Terapiakirjoittelua

Eilen kun kaikki päähäni tunkevat tunteet eivät meinanneet millään enää mahtua sinne, ystäväni ehdotti, että kirjoittaisin niitä ylös. Kirjoitettuna kun ne asiat eivät enää ehkä vaivaisi niin paljon. Samainen ystävä muistutti, että valitettavasti ei kukaan voi mua kammeta täältä kuopan pohjalta ylös, se on tehtävä ite (mutta musta ei vielä ole siihen). (Ja vjittu, miksi tuohon ei ole kehitetty jotain kaupallista henkistä nosturipalvelua, häh!?!?!? ;) )

Joo. Melekosta aaltoliikettä tunnepuolella: maanantai oli IHAN paska päivä, mä olin ihan töötkin viel, ja lähdinkin aikasin töistä ja nukuin kunnon päikkärit. Tiistai olikin sitten taas parempi. Mutta eilen oli vaikee päivä, oli niin surullinen fiilis, huono omatunto, vitutus, kiukku, pelko, kateellinen fiilis. Kaikki yhtenä sekamelskana. Hiton rankkaa. On tosi vaikeeta, kun ei pysty äiteen kanssa kommunikoimaan kuin naamakkain tällä hetkellä. Hänet on nyt siirretty toiselle osastolle, teholta pois, ja sen seurauksena hänellä ei ole ns. omahoitajaa, jonka kanssa vois oikeesti keskustella siitä, millä fiiliksellä äitee on. Kun soitin eilen sinne osastolle, niin juttelin jonkun hoitsun kanssa, joka ei ollu äiteetä nähnykään, vaan luetteli vaan tietoja mitä joku muu oli kirjannut koneelle, tyyliin "äiti on syönyt tänään itse ja hänelle on annettu sitä ja tätä lääkettä"...joo-o. Tuntuu, että kontakti äiteen on kadonnut, ja kylläpä se ahistaa. On huono omatunto ikäänkuin oisin jättänyt hänet jotenkin heitteille, vaikka ei kai se niinkään ole. Toivon, että fiilis vähän paranee, kun äiti saa tänään kännykkänsä taas käyttöön, voi edes tekstailla jotain pientä ite. Tuli nääs sellanen paranoidi olo, että hoidetaanko äitiä siellä edes kunnolla? Se osasto on kuulemma niin täynnä, että osa potilaista joutuu makaamaan käytävillä ja osa on jopa lähetetty toiseen kaupunkiin hoidettavaksi. Nojoo. Äiteen ystävät käyvät siel säännöllisesti vierailulla,ja he kyllä sanoivat, että nyt en voi tehdä mitään juuri nyt, että kannattais nyt ihan vaan levätä. Ja meinaankin olla viikonlopun pitkästä aikaa kotosalla. Ja siitäkin onnistun saamaan huonon omantunnon, tjiisus... Onneks KM on tulossa kylään, ehkä välillä onpi sitten ihan kivaakin, ainakin hän saa minut hymähtelemään vaiks ois kuinka kurja olo, hassua :)

Joo. Mutta mä oon jotenkin nyt vähän vittuuntunut ja katkera, vaikka niin ei pitäis olla. On vaan jotenkin tosi vaikea olla iloinen toisten puolesta. En ole saanut edes vastattua yhen kaverin hehkutustekstiviestiin, kun hän kertoi uudesta ihastuksestaan. Kyllä mä järjelläni olen iloinen hänen puolestaan, mutta tunteet jyrää nyt aika lujaa: tekis mieli karjua, että vitsiäkös mua tollanen kiinnostaa ja että onko pakko tulla mun naamaan hieromaan onnellisuuttaan etikkahapon lailla, kun mun oma elämä tuntuu välillä niin lyijynraskaalta. Ja mietin, että miksi helvetissä mä en oo aikaisemmin vaan nauttinut elämästä enemmän, koska se oli silloin niin helekatin helppoa ja ongelmatonta. Niin. Sitä välillä tulevaa vitutuksen astetta voi vaan kuvailla siten, että huvittais karjua jonkun kanssa kilpaa ja sanoa rumia asioita. Noh, eilen korvasin tämän tarpeen ystäväni käskystä kävelyllä sateessa ja KM:n ehdotuksen mukaisesti potkin jopa voikukkia pientareella... Siinä vaiheessa rupes jo itteäkin hieman huvittamaan... :) Noh, kai nää fiilikset tästä laantuu, joku päivä. Siihen asti on muistettava, että onneks tää on kuitenkin kuten vuoristorata: on saatanan rankkaa välillä, mutta välillä mulle suodaan niitä helpompiakin hetkiä, ja niistä pitäis vaan hyvällä omalla tunnolla nauttia. Toivottavasti vaan ystävät jaksaa katella. Noh, kyl ne varmaan.

Ja joo, kirosanojen määrä on kasvanut, sorke vaan.

over and out.