suurin pelkoni

on se, että menetän mielenterveyteni=tulen hulluks=flippaan. vähän niinkuin siis se, että menetän kontrollin omasta itsestäni kokonaan, että "kadotan" itseni. se pelko nousee aina pintaan, kun on tällaisia "jännittäviä" päiviä kuten nyt on ollut pari päivää: olen siis kulkenut hiukka ylikierroksilla, kun on tapahtunut asioita, hyviä kylläkin tällä kertaa. enivei, kun mä oon näin ylikierroksilla, niin mä rupeen ihan simona tarkkailemaan mun omia ajatuksia ja käytöstä, ja "rokotan" aina "vääristä" ajatuksista. Esim. siis tunnetusti omat ajatukset voi varsinkin juuri nukahtaessa olla ihan höpsöjä ja epäloogisia, niin nyt sitten mun kroppa säpsähtää silloin ja mielessä käy, että NYTKÖ mä sekoan. voi herranjestas. ja yritän sitten siirtää ajatukseni "oikeille" raiteille.

vaikka hyvin tiedän kokemuksesta, että ei oikeasti hataran mielenterveyden omaava ihminen itse tajua, että hahaa, nyt mä flippaan. eli tiedän sen, että turha siitä asiasta on stressiä ottaa ja yrittää jotenkin mielen avulla "pysäyttää"... ei siihen oma mieli pysty jos niikseen on ja tajuais että missä mennään silloin kun menee huonosti. joten ihan turhaa mä tsemppaan "jotain" vastaan. antaisin nyt vaan taas elämän kantaa!!! ja antaa itelle hiukka anteeksi välillä taas: mä välillä vaan vähän jännitän liikaa, ja se on ok, se menee ohi.

eihän tää mikään uusi pelko ole, se on ollut olemassa siitä asti kun mun oma isoveli sairastui vaikeaan skitsofreniaan suunnilleen tasan 12 vuotta sitten. se oli kyllä elämäni rankin ja pelottavin juttu, ja sitä ei noin vai "ohitettu", en mä ole vieläkään ihan sinut sen asian kanssa, enpä usko että koskaan olen. kun elin siinä sopassa ja katsoin viereltä kun tuntemani ja rakastamani ihminen korvautuu jollain toisella persoonalla, niin tajusin, että tämä olisi ehdottomasti pahin asia mikä minullekin voisi tapahtua. sitten kun vielä itse on tuolla biokemia/molekyylibiologia/genetiikka-alalla, niin tietää hyvin, että jossain määrin noi sairaudet on periytyviä, vaikka ympäristökin siihen vaikuttaa, niin syntyi pelko, että mitä jos minun käy samoin. noh, ei ole vielä käynyt, ja pariin otteeseen on psykologikin tokaissut, että te ootte veljenne kans niin erilaisia, ja että mä kuulemma puhun liikaa jotta olisin veljeni lailla sairastumassa:) Tässä tulee kyllä väkisin pikku hymy huulille, sillä muistan sen hetken tosi elävästi: oltiin alkuvuosina perheterapiassa (joka oli kyl sekin rankkaa, sillä mun veli ei halunnu olla siellä ja oli vihainen ja tappeli vastaan ja haukkui muita hulluiks, ja äiti istui ja itki... jepjep.. ja mä 18-vee yritän jotenkin olla siinä välissä... jeeeeesus.) : kerran sitten psykologi kysyi multa suoraan, että olenko omasta terveydestäni huolissani. ja kyllähän mä sanoin, että joo, mitä jos mulle käy samalla lailla? ja siihen tämä tavallisesti hyvinkin vakava mies rupes hymyileen ja sanoi että juu ei, sä puhut siihen ihan liikaa:)
mutta tästäkin kommentista huolimatta se pelko on jäänyt mieleen. varsinkin sitten kun omat paniikkiongelmat/kierre alkoi niin heräsi voimakas pelko, että tämäkö on se mun lopun alku... vaikka pienenä ajatuksena tajus, että ehkä tuollaiset ahdistusongelmat silti ovat eri asia kuin joku vakava skitsofrenia. kyllähän se pelko pikkasen väheni omien terapiavuosien aikana, mutta mulla on sellanen fiilis, että en mä varmaan koskaan pääse siitä pelosta ihan kokonaan pois, se on niin syvällä sisimmässäni. tai no, ehkä sit 84-vee elämästä viisaampana kiikkustuolissa nauraa hihitän, että olinpas minä silloin nuorena hölmö:)

mutta eiköhän tänkin pelon kans aina vaan opi elämään paremmin. tsemiä nyt vaan ja anna ittes olla oma ittes ja luota siihen että ASIOILLA ON TAPANA JÄRJESTYÄ:) (quoting h.)=)

kiitos tästä sessiosta, lähden sitten tästä kohta lyömään ja potkimaan;)

tykkään itestäni tietty eniten silloin kun olen tosi rauhallinen ja tyytyväinen ja tasapainoisen oloinen. nautin siis niistä hetkistä ja kärvistelen kovat hetket läpi:)