itsekriittisyydestä

mun hieno joulukuusi "tippuilee" neulasia oikein urakalla jo... voivoi:(

joo. iski tänään pitkästä aikaa se että kun en ole tarpeeksi "nopea"/"tehokas"/"hyvä" työssäni, ja se tekee muka minusta huonomman ihmisen. teen omalta alaltani väitöskirjaa, ja tänä vuonna mun projektit on menny aika huonosti, johtuen enimmäkseen huonosta tuurista (ja vähän huonon ohjaajastakin), ja kai sitä jotain osaa itselläkin on, aina. nyt kuitenkin olen eräällä lailla aloittamassa alusta seuraavaa osajulkaisuprojektia, joten homma on todella hidasta ja odottelen että "hana aukeis", toisin sanoen että tulisi sellaisia tuloksia joista vois vauhdilla laajentaa ja jatkaa. ottaa koville välillä, kun muilla tuntuu homma etenevän suht kivasti ja itse on "jumissa" vielä. varsinkin kun viime keväällä oli vauhtia päällä, ja tälle vuodelle oli tosi kovat odotukset...
sitä tulee varmaan vähän sokeeksi/"epä-objektiiviseksi" kun pyörii tuolla töissä missä kaikki tekee sitä samaa, pyrkii jollain lailla samaan... siten sitä vaan erehtyy välillä vertaamaan itseään niihin muihin saman alan ihmisiin, eikä se tee hyvää, joku on aina parempi ja nopeampi ja tehokkaampi ja fiksumpi... itse asiassa, itsensä vertaaminen kannattais tietty jättää aina väliin, ei siitä tuu kuin paha mieli jos jotain tulee.

ja se on kumma kuinka mä aina vaan vaadin itseltäni enemmän kuin muilta, onkohan se yleistä? vai vain minä? ja sitten että on niin vaikea hyväksyä sitä välillä, että ihmisten elämät menee tahtomattakin eri vauhtia ja eri teitä, ei pitäis koskaan joo kuvitella pystyvänsä vertaamaan muihin... mäkin niin nopeesti aina unohdan sen, että kaks ekaa vuotta mun väikkäristä kävin 3 kertaa viikossa psykoterapiassa, olin ihan katki, ahdistunut ja panikoiva, ja mulle riitti se, että oli työ mihin mennä ja että pystyin tekemään sitä jollain lailla. terapia on rankkaa, sen tajuaa varmaan vaan sellanen joka on sen itse käynyt läpi. siinä itsestä revitään esille kaikki kaameudet, heikkoudet ja "traumat", joutuu kohtaamaan niitä joka viikko useamman kerran ja istuntojenkin välillä ajatukset pyörii niissä asioissa.
ja seuraavatkin kaks vuotta kävin vieläkin terapiassa, kerran viikossa kylläkin vaan. mutta siis pitäishän sitä pystyä suhteuttamaan "työssämenestymisensä" siihen, että kuinka asiat muuten ovat elämässä sujuneet. periaatteessahan mun pitäis olla ihan sikaylpeä siitä, että olen työskennellyt kovasti ja ollut rohkea sillä seurauksella että olen päässyt itseni ja heikkouksieni (paniikkieni ja ahdistuksieni) kanssa sinuiksi. ja että vielä kaiken lisäksi olen siinä samalla tehnyt kokopäivätyötä. mutta ei, osa musta haluais silti olla kans se tosi menestynyt ja blaablaa-ihminen.... hohhoijaa mun kanssa:)

joo. jotenkin kun on sinkku, niin tuo työpuoli ja miten siellä menee, painavat paljon enemmän ja vaikuttavat yleisfiilikseen enemmän. mikä on tosi turhaa, sillä mitä väliä sillä nyt onnellisuuden kannalta on loppupeleissä, tuleeko se väikkäri viidessä vai kymmenessä vuodessa vai ollenkaan.