tajunnanvirtaa

minä taas täällä, YLLÄTTÄVÄÄ;)

mielessä pyörii monenlaisia ajatuksia, joista haluaisi kirjoittaa, mutta jotenkin tuntuu vaikealta saada ne sellaiseen kuosiin, että niistä olisi helppo kirjoittaa... Noh, kirjoitetaan sitten vaikka tajunnanvirtana...

Tänään vietin mukavan sunnuntaiaamun: heräsin 10 tunnin yöunien jälkeen, aah, ja keitin teetä, ja sitten join sitä ja luin hesaria sängyssä... Oli muuten hyvä hesari tänään, jotenkin tosi paljon kiinnostavia juttuja.

Kyllä mua vielä vaivaa se yksinäisyys-masis hieman, mutta ei kai sitä voikaan olettaa, että simsalabim, yhtäkkiä kaikki tuntuu taas hyvältä. Kai mä vaan jotenkin pelkään sitä _ihan_ yksin jäämistä. Meinaan, että kun muilla (no juu, tiiän, että ei kaikilla, mutta monilla kuitenkin) elämään on tullut ja tulee muita juttuja, jotka ovat tavallaan tärkeämpiä kuin ne kaverit... Ja mä niinkuin pelkään sitä, että vähitellen kaveritkin osittain häviää, jos ei muuta, niin eri "piireihin" ja aallonpituuksille. Olettamuksena siis on, että meikäläinen jatkaa tätä yksin-tallustelua, eikä löydä itelleen sitä elämänkumppania. Niin, että sitä niinkuin pelkää, että tuon yksinäisyyden osalta tiedossa on vaan alamäkeä ja lisää yksinäisyyttä. Ja jotenkin mä yritän miettiä, että tarviiko mun nyt vaan tottua tähän fiilikseen? Ja mietin myös sitä, että miten voin "varautua" semmoisen elämäntilanteen varalle...? Nyt kun kirjoitin tuon, niin johan tuntui pöhköltä:) Mä oon vaan sellanen, että jotenkin haluaisin pystyä valmistautumaan elämän ikäviin asioihin etukäteen... vaikka ehkä se ei ole edes mahdollista. En vaan haluaisi, että jokin tosi ikävä asia taas sais mut jotenkin pois raiteiltani... Nyt kun olen tavallaan ne raiteet taas jossain määrin löytänyt, niin haluaisin pitää niistä kynsin hampain kiinni...
Tän yksinäisyyden kohdalla se varautuminen tarkoittais sitä, että keksisin jonkun plään B:n, joka "takaisi" mulle ees jonkinsortin onnellisen elämän, vaikka en ikinä löytäisi elämänkumppania, en saisi sitä perhettä,ja muutenkin olisin yksinäisempi kuin nyt.
Että en sitten vain olisi kateellinen muille.
Jonkun mielestä tämmönen ajattelu on ihan turhaa 30 vee-naiselle, mutta kun musta vaan tuntuu, että aika menee kauheeta vauhtia, ja ennenkuin huomaankaan, olen 45 vee ja lapsensaannin ja perheen perustamisen voipi unohtaa... Kun musta tuntuu, että siitä on iäisyys, kun minulla viimeksi oli "pysyvä" kumppani ja seurustelusuhde (>2kk), noh, itse asiassa siitä on jo 3 vuotta... Niin on vaikea kuvitella, että asiat nyt sitten nopeesti ja yhtäkkiä muuttuis (vaikka pieni osa musta sitä toivoo ihan järkyttävän kovasti).

Toi huonoihin asioihin varautumis-juttu taitaapi olla peruja sille, että kaikista ikävimmät asiat mun elämässä ovat tulleet tosi yllättäen, ja myös mun terapeutti oli silloin sitä mieltä, että siitä johtuu se "katastrofi-pelko-pelkään-pahinta-fiilis" joka mussa on, vieläkin, nykyään vaan tosi paljon laimeampana kuin ennen. Mulla ne ikävät asiat oli se, että mun isän sairastuminen ja varsinkin kuolema tuli mulle ihan puun takaa, mun äitee oli valinnut (mielestäni niin väärin kuin olla ja voi, tästä ollaan kiivaasti keskusteltu jälkeenpäin nyt viime vuosina) sen, että ei esim. kertonut minulle (8 vee) että isällä on syöpä ja että isä mahdollisesti kuolee (hänen mielestään tuollainen käytös suojasi mua.... tjiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiisuuuuuussss)... Elä nyt siinä sitten turvallisella mielellä, kun itsekin kuitenkin aistit ja ymmärrät, että jokin on pahasti pielessä, mutta kun ei tiedä tarkalleen mitä, eikä kukaan kerro mitään. Samantapaisesti kävi kun mun veli sairastui skitsofreniaan: olin silloin vuoden vaihdossa (17 vee) ulkomailla, ja äitee oli vaan jotain sanonut, että veli käyttäytyy oudosti... Noh, mun mielestä mun veli on aina käyttäytynyt oudosti;), joten en mä oikeen tajunnu mistä on kyse... Sitten tuun vuoden poissaolon jälkeen suoraaan keskelle soppaa, jossa mun veli on psykoosissa, kuulee ja näkee omia juttuja, on outo ja agressiivinen, ja äitee yrittää saada häntä väkisin hoitoon, sillä seuraukselle, että mun veli "karkaa" ja sitten poliisien kanssa häntä lähdetään etsimään, ja mua pelottaa ihan saatanasti... Ja sitä ennen mulle oli kerrottu moneen kertaan, että kotiin takaisin sopeutuminen on muutenkin usein vaikeampaa kuin sinne ulkomaille sopeutuminen... juuu-u.
Kyllä äitee noilla teki mulle karhunpalveluksen, mutta eipä sille voi enää yhtään mitään. Ja hän aidosti kuvitteli toimivansa parhain päin.... Kunhan tiiän, että itse en koskaan tee samoin, ainakin yritän parhaani mukaan olla tekemättä!

Että näin. Nyt kun tota luen, niin aika hyvin mä oon vissiin kuitenkin elämästäni sutviutunut tähän asti, kun suht selkojärkinen olen..............
tulipa taas tilitystä... noh, omapa on blogini=)

Sitten olen kai jonkinsortin suorittaja/fiksaaja-tyyppi, ja mulle on välillä tosi vaikea elää sellaisten asioiden kanssa, jotka ovat jotenkin "pielessä" ja joille en kuitenkaan voi yhtään mitään... Mulle tulee aina parempi fiilis, jos mä edes voin _yrittää_ tehdä kyseiselle asialle jotakin, jotta se "korjaantuisi"... Niin siksi nää parisuhde-jutut tai niiden puute ovat mulle hankalia tilanteita: kummassakaan tilanteessa väkisin tekemällä ei tule mitään hyvää, vaan tarvii vaan elää ja "katella", ja jollain tasolla yrittää uskoa siihen, että asiat lutviutuu itekseen ja just silleen kuin pitää... Ja toi on ihan HEMMETIN vaikeeta.....

Hohhoi. Tämmöstä täällä.