Kummallista...II

Jatkan vähän tuosta mistä aloitin perjantaina.

Tänään on sunnuntai, ja huomenna tarvii taas töihin. En kyl nyt haluais/jaksais, oikeesti. Jotenkin tuntuu taas pahalta koko toi "joku ei tykkää"-juttu... Vknlopun aikana sen sai jotenkin mukavasti ajatuksissa taka-alalle, mutta nyt se oli jo herätessä mielessä, näinköhän siitä jotain unta? Huomenna on kaiken lisäksi työpaikan pippalot, jonne EI TOD. ois nyt kiva mennä, pelkään, että sielläkin sitä joutuu kohtaamaan, siis sitä "ei-tykkää"-tilannetta.

Tämä on tällainen juttu, jonka takia mulla on piiiiiiiiitkästä aikaa ikävää terapeuttiani... Sen kanssa puitiin samantapaisia juttuja aika paljon, ja sen kanssa niitä pystykin hyvin/loputtomasti:) puimaan, sillä mä maksoin hänelle ja hänen oli pakko kuunnella;);) Ei kun siis oikeesti: siellä pystyin vatvomaan samoja juttuja uudestaan ja uudestaan ilman että tartti pelätä että toinen väsyy, tai että se pitää mua ihan dorkana (noh, siitä en nyt mee takuuseen;), mutta sanotaan, että sillä ei ollu mitään väliä mulle varsinaisesti, sillä eräänlaisen "dorkauden" takiahan mä siellä ramppasin). Se oli ihminen, joka jollain tasolla ymmärsi että olen vaan niin pirun herkkä näissä ihmisjutuissa välillä ja että mä vaan reagoin niihin välillä ihan liikaa. Niin kuin nyt.

Mä taidan nyt kirjoittaa sitten terapiasession vastineeksi pikku pätkän tuosta, miten toi tilanne on tuollaiseksi menny (mun mielipiteen mukaan) sekä miksi se minusta tuntuu pahalle.

Pahin fiilis tulee varmaan siitä, että koko tää tilanne siellä töissä juontaa juurensa siitä, että mä olin ekat 2, jaa-a voi olla että 3 vuotta tuolla töissä tietyllä tavalla varmaan aika hankala ihminen: ramppasin silloin 3 kertaa viikossa terapiassa ja kärsin paniikkihäiriöstäni aika paljon, ja voin kertoa, ettei siinä tilanteessa ole maailman pirtein, loogisin, positiivisin, vastaanottavaisin, tasapainoisin, ihanin tai rauhallisin ihminen. Siinä yrittää vaan selvitä päivästä toiseen ilman että hajoaa lopullisesti, eikä energiaa tai kykyä ole huomata tai huomioida ympäröiviä ihmisiä, ja kyllä nyt tajuan, että silloin muutkin välillä kärsivät ihan siitä vaan, että olen läsnä ja voin huonosti. No. Joudun kuitenkin sanomaan, että valitettavasti en usko, että olisin voinut silloin hoitaa asiat yhtään paremmin. Esim. ihmisten kanssa hoidin varmaan asiat välillä uskomattoman huonosti, kun oli vaikeata ihan vaan kommunikoidakin kun ahdistus oli päällä.

Mutta sen kanssa minun on elettävä. Ja välillä se on raskasta vaikka kukaan ei edes siitä muistuttaisi...

