rankka päivä

nyt taitaa tulla aikamoista tilitystä...

psykoterapia loppui tänään. neljä vuotta takana, herranjestas. olotila on moninainen: vapaa, haikea, hämmentynyt, hieman pelokas, surullinen, iloinen, ylpeä, kiitollinen, väsynyt. saman tätin kanssa siellä on viikottain istuttu NELJÄN vuoden ajan, aluksi useamman kerran viikossa, sitten vain kerran viikossa... tosi outoa, ettei sitä tätiä ehkä välttämättä enää näe koskaan... tosi outoa tosiaan. sisimmässäni oon niiiiiiiiiiiin ylpeä itsestäni, mä selvisin siitä, tein rankan työn, taputan itseäni selkään. haluaisin jakaa tän fiilarin jonkun toisen kanssa, musta vaan tuntuu ettei kukaan oikeen tajua että kuis iso homma tää on ollu mulle, vaiks mä oon yrittänyt sitä selittää. nää tällaset jutut taitaa olla niitä juttuja, joita ei oikein voi sisäistää ellei oo ite kokenu jotain samankaltaista. oikeesti, kun astuin tänään "terapiatalosta" viimeisen kerran ulos, niin jotenkin tuntui, että hei kamoon, kai mulle nyt ees joku mitali annetaan, vaiks ei taivas aennutkaan eikä fanfaareja kuulunut... (täs kohtaa hymylyttää....). mä hain apua paniikkihäiriöön silloin neljä vuotta sitten kun olo oli niin kauhee että en vaan enää jaksanu, kohtauksia tuli harva se päivä.... ja siitä koko fiiliksestä oon tullut aivan järkyttävän paljon eteenpäin elämässä, ja mä tein sen itse, en lääkkeillä, en niihin kertaakaan turvautunut. ei lääkkeissä oo periaatteessa mitään vikaa, ja ne ois voineet silloin alussa tehdä asioista vähän helpompia, mutta mulle oli vaan tärkeetä, että selviän tästä omin keinoin, en lääkkeiden avulla, sillä haluan pärjätä itseni kanssa itseni avulla, en lääkkeiden avulla. ja tässä mä nyt olen. saas nähdä kuinka tytön käy... voihan se olla että joku päivä tarvii taas mennä vähän jutustelemaan jonkun kanssa, kun mä oon nyt vaan sen luontoinen että tunteet on kovat ja ajatuksia miljoona, välillä on niitä vaikea pitää itekseen järjestyksessä. mutta mä toivon, että yhtä vaikeeta ei olis enää tässä elämässä ittensä kans kuin oli silloin alussa.... mutta elämän ikävä puoli tässä asiassa on se että ei voi tietää. parhaani olen tehnyt tähänkin asti. mutta nyt siis. omin askelin eteenpäin, voi olla aluks vähän hataraa, mutta eiköhän se usko omiin "terapia-taitoihin" sitten askel askeleelta vahvistu. toivon näin. enhän minä "täydellinen" ole vieläkään, mutta ehkä siihen ei edes tarvitse pyrkiä. tiedän aika hyvin mun omat heikkoudet, ja osaan antaa itelleni niiden suhteen vähän tilaa, ei tarvii pystyä kaikkeen, ja varsinkaan heti.... päivä kerrallaan.
terapeutti toivotteli vielä lopuksi kaikkea hyvää, ja siihen mä sanoin, että sitähän minä itsekin toivon=)

ehkä mun elämä lähtee nyt muutenkin nousuun. toivottavasti. ei mulla nyt huonolla mallilla ole asiat nytkään, mutta tietyillä elämän saroilla kaipaan kovasti asioita.

mä meinaan nyt tehdä "huonon" jutun: meen "huitomis"treeneihin, vaiks ei vielä varmaan pitäis, kun avaavaa piippua oon vielä joutunut veteleen pitkin päivää... mutta kun mun pää tarvitsee nyt sen että kroppa pääsee "revittelemään"...

"hukkasin" nääs eilen yhden uuden ystävänkin, ja on tosi surullinen olo....