitenkin löytyi meidän vanhan turvalukon avain erikseen, joten haah, puolitoista tuntia myöhemmin pääsin sisään. Olin kuitenkin niin ylikierroksilla, ettei nokosista tullut mitään, ja menin liian myöhään nukkumaankin. Ja sitten... Herätyskello soi kello kuusi aamulla... Heeh, se oli jäänyt miehekkeeltä päälle sillai, että se oli varmaan soinut kauan ja hartaasti muinakin aamuina meidän tyhjässä kämpässä... En ollut kauhean iloinen: kisoihin oltiin lähtemässä klo 8.30, joten oisin kyllä voinut nukkua vähän kauemmin... Yritin sitten autossakin vielä nukahtaa hetkeksi, mutta tais jo jännittää sen verran, ettei siitä tullut mitään. Joka tapauksessa, olin kovin iloinen ja yllättynyt, että koomasta huolimatta pyöräily kuitenkin sujui ihan ok. Mutta tosiaan, meidän kotona eletään tapahtumarikasta elämää, vaikka oisi yksinkin kotona;)
Nyt on pyöräkisat tältä vuodelta ohi, vaikka mieli oisi tehnyt vielä mennä yhteen. Totesin vain itselleni, että koska olen ollut liian kauan liian väsynyt, on jostain nyt vaan kevennettävä tätä elämää: ja tällä hetkellä se ei onnistu työpuolella, joten keventyminen tapahtukoon valitettavasti vapaa-aikana, vähemmän "suorittamista" siellä. Onneks tätä työprässiä jatkuu toivottavasti vain reilun kuukauden enää, ja sitten on pari asiaa saatu päiväjärjestyksestä pois ja voin keskittyä harvempaan asiaan=vähän levätäkin:). Ensi keväänä ja kesänä sitten vain mettään taas numerolapun kanssa!:)