Nyt kuitenkin olen voinut aika kivasti jo puolisentoista vuotta, ja työtkin ovat sujuneet mielestäni todella mallikkaasti. Siksi tuntuu kivalta, että useimpien ihmisten kanssa (niin ystävien kuin työkavereiden kanssa) olen voinut jotenkin vähäsen aloittaa alusta, he eivät jatkuvasti "rankaise" tai muistuta minua siitä, että olen joskus käyttäynyt huonosti. Mutta. Kaikkien kanssa tämä ei onnistu, he ovat niitä ihmisiä, jotka eivät pysty handlaamaan sitä, että toinen voi huonosti (siitä en kyl heitä syytä, semmosta kai se joillekin vain on). Mutta pahinta joissakin näissä ihmisissä on se, että HE EIVÄT UNOHDA. IKINÄ. Siltä ainakin tuntuu. Meillä on työpaikalla näitä kaksi selvää tapausta, joista toinen vaihtoi onneksi juuri työpaikkaa. Tämä toinen jonkinsortin pomo-asemassa oleva ihminen on varmaan katellu mua sen viisi vuotta, ja varastoinut kaikki minusta johtuvat ikävät tilanteet itseensä, ja nyt hänellä sitten paloi lopullisesti pinna. Pinna paloi luultavasti silloin, ko hän mokasi mun suhteen, eikä meinannu millään korjata tilannetta, enkä minä tällä kertaa antanut tuumaakaan periksi, vaan halusin että asiat hoidetaan oikein. Selitin tätä joskus heinä-elokuussa. En tiiä, voipi olla että tämä tyyppi ei järjestään pidä siitä, että hänelle sanotaan vastaan, ja että se olin vielä minä, niin se oli jotenkin liikaa. Silloin siinä hässäkässä meni mun osalta hyvin, että kaikki muut paitsi tämä yksi tyyppi ymmärsivät että asia oli hoidettu paskamaisesti ja että minä olin oikeassa, ja asia saatiin vihdoin järjestettyä niin kuin se oisi alunperinkin kuulunut mennä. Mutta "rangaistukseksi" tästä, tämä pomotyyppi on nyt sitten näköjään sanoutunut irti kaikesta muhun liittyvästä: hän välttää kaikin keinoin tekemästä mitään, mikä tieteellisesti liittyy minuun. Tämän ovat siis muutkin rekisteröineet. Ja täytyy myöntää, että mun työt voi ihan vähän siitä kärsiä, mutta onneksi ei paljon. Smalltalkkia hän voi vielä harrastaa, kun olen paikalla. Mutta ei se töiden kärsiminen niin pahalta tunnu, vaan se, että mua niinkuin tyylikkäästi ignoorataan työasioissa, ihan pomoasteelta. Ja tyhmintä tässä on se, että syytän itseäni vähäsen koko tilanteesta, vaikka tiiän, että toinen tässä nyt törppö on. Mutta se siis tuntuu pahalta, että tavallaan hän nyt jatkuvasti muistuttaa minua siitä, että olen ollut hankala ihminen silloin kun en muuta voinut. Ja en voi sitä myöskään mitenkään korjata nyt, enhän mä voi vuosia poistaa.

Mä puhuin tästä jo jonkin verran mun ohjaajan kanssa, jonka mielestä on myös epäammattimaista antaa tunteidensa viedä tuolla lailla työpaikalla, varsinkin kun tyyppi on jonkinsortin pomon asemassa. Ohjaajani ei edes oikein ymmärrä, miksi tämä pomotyyppi nyt juuri on ruvennut käyttäytymään noin, sillä viime konflikti johtui ihan vaan siitä, että hän itse oli hoitanut asiat extriimin huonosti... Ja yks mun työkaveri vaan hieman naurahti ja sanoi, että kai se nyt kohta järkiintyy. Mä en ole vaan niin varma.

Joten tässä sopassa mun nyt täytyy istua semmonen ainakin vajaa vuosi... Blääh. Sen mä oon oppinut, että ihan turha mun on nyt mitään tämän pomotyypin kanssa asiasta puhua, sillä ei se mitään auttais, pahentais vaan. Joten yritän keskittyä ihan vaan töihini.

Kaikessa tässä mä aattelin nyt olla se "isompi" ihminen ja jatkaa töiden tekoa ja kommunikointia normaalisti, vaikka se nyt sitten saattaakin olla kovin yksipuolista. Mä en vaan ymmärrä tuota tekniikkaa, joka meidän labrassa on ollut, että huono käytös kostetaan yhtä huonolla käytöksellä, fiiiiiiksua käytöstä:), mäkin paniikkidorka sen tajuan:).
Ja jos mulle tulee "avautumisfiilis", niin täytyy kääntyä ohjaajaparkani puoleen, ja kertoa hänelle tuntemukseni, ja sillä ihan vaan avautumisella jaksaa taas vähän aikaa.

Lopuksi hieman positiivistakin: vaikka meillä on mun oman "pääpomon" kanssa ollut omat vaikeat tilanteemme, niin hänen kanssaan ollaan ikäänkuin voitu aloittaa alusta. Se mun pitäis aina muistaa. Nostan hänelle hattua tästä taidosta.