paree fiilis

no terppaterppa. täällä taas:) fiilis on selvästi parempi kuin viimeks kirjoittaessa. hyvä niin:)
olo parani eilen sellasella pikku "pillitys-ja-sitten-potkimaan-ja-lyömään-sessiolla"... siitä se lähti olo nousuun, ei ehkä nyt ihan raketin nopeudella, mutta kuitenkin:)

mulla on kyllä oikeesti joku sellanen itkemisen tarve: jos en tietyn ajan (esim. kuukausi) sisällä ole itkenyt pikkasen, niin paineet sisälläni kohoavat joteski liian kovaks. olen aina ollut jokseenkin itkupilli= itken ilosta, surusta, vihasta ja turhautumisesta, you name it:) Äitee käski aina pienenä aina olla itkemättä ellei sattunut fyysisesti, mutta onneks en totellu... jos oisin itkemisen taidon unohtanut, en varmaan ois tässä nyt näin, veikkaisin että menis aikas paljon huonommin. pienenä osasin itkeä tirauttaa silleen ihan yksiksenikin, mutta nykyään mulla pitää olla joku siihen sopiva ihminen (=täysin luotettava), yleensä on itsea asiassa äitee nykyään: soitan silleen itku kurkussa ja sanon, että nyt tarvii vaan vähän itkeä, ei mitään kamalaa oo tapahtunu, tarviin vaan vähän itkeä. ei äitee sitä vieläkään tajua, mutta onpa oppinut oottamaan hetken, kun mä rääyn:) Ja sitten on jo olo taas parempi. se on kyllä ihme homma, itku, samoin kuin nauru, rentouttaa ihan omalla laillaan. (muu hyvä rentoutumiskeino on tietty seksi ja siinä erityisesti orgasmi.... noh, mutta se onkin ihan eri juttu;)). vieraammat ihmiset jos sattuvat näkemään mun itkevän, niin menevät usein tosi vaikeeks, varsinkin jätkät... mutta enpä mä nykyään hirveen monelle itke. kai se menee vähän niin että kun kerran naurankin aika paljon, niin tarvii jotain tasapainoittavaa;)

mulla on uusi keräilykohde: kun muut keräilee postimerkkejä sun muuta, niin mä kerään aitoja ja positiivisia ihmisiä ympärilleni:) koska mä oon huomannu että sellaset perusnegatiiviset "marttyyri"-ihmiset vaikuttavat mun omaankin mielialaan tosi huonolla tavalla. en tarkoita että kaikkien pitäis koko ajan olla iloisia, mutta sellaset pari vuotta masentuneita olleet (jotka ei näytä jotenkin ees haluavan tehdä ololleen mitään) ei oo mulle ihan parasta seuraa kun itelläkin on välillä taipumusta masistella. joten nyt on onneks tullu sellasia peruspositiivisia tuttujakin, ja heidän seurassa oon kyllä enemmän oma itseni: silloin ei tarvi varoa olemasta "liian" iloinen (etttei toiselle tuu kateellisuudesta paha mieli) tai liian tyytyväinen omaan elämäänsä. mä kun aina rupeen miettiin liikaa sitä että miltä siitä toisesta tuntuu.

se oli muuten hauska kuulla, kun siellä viikko sitten pyöräreissulla puhuttiin syntejä syviä ystävien kesken, että en mä kuulemma ole niin negatiivinen kuin itse koen: sanoivat, että joo, olethan sä välillä aika negatiivinen, mutta sitten sä pomppaat sieltä taas kohta ylös ihan itekses:) Olen siihen tyytyväinen, sillä en haluaisi olla sellainen ihminen joka kulkee läpi koko elämänsä vain valittaen koko ajan tekemättä asialle mitään